Epäilyttävä uni

Näin viime yönä painostavaa unta, jos nyt en ihan painajaista sentään. Olin HSC:n ampumaradalla, vihdoin viimein, riemuissani ryhtymässä ampumaan. Mutta siitä ei tullut mitään: vapisevin käsin yritin tunkea patruunoita lippaaseen, mutta ne eivät vain millään suostuneet menemään oikein päin tai ainakaan pysymään sisällä. Lisäksi jossain vaiheessa huomasin, että patruunoiden sijaan olinkin yrittänyt täyttää lipasta ompeluneuloilla. Olivat turhan pitkiä.

Koko operaation ajan kaikki muut joutuivat tietenkin odottamaan minua, ja tunsin syyttävien katseiden painon niskassani. Lopulta sain kai lippaan jotenkin täytettyä ja peräti vähäisten ongelmien saattamana työnnettyä paikalleenkin. Voi sitä iloa, nyt pääsisi ampumaan! Mutta tietenkin unohdin kiskaista lukosta, joten muiden paukutellessa minä jäin nykimään liipasintani ihmeissäni ja turhaan.

Tässä vaiheessa heräsin suureksi helpotuksekseni ja sain uskotella itselleni, että aivan noin kädetön en ollut edes ensimmäisellä kerralla. Ja jos nyt jotain positiivista haluaa unesta löytää, niin en minä edes rikkonut sitä asetta, puhumattakaan siitä, että olisin vahingossa satuttanut jotakuta. Teinpähän vain itsestäni täyden idiootin.

No, mitäs tämä nyt sitten merkitsee?

Turha metamerkintä bloggaamisen vaikeudesta

On tämä ihme tasapainoilua tämä bloggaaminen. Etsimisen ja säätämisen jälkeen luulin löytäväni edes puolityydyttävän scriptin, jonka avulla saisin kivasti nostettua viimeisimmät kommentit tuohon sivupalkkiin. Mutta mikä ihme siinä on, että aina joskus ne kommentit näkyvät, toisinaan sitten taas ei? Ihme venkoilua.

Jos joku tietää toimivamman scriptin kommenttisyötteen esittämistä varten, antakaa vinkkejä. Ja ei, ne kivat ja helponhauskat Blogger Betan widgetit ei käy, minä kun käytän klassista mallia eli epätoivoisesti räpellän hötömölön ja Bloggerin oman sekakielen puuroutuneessa suossa vaikken edes osaa koodata.

Piti vain kertoa, kun, no, piti vain. Ettette ihmettele tuota itsekseen sekoilevaa sivupalkkia. Tää on nyt niin tätä.

Rikosilmoituksista ja hyvän maun rajoista

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi? Inhottava aihe, johon ei tekisi mieli koskea pitkällä tikullakaan - loikkaanpa siis sen kimppuun pää edellä. Noin niin kuin yhteenvetona voisi sanoa, että uutinen ahdistaa ja nolottaa.

Kyllähän minä olen nuo lausunnot mösjöö H-a:lta lukenut jo aiemmin, enkä voi pitää heittoa osoituksena hyvästä mausta ja sivistyneestä keskustelusta. Olenhan minäkin vihervasemmistolainen maailmanparantaja, että kiitti vain. Ahdistaa.

Mutta onko tämä nyt tosiaan ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jotain typerää ja ehkä loukkaavaakin poliittisviritteisesti jossain päin nettiä? Ja että kyse olisi rikokseen yllyttämisestä, älkää nyt viitsikö. (Oma kotifasistini vielä huomautti, että eihän oletetun yllytyksen kohderyhmä edes osaa lukea kyseistä tekstiä alkuperäiskielellä... hmm.) Ja tekstin julkaisusta tosiaan on jo aikaa se reilut pari vuotta: hassu sattuma, että juuri nyt rupesi rikosilmoituttamaan. Vai oliko tämä nyt sitä "viestin lähettämistä"? Nolottaa.

Politiikka on kyllä vaikeaa, ja käy päivä päivältä vaikeammaksi.

