Uuden identiteetin lähtökohdat

Olen jo kauan sitten menettänyt oikeuteni kritisoida muita henkilökohtaisten asioiden sensaatiohakuisesta repostelemisesta, joten jatketaan nyt sitten tällä linjalla. Päämääränäni on rakentaa itselleni koherentti ideologia, jonka pohjalta tehdä jatkossa arvovalintoja. Tämä ei vain ole aivan helppo tehtävä, sillä maailma tuntuu lohduttoman monimutkaiselta. Koska tilanne on jo näin vakava, teen itsestäni vapaaehtoisesti naurunalaisen täällä blogissani(kin).

Käynnistän projektini listaamalla asiat, joihin uskon (ja pitäydytään sitten ihan näissä reaalimaailman uskomuksissa ja jätetään henkimaailman puoli pois, ettei homma ihan leviä käsiin). Perään laitan sitten muutamia ongelmallisia kysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Kysymysten lista ei kuitenkaan ole millään lailla tyhjentävä.

Kertokaapas, millaisen ideologian näistä lähtökohdista saisi aikaan?

Näihin minä uskon

Tiede. Niin luonnontiede kuin humanistinenkin: ihmistieteissä ei luonnollisesti päästä yhtä suureen tarkkuuteen ja "varmuuteen" kuin luonnontieteissä, mutta se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Lisäksi parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki tieteen nimissä tehty olisi Totuutta.

Sukupuolten välinen tasa-arvo. Uskon, ettei tasa-arvo ole Suomessakaan täysin toteutunut. Mutta mikä osa siitä sitten johtuu todellisista biologisista eroista (muistakaa, uskon luonnontieteisiin), onkin jo vaikeampi kysymys. En kuitenkaan arvosta löperöä argumenttia, jonka mukaan akkojen ei pitäisi Suomessa valittaa, kun olot ovat niin paljon kehnommin jossain muissa maissa. Et sinä jätä hienon merenrantahuvilasi vuotavaa kattoa korjaamatta vain siksi, että jossain päin Afrikkaa joku vielä asuu savimajassa. Saatat toki jättää sen korjaamatta silkkaa laiskuuttasi, mutta älä sotke afrikkalaisia siihen.

Yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus. Ihmisillä pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä elämästään onnellista. Tämä ei tarkoita täydellistä vapautta kontrollista, vaan mielestäni erilaisista lähtökohdista tuleville täytyy tavalla tai toisella antaa handicappiä. Missä tilanteessa, millaista ja kuinka paljon, onkin sitten jo vaikeampi kysymys.

Ilmastonmuutos. Se on tulossa, mutten tiedä, voimmeko asialle enää mitään. Valoisimpina hetkinäni haluaisin kuitenkin yrittää, mutten usko yksittäisten ihmisten itsekuriin tässä asiassa vaan pidän sellaisen vaatijoita naiiveina. Synkempinä hetkinäni sitten ajattelenkin, että menköön vain koko moska.


Näistä en tiedä

Toimenpiteet unelmien saavuttamiseksi. Joillakin poliittisilla ryhmittymillä on vaaleanpunaisia näkemyksiä kauniimmasta maailmasta, toisilla taas yhtä idealistisia kuvia toisenlaisesta kauniimmasta maailmasta. Mistä ihmeestä näin monimutkaisessa systeemissä voi tietää, mikä toimenpide tuottaa halutun johtopäätöksen? Muistattehan, the road to hell ja niin edelleen. Kaunis päämäärä ei riitä, jos keinot aiheuttavat vain lisää kurjuutta.

Jatkuvan kasvun malli. Tuntuu pöhköltä, että koko ajan pitäisi vain kasvaa ja kehittyä ja tehostua. Mikä vika nykyisessä tilassamme on? Toisaalta viisaat väittävät, että muuten tässä maailmassa ei selviä (hengissä? hihi), ja mikä minä olen kyseenalaistamaan viisaita.

Maahanmuuttokysymykset. En ole järin isänmaallinen (ainakaan sanan perinteisessä talvisotamaisessa merkityksessä) enkä juuri välitä valtioiden välisistä rajoista. Kulttuurien välillä on kuitenkin eroja, eikä kaikkien tarvitse kaikkialla hyväksyä kaikkien omimpia kulttuuripiirteitä.

Tähän osioon oikeastaan liittyy ylempänä kohta yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus: se ulottuu valtiollisten rajojen ulkopuolelle. Kuitenkin olemme ulkomailta oppineet, että kulttuurien kohtaamisesta saattaa käytännössä aiheutua vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Maassa maan tavalla kuulostaa tarpeeksi simppeliltä ohjenuoralta, muttei voi silti toimia kohdallani kategorisesti: en minä hyväksy vaikkapa toimittajien murhia tai kirjailijoiden fatwoja Niissä Muissa Maissakaan. Kaiken suvaitsevaisuuden alla sydämessäni asuukin pieni kulttuuri- ja moraali-imperialisti, vaikken osaakaan sitä edes itselleni perustella.

(Käsi)asekielto. On totta, etten oikein ymmärrä, mikä niissä aseissa nyt on niin kiehtovaa. Mutta en minä myöskään ymmärrä, mitä kiinnostavaa on koiranäyttelyissä tai postimerkkien keräilyssä. Toisaalta aseilla tosiaan voi vahingoittaa ihmisiä, mutta niin voi leipäveitsilläkin. Ja jos aseiden ja väkivallan temaattinen yhteys olisi jotenkin sairas, kuinka terveitä sitten ovat väkivaltaelokuvat ja -pelit?

Let's face it: kulttuurimme on täynnä viihteellistä väkivaltaa, eli jonkinlaista syvällistä katarsista me siitä selvästi saamme. Aika harvassa on se ihminen, joka ei pidä yhdestäkään väkivaltaa sisältävästä elokuvasta.

Avainkysymys lieneekin: olisiko aseiden kieltämisellä todellisia myönteisiä vaikutuksia, ja jos, niin olisiko niitä tarpeeksi peittoamaan teon kielteiset seuraukset? Kuka sen tietää? En ainakaan minä. Kuitenkin tässä yhteydessä tavallisesti käytetty argumentti siitä, miten ongelmat pitäisi yrittää ratkaista ennemminkin kilahtaneiden päässä ja jo nuoruudessa/lapsuudessa, on mielestäni tavallaan oikea mutta toisaalta epärelevantti: nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia keinoja.