Kesämökkikauppaa

Tänään kolahti velkakirja postiluukusta esitarkasteltavaksi, toisin sanoen meille on myönnetty pieni laina. Jaa mitäkö varten? No kesämökkiä varten! Jokunen lukija saattaakin tietää ja muistaa meidän rakkaan sukumökkimme Keski-Suomessa. Mökkipahanen on valmistunut samana vuonna kuin minä synnyin, ja olenkin viettänyt siellä jokseenkin kaikki lapsuuteni kesät. Tai, no, itse asiassa olen kyllä varmaan viettänyt siellä lomia joka ikinen elämäni kesä, tänäkin kesänä siellä oltiin jo juhannuksena.

Hökkelillä on siis paljon tunnearvoa. Alun perin sen rakensivat ja omistivat isovanhempani äidin puolelta, ja sittemmin mökin osti itselleen enoni. Nyt kun enokulta tarvitsee käteistä talokauppaansa varten ja joutuu luopumaan möksästä, on aika siirtää omistusta taas seuraavalle sukupolvelle. Pitäähän paikka saada pysymään suvussa. Ja mikäpä olisi oivallisempi hetki ostaa perinteikäs ja muistorikas lomapaikka, pieni Mella kun on nyt syntynyt ensimmäiseksi aivan tuoreen sukupolven edustajaksi. Toivottavasti neiti pääsee jatkamaan suvun lasten perinteitä ja tippumaan mökin laiturilta matalaan rantaveteen. Tosin toivottavasti se ei tapahdu vielä tänä tai ensi kesänäkään, mieluiten ei ennen kuin tyttö on oppinut uimaan.

Oheinen kuva ei valitettavasti ole aivan tuore, jäivät juhannusreissulla kuvat ottamatta. Taitaa olla viime kesältä, aurinkoiselta laituriaamiaiselta. Kyllä ulkona syöty aamiainen vain on poikaa.

Lainaa etsiessämme pääsimme tutustumaan eri pankkien ehtoihin, ja aika huimia eroja niissä tuntuu olevan. Nooa-pankin ehdoista emme kyllä tiedä mitään, sillä emme päässeet edes neuvottelemaan. Pankin verkkosivuilla on kaavake, jolla voi pyytää yhteydenottoa. Siinä voi oikein merkitä päivän ja kellonajan, jolloin toivoisi pankin soittavan. No, Nooa soitti sitten kaksi päivää myöhässä, jolloin laina oli jo otettu toisaalta.

Nordeassa, tämänhetkisessä pankissamme, kävimme jo joskus viime vuoden puolella kyselemässä. Tuolloin kun oli enon kanssa ensimmäisen kerran puhetta siitä, että me voisimme mökin ostaa. Nordea vain sattui vaatimaan hirveän pinon kaikenlaisia papereita, ennen kuin suostui antamaan edes alustavan lainapäätöksen.

OP-pankissakin kävimme, ja kaikki sujui käsittämättömän nopeasti. Myönteinen lainapäätös tuli jo heti yhden istunnon aikana, muutamassa minuutissa! Ehtojen mukaan mökki itse kelpaa 60-prosenttisesti vakuudeksi kauppahinnasta, lopulle lainalle pitäisi sitten hommata takaaja. No, sellainenkin saatiin sitten myöhemmin.

Seuraavaksi menimme Sampoon, joka yllättikin sitten lähes kohtuuttomilla ehdoillaan. Ensinnäkin mökki kelpaisi takuudeksi vain 50 prosenttiin asti, jonka jälkeen loppuosuus jäisi takaajien vastuulle. Siis nimeenomaan TAKAAJIEN, ei TAKAAJAN. Mökki maksaa 35 000, eli ilman vakuutta jäisi alle 20 000 euroa. Ja tätä taskurahaa varten tarvitaan vähintään KAKSI takaajaa, Sampo kertoo. Pankilla kun on periaatteena vaatia yhtä takaajaa per kymppitonni. Heh, onneksi emme ole ostamassa 300 000 euron asuntoa... 15 takaajan hankkiminen se vasta mukavaa olisi... No joo, tiedän kyllä, että asuntolainojen ehdot ovat aivan erilaiset kuin kesämökkilainojen. Mutta kuitenkin. Älytöntä! Päälle mainittakoon, että Sammon korkomarginaalikin oli huomattavasti korkeampi kuin muiden.

Lopulta kuitenkin saimme hommattua kaikki Nordean vaatimat paperit, jossain vaiheessa ne piti kauppaa varten nimittäin muutenkin hankkia. Toimitimme ne Nordeaan, josta päätös tulikin sitten ripeästi. Saimme lainaksi kauppahinnan ja päälle vähän ylimääräistäkin veroja ja pientä remonttia varten, eikä ainuttakaan takaajaa tarvita. Lisäksi marginaali oli tarjotuista pienin. Mökki itse kelpaa vakuudeksi peräti 75 %:in asti, mikä tällaisella täysrahoituksella on kuitenkin jokseenkin triviaalia meille. Aikomus kun on kuitenkin maksaa laina takaisin, oli vakuutena mitä hyvänsä.

Ei tarvinnut kauaa miettiä, mistä pankista lainamme ottaisimme. Nyt ei tarvinnut sitten siirtää kaikkia raha-asioita pankista toiseen, mitä tällainen pienikin laina olisi ilmeisesti ainakin Sammossa edellyttänyt.

Missään vaiheessa mikään pankki ei epäillyt, etteikö meillä olisi vallan mainiot edellytykset maksaa tuo laina takaisin ajallaan. Mikä siinä sitten on, että pitää asettaa niin kohtuuttomia esteitä? Eivätkö pankit nykyään kilpailekaan lainanottajista? Vai oliko lainamme niin pieni, ettei kaikkia pankkeja juuri kiinnosta asiakkuutemme? Miten kotimaan suurimpien pankkien lainaehdoissa voi olla noin suuria eroja? Vai oliko jo olemassaoleva asiakkuutemme Nordealle niin suuri plussa, että laina järjestyi noin helpolla? Kohdeltaisiinko muiden pankkien asiakkaita kylmäkiskoisemmin?

Jaa-a, onpa nyt taas tullut hoideltua paljon raha-asioita. Mökin kauppakirja allekirjoitetaan huomenna, sen jälkeen ollaankin sitten nöyriä niiden kukkaronnyörien kanssa.

Kärsivällisten kärsivällisyyttä koetellaan

Maaliskuussa riemuitsin kuullessani Enki Bilalin Sarajevo-trilogian saapuvan viimein päätökseensä ranskaksi toukokuussa ja suomeksi kesäkuussa. Vuosien odotus olisi viimein tuottamassa tulosta! No, varsin pian kävi ilmi, että trilogiasta onkin tulossa neliosainen tarina. Siis pian julkaistava kolmas osa ei olisikaan viimeinen. Uutinen herätti ristiriitaisia tunteita: totta kai on hienoa, että hyvää materiaalia on luvassa aiempaa enemmän. Mutta pitääkö nyt sitten odottaa taas kerran vuosikausia, ennen kuin tietää, miten tarina päättyy?

Kesäkuu sitten tuli ja meni. Saksasta palattuani marssin tyytyväisenä Suomalaiseen Kirjakauppaan ostamaan kirjaa, vaan ei: ei näkynyt "Tapaamme Pariisissa" -teosta. Sanoivat silloin muistaakseni koneen tietävän uudeksi ilmestymispäiväksi 7.7., vaikka tuolloin elettiin jo kaksinumeroisia heinäkuun päiviä.

No, maltoin mieleni ja tutkiskelin tilannetta vain netissä. Kun mikään kirjakauppa tai Tammi-kustantamo ei saanut sivuilleen mitään lisätietoa, kävin lopulta viime perjantaina Akateemisessa toiveikkaana. Lukioajoilta kotiseudulta tuttu myyjä osasi rupattelun ohella kertoa, että nyt kyseisen raapustuksen ilmestymisaika on 21.8. No, uskokoon ken tahtoo, toivossa on hyvä elää.