Aina ei oikein jaksaisi

Nyt on taas tullut aika, jolloin kaikki negatiivinen alkaa painaa hartioita jo liikaa; lähinnä nyt kaikki virtuaalinen kurjuus. Aina ei vain jaksaisi lukea ikäviä asioita ja ikäviä kommentteja, toisiaan haukkuvia, vaahtosuisia tai vähintäänkin happamia ihmisiä. Pahaa mieltä ja pahantahtoisuutta. Miten sitä aina tuntuukin riittävän? No, onneksi tämä minun leikkikenttäni on sentään säästynyt vihanpurkauksilta, olkoon se laiha lohtuni.

Aina ei jaksa olla näppärän ilkeä, sarkastisen välinpitämätön tai edes ironisen skeptinen. Pidettäisiinkö vaikkapa vain muutaman tunnin tauko? Olen varmasti entiselläni jo illalla.

Suuri tasa-arvokeskustelu

Tiesin, että tähänkin on joskus tultava. Saadakseni jonkin verran aikaa kasata ajatuksiani olen sitä vältellyt, mutta nyt en enää malta. Toisilla ihmisillä on kuitenkin paremmat valmiudet puhua näistäkin asioista, joten tyydyn vain peesaamaan asian vierestä.

Minun parisuhteessani epätasa-arvoinen työnjako menee näin (Erik voi korjata, jos ja kun unohdan kuitenkin jotain tärkeää):

Angina:
-imurointi, lattioiden pesu ja pölyjen pyyhkiminen
-vessojen puunaaminen
-vaatteiden korjaaminen ja silitys ehkä kerran vuodessa
-leipominen
-raha-asioiden ja viranomaisyhteyksien hoito
-tiskaaminen mökillä

Erik:
-tiskaaminen kotona
-keittiön siivoaminen
-autolla ajaminen ja kaikki muukin autoon liittyvä
-roskien vieminen
-reikien poraaminen ja muut remonttihommat
-polttopuiden hakkaaminen mökillä

Lisäksi molemmat teemme näitä, Erik näin kotona ollessaan huomattavasti minua enemmän:
-ruuanlaitto
-kaupassa käynti
-lasten ulkoiluttaminen
-vauvan syöttäminen
-vaipanvaihto
-pyykinpesu

Ja jos raha-asioista puhutaan, voin todeta rahojemme oleva iloisessa symbioosissa. Ei, ei symbioosissa, koska siihenhän tarvitaan kaksi osapuolta. Ei, meidän rahamme eivät missään vaiheessa ole kenenkään henkilökohtaista omaisuutta eivätkä kenenkään menot yksityisiä. Itse asiassa jo ensimmäisestä seurustelupäivästä lähtien kaikki on ollut vain "meidän", eikä mikään minun tai sinun. Silloin ei ole tarvinnut surra sitä, kuka kompensoi kenenkin menoja. Tämä lienee kohtalaisen perverssi tapa hoitaa asiat, mutta sitäkin toimivampi.

Me olemme epätasa-arvoisia ihan siitä syystä, että minä olen laiska, mukavuudenhaluinen ja täysin sietämätön pahantuulisena. Erik taas on huomattavasti tehokkaampi ja vaikeampi suistaa raiteiltaan. Työnjaossamme ei ole mitään eksplisiittistä tai tiedostettua matematiikkaa, mutta sitäkin enemmän implisiittistä ja automaattisesti aivosoluissamme tapahtuvaa kalkylointia: se, joka haluaa enemmän jotain, saa sen. Sanotaan nyt vaikka sitten sen vapaa-ajan. Jos joku haluaa koko ajan enemmän jotain, saa se joku koko ajan enemmän jotain.

Jos kohta minä käyn enemmän baarissa, saa Erik isomman palan suklaakakkua. Toki näitä ei ole millään tavalla koplattu toisiinsa, koska sitten kummastakin menisi ilo. Lisäksi jos olemme molemmat poissa lasten luota, ryntää Mella palattuamme ensin isänsä syliin ja vasta sen jälkeen minun luokseni. Vihlaiseehan se vähän, mutta sellaista se vain on. Kaikkea ei voi saada, mutta täytyy yrittää saada mahdollisimman paljon juuri sitä mitä haluaa.

Erikillä on autolla-ajo ihan saksalaisissa geeneissään, minä taas näytän Erikiä paremmalta korkokengissä. Toisaalta essu päällä sämpylöitä leipoessani koen sanatonta yhteyttä sukuni nykyisiin ja menneisiin matriarkkoihin.

Pidän silti kiinni oikeudestani kutsua itseäni feministiksi. Miksi? Koska minä haluan, haluan vain. Se kuulostaa vinkeältä. No ei, kyllä minulla on edelleen joitain yhteiskunnallisia, ei-parisuhteellisia, feministisiä ambitioita, oli se sitten ihan epätrendikästä tai ei. Ne kyllä perustuvat toistaiseksi pelkkään mutuun (tyyliin musta tuntuu jännältä, että kuulemma keskimääräistä useammin naisilla esiintyvistä taidoista maksetaan huonompaa palkkaa kuin keskimääräistä useammin miehillä esiintyvistä taidoista - kun nyt kerran nämä keskimääräiset erot myönnetään), eikä minulla ole kovin valmista ohjelmaa tästä aiheesta.

Odotan kuitenkin ensimmäistä houkuttelevaa tilaisuutta lähteä barrikadille jonkin asian puolesta tai jotain vastaan, miksei sitten vaikka jonkin feministisenkin teeman ympäriltä. Tosin myös melkein mikä tahansa muu aihepiiri riittää, kunhan vain saan psyykattua itseni sen myötä apinan raivoon.

Kirkasotsaisuudesta ja käytännön kokemuksista

Yksi perustavanlaatuinen syy sille, miksi en voisi koskaan kuvitella ryhtyväni poliitikoksi, on seuraava: ihanteiden ja käytännön kokemusten yhteensovittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Jo täällä blogissa ajatusten verbaalinen setviminen tuntuu hankalalta, ja leukojen louskuttelu on kuitenkin vielä helppoa verrattuna Todellisten Poliittisten Päätösten tekemiseen.

Sillä faktahan on, että minulla on varsin heppoiset kokemukset Todellisesta Elämästä. Kun yhtään seuraa polveilevaa keskustelua vaikkapa työttömyydestä, maahanmuutosta ja erinäisestä näihin liittyvistä tukitoimista, tuntuu jakolinja välillä liiankin selvältä: toisessa päässä ovat ne kirjoituspöydän äärellä istuvat idealistit, toisessa päässä sitten ne yksittäisiin ikäviin kokemuksiin ajatuksensa pohjaavat ihmiset. Ne idealistit keksivät arvomaailmaansa pohjautuvia keinoja yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi, ja ne tosimaailmassa näihin keinoihin törmäävät ihmiset toteavat ongelmien pahenevan tai parhaimmillaankin vain muuttavan muotoa.

Jotenkin kumpikaan lähestymistapa ei tunnu riittävältä. Lienee selvä, ettei henkilökohtaisiin kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, voi perustaa minkäänlaisia mittavampia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Toisaalta kirkasotsainen idealismi tuntuu ihan aidosti johtavan usein vain katastrofeihin. Älkää kysykö esimerkkejä, siltä nyt vain *tuntuu*.

Tämä on ihan kauhean lapsellista pohdintaa, mutta onpa edes omaani. Voiko idealismia ja käytännön kokemuksia mitenkään yhdistää politiikassa? Miten ihmeessä täysipäiväinen poliitikko voi olla perillä päätöstensä reaalisista seurauksista, kun hänen aikansa menee johonkin aivan muuhun? En silti haluaisi luopua kokonaan yleisistä ylevistä tavoitteista ja moraalisen arvopohjan mukaan toimimisesta. Pelkkien teknisten yksityiskohtien käsittely ei sytytä minussa mielenkiintoa politiikkaa kohtaan.

Onko joku todistetusti onnistunut tekemään arvoihinsa pohjautuvan, merkittävän poliittisen ratkaisun, josta on ollut kiistatta hyötyä myös todellisuudessa? Voisiko joku antaa esimerkkejä, etten vallan vaivu epätoivoon?

Criminal mastermind

Meidän 2,5-vuotias uhmaikäisemme, armas Mellamme, osoittaa jo aikamoisia huijarin lahjoja. Täydellisellä pokerinaamalla tehty fuskaus on erityisen hämmentävä sellaisen lapsen kohdalla, joka ei osaa vielä edes kunnolla puhua. Mella harrastaa mm. tällaisia rikollisen yksityiskohtaisesti suunniteltuja operaatioita:

- Tyttö väittää jälkiruuan toivossa, että ruokalautanen on tyhjä. Näin siis silloinkin, kun lautanen on kaikkea muuta kuin tyhjä. Tuolloin meistä vanhemmista useimmiten tuntuu, että neiti pitää meitä aika tyhminä: lautasen todellinen olotila kuitenkin selviää nopealla vilkaisulla. Tässä on siis vielä vähän hiottavaa.
Joskus Mella osaakin jalostaa tätä huijausta niin, että hän levittää ruuan lautasen reunoille ja saa näin kaivettua keskeltä esiin pienen läntin lautasen pohjaa. Tuota länttiä hän osoittaa ja väittää lautasen olevan tyhjä.

- Hyvää ruokaa, esim. mandariinia, syötäessä suu pitäisi saada tyhjäksi, ennen kuin ruokaa annetaan lisää. Aina neiti ei malttaisi odottaa, joten hän liiskaa kaiken ruuan kitalakeaan vasten. Muussattu mandariini on saatu näin kätkettyä maastoon ja uusi mandariinipala sisään vanhempien huolimattoman tarkastuksen vuoksi. Koko kauheus paljastuu siinä vaiheessa, kun pimu kakistelee liian isoksi äityneen mandariinimassan pöydälle.

- Iltaisin typykkää ei useimmiten kiinnosta jäädä sänkyyn nukkumaan, vaikka hänet on sinne nätisti peitelty ja iltaruno luettu. Noin minuutin sisällä iskee kauhea tarve juoda vielä vähän vettä, vaikka vielä kaksi minuuttia sitten neiti vakuutti saaneensa tarpeeksi.
Kun vettä ei sitten kiivaista vaatimuksista huolimatta anneta, vetäytyy Mella huoneeseensa harkitsemaan seuraavaa siirtoa. Parin minuutin päästä hän onkin yleensä ovella vaatimassa kosteusvoidetta jalkoihinsa. Jostain syystä juuri silloin on aivan ehdottoman välttämätöntä saada sitä voidetta; tilanne on eskaloitunut näiden parin minuutin aikana sietämättömäksi ja jalat murenevat, ellei voidetta anneta heti.
Sama kuvio ja ehdoton tarve toteutuu illan aikana mm. pottailun, uuden vedenjuontireissun sekä yksinkertaisesti sylissä istumisen muodossa. Osa näistä tarpeista toteutetaan vastoin vanhempien parempaa ymmärrystä, koska niitä ei yksinkertaisesti voi olla toteuttamatta joutumatta syytteeseen lapsen heitteillejätöstä. Tämän asian Mella on jo varhaisella iällä ymmärtänyt pirullisen selvästi. Kierrettä ei saada koskaan katkaistua.

- Mella on oppinut, ettei pikkusiskolta saa ottaa leluja pois, ei ainakaan ilman vaihtokauppoja. Uhmaikäisessä näkyy olevan sen verran bisnesnaisen vikaa, että tappiolle hän ei näytä näissä vaihtokaupoissa jäävän. Yleensä pikkusisko joutuu luopumaan jostain isosta, värikkäästä, välkkyvästä ja kilisevästä lelusta, kun hänen käteensä lykätään pikkuinen ja tahmainen duplopalikka. Onneksemme Neila on vielä vilpittömän onnellinen kaikista hänelle tarjotuista esineistä.

Odotamme kauhuissamme esikoisemme ajattelun kehittymistä ja juonien monimutkaistumista. Pelkään, että muutaman vuoden päästä jäämme jo auttamattomasti tappiolle Mellan vaivihkaisen psykologisen vedätyksen edessä.

Päiväkotipaikka!

Päiväkodista soitettiin juuri: molemmat typykkämme ovat päässeet ensisijaisesti toivomaamme päiväkotiin, siihen samaan, jossa Mella oli ennen Neilan syntymää. Valtava huojennus! Ehdin jo hieman ahdistua, kun Erikin töihinpaluupäivä lähestyy eikä kaupungilta kuulunut vielä mitään. Tai ei ainakaan mitään hyvää: viimeksi kun sinne olimme yhteydessä, olivat he kirjanneet hakemuksemme väärin.

Nyt pitää sitten ryhtyä asennoitumaan siihen, että tuo pienen männynkävyn kokoinen, ei edes kunnolla ryömivä piskuinen rääpäle on tammikuun alussa päiväkotilapsi. Mella nyt on jo ihan vanha tekijä. Sääli vain, etteivät tytöt päässeet samaan ryhmään, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kohta ne menevät jo yläasteelle, sitten ne muuttavat kotoa. No, lapsenlapset olisivatkin tervetulleita, olisin todella hyvä mummo.

Suosittu harrastus

Kun yhdistää ilmeisen suositun sisäampumaradan, pikkuporvarilliset työajat sekä kalenteriinsa aivan liikaa harrastuksia tunkeneen, toistaiseksi nimettömäksi jäävän rikostoverin (ei, kyse ei ole luopiopikkusiskostani), luodaan seuraavanlainen tilanne: sain varattua itselleni ja rikostoverille ajan ampumaradalta vasta joulukuun alkuun. Yritä siinä nyt sitten harrastaa ja indoktrinoitua, vaikeaksi menee.

No, mutta sentään tämän vuoden puolella. Ja vieläpä joulukuun alussa. Ja voinhan minä vaikka piirrellä pyssyjen kuvia sitä odotellessa.

Noloja tunnustuksia sähköisen viestinnän maailmasta

Tuli tässä hiljattain kehotus liittyä keskusteluun IRCissä (tai, no, kehottajan narsistisuuden vuoksi luultavasti kyse oli lähinnä kutsusta seurata lennokasta keskustelua siivosti sivusta ja aploodeerata lopussa), minkä yhteydessä tajusin, että kyse on jälleen kerran itselleni tuntemattomasta maailmasta. Uskokaa tai älkää: minä en ole koskaan irkannut.

En kyllä edes tiedä, onko se kovinkin poikkeuksellista. Luulisin, koska kyllähän kaikki muut ovat Sitä Tehneet, ainakin kultaisella 1990-luvulla, eikö? Sinänsä minullakin, entisellä (no jos tarkkoja ollaan ja pureudutaan yliopiston opiskelijarekistereihin ja elinikäisiin opinto-oikeuksiin, nykyisellä) fysiikan opiskelijalla olisi ollut siihen hyvät mahdollisuudet, sen verran nörtähtävä ympäristö oli 1990-luvun lopun fysiikan laitos. Ja kävinhän minä säätämässä ne pari tietojenkäsittelytieteen kurssiakin. Lisäksi taisin olla viimeistä vuosikurssia, joka sai unix-käyttötunnukset ilman eri anomusta.

Ainoa ihminen, jonka tiedän varmasti olevan yhtä kokematon IRC-asioissa, on siippani. Mutta Erik sai ensimmäisen sähköpostiosoitteensakin vasta yliopistossa vuonna 1997, kun taas minun ensimmäinen teini-hotmail-osoitteeni oli muistaakseni jostain 1995-1996 tienoilta. Lisäksi Saksa nyt on Saksa, ja Suomi on Suomi, ja muita tautologioita.

Voi olla, että epävarmana pikkufyysikkona, vieläpä vähemmistösukupuolen edustajana, pyrin kovasti välttelemään kaikkea nörtähtävää. Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä kyllähän minä roikuin kaikissa mahdollisissa opiskelijajärjestöissä, mikä on kuitenkin varsin nörttiä? Jotenkin minä ja IRC vain kävelimme toistemme ohi hyvin läheltä, mutta kuitenkin toisiamme huomaamatta, ja olemme sittemmin etääntyneet lähes peruuttamattoman kauas toisistamme.

Eihän enää tässä iässä, kahden lapsen äitinä ja humanistisen koulutuksen saaneena, voi tuollaisia uusvanhoja asioita opetella. Sitä paitsi tässä välissä on tullut jo kokonainen sukupolvi, jolle IRC tarkoittaa vain IRC-Galleriaa. Onkohan minun IRC-etsikkoaikani jo auttamattomasti ohi?

Minulle IRC on vähän sama asia kuin mummolleni internet (olen joskus yrittänyt selittää mummolle internetin toimintaa, mutta ymmärtävistä nyökkäilyistä huolimatta en usko siinä syvällisesti onnistuneeni): se on jokin sellainen paikka, jossa ihmisillä on kauhean kivaa keskenään, ja jossa naureskellaan meille ulkopuolisille. Vähän niin kuin Facebook.

Isänpäivätervehdys

Hyvää isänpäivää vain kaikille isille! Erityisesti tietenkin tälle täällä olevalle sekä sille omalleni, joka kuitenkin on täällä taas kulmat kurtussa huolissaan lukemassa, mitä se tyttö on taas keksinyt.

Ohessa kuva pöydälläni odottavasta isänpäiväkakusta. Toiveiden mukaisesti marsipaanihunnun alta löytyy mm. suklaakreemiä, suklaamoussea sekä vähän sitruunatahnaa. Kömpelön lapsellisesta ulkomuodostaan huolimatta, tai ehkä sen ansiosta, kakku on luonnollisesti hyvää. Siispä kaikkien isien, isäksi haluavien ja kakuista pitävien kannattaa alkaa kadehtia än-yy-tee-nyt.

Kakkua ei kuitenkaan ole tarjolla muille kuin erälle saksalaisviritteiselle mutta sittemmin helsinkiläistyneelle isälle. Tai kyllähän tuota maistaa saa, jos vain raahautuu Pikku Huopalahteen mahdollisimman pian - ei sitä pitkään riitä.

Turhuuden roviolla

Ilmeisesti äitiyslomailua ja resuisessa teepaidassa tukka pystyssä haahuilua on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana harrastettua aivan tarpeeksi, sillä nyt on iskenyt äkillinen himo ostaa valtavasti kaikkea naisellista turhuutta. Kaikenlainen rationaalinen ajattelu saa väistyä, kun silmieni edessä vilisevät kangastukset mitä mielikuvituksellisemmista esineistä, joilla Nainen voi osoittaa tuntevansa Paikkansa.

Suorastaan pakonomainen materiantarpeeni käsittää ainakin seuraavia asioita:

Kenkiä. Avokkaita ja nilkkureita, mutta ennen kaikkea pitkävartisia, laadukkaita nahkasaappaita. Ja tietenkin piikkikorolla! Vaikken sellaisella varmasti osaakaan kävellä: olen tähän asti ollut tolppakorkonainen.

Hameita. Tiukempia ja löysempiä, pidempiä ja lyhyempiä. Aivan kaikenlaisia, joita voi sitten saappaiden kanssa käyttää.

Paitoja. Avokaulaisia, tietenkin. Tosin ehkä jokunen säädyllisempi kauluspaita voisi mahtua joukkoon, että olisi jotain siistiä töihin.

Meikkejä. Kyllä, sen iänikuisen mustan sekä töihin soveltuvamman ruskean luomivärin lisäksi haluaisin valtavasti kaikkea uutta sateenkaaren kaikissa väreissä. Ajatelkaapa, miten paljon erilaisia huulipunia on olemassa!

Hajuvettä. Olen käyttänyt sitä samaa merkkiä jo niin monta vuotta, että kokisin itseni varmasti täysin uudeksi ihmiseksi erituoksuisena.

Lisäksi haluan ehdottomasti päästä kampaajalle. Ja milloinkahan minä olen edes viimeksi käyttänyt korsettia? Pari sellaistakin lojuu laatikossa, kutsuvasti nimeäni huudellen. Niiden käyttö ei edes maksaisi mitään ylimääräistä.

Vähän tätä kuviota sotkee se, että esim. sarjalippu ampumaradalle maksaa palttiarallaa saman verran kuin kelvolliset nahkasaappaat. Joudunko minä tosiaan valitsemaan näiden väliltä? Onko tämä nyt se hetki, kun todella määritän identiteettini?

Erik tosin arvelee, että loppujen lopuksi suljen silmäni ja korvani sekä huudan kovaan ääneen laalaalaata juostessani äkkiä ostamaan molemmat ennen kuin ajattelukykyni saa minut kiinni. Mutta enhän minä niin vastuuton ole, enhän?

Varoitus: kukkahatut saattavat vaarantaa mielenterveytesi

Jos olisin 15-vuotias ja seuraisin jo liki viikon vellonutta keskustelua sen ikäisille sopivasta taidekasvatuksesta, päättäisin luultavasti parhaani mukaan jättäytyä moisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin, teineillä tosiaan voi olla aika rankkojakin tapoja ilmaista itseään, kun annetaan käteen nalle, sakset ja maaleja.

Sitten kun se teini tekee jotain kukkahatun näkökulmasta rankkaa, niin juurikin oikea tapa reagoida asiaan on huutaa virtuaalinaama punaisena kaupungin johto apuun ja vaatia moisen toiminnan kieltämistä. Koska jos teini ei saa tehdä nallelle mitään pahaa, teini ei koskaan ajattele mitään pahaa. Teini ei myöskään ikinä törmää pahoihin uutisiin, ja jos törmää, nehän voidaan vaikka käsitellä silittämällä nallekarhua korvan takaa ja kuiskailemalla sulosti.

Sillä kuten Hesarin mielipidepalstaltakin olemme oppineet, pehmolelut ovat transitionaaliobjekteja, joihin on sitoutunut turvallisuutta tuottavia tunteita. Kun tällaiseen objektiin käsketään kajota, järkkyy 15-vuotiaan lapsen turvallisuudentunne ja hän vaurioituu loppuelämäkseen.

Lisäys 8.11.: Kukkahattu todellakin taitaa kiristää päätä vähän vaarallisesti. Vai onko tämä nyt sitten sitä tervettä kansalaistottelemattomuutta? Kiva, että joku ajattelee lapsiakin ja on valmis tekemään heidän eteensä lähes mitä hyvänsä.

Pienin askelin kohti täydellisyyttä

Tiedän, tiedän: se taannoin julkistamani taulu oli aika kehno esitys. Tänään ryhdyinkin vähän viilailemaan sitä, ja lopputulos on, jos nyt ei maailman hienointa taidetta, niin kuitenkin selvästi aiempaa parempi. Myöntäkää pois!

Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Ikäkriisi

Kolmenkympin kriisiä en ole hyvistä yrityksistäni huolimatta saanut käynnistettyä, vai olisiko tässä nyt kyse siitä? Yksinkertaistettuna minulla on seuraavanlainen ongelma:

En lähes kolmikymppisenä voi enää uskottavasti käyttää itsestäni määritelmää vihainen nuori nainen, mutta kärttyisään eukkoonkin on vielä matkaa. Mikä hitto minä sitten oikein olen?

Rotat jättävät uppoavan laivan?

Viimeaikainen... öh, sanotaan nyt vaikka itsetutkiskeluni, on selvästikin herättänyt närää tietyissä piireissä. Tämän voi todeta Blogilistalta: aiempi ruhtinaallinen 17:n tilaajan saldoni on viime viikkojen aikana kutistunut peräti kahdella yksilöllä.

Tähän on luonnollisesti olemassa useita uskottavia selityksiä: he ovat voineet kuolla pois, ja perikunta on siten lakkauttanut heidän Blogilistan tunnuksensa. Tai sitten he ovat saattaneet huolimattomalla ranneliikkeellä poistaa minut vahingossa seurantalistaltaan ja ihmettelevät epätoivoisena, miksei minusta enää kuulu mitään.

Yksi mahdollinen vaihtoehto on myös, että he ovat pahaisia, silmänsä todellisuudelta ummistavia hippejä, joiden maailmankuva ei enää kestänyt näitä toistuvia maanjäristyksiä: missä viipyvät ennen niin tutuksi tulleet kestovaippa- ja tosi-tv-arvostelut? Entä valokuvat viimeisimmistä leipomuksista? (Itse asiassa isänpäiväksi pitäisi kyllä leipoa kakku, ja jos se onnistuu, leveilen asialla blogissanikin.)

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kuitenkin se, että punavihreä hegemonia on jäljittänyt nämä uskolliset lukijani ja väkivalloin pakottaneet heidät luopumaan minusta. Jos siis seuraat tätä blogia Blogilistan kautta, varoitus: he saattavat olla sinunkin jäljilläsi.

Sillä ei pidä unohtaa, mihin hegemoniaan Blogilistakin on kuluvan vuoden aikana siirtynyt. Siellä ollaan tarkkoja omista, uskokaa minua.

Toivon punainen kajastus

Joko kaikki meni taas kertaheitolla monimutkaisemmaksi, tai sitten voidaan sanovan minulla olevan vielä toivoa!

Hah, mitäs tähän sanotte, fasistit?

Päivän uutiskatsaus

Tämä maailma on käymässä yhä vaikeammaksi ymmärtää. Voisiko joku selittää minulle tämän?

"Joukko Tanskan ja Ruotsin johtavia aids-asiantuntijoita katsoo, että hiv-positiivisilla on oltava oikeus suojaamattomaan seksiin. Tutkijat vaativat, että hi-viruksen levittämisestä ei enää langetettaisi rikostuomioita.
---
SMI:n aluejohta Jan Albert tähdensi, että jokaisen henkilökohtaisena vastuuna on ymmärtää suojaamattomaan seksiin sisältyvät tartuntariskit."

Niin, jokaisen, paitsi sen positiivisen? Niin, no, minähän olen jo osoittautunut käsittämättömän konservatiiviseksi ja suvaitsemattomaksi, joten tämä tuohtumukseni on vain linjakasta.

Kaunista päivää teillekin

Olin tilannut flunssan puolentoista viikon päähän, mutta se tuli uhkailemaan jo nyt. Puolentoista viikon päästä olisi tämänhetkinen ylityörupeama ohi, ja minulla on tapana reagoida vähän stressaavampiin työjaksoihin sairastumalla pikkulenssuun sitten heti tilanteen rauhoituttua.

Eilen nenä kuitenkin vuoti ja koko kroppaa kolotti sen verran, että olin jo kovaa vauhtia jäämässä kotiin täksi päiväksi. Vaan ei, ihmeparantuminen toi minut työpöydän äärelle tänäänkin. No, onhan sitä hommaa kyllä tehtävänä, mutta kun ehdin jo niin asennoitua sairastamiseen. Ajatelkaapa, mitä kaikkea voisinkin tällä hetkellä tehdä, ellen olisi töissä:

-nukkua
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena kattoon
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena ikkunasta ulos
-lukea lehteä sängyssä tai sohvalla
-surffailla tyhjänpäiväisillä nettisivuilla
-blogata (...hetkinen...?)
-syödä epäterveellisesti
-katsella Pasila-sarjaa
-nukkua

Orastavan flunssan tuoