tiistaina, huhtikuuta 21, 2009

Vajaavaisia maailmanselityksiä

Tähänastinen aikuisikäni on tainnut koostua siitä aika tavanomaisesta kaiken olemassaolevan selityksen metsästyksestä, mikä joidenkin käsitysten mukaan saattaisi jopa määrittää ihmiseloa noin niin kuin laajemminkin. Olen kuitenkin joko tavattoman tumpelo tai sitten tavoitteeni ovat epärealistisia, sillä vastauksia ei juuri tunnu löytyvän.

Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan teoreettista fysiikkaa, koska pidin sitä varsin luotettavana keinona löytää päteviä maailmanselityksiä. Melko pian valkeni kuitenkin, että fysiikka on minun makuuni turhan paljon laskuja ja liian vähän selityksiä - tai ainakin niitä selityksiä olisi pitänyt malttaa odottaa aika monta vuotta.

Niinpä vaihdoinkin teoreettiseen filosofiaan ja sen sisällä tieteenfilosofiaan. Ajatuksena oli hyödyntää muiden käyttämää tieteellistä metodia ja ikään kuin kuoria kermat päältä eli selitykset muiden vuosikausien mittaisesta tieteellisestä työstä. Filosofia osoittautuikin juuri sopivaksi alaksi sen maisterintutkinnon verran, muttei minusta ollut akateemiseen elämään yhtään sen pidemmälle.

Opiskelujen jälkeen oli sitten aika siirtyä työelämään, ja akateemisten vuosien vaipuessa historiaan nousivat etsintöjeni etualalle yhteiskunnallisemmat asiat. Aiemminhan en ollut millään lailla kiinnostunut ihmisten silmänräpäyksellisestä historiasta ja typeristä yhteiskuntaleikeistä, kun ajateltavana oli huomattavasti suurempia mittakaavoja. Tiedä sitten, onko tämä aikuistumista, vanhenemista, vanhemmuutta vai mitä, mutta nyt ihmisen kulttuurin osuus etsimässäni maailmanselityksessä on alkanut kasvaa. Olenpa alkanut vanhoilla päivilläni kiinnostua politiikastakin, joka on aina aiemmin tuntunut todella turhanpäiväiseltä ja ulkokohtaiselta näpertelyltä.

Vaan eipä niitä vastauksia ole siltäkään puolelta löytynyt, päinvastoin: jos luonnontietellinen "ikuinen" maailma osoittautui turhan monimutkaiseksi yhden ihmisen nuoruudessaan sisäistää, ei yhteiskunnan sisällyttäminen yhtälöön ainakaan helpota tehtävää. Olen tavattoman kiinnostunut hyvin monista asioista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, etten ehdi enää perehtyä mihinkään. Olen diletantti aivan kaikessa, en koe pystyväni osallistumaan minkäänlaisiin keskusteluihin perehtymättömyyteni vuoksi. Ystäväpiiriin kuuluu kyllä renessanssineroja, jotka tuntuvat kykenevän poikkitieteelliseen asiantuntijuuteen, mutta itse kykenen lähinnä poikkitieteelliseen orpouteen.

Tätä kauhun tasapainoa on ylläpitänyt lähinnä se, että mielenkiinnon kohteideni lisääntyessä myös pragmatismini on kasvanut: en etsi enää absoluutteja vaan käytännössä toimivia ratkaisuja. Muuten olisinkin varmaan jo menettänyt järkeni. Mutta käytännössä toimiminenkaan ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa, ei ainakaan näissä yhteiskunnallisissa asioissa. Miten mukavaa olisikaan perustaa jokin laboratorioyhteiskunta, jossa voisi tutkia luonnontieteellisellä tarkkuudella erilaisten poliittisten mallien toimivuutta. Mutta kun ei, niin ei.

Miten te muut selviätte tästä?

4 kommenttia:

  1. Mä tajusin, että
    1) Lopullinen Totuus on korkealla vuorella asuvalla nepalilaisella erakolla.
    2) Mä en viitsi lähteä Nepaliin.

    Joten antaa olla.

    VastaaPoista
  2. Aistin pilkkaa bloginpitäjän kustannuksella. Keskustele tässä nyt sitten teidän kanssanne vakavasti.

    VastaaPoista
  3. Ja se nepalilainen kaveri on ihan varmana lomalla Lapissa, kun pääset sinne huipulle.

    Ja sitäpaitsi se jakinvoitee on karseata. Ajaa viisastelemaan.

    VastaaPoista