Harkinnan alla: Blogistanian kansallisuus

Olen kirjoitellut tähän blogiin nyt reilun vuoden verran, ja aika hataralla pohjalla blogielämäni vieläkin on. Kovasti empien koko kirjoittelu lähti liikkelle, kun pohdin oikeuttani ja motiivejani raapustaa julkisia merkintöjä. Eniten taisi kiusata se, että lähdin mukaan trendin aallonharjalla: kaikillahan oli blogi jo vuosia sitten, vai mitä?

En missään vaiheessa oikein tiennyt, mistä aion tänne kirjoittaa. Ajattelin tematiikan kyllä löytyvän ajan myötä. Mutta ei teemoja ole vieläkään löytynyt! Tämähän on ihan silkkaa sillisalaattia! No, kirjoitustyyli on hieman muuttunut ihan ensimmäisistä merkinnöistä. Nyt en enää yritä kirjoittaa auki kaikkia mahdollisia henkilökohtaisuuksia, vaan jätän yksityiskohtien selvittelyn lukijan harteille. (Esimerkki: ensimmäisessä postauksessani käytän ei-sarkastisesti termiä "aviomieheni". Siis pliis? Onpas jäykkää, kyllä se on nykyään ihan vain Erik.)

Ensimmäinen ratkaistava kysymys tuolloin oli: nimimerkillä vai omalla nimellä? En kadu oman nimen valintaa, mutta olen huomaavani tällaisten läpinäkyvien blogien jäävän mielenkiintoisuudessa tappiolle. Aika harva omalla nimellä kirjoitettu blogi kiinnostaa muita kuin kavereita, ellei kyseessä ole poliitikon tai toimittajan raapustelu. Mikä siinä on? Eikö omalla nimellä tosiaan voi kommentoida asioita riittävän purevasti? Ehkä ei, en minäkään tietenkään ihan mitä tahansa täällä sano.

Vuoden kirjoittelun jälkeen tuntuu kyllä yhä siltä, ettei Blogistanian kansallisuutta ole vielä ansaittu. Olen nimittäin toivottoman laiska verkottumaan muiden bloggaajien kanssa. Luen lähinnä vain kavereideni blogeja, enkä ole linkittänyt omalla sivullani ainoaankaan tuntemattomaan blogiin. Turha siinä on sitten toivoa, että ketään muutakaan sitten kiinnostaisi oma, hyvin tavallinen elämäni.

Aivan täysin ei kyllä pidä paikkansa se, ettenkö lukisi muita kuin tuttujen blogeja. Mutta niistä erinäisistä kokeilusta en ole jostain syystä uskaltanut mainita. Mitä jos ne Paljon Minua Suositumpien Blogien kirjoittajat nauravat pilkallisesti, jos saavat jostain tietää minunkin lukevan tekstejään tai peräti linkkaavan omalla säälittävällä sivullani? Entä mitä minusta kertoo se, mitä muuta luen? Tai ennemminkin: mitä minusta kertoo se, että luen niin vähän muuta? Listaamalla sen mitä luen tunnustan samalla, etten ole löytänyt mitään näiden lisäksi. Ja mikä bloggaaja se sellainen on, joka ei tunne ainakin kotimaista blogosfääriä jokseenkin läpikotaisin? Pitäisi tuntea ne kaikki tämän hetken kuumimmat blogit, mutta samalla dissata ne liian trendikkäinä ja ennemminkin lukea pienempiä mutta sitäkin kuumempia blogeja.

Tästä huolimatta kerron nyt, mitä muita blogeja olen vähemmän satunnaisesti silmäillyt, ja miksi.

Blogilistan suosikeissani on Lehti, jota taitaa seurata aika moni muukin. Tätä rupesin lukemaan säännöllisesti äitiyslomani alkaessa, vaikka olin jostain sinne päätynyt jo aiemminkin. Kun työni pääosin koostuu sanomalehtien selailusta ja uutisten analysoinnista, on tämä satiirinen tiedotusväline oiva lomakorvike.

Suosikeistani löytyy myös niinikään äitiysloman alkutienoilla bongattu Tylsyyden Multihuipennus. Vaikka itse sittemmin päädyinkin koulutukseltani lähinnä humanistiksi, on oululaisen matemaatikkonörtin ajatusmaailmaan jotenkin kamalan helppo päästä sisälle. Siitäkin huolimatta, että blogissa miespuolinen henkilö käsittelee monien muiden teemojen ohella tyttöystävän puutetta. No, kaikki kaverini ovatkin nörttejä (älkää väittäkö vastaan). Enkä minäkään pidä penkkiurheilusta.

Eilen vietin pitkän päivän netissä Mellan nukkuessa, ja blogiuutuuksien listalta silmään pisti Salakuunneltua.fi. Upouusi blogi kertoo hauskoja keskustelunpätkiä, joita vakoojat ovat poimineet tosielämästä. Sellainenhan kiinnostaa kaikkia! Suomalaissivusto on vielä uutuutensa vuoksi varsin tynkä, mutta sen ruotsalainen esikuva Tjuvlyssnat tarjoaa jo valtavan liudan herkullisia juttuja.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Muut kokemukset ovat olleet liian lyhyitä muistettavaksi tai mainittavaksi, jotenkin minun tuntuu olevan vaikea löytää itselleni sopivia blogeja. Sinänsä esim. vauva- ja lapsiteemaiset blogit voisivat olla kova juttu tuoreelle kokemattomalle äidille, mutta siinä on myös se ongelma: olen tuore ja kokematon äiti. En minä osaa samaistua taaperoiden tai monilapsisten perheiden vanhempiin, kun en ole sellaista itse kokenut. Minulla on vain tuo yksi pienenpieni, kiltti vauva. Ehkä voisin ryhtyä lukemaan ensimmäistä kertaa raskaana olevien naisten blogeja ja kommenttilaatikoissa päällepäsmäröidä omalla kokemuksellani?

No, kerrottakoon uusin oma panostukseni: kävin juuri perustamassa Blogilistalle uuden kategorian OmallaNimellä, kun en sen henkistä oikein onnistunut valmiina löytämään. Toistaiseksi luokka ei taida näkyä olemassaolevana muualla kuin oman blogini tiedoissa, siellä kun ei tietenkään vielä ole omani lisäksi muita blogeja. Toivottavasti sinne tulee jatkossa lisääkin blogeja, haluaisin nimittäin saada jonkinlaisen leikkauksen omalla nimellä kirjoitettaviin nettipäiväkirjoihin ja selvittää, onko niillä jotain yhteistä. Tai ennemminkin, voiko omalla nimellä tehdä hyvinkin erilaisia ja mielenkiintoisia tekstejä vai olemmeko tuomittuja varovaiseen ja laskelmoituun ilmaisuun.

Juhlakuvia netissä

Vastauksena Annan kyselyyn: osa Mellan juhlissa otetuista kuvista löytyy nyt netistä seuraamalla tätä linkkiä. Kyseessä ovat Axelin kameralla otetut kuvat, saa nähdä, milloin meille toimitetaan lisää kuvia. Odotamme innolla! Ainakin jokunen muukin hääräsi pippaloissa kameran kera.

Tähän viestiin on poimittu esimerkkinä kuva velipuolestani Eetusta Mella sylissään. Kuten kuka tahansa normaali 15-vuotias poika, Eetukin vältteli viimeiseen asti vauvan sylissä pitämistä. Puolipakolla tällainen tilanne kuitenkin saatiin aikaan, ja siitähän piti tietenkin napata äkkiä valokuva.

Paluu kiireettömään arkeen?

Tänään on ehkä ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun elän taas lähes tavallista arkea. Juhannus oli juhannus, sitten oltiin pari viikkoa Saksassa ja sieltä palattuamme Erikillä oli yhä lomaa ja meillä molemmilla paljon järjesteltävää Mellan viimelauantaisissa juhlissa. Eilenkin oli vielä paljon vieraita, kun Erikin veli vasta lähti ja minun tätini tuli kylään tuoden samalla pikkuisen Tiia-serkkuni pikkusiskoni seuraksi Helsinkiä kiertelemään. Nyt teinitytöt ovat humputtelemassa, Erik töissä ja Mella päiväunilla. Söin juuri jäätelöpuikon kaikessa rauhassa. Arki!

Lauantain juhlat olivat oikein onnistuneet, vaikka kutsuttujen juhlaetiketissä olisikin ollut parantamisen varaa... (Suurin osa ei vastannut kutsuun lainkaan, iso osa ilmoittautui myöhässä ja jotkut peruivat viime hetkellä kun kaikki ruuat ja juomat oli jo ostettu. Ihmiset mokomat myös saapuivat pahasti myöhässä: vaikka ohjelman alkamista venytettiin puolella tunnilla, silti vain puolet olivat paikalla kuuntelemassa puhettani ja Annan lauluesitystä.)

Ruokaa ja juomaa jäi yli, vaikka masut tulivat kaikilla täyteen. Loppuillastakin oli vielä kovin ratkiriemukasta, naapurikin kävi kuulemma valittamassa sisäpihalle pesiytyneiden juhlijoiden metelistä. Itse olin siinä vaiheessa jo kiltisti vauvan kanssa pehkuissa... Mutta toivottavasti sille naapurille ei jäänyt kovin paha mieli, koska muuten juhlasta jäi vain hymy huulille (ja siis paljon ruokaa). Kiitoksia paikalla piipahtaneille, myös mattimyöhäsille.

Tämänkertaisen postauksen valokuvassa esiintyy ylpeä isoisä, siis isäni Mella sylissään. Tuore pappa voitti juhlissa järjestetyn Mella-tietokilpailun, osasi nimittäin vastata oikein joka ikiseen kysymykseen (vain pari ylimääräistä bonuspistettä jäi saamatta). On tainnut pappa lukea tätäkin blogia tarkkaan, kun oli faktat noin hyvin hallussa!

Leivontatuokio vauvan kanssa

Onpa nyt tullut kokeiltua ensimmäistä kertaa leivontaa vauvan kanssa, kun huomisiin juhliin piti taikoa suklaapikkuleipiä ja Erik on poissa kotoa hoitelemassa muita juhliin liittyviä asioita. Ja olihan se aika haastavaa. Ensimmäisen pellillisen ehdin saada vallan mainiosti uuniin, ennen kuin neiti edes heräsi edellisiltä maitouniltaan. Jossain siinä toista pellillistä sekoitellessa tyttö rääkäisi, mutta näytti istuvan sitten varsin tyytyväisenä sitteriksi muodostuneessa turvaistuimessaan ja katselevan äitinsä työskentelyä keittiössä.

Mutta jossain vaiheessa paikallaan istuminen ja keinuminen ei Mellaa enää tyydyttänyt, ja rääkyminen alkoi. Se rääkyminen olikin sitten jo varsin kunnioitettavaa meteliä, viimeisen viikon aikana pirpanamme on nimittäin löytänyt aivan uusia huutotyylejä ja -volyymejä. Nykyään liioiteltua karjumista harjoitetaan ihan tavallisissa nälkätilanteissakin, josta taisi nytkin olla kyse.

Mitä tehdä siinä vaiheessa, kun keittiökello kertoo uunissa olevien pikkuleipien valmistuneen, tyttö huutaa kurkku suorana nälkäänsä ja kakka on tullut vaipasta läpi ja tahrinut vaatteet (ja äidin)? Olin yrittänyt ennakoida tilannetta ja ruokkia kiukkuista lasta hieman sillä välin, kun pikkuleipien oli määrä olla uunissa vielä kymmenen minuuttia. Petollisesti tyttö nukahti tavanomaiseen tapaan tissille vain herätäkseen vaatimaan lisää juuri kellon soidessa. Ai niin, ja tekstiviestikin saapui samaan aikaan. Ei sentään puhelin soinut, tekstarin voi aina jättää hamaan tulevaisuuteen.

Eipä siinä auttanut muu kuin antaa tytön huutaa, peseytyä hieman itse, napata keksit uunista, käydä vaihtamassa vaippa, antaa tytön huutaa lisää kun pilkon pikkuleivät (leikkaaminen oli pakko tehdä ennen kuin pellillinen jäähtyy, muuten ne murenevat tuhannen pirstaleiksi) ja aivan viimeiseksi syöttää typykkä. Sitten se ryökäle syö viisi minuuttia (mikä siis on hyvin lyhyt aika) ja nukahtaa tyytyväisenä! Oliko tuo nyt sen kaiken huudon arvoista? Nyt tyttö on makoillut jo puolisen tuntia ihan hiljaa ja kiltisti unessa.

Mutta nyt on pikkuleivät tehty, ei tosin kovinkaan siististi. Keittiö imuroitiin ja pestiin eilen, taitaa olla tänään toisen imuroinnin aika... Onneksi pöytien pyyhkiminen on jätetty viime tinkaan, pitäähän tässä asunnossa elää ennen juhliakin.

Entiseen tapaan odotan innolla sitä, että Mella on riittävän vanha osallistumaan leivontaan. Eihän siitä alussa tule mitään muuta kuin jumalaton sotku niin koko asuntoon kuin asianosaisten ulkopintaankin, mutta on se silti varmaan hauskempaa kuin hermostuneena vieressä rääkyvä vauva. Ja vuosien kärsivällisyyden jälkeen neiti pääsee varmaan jopa nauttimaan omien kättensä jäljestä. Vai onko minulla ihan höperö ruusunpunainen kuva perheen yhteisistä leivontahetkistä? Se jää nähtäväksi.

Kotona jälleen

Eilen illalla saavuimme viimein kotiin, kahden rankan matkustuspäivän jälkeen. Taisi matkailu käydä loppua kohden kovaksi myös Mellalle, sen verran itkuinen tyttö oli molempien päivien iltoina. Oli ihana päästä kotiin! Vajaat kaksi viikkoa poissaoloa riitti näköjään siihen, että palatessani kykenin haistamaan asuntomme ominaistuoksun. Tiedättehän, jokainen asunto tuoksuu tietynlaiselta, riippuen kaiketi valmistusmateriaaleista, huonekaluista ja sen sellaisesta. Omaa kotiaan ei yleensä pysty tottumuksen vuoksi haistamaan, mutta eilen meitä tervehti se sama tuttu mutta jo unohtunut tuoksu kuin ensimmäisellä tutustumiskäynnillä.

Matkan aikana pääsimme taas tutustumaan erilaisiin ajokulttuureihin, ja joskus hauskinta on seurata Erikin reaktioita kanssa-autoilijoihin. Paikalliset erot alkavat jo nousta pintaan. Muistattehan, Suomessa ajetaan aina ylinopeutta muttei tehdä hulluja ohituksia, kun taas Baltian maissa ja Puolassa tilanne oli päinvastoin. Saksassa Erikin mielestä tietenkin ajetaan oikein ja järkevästi, paitsi ne huoltoasemalla kännäävät teinit jotka yön pimeinä tunteina muuttuvat risteiksi ja kukkapuskiksi tienvarsipuiden juurille.

Saksastakin löytyy näköjään heikkoja kohtia, sillä taisimme törmätä erikoiseen paikallisilmiöön Sassnitziin ajaessamme. Piskuinen satamakaupunki sijaitsee Saksan suurimmalla saarella Rügenillä, ja liikenteestä paikalliset tunnisti RÜG-rekisterikilvistä. Toisin kuin Erikin (ja minun vähäisen kokemukseni) mukaan muualla Saksassa, täällä harrastettiin baltialaisittain villejä ohituksia. Jos haluttiin ohi, mentiin ohi, oli vastaantulevaa liikennettä eli ei. Muiden on sitten ajettava tien sivuun tai iskettävä jarrut pohjaan.

Ruotsin puolelle Trelleborgiin päästyämme tuli vastaan toisenlainen paikalliskulttuuri, kun päätimme ajaa pohjoiseen maisemareittiä eli itäistä merenrantaa pitkin sen iänikuisen moottoritien sijaan. Etelärannikon pikkuteitä edetessämme Erikin kiusaksi pääsimme tutustumaan ruotsalaiseen leppoisuuteen. Miespoloa ärsyttävät nopeusrajoituksia noudattavat autoilijat, mutta entäs sitten 10-20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin ajavat ruotsalaispapat ja -mummot? Kenelläkään ei tuntunut olevan tuolla etelässä kiire yhtään minnekään, mikään ei ollut niin justiinsa. Jopa nuoriso mateli viittäkymppiä seitsemänkympin alueella, olihan kaunis ilma ja merinäköala ja kaikkea. Se kaikki oli Erikistä aivan käsittämätöntä.

Maisemareitti osoittautui ylipäänsä virhevalinnaksi. Muutenkin pitkää ajomatkaa venyttää turhan hidas jolkuttelu, vaikkei reitti pituutensa puolesta ole kovin paljon mittavampi kuin se Malmö-Helsingborg-Norrköping-motari. Päivää pidensi lisäksi vielä Mella, joka automatkan aikana päätti viimein lopettaa monen päivän kakkalakkonsa. Tyttö on normaalisti vääntänyt sinapit noin kolmasti päivässä, mutta nyt äidin ja isin huoleksi tahmaa ei ollut kuulunut yli kolmeen päivään. Autoon päästyään neidin suolisto ilmeisesti innostui, ja ruokatauolla neiti nostettiin turvakaukalostaan kainaloitaan myöten liimaisessa, keltaisessa kakassa. Aikamoinen saavutus! Sen jälkeen sitä möhnää onkin sitten tullut ihan kunnon annoksina.

Mellasta puheenollen, ehdittekin jo varmaan toivoa esittelyä oheiselle kuvalle. Erikin serkku Puschel sai myös oman esikoisensa tässä talvella, ja Saksan-visiitillämme pääsimme esittelemään pikkuserkukset toisilleen. Eipä lapsukaisia kyllä vielä kiinnostanut toistensa seura, mutta vanhemmista oli silti mukavaa asetella vauvoja teennäisesti vierekkäin. Kuvassa siis ylpeät isät Erik ja Puschel sekä esikoiset Mella ja Sebastian, seitsemän viikkoa ja neljä kuukautta (respectively).

Kyseinen valokuva saatiin Puschelilta, sillä meidän digikameramme pamahti rikki matkan aikana. Tässäpä siis vetoomus Mellan lauantaisiin juhliin saapuvilta: ottakaa omat kameranne mukaan, räpsikää paljon kuvia ja lähettäkää ne sitten meille. Eihän tyttösemme valokuvakansioon voi jäädä aukkoa nimiäisjuhlan ajalta. (Nimiäisjuhlasta vielä puheenollen: ilmoittautumisaktiivisuus on ollut pettymys. Ruokaa ja astioita katetaan kuitenkin vain ilmoittautuneille, hölmöt!)

Myrskyä ilmassa

Paahtava helle eteni viime yönä loogiseen lopputulemaan eli ukkosmyrskyyn. En muistanutkaan miten intensiivistä ukkonen täällä Saksassa on, kunnes eilen sain taas vähän makua luonnonvoimista. Muutama vuosi sitten sain nauttia hienosta salamaesityksestä ja niin kovasta tuulesta, etten pysynyt pystyssä ilman tukea. Nyt olimme kyllä sisätiloissa ja sängyssä eli en tiedä sitten siitä tuulesta, mutta salamat olivat komeita pilkkopimeässä yössä. Sähkötkin katkeilivat.

Ja se jyrinä! Kuumuuden takia ullakkohuoneemme ikkunat olivat sepposen selällään, joten ulkoilman meteli tuli vaimentamattomana sänkyymme asti. Korviin sattui, kun taivaalta kuului valtaisa kolina. Koskaan en ole pelännyt ukkosta, mutta nyt huomasin pelkääväni vauvan puolesta: kyllähän tällainen salamoiden välke ja korviahuumaava pauke varmasti säikähdyttää moisen pienen käärön.

Mutta vielä mitä, neiti nukkua posotti läpi koko shown. Kun itse tungin sormia korviini Mella ei edes hätkähtänyt. Tyttö näyttääkin nukkuvan parhaiten kovassa metelissä, minkä myös tämänaamuinen torvisoittokunta todisti. (Aivan oikein, torvisoittokunta. Aamukymmenen tienoilla 350 asukkaan kylämme ainokaisella kadulla marssi täysimittainen, paraatipukuihin sonnistautunut torvisoittokunta cheerleader-tyttöineen ja keppijaloilla kävelevine jonglööreineen. Kukaan ei toistaiseksi tiedä miksi.)

Myrskyn myötä tullut sade on virkistänyt ilmaa, eikä ullakolla ole enää sietämättömän kuuma. Mutta ei tuota ilmaa kylmäksikään voi väittää, kyllä tuossa pilvisessä ja kosteassa säässä vielä tarkenee mainiosti terassilla kesävaatteissa. Tuli tuokin todettua, kun kävimme syömässä läheisessä majatalossa. Saapa nähdä, miten keli kehittyy edelleen. Tai, no, mehän emme tätä näe, kun matkustamme jo ensi yönä takaisin. Kenties Suomessa on taas kylmä palatessamme, se ei kyllä haittaisi lainkaan. (Säätiedotus tosin lupailee lämmintä, ja nimiäisjuhlapäivänä olisikin taas kiva saada auringonsäteitä.)

Loma etelässä

Lomasää täällä Pohjois-Saksassa on ollut aika lämmin, ellei peräti hehkuvan kuuma. Paikallisten tuttavien kanssa rupatellessani tajusin, etten kyllä ole koskaan tainnutkaan kokea viileää saksalaiskesää. Yleensä käymme täällä vain talvisin ja syksyisin, ja ne pari kesäistä visiittiä ovat osuneet harvinaisen lämpimään aikaan.

Niin siis tälläkin kertaa, kun lämpömittarin lukemat vetävät vertoja viime syyskuun Kuuban-matkalle: tänään keskipäivällä oli varjossa 36 astetta. Eilen tajuttiin katsoa lämpötila vasta iltaseitsemältä auringon jo painuttua naapuritalojen taakse, ja silloinkin mittari kertoi lukua 33. Auton ilmastointi on kyllä kiva, totesimme kauppareissulla.

Aika on kiitänyt nopeasti, olemmehan olleet täällä kohta jo viikon ajan. No, onpa viikkoon sisältynytkin yhdet häät ja pari tuttavaperhevierailua lähistön kaupunkeihin. Myös silkka kauppareissu on ohjelmaa sinänsä, lähin supermarketti kun on reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmässä pikkukaupungissa. Tänään illalla on vuorossa grillailua sekä boolitesti Mellan nimiäisjuhlaa varten, lauantaina taas saamme vuorollamme kestitä tänne Rothemühliin saapuvia sukulaisia. Epäinhimillisen varhain sunnuntaiaamuna pitääkin jo lähteä ajamaan kohti Sassnitzia ja lauttaa Trelleborgiin, josta köröttelemme Kaarina-fasterin luo Ruotsin Knivstaan yhdeksi lyhyeksi yöksi ennen päivälauttaa Turkuun ja automatkaa kotiin.

Se mainittu nimiäisjuhla onkin jo tulossa kovaa vauhtia kohti, ja olemme viimein päässeet kunnolla suunnittelemaan sitä. Ohjelmarunko alkaa olla hyvin kasassa (no, aika kevyestihän siellä mitään varsinaista ohjelmaa on), ruokalista on laadittu (se on kyllä Robertin ansiota) ja kakkukin on valittu ja melkein tilattu. Ostoslista alkaa olla jo hyvässä vaiheessa, ja kukkakoristeitakin on pohdittu. Ensimmäisiä ilmoittautumisia on myös tullut, ryhdistäytykääpäs nyt loputkin kutsutut.

Matkalla urheiluhulluun maahan

Matka Saksaan sujui varsin hyvin, eli ehdimme eilen torstaina Trelleborgissa jo aiemmin lähtevään lauttaan. Se tosin tarkoitti sitä, että ajomatkan aikana pysähdyttiin vain kerran pikaisesti tankkaamaan ja vessaan, ruokaa ei saatu lainkaan. Mellan kakkavaipatkin vaihdettiin vasta sataman lähellä, kun ehtiminen oli jo varmaa.

Helsinki-Tukholma-lautalla meillä oli luonnollisesti halvin mahdollinen hytti, mikä tarkoitti paperinohuita seiniä. Muutaman millin päässä naapuri huudatti radiota (siinä määrin kuin noita Ruotsin-laivojen hyttiradioita nyt voi huudattaa) hereillä ollessaan ja kuorsasi kuin sirkkeli nukkuessaan. Musiikista ei kuitenkaan kehdannut valittaa, kun muisteli omaa villiä nuoruuttaan ja opiskeluaikojen hyttibileitä. Niin kaksinaismoralistiseksi en ole vielä tullut, mutta eiköhän sekin päivä koita. Oli miten oli, kai tässä on tullut vanhaksi. Vauva kyllä nukkui täysin häiriöttä.

Toinen, tosin myönteisempi, merkki ajan kulumisesta saatiin sitten Ruotsin E20-motarilla. Yhdellä ylikulkusillalla parveili päiväkotiryhmä (eli joukko pikkulapsia oransseissa huomioliiveissä ja pari samoin liivitettyä aikuista), joka vilkutti ohikulkeville autoille. Siis meillekin! Minä vilkutin takapenkiltä takaisin, mutten usko kenenkään huomanneen.

Samalla muistelin niitä aikoja, kun mummo ja pappa isän puolelta vielä asuivat valtatie kolmentoista varrella Hietamalla. Serkkujen kanssa oli suurta hupia vilkutella ohi ajaville autoille, ja meillä oli oikein järjestelmä sitä varten. Pieniä ja fiksuja kun olimme, koimme terveellistä pelonsekaista kunnioitusta noita hevosvoimahirviöitä kohtaan. Niinpä emme uskaltaneetkaan mennä kovin lähelle tietä, varsinkaan isompien autojen huristellessa ohi. Maahan olikin piirretty kaksi viivaa: sen tienpuoleisen viivan taakse ryhmityimme vilkuttamaan henkilöautoille, kun taas kuorma-autoja ja rekkoja varten vetäydyimme ripeästi takimmaiselle viivalle.

Siinä sai tuntikausia kulumaan. Aina joku vilkutti takaisin. Ja nyt minä istuin sisällä autossa, jolle pienet lapset vilkuttavat! Ihanaa.

Viime yönä saavuimme perille Rothemühliin, ja tänään olemme jo käyneet ostamassa supermarketin tyhjäksi. Emme ole järin kiinnostuneita jalkapallosta, mutta osasimme odottaa törmäävämme lukuisiin lieveilmiöihin. Erikin isäkään ei onneksi ole aivan pahimmasta päästä urheiluhulluja, vaikka Saksan menoa kiinnostuneena seuraakin.

Tähän mennessä olemme syöneet aamiais-Nutellamme jalkapallon muotoisesta astiasta, levittäen sitä jalkapallokuvioidun leivän päälle. Kaupasta ostimme jalkapallon muotoisia suklaakarkkeja sekä Saksan lipulla koristellun superpallon. Ajellessamme huomasimme lukuisien kanssa-autoilijoidemme tunnustavan väriä pienellä ikkunaan asennetulla Saksan lipulla, ja Erikin isää kiusoitellaksemme ostimme moisen lipun itsekin ja asensimme sen tuoreen isoisän istuimen viereiselle ikkunalle.

Tämän jälkeen isä ja poika keskustelivat hieman saksalaisesta traumasta ja sen mahdollisesta päättymisestä. Muutama päivä sitten Hesarin urheilusivujen kolumnissa pohdittiinkin tätä toisesta maailmansodasta periytynyttä haavaa, jonka vuoksi kaikenlainen kansallishurmos on Saksassa tabu. Nämä jalkapallon suurkisat ovat kolumnistin mukaan kuitenkin muuttaneet tilannetta, kun sadattuhannet saksalaiset uskaltavat kerrankin pukeutua maansa väreihin ja kokoontua julkisille paikoille ylpeilemään kansallisuudellaan. Vertailtiinpa kolumnissa myös edesmennyttä Itä- ja Länsi-Saksaa: idässä liput heiluivat jokaisissa kissanristiäisissä, kun taas lännessä kansallistunto oli kielletty. Tämän ovat kyllä Herrmannitkin huomanneet, kun ovat eläneet arkea niin entisessä idässä kuin nykyisessä lännen kulttuurin perineessä yhdistyneessä Saksassakin.

Saksa kutsuu

(Hetken aikaa harkitsin otsikoksi Erikin suosikkisitaattia Suomen kansan virtuoosiverbaalikolta Seppo Rädyltä: "Saksa on paska maa". Oma Saksa-aiheinen suosikkini taas on lentävä mattinykäsmi: "Itävalta-Saksa on mun toinen kotimaa". En sitten päätynyt kumpaankaan, jotten antaisi itsestäni vääränlaisia mielikuvia.)

Vasta sunnuntaina kotiuduttiin mökkireissulta, ja nyt pikkuneiti Herrmann pääsee jälleen matkaan. Tänään pieni perheemme nousee Katajanokan terminaalista viikinkilaivaan kohti Tukholmaa suunnistakseen sieltä autolla kohti eteläisen Ruotsin Trelleborgia ja laivaa Saksan Sassnitziin. Sassnitzista sitten ajetaan puolikuolleina ja rättiväsyneinä Rothemühliin esittelemään pientä neitokaista Saksan-papalle ja -sedälle.

Mellakin on nyt sitten virallisesti saksalainen, eilen nimittäin kävimme suurlähetystössä laittamassa neidin nimen Erikin passiin. Tarjoutuivat siinä samalla liittämään Mellan minunkin suomalaiseen passiini, mikä kuulosti jokseenkin oudolta: onko Saksan suurlähetystöllä todella valtuudet lisätä Suomen kansalaisten passeihin toisten Suomen kansalaisten nimiä? Kieltäydyimme tarjouksesta ja marssimme sen sijaan poliisiasemalle hoitamaan saman.

Poliisiasemalla sitten kävikin ilmi, ettei Suomessa lasten nimien lisääminen vanhempien passiin ollut aivan yhtä yksinkertaista kuin Saksassa: minun piti hakea kokonaan uusi passi itselleni. Ja sehän tietenkin kestää pari viikkoa. Onneksi tyttönen on nyt kuitenkin jo Erikin passissa, eli tyllerön matka ei tyssää heti ensimmäiselle rajalle. Ja onneksi emme antaneet suurlähetystön tehdä passilleni mitään, olisivat vain mokomat sorkkimisellaan tehneet siitä epävalidin. Olisin siinä sitten pahimmassa tapauksessa jäänyt lehdelle soittelemaan perheen saksalaisvahvistusten ylittäessä rajoja.

Kaikkia matkavalmisteluja ei ole vielä aivan hoidettu, pakkaamisesta nyt puhumattakaan. Jo aiemminkin olemme onnistuneet jättämään auton papereiden hankkimisen viime tinkaan, mutta tämä oli nyt ennätyksellisen myöhäinen herääminen. Ulkomaille lähdettäessä kun tarvitaan lappusia kahdesta paikasta, auton oikealta omistajalta (lue: lainanantaja eli pankki) sekä vakuutusyhtiöltä. Pankkiin soitin jo äsken saadakseni faksilla valtakirjan (normaalisti se lähetettäisiin postitse, mutta tässä tapauksessa, heh, ei), kohta pitäisi pakata Mella vaunuun jä lähteä vakuutusyhtiöön hakemaan green cardia. Voi tätä byrokratiaa! No, kahden paperin hankkiminen ei vielä ole ylivoimaista. Varsinkin, kun se olisi oikeasti tätä helpompaa. Jos olisin hoitanut ne asianmukaisesti ajallaan, olisin voinut vain tilata ne netistä kotiin.

Mutta, pidemmittä puheitta, olisi aika lopetella ja ryhtyä hommiin. En malta odottaa, että pääsen maistelemaan Viikkarin Food Courtin alkupala- ja jälkiruokabuffettia!

Hieno tyttö, hyvä vauva

Edellisessä postauksessa kerroin edessä olevasta neuvolakäynnistä, ja jännitin terkkarin ja lääkärin tämänkertaisia tuomioita. Odotus palkittiin, Mella voi vallan hyvin. Lääkäri jopa erehtyi luulemaan alle 6-viikkoista päivänsädettämme peräti yli 7-viikkoiseksi, niin iso, jäntevä ja energinen tyttö meillä on. Aktiivinen lentoharjoittelu onkin lääkärin mukaan kehittänyt neidin vartaloa ikäistään vahvemmaksi. Hoitaja taas päivitteli kilttiä, iloista ja tarkkaavaista lastamme. Ja paino on noussut jo yli viiden kilon!

Yksi neuvolavisiittien kohokohdista on sanallisten arvioiden kirjoittaminen neuvolakorttiin. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan sukupuolittuneet asenteet näkyvät juuri noissa teksteissä. Neuvolakortissahan on joka tarkastusta varten tarkemmin määriteltyjen slottien lisäksi yksi isompi avoin tila, johon tarkastaja voi kirjoittaa vapaamuotoisempia näkemyksiään lapsen tilasta. Tämän taannoisen tutkimuksen mukaan terkkarit ja lääkärit äityvätkin usein kuvailemaan tyttöjä kilteiksi ja suloisiksi, kun taas pojat ovat reippaita ja vahvoja. Lähinnä positiivisia asioita noihin kohtiin näytetään kirjoitettavan.

Aivan ensimmäisessä terveydenhoitajan tutkimuksessa neiti todetaan mm. jänteväksi, mikä sitten tuntuukin olevan punainen lanka myös muissa tarkastuksissa. Uskottava se on, meillä on jäntevä tyttö. Proosallisempien "napatynkä vielä kiinni, iho hyvänvärinen" -selitysten ohella terkkari kertoo, että kyseessä on "hyväkuntoinen tyttö".

Toisella tapaamisella saimmekin sitten kuulla neidin kasvaneen liian hitaasti, ja vapaamuotoinen tekstikin käsittelee vain faktatietoja hyvin kuivasti. Suositellaan tiheitä imetyksiä ja navan puhdistusta desinfiointiaineella sekä todetaan D-vitamiinitippojen käytön alkavan pian. Loppuun kuitenkin terkkari vielä kirjoitti "jäntevä vauva".

Kolmannella kerralla paino olikin jo lähtenyt kunnolla nousuun, minkä terkkari huomioikin kirjoittaessaan "paino noussut hienosti". Lisäksi saimme tietää, että meillä on "jäntevä hyvä vauva". Niin, luitte oikein. Hyvä vauva. No, hyvä tietää.

Neljännellä eli edellisellä kerralla nähtiin lastenlääkäri ensimmäistä kertaa sitten synnytyssairaalan. Lääkäri oli selvästi vähäsanaisempi kuin terveydenhoitajat, ja siteeraankin nyt hänen kirjoittamaansa tekstiä kokonaisuudessaan: "Hieno tyttö. Kasvaa hyvin, kaikki kunnossa."

Toistaiseksi jäntevää vauvaamme ei ole vielä tekstissä kuvailtu suloiseksi ja kiltiksi. Mutta sitähän Mella tietenkin on! Kuten myös reipas, vahva ja rohkea. Ja älykäs. Lahjakas. Viisas. Hassu. Huumorintajuinen. Kantaaottava. Aurinkoinen.

Mökkielämää

Kuten ainakin miljoona muuta suomalaista, meidänkin perheemme suunnistaa juhannuksenviettoon mökille. Kohteena on iki-ihana suvun mökki Keski-Suomessa, ja Mella näkee sen nyt ensimmäistä kertaa. Otamme varaslähdön tänään iltapäivällä, ehkei Lahti-Heinola-moottoritie ole vielä silloin aivan tukossa. Paluu on tosin sunnuntaina, jolloin varmaan nähdään matkan varrella auto jos toinenkin.

Kuten odottaa saattoi, Jyväskylän seudullekin on luvattu jussiksi sateita. Ei ole mahdollista, että keskelle kesäkuuta osuva aurinkoinen jakso voisi mennä päällekkäin juhannuksen kanssa. No, lämpötilan on kuitenkin ennustettu pysyvän kahdenkympin paremmalla puolella, eli ei pidä valittaa. Sitä paitsi, torstaiksi on ennustettu ukkosta. Mikään ei ole ihanampaa kuin kunnon ukkosmyrsky, ja sähkötön järvenrantamökki keskellä erämaata on maailman paras paikka kokea ukkonen. Rakastan ukkosta! Äiti aina kielsi menemästä järveen ukkosmyrskyn aikaan, ja ilmeisesti juuri tämän takia kunnon jylinässä on niin mahtavaa käydä uimassa.

Samalla visiitillä Mellaa viedään näytille isomummolle ja -papalle, saapa nähdä kuinka innostuvat. Pitänee räpsiä valokuvia tästä sukupolvien kohtaamisesta, eikös sellainen kuulu asiaan? Itse en muista juuri mitään omista isoisovanhemmistani, mutta olen nähnyt itseni heidän sylissään valokuvissa. Pitäähän Mellalle suoda sama mahdollisuus.

Juuri ennen mökille lähtöä on vielä terveydenhoitajan tapaaminen sekä neuvolalääkärin vastaanotto. Jännittää, mitenkähän se tyttö on kasvanut? Saako äiti synninpäästön? Onko paino noussut käyrien mukaan? Voiko juhannusta viettää huojentunein mielin?

Tilastoissa parveketupakointi, fetajuusto raskaana oleville sekä synnytyslaitokselle pakattavaa

Blogin kävijätilastojen seuraaminen on suunnatonta hupia, ja erityisen hauskaa on nähdä hakukoneiden kautta sivulleni eksyneiden reittejä. Ehdottomaksi ykköshauksi on muodostunut sana parveketupakointi. Kirjoitin aiheesta merkinnän huhtikuussa, ja siitä lähtien olenkin ollut selvästi monen tietolähde. Tosin varsinaisen tiedon määrä ja laatu on saattanut tuoda pettymyksen, ellei lukija ole nimenomaisesti hakenut yksittäisten ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä.

Toinen, jo pidempään kestänyt hakuhitti on sanapari "raskaus" ja "fetajuusto". Suomi näyttääkin olevan pullollaan raskaana olevia naisia, jotka empivät fetajuuston syömistä. Valitettavasti blogini on joutunut tuottaman tämän tiedon metsästäjille pettymyksen, sillä sanat eivät edes esiinny samassa tekstissä. Raskaudesta olen talven mittaan kirjoittanut paljonkin, kun taas fetajuusto esiintyy kolmannella makuasioita-listalla yhtenä mieliasioistani.

Raskauden ja fetajuuston yhdistämistä pohtiville tuleekin nyt tietoisku, jonka olen itse saanut neuvolasta: suomalaista fetajuustoa (lue: Valio) saa syödä raskaana ollessa, sillä se on tehty pastöroidusta maidosta ja on jatkuvan laaduntarkkailun kohteena. Muihin fetoihin kannattaa suhtautua varauksellisesti, turvallisinta on välttää niitä tai ainakin vähintään varmistaa niidenkin pohjautuvan pastöroituun maitoon. En ole kaupallinen blogi, mutta pitihän tämä nyt tiedonjanoisille kertoa.

Näiden lisäksi Suomen googlaavaa kansaa tuntuu kiinnostavan synnytyslaitoksella tarvittava tavaramäärä, sillä "synnytyslaitokselle mukaan" on kiinnostanut yhtä jos toistakin surffaajaa. Jälleen kerran he ovat joutuneet pettymään, sillä mainitsin joskus vain jo alkaneeni pakata synnytyslaitokselle mukaan tulevaa kassia. Kassin sisällöstä en sitten sanonut halaistua sanaa.

Korjataan tämäkin epäkohta nyt, ja kerrotaan mitä otin mukaan (ja mitä olisi pitänyt ottaa mukaan). Laitokselle otin mukaan mm. omat yö- ja alusvaatteet (kannatti, pahimman verenvuodon laannuttua oli ihanaa pukeutua omiin vaatteisiin), villasukat (olen lämminjalkainen, olivat turhat), normaalisuuruiset vaatteet paluumatkaa varten (housut olivat turhat, maha oli synnytyksen jälkeenkin vielä niin isohko etteivät vanhat vaatteet sopineet vaan tulin kotiinkin raskausajan vaatteissa). Imetysrintaliivit olin ostanut etukäteen, mutta nehän jäivät toivottoman pieniksi kun rinnat paisuivat kaksi kuppikokoa maidon noustessa. Jonkinlaiset liivit olisi kuitenkin hyvä olla mukana, maidon nousu kun tekee aika kipeää ja tuki on tarpeen... Ehkä jonkinlaiset venyvästä materiaalista tehdyt toppimaiset liivit?

Vauvalle otin mukaan äitiyspakkauksesta kietaisupaidan, potkuhousut, pipon, sukat (tarpeettomat kesällä kärjellisten potkuhousujen ohella) sekä lahjaksi saadun ulkohaalarin (äitiyspakkauksen haalarit kun olivat niin isoja). Valokuvia varten otettiin mukaan myös pääkallobody, mutta ei niitä pääkallovalokuvia sitten saatu aikaiseksi vielä siellä laitoksella.

Viihdykkeeksi mukana oli läppäri ja sen kovalevylle siirrettyjä tv-sarjoja. Sarjoja ei sitten tullut katsottua, mutta läppärillä kirjoitin hieman blogitekstejä varastoon vaikken verkkoon päässytkään. Lisäksi mukana oli kirja, joka oli tarpeellinen. Sairaalassa kun saattaa käydä aika jopa pitkäksi, jos vauva malttaa nukkua välillä. Kamera akkuineen oli tietenkin mukana, ja ensimmäiset kuvat räpsittiin heti synnytyksen jälkeen. Inhorealistisimmat voivat toki ikuistaa jo itse synnytystäkin, tosin itse ainakin tarvitsin tulevan isukin kaiken huomion oman oloni parantamiseen.

Mukana oli myös pullo shampanjaa, joka korkattiin vuodeosastolla pahimman väsymyksen ja tärinän laannuttua. Omat lasit tulivat tietenkin myös mukaan, kuka nyt hienoa samppakaljaa haluaisi sairaalan mehulaseista lipittää. Vasta synnytyksestä toipuvalle pariskunnalle kokonainen pullo oli kyllä aivan liikaa, joten sitä tarjottiin tuoreelle kummipariskunnallekin näiden vierailun aikana. Kuubalaisia sikareitakin otettiin mukaan, mutta eipä isukki sitten saanutkaan niitä poltettua (eikä ole polttanut vieläkään, taitavat jäädä nimiäisjuhlaan). Pahin sikari-into onkin Erikiltä laantunut jo, kun syyskuisesta Kuuban-matkasta on kulunut riittävästi aikaa.

Jään nyt jännityksellä odottamaan, löytävätkö ahkerat googlaajat tämän postauksen. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyäkin!

Elämä onkin normaalia

Synnytyksen jälkeinen hormoniryöpytys on tainnut hieman tasoittua, joskaan ei täysin vielä olekaan kadonnut. Alun kauhistus ja pelko omasta selviytymisestä on muuttunut yksinkertaiseksi ja omalla painollaan eteneväksi arjeksi. Eihän tässä olekaan mitään vaikeaa! Voi toki olla, että meidän kohdallemme on vain osunut kiltti ja helppo lapsi.

Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.

Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.

Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.

Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.

Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.

No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.

Kesä, syntymäpäivä ja tutti

Vieressä komeilee tänään kuukauden vanha Mella-neiti, joka sai kuukausisynttärilahjakseen kuvassa näkyvän tutin. Tähän mennessä olemme ajatelleet, ettei noissa tuteissa taida oikein järkeä olla. Jossain vaiheessa tulee vain kauheita ongelmia, kun lapsi pitäisi vierottaa mokomasta lelusta. Miksi sellainen pitäisi ottaa käyttöön alun alkaenkaan?

Mutta viimeiset kaksi päivää neiti on ollut niin levoton ja itkuinen, että tutti on tullut harkintaan. Etenkin eilen tyttöpolo itki niin kovasti, että epäilimme jo koliikkiakin. Hetkittäin itkua vähensi mahdollisuus imeä isin etusormea.

Tänään sitten yritin selviytyä ripeästi ruokaostoksista, kun tyttö marisi taas vaunuissa. Kassajonossa tarjosin oman etusormeni imettäväksi, ja siitäkös neiti tuli kovin onnelliseksi. Niinpä peruutin vaunut pois jonosta ja marssin vauvantavarahyllylle nostamaan koriin yhden tutin. Sitten vain äkkiä kotiin kiehauttamaan tutti käyttökuntoon, ja loppupäivä onkin sujunut kuin leikiten.

Saatiinkin sitten upea päivä, voi herranen aika. Nyt on tullut oikea kesä, juuri kätevästi pikkuneidin syntymäpäivää ja uutta tutillista elämää juhlistamaan.

Ilta aikuisten kesken

Eilen vietin ensimmäisen kerran iltaa ilman vauvaa, ja olihan se aika hurjaa. Kyllä piti itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kun jätin neidin isänsä huostaan muutamaksi tunniksi. Nykyisten ja entisten työkavereiden kesken kokoonnuttiin nimittäin pienelle piknikille vaihtamaan kuulumisia. Mella sai jäädä kotiin äidinmaidonkorvikkeen voimin, mikä kieltämättä kolotti kovasti äitinsä omaatuntoa. Yöllä kolotus siirtyi omastatunnosta rintoihin, jotka imetyksen puuttuessa olivat paisuneet giganttisiin mittoihin ja tuntuivat räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.

Kaipauksesta huolimatta oli mukavaa viettää hieman iltaa pelkässä aikuisporukassa, ja oli erityisen hauskaa nähdä pitkästä aikaa työväkeä. Kotiin palattuani Mella näytti kuitenkin söpömmältä kuin koskaan ennen, eikä lumous ole vieläkään särkynyt. Ehkä itseensä panostaminen todellakin parantaa myös suhdetta lapseen. Ainakin tänään on harvinaisen hyvä olla. Mellakin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä, vaikka korvike taisikin sopia polon vatsalle huonosti (eli tyttö oksensi koko vatsalaukkunsa tyhjäksi minun päälleni).

Ilma vaikuttaa ainakin parvekkeelta katsoen varsin upealta, ja olemmekin pikapuoliin lähdössä romanttiselle perhekävelylle. Ajattelimme suunnata Kaivopuistoon ja meren rantaan, jos kävisi vaikka kahvillakin. Viikonloppu tuntuu taas oikeasti erilaiselta kuin arki, kun Erik on palannut töihin. Lauantaissa on jo ihan uudenlainen tenho.

Vastuullista aikuisuutta

Tänään tunnen vastuun kasvavan kertarysäyksellä: Erik palasi töihin isyyslomaltaan. Tähän mennessä en olekaan vielä hoitanut Mellaa yksinäni kuin pieniä kauppareissun mittaisia pätkiä. Nyt pitäisi sitten opetella olemaan kotona kahdestaan vauvan kanssa.

Tällä hetkellä ajatus ei tunnu mitenkään kurjalta. Mella on ollut harvinaisen kiltti tyttö, nukkui koko yön nätisti. No tietenkin aina välillä herättiin syömään, mutta silloinkin aina aikataulun mukaan eikä herättely ollut vaikeaa. Isi sai siis nukuttua vähän paremmin työpäiväänsä edeltävänä yönä.

Nytkin neiti vetelee vielä sikeitä, vaikka äidillä olisi oikeastaan jo ikävä. Kunpa napero vain heräisi, niin pääsisin pitämään sitä sylissä ja juttelemaan hempeitä... Voisi ehkä laulaa lastenlauluja. Haluaisin lauleskella Mellalle koko ajan Sinistä yötä, mutta se pitäisi varmaan säästää nukkumaanmenolauluksi. Tähän mennessä viisu ei vain ole toiminut halutulla tavalla, eli tytölle ei ole tullut uni silmään heti tuutulaulun kuullessaan.

Asiasta toiseen: sattui sitten hassu päivämäärä tälle kesäkuiselle tiistaille. Lehdetkin tuntuvat odottavan nälkäisenä uusia tuhopolttoja ja muita pedon päivän pikku sattumuksia, ja Norjassakin on laitettu kirkot tehovalvontaan. Pienet metallistit taitavat olla innoissaan, ilmeisen moni metallibändi julkaisee tänään jonkinlaista materiaalia. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea jännää turhautunut nuoriso tänään keksiikään.

Oma päivän kohokohtani taitaa olla lounastunti Kumpulassa. Niin, luuliko joku tosiaan, että viettäisin päivän ihan ilman Erikiä? On ollut sellaista puhetta, että Erik kävisi työpäivinä aina kotona lounaalla. Vaihtoehtoisesti me menemme Mellan kanssa päiväkävelylle Kumpulan kampukselle. Siispä: kaikki te Kumpulassa päiviänne viettävät, tavataan joskus lounaalla.

Toinen mahdollinen kohokohta voisi olla Mellan tulevan kummipariskunnan vierailu illalla. Nimiäisjuhlien suunnittelu olisi hyvä jo käynnistää, sukulaisille lähetettäviä kutsukortteja olemmekin jo suunnitelleet. Kaverit joutuvat tyytymään sähköpostikutsuihin. Toivottavasti juhlat saavat mahdollisimman paljon ihmisiä liikkeelle, vaikka ne vietetäänkin kuumimpana lomakautena ja ihan vain arkisesti kotosalla.

Kesäkuu on syystäkin kesäkuu

Eilen Erik pääsi jälleen kerran naureskelemaan käsityksilleni vuodenajoista, kun riemuitsin kesän alkavan tänään torstaina. Mies ei ottanut tosissaan näkemystäni maaliskuusta kevätkuuna, mutta kesäkuuhan nyt on virallisestikin kesäkuu. Eikö totta? Kesäkuussa alkaa tietenkin kesä, sitähän todistaa jo koulujen päättyminen. No joo, nykyään koulut päättyvät kaiketi aina kesäkuun ensimmäisenä lauantaina eivätkä suinkaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta se nyt on vain saivartelua.

Itse asiassa tänä vuonna on ollut aiempaa vaikeampaa muistaa toukokuussa, ettei vielä olekaan kesä. Minähän olen ollut lomalla koko toukokuun! (Kuten myös koko huhtikuun, mutta kuka sitä nyt kesäksi luulisi.) Tähänastisen elämäni aikana olen viettänyt pidempiä lomia ainoastaan kesällä tai vaihtoehtoisesti joulu-tammikuussa. Jos ulkona ei ole lunta eikä minun tarvitse pitkään aikaan mennä kouluun tai töihin, täytyy olla kesä. Eikö totta?

Myönnetään, reilun kymmenen asteen lämpötila ei ole mitenkään kliseisen kesäinen. Mutta puut ja pensaat ovat jo aivan vihreitä! Erikin mielestä nyt on tietenkin vain kevät, mutta minusta moinen väheksyntä osoittaa vain keskieurooppalaista arroganssia: kai nyt saksalaisen mielestä keväälläkin voi olla aurinkoista ja vihreää. Mutta Suomessa tällaisetkin kelit täytyy vastaanottaa kiitollisina, ja myöntää niille kesän status. Ei niitä hellerajoja heinäkuussakaan itsestäänselvästi ylitetä!

Valtakunnassa kaikki hyvin

Tänään oli Mella-neidin kolmas neuvolatapaaminen, ja sitä jännitettiinkin meidän perheessä erityisen paljon. Viime viikolla punnituksessa nimittäin neuvolatäti totesi, ettei tyttö ole kasvanut riittävästi. Pitkiin yöuniin taipuvaista tyttöä on siitä lähtien pitänyt säntillisesti syöttää kolmen tunnin välein, mikä ei aina ole kyllä ollut mahdollista lapsen merkittävien unenlahjojen ansiosta.

Aika rankalta se kuitenkin tuntui vielä babybluesia kärsivästä äidistä: lapseni ei saa riittävästi ruokaa! Vauvani on nälkäinen! Aarteeni on vajaakasvuinen! Vaikka neuvolatäti vakuutteli asioiden olevan muuten täysin kunnossa (ihon väri on hyvä, pissaa ja kakkaa riittää, typykkä ei ole itkuinen), alkoi puntari saada uusia merkityksiä. Tuntui siltä, että vauvan painon sijaan sillä pienellä vaa'alla mitataankin äitien kelvollisuutta. Ja viime viikolla minä reputin testin.

Ruuan tuputtaminen on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä elämämme valo on viikossa kasvanut peräti yli 200 grammaa ja kaksi senttiä. Lapsukaisen napa on myös parantunut, ihonväri säilynyt ihanteellisena, katse seuraa neuvolatädin piirroskuvaa esimerkillisesti ja virkeäkin typykkä on. Vain lievä nuhaisuus varjostaa ylpeiden vanhempien päivää, eikä sekään oikeastaan varjosta lainkaan. Sanalla sanoen: tämä on ollut hyvä päivä.

No, päivät ovat muutenkin kivaa aikaa. Erikin isyysloma tuntuu jo ihan oikealta lomalta, kun voi päiväsaikaan napata Melluskan kyytiin ja palloilla ympäri kaupunkia. Keskustasta löytyy kuitenkin ihan toimivia imetyspaikkoja, ja muut ajathan pirpana vain nukkuu. Ainakin jos pääsee vaunuihin. Vanhemmat voivat sitten vapaasti kierrellä kauppoja ja kahviloita.

Oli myös miellyttävää huomata, että Tarjoustalosta saa vallan kelvollisia lastenvaatteita pilkkahintaan. Vai onko reilut kolme euroa liikaa sinivalkoisesta bodysta, jossa lukee "Made in Finland"? Ei minustakaan.