Tässä syksyn aikana olen koettanut pyörittää omaa pientä karteesista projektiani, toisin sanoen lapsekas päämääräni on ollut repiä alas mahdollisimman useita heikoissa kantimissa roikkuvia uskomuksiani ja lopulta rakentaa uusiin Totuuksiin perustuva maailmankuva puhtaasta ja tyhjästä perustilasta. Tämä saattaa ehkä jossain määrin ollakin pyrkimysteni osuva kuvaus tuolla poliittisella ja yhteiskunnallisella puolella. Mikäli tässä yritetään kuitenkin pykätä jotain oikeaa kolmenkympin kriisiä, ei karteesinen lähestymistapa taida olla kauhean suositeltava.
Nyt onkin sen sijaan tarvetta hegeliaaniselle projektille; tiedättehän, ne teesi-antiteesi-synteesi -jutut. Asiahan on niin, että teininä olin ahdistunut ja angstinen (toisin kuin kukaan muu), kunnes minusta kuoriutui huolehtiva ja tyyni perheenäiti. Koska nykyinen perheidyllini ei kuitenkaan ole koko totuus, on tarvetta synteesille.
Nyt ei pidä ymmärtää asiaa väärin: kolmenkympin kriisini ei siis todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin palata noihin teinivuosiini. Myönnettäköön, silloin sain maalattua paljon useammin ja parempia tauluja; lisäksi musiikki tuntui silloin vielä joltain. Mutta ei tässä perhe-elämässäkään ole mitään päälleliimattua, vaan aivan tervetullutta kehitystä se on ollut. On esimerkiksi ihan kiva olla onnellinen vuosien angstailun jälkeen.
Tiedän, tämä kuulostaa näin banaalisti auki kirjoitettuna todella väsyneeltä ja kliseiseltä. Koettakaa kuitenkin kestää, ja ajatelkaa omia kokemuksianne. Eivät ne ongelmat ja ahaa-elämykset kuulkaas teidänkään elämissänne niin ainutlaatuisia ole.
No niin, sitten niitä vinkkejä: miten yhdistää onnistuneesti vastuullisen perheenäidin ja angstaavan wannabe-maalariteinin elämät?
Nyt onkin sen sijaan tarvetta hegeliaaniselle projektille; tiedättehän, ne teesi-antiteesi-synteesi -jutut. Asiahan on niin, että teininä olin ahdistunut ja angstinen (toisin kuin kukaan muu), kunnes minusta kuoriutui huolehtiva ja tyyni perheenäiti. Koska nykyinen perheidyllini ei kuitenkaan ole koko totuus, on tarvetta synteesille.
Nyt ei pidä ymmärtää asiaa väärin: kolmenkympin kriisini ei siis todellakaan tarkoita sitä, että haluaisin palata noihin teinivuosiini. Myönnettäköön, silloin sain maalattua paljon useammin ja parempia tauluja; lisäksi musiikki tuntui silloin vielä joltain. Mutta ei tässä perhe-elämässäkään ole mitään päälleliimattua, vaan aivan tervetullutta kehitystä se on ollut. On esimerkiksi ihan kiva olla onnellinen vuosien angstailun jälkeen.
Tiedän, tämä kuulostaa näin banaalisti auki kirjoitettuna todella väsyneeltä ja kliseiseltä. Koettakaa kuitenkin kestää, ja ajatelkaa omia kokemuksianne. Eivät ne ongelmat ja ahaa-elämykset kuulkaas teidänkään elämissänne niin ainutlaatuisia ole.
No niin, sitten niitä vinkkejä: miten yhdistää onnistuneesti vastuullisen perheenäidin ja angstaavan wannabe-maalariteinin elämät?
Jätät vastuullisuuden äitin hommiin ja angstaamisen säästät maalauksiin. jeh jeh.
VastaaPoistaMulla on kutina, että vastuullinen maalaus voi osoittautua tylsähköksi.
VastaaPoistaTietysti vastuulliset kuvataitelijat ovat yksisarvisia harvinaisempia.
Tunteekohan Crowswamp useitakin kuvataiteilijoita, kun on noin perehtynyt näiden sielunelämään?
VastaaPoistaNo mä tunnen, eikä niiden päälle kyllä voi juuri laskea.
VastaaPoistaVoit ruveta nayttelemaan paasi sisalla Ibsenin Nukkekotia ja angstaamaan siita etta olet vastuullinen perheenaiti, onko so sopiva/mahdollinen/hyvaksyttava ratkaisu post-post-post-feministisessa maailmassa?
VastaaPoistaEi se ansgtaus teiniyden jalkeen lopu, kohteet ja aiheet vaan vaihtuvat.
Kyllä se angstaus on jossain määrin loppunut myöhäisteiniyden loputtua, ainakin sellainen tietynlainen angstaus. Siis sellainen, josta seuraa paljon tauluja ja nopeasti kasvava levykokoelma.
VastaaPoistaIbseniläinen maailma ei oikein houkuta. Juuri sehän tässä on haasteena: miten generoida juuri oikeanlaista angstia ja valjastaa se sitten yksinomaan taiteelliseen käyttöön, mutta olla silti tyyni, rauhallinen ja onnellinen elämän muilla osa-alueilla?
Angsti kun on hyvä renki mutta huono isäntä, eikös totta.
Kani harjoittaa taas omaa Kani-tiedettään, heh. Sä vain tunnet poikkeuksellisia ihmisiä, tai sitten ne vain menettää järkensä sun lähettyvilläsi.
VastaaPoistaItseasiassa tunnen nimenomaan useita maalareita, jotka ovat yhdessä ja erikseen niin rappiolla, ettei tosikaan.
VastaaPoistaAinakin yksi näistä jouduttiin viemään hoitoon aliravitsemuksen vuoksi, kun heppu oli ryypännyt taas rahansa.
Tietystikään yksittäistapauksia ei saa yleistää, mutta oma otos on aika.. taiteellinen.
Hmm, kohtahan mun täytyy alkaa jo uskoa teidän empiriaanne, mä kun en juurikaan tunne kuvataiteilijoita. Tai oli se yks sillon joskus, muttei siitäkään ole pitkään aikaan kuulunut enää mitään. Meni kai rappiolle.
VastaaPoistaMutta mitäs siitä sanotte, että kaikki mun tuntemat/tietämät aseharrastajat on kemistejä tai ainakin lähitieteiden harjoittajia? Menikö jotain pieleen koulussa kemiantunneilla, vai mistä kiikastaa?
Mun pikkusisko alkaa opiskella lähitiedettä, pitäisikö mun huolestua?
Hanki ateljé, jonka sisäpiiri on varattu angstailulle ja taireelle, ja kun riisut mustan, pitkän maalaritakin, voit jälleen olla huolehtiva ja vastuullinen perheenäiti.
VastaaPoistaTässä on vaan sellainen sudenkuoppa, että angstaiteellisuus pitäisi osata päättää vastuulliseen (säännölliseen?) aikaan, mikä taas on vähän kuin säveltäisi punk-oopperaa.
Ei, vaan sun pitää olla siskosta ylpeä. Ja pitää se tyytyväisenä, että pääset sitten ampumaan sen pyssyillä.
VastaaPoistaIlkka: No se sudenkuoppahan siinä onkin se suurin ongelma, heti sen jälkeen, ettei mulla ole varaa ateljeehen. Nyt mulla on sentään vierashuone käytössäni, mutta sielläkin pitää elää siististi.
VastaaPoistaJa kun maalaaminen onnistuu parhaiten öisin, miten ihmeessä yhdistän sen pikkuporvarilliseen elämääni?