Päivän Hesarissa oli juttu kaksilapsisesta perheestä, joka pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Juttu on suppeammassa muodossa myös verkossa täällä.
Perheen vanhemmat mm. kasvattavat itse oman viljansa, keräävät paljon sieniä ja marjoja sekä kehräävät omat lankansa ja valmistavat itse vaatteensa villasta, nahasta ja pellavasta. Suolasta on luovuttu kokonaan ja talo lämpiää omin kätösin hakatuilla polttopuilla. Hippien ja kansallissosialistien unelma siis.
Uutinen nostatti heti vilkkaan keskustelun Hesarissa, jonka seuraamiseen minun turnauskestävyyteni ei paria ekaa sivua pidemmälle riittänyt. Valtaosa kommenteista oli kriittisiä, moittivia tai peräti kyynisiä: moinen elämäntapa todettiin heti kestämättömäksi yhteiskunnallisessa mittakaavassa sekä älyttömäksi haihatteluksi. Joku keskustelun alkupuolella toki myös ihmetteli, mistä moinen tunneryöpsähdys oikein on saanut alkunsa: miksi niin kamalan monella on niin hurja kiire tuomitsemaan jonkun toisen elämäntapa?
Vaikken ole kyseisen perheenisän filosofiaan sen tarkemmin tutustunut, lienee selvää, etteivät kaikki muut voisi seurata tämän perheen esimerkkiä nykyisen kaltaisen yhteiskunnan romahtamatta. Tämäkin perhe on todennäköisesti nauttinut ainakin verovaroin kustannetuista neuvolapalveluista sekä poliisin ja puolustusvoimien suomasta yleisestä turvallisuudesta. Jos kaikkien aika menisi vain oman ruokansa tuottamiseen, ei yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi. Lisäksi viljeltävä maapläntti ja perheen asuintalo on täytynyt maksaa ihan oikealla rahalla, ennen kuin omavaraisuutta on päästy harjoittelemaan; nyky-yhteiskunnassa ei siis voi tuosta vain heittäytyä omavaraiseksi ilman alkupääomaa.
Eri asia sitten on, halutaanko nyky-yhteiskunta säilyttää. Kun kaikille maailman miljardeille ei yksinkertaisesti riitä samanlaisia viljavia maapalstoja oman ruuan kasvattamiseen, pitäisi alkajaisiksi hankkiutua eroon muutamasta miljardista ihmisestä. En tiedä, onko tämä esimerkkiperheen tavoite; sen lobbaaminen valtavirran tavoitteeksi lienee kuitenkin vähintään haastavaa.
Mutta jos kyse ei ole mistään sen yhteiskunnallisemmasta agendasta vaan tämän perheen henkilökohtaisesta, ehkä itsekkäästäkin elämäntapavalinnasta, mikä oikeus muilla on mennä se tuomitsemaan? On niitä muitakin sallittuja tapoja elää elämäänsä, eivätkä ne kaikki muutkaan välttämättä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa kaikkein rakentavimpia.
Toisaalta se, että Hesari esittelee tämän perheen valinnan juuri sopivasti länsimaisen materialismin vuosijuhlan alla, on kuitenkin ilman muuta jonkinlainen yleisempi kannanotto, ei pelkkä human interest -tarina. Varsinkin, kun Hesarilla tuntuu olevan kova palo tehdä uutisesta kuin uutisesta yhteiskunnallisia kannanottoja. Ehkä se kommentoijien kielteinen asenne juontui juuri tästä Hesarin valistusprojektista: kyllähän tässä nyt kuitenkin selvästi haluttiin esitellä perhe, joka tekee jotain paremmin, oikeammin kuin me muut. Vai eikö?
Jos oletetaan, ettei tämä pyrkimys omavaraisuuteen välttämättä ole pilkuntarkasti mahdollista suuremmassa mittakaavassa, voiko tällaisilla tarinoilla kuitenkin olla jotain muuta annettavaa? Riski, että kaikki nyt yhtäkkiä heittäytyisivät samanlaisiksi askeetikoiksi, lienee kuitenkin pieni. Ehkä tuollainen toisenlainen tarina on vain virkistävää vaihtelua kaikkien niiden koko aukeaman peittävien mainosten välissä? Niin kuin eräs ystäväni männävuosina perusteli poikkeuksellisen radikaalina pidettyä valintaansa vaaleissa: vaikkei pidä paljaan suolan mausta, on keittoon silti hyvä lisätä pieni määrä suolaa, jotta se maistuisi edes joltain. Tuovatko tällaiset tarinat kaivattua tasapainoa kulutusjuhlaan?
Vai vieraannuttavatko ne meitä taviksia ekologisemmasta ja hitaammasta ajattelusta? Jos tuollainen esitellään ihannevaihtoehtona, ei valtaosalla taida riittää selkäranka taivaspaikkaan. Tuntuvatko pienemmät ja helpommat arjen teot turhilta, jos päämäärä on noin epärealistisen kaukana?
En minä tiedä. Ei huvittaisi olla kyyninen jouluna.
Perheen vanhemmat mm. kasvattavat itse oman viljansa, keräävät paljon sieniä ja marjoja sekä kehräävät omat lankansa ja valmistavat itse vaatteensa villasta, nahasta ja pellavasta. Suolasta on luovuttu kokonaan ja talo lämpiää omin kätösin hakatuilla polttopuilla. Hippien ja kansallissosialistien unelma siis.
Uutinen nostatti heti vilkkaan keskustelun Hesarissa, jonka seuraamiseen minun turnauskestävyyteni ei paria ekaa sivua pidemmälle riittänyt. Valtaosa kommenteista oli kriittisiä, moittivia tai peräti kyynisiä: moinen elämäntapa todettiin heti kestämättömäksi yhteiskunnallisessa mittakaavassa sekä älyttömäksi haihatteluksi. Joku keskustelun alkupuolella toki myös ihmetteli, mistä moinen tunneryöpsähdys oikein on saanut alkunsa: miksi niin kamalan monella on niin hurja kiire tuomitsemaan jonkun toisen elämäntapa?
Vaikken ole kyseisen perheenisän filosofiaan sen tarkemmin tutustunut, lienee selvää, etteivät kaikki muut voisi seurata tämän perheen esimerkkiä nykyisen kaltaisen yhteiskunnan romahtamatta. Tämäkin perhe on todennäköisesti nauttinut ainakin verovaroin kustannetuista neuvolapalveluista sekä poliisin ja puolustusvoimien suomasta yleisestä turvallisuudesta. Jos kaikkien aika menisi vain oman ruokansa tuottamiseen, ei yhteiskunnallisia turvaverkkoja olisi. Lisäksi viljeltävä maapläntti ja perheen asuintalo on täytynyt maksaa ihan oikealla rahalla, ennen kuin omavaraisuutta on päästy harjoittelemaan; nyky-yhteiskunnassa ei siis voi tuosta vain heittäytyä omavaraiseksi ilman alkupääomaa.
Eri asia sitten on, halutaanko nyky-yhteiskunta säilyttää. Kun kaikille maailman miljardeille ei yksinkertaisesti riitä samanlaisia viljavia maapalstoja oman ruuan kasvattamiseen, pitäisi alkajaisiksi hankkiutua eroon muutamasta miljardista ihmisestä. En tiedä, onko tämä esimerkkiperheen tavoite; sen lobbaaminen valtavirran tavoitteeksi lienee kuitenkin vähintään haastavaa.
Mutta jos kyse ei ole mistään sen yhteiskunnallisemmasta agendasta vaan tämän perheen henkilökohtaisesta, ehkä itsekkäästäkin elämäntapavalinnasta, mikä oikeus muilla on mennä se tuomitsemaan? On niitä muitakin sallittuja tapoja elää elämäänsä, eivätkä ne kaikki muutkaan välttämättä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa kaikkein rakentavimpia.
Toisaalta se, että Hesari esittelee tämän perheen valinnan juuri sopivasti länsimaisen materialismin vuosijuhlan alla, on kuitenkin ilman muuta jonkinlainen yleisempi kannanotto, ei pelkkä human interest -tarina. Varsinkin, kun Hesarilla tuntuu olevan kova palo tehdä uutisesta kuin uutisesta yhteiskunnallisia kannanottoja. Ehkä se kommentoijien kielteinen asenne juontui juuri tästä Hesarin valistusprojektista: kyllähän tässä nyt kuitenkin selvästi haluttiin esitellä perhe, joka tekee jotain paremmin, oikeammin kuin me muut. Vai eikö?
Jos oletetaan, ettei tämä pyrkimys omavaraisuuteen välttämättä ole pilkuntarkasti mahdollista suuremmassa mittakaavassa, voiko tällaisilla tarinoilla kuitenkin olla jotain muuta annettavaa? Riski, että kaikki nyt yhtäkkiä heittäytyisivät samanlaisiksi askeetikoiksi, lienee kuitenkin pieni. Ehkä tuollainen toisenlainen tarina on vain virkistävää vaihtelua kaikkien niiden koko aukeaman peittävien mainosten välissä? Niin kuin eräs ystäväni männävuosina perusteli poikkeuksellisen radikaalina pidettyä valintaansa vaaleissa: vaikkei pidä paljaan suolan mausta, on keittoon silti hyvä lisätä pieni määrä suolaa, jotta se maistuisi edes joltain. Tuovatko tällaiset tarinat kaivattua tasapainoa kulutusjuhlaan?
Vai vieraannuttavatko ne meitä taviksia ekologisemmasta ja hitaammasta ajattelusta? Jos tuollainen esitellään ihannevaihtoehtona, ei valtaosalla taida riittää selkäranka taivaspaikkaan. Tuntuvatko pienemmät ja helpommat arjen teot turhilta, jos päämäärä on noin epärealistisen kaukana?
En minä tiedä. Ei huvittaisi olla kyyninen jouluna.
Kuulostihan tuo artikkelin systeemi hienolta ja loiva eikun kirkasotsaiselta. Itseäni haittaisi kyseisen systeemin vikasietoisuus. Mitä sitten kun asian x tekevä kaveri sairastuu, loukkaantuu tai äkillisesti menehtyy? Pitääkö koko perheen, kommuunin tai kylän hallita kaikki kriittiset ja jopa vähemmän tärkeät askareet ja toiminnot? Kukaan ei täten erilaistu tai erikoistu mihinkään ja kaikki ovat tasapäisiä?
VastaaPoistaTämähän on täysin väärin ja luonnonvastaista, koska johan ihmisenkin solut ovat erilaistuneet hoitamaan oman tehtävänsä. Niin kerta!
Niin, tätä minäkin noilla yhteiskunnan turvaverkoilla tarkoitin. Tuohan olisi vain nuorien ja terveiden yhteiskunta; voihan sekin olla ihan ok, jos se kaikille sopii.
VastaaPoistaJos nyt kuitenkin oletetaan, että kyseinen yhteiskunta on saatu toteutettua ja maapallon väkimäärää laskettua murto-osaan, olen silti taipuvainen determinismiin: jossain vaiheessa kylän väkeä rupeaa korpeamaan se, että lapsia kuolee kuin kärpäsiä esim. kulkutauteihin tai siihen, että isän koipi katkeaa eikä isä selviä peltotöistä.
Siinä sitten lyödään viisaita päitä yhteen ja luultavasti ryhdytään kehittelemään erilaisia verkostoja ja erikoistumaan. Eikä menekään pitkään, kun omavaraisuudesta mennään vaihdannaistalouteen, siitä oravannahkoihin ja lopulta yhteisvaluuttaan ja optiokapitalismiin... ;)
Maapallolle on kyllä saatu tässä välissä lisää elinaikaa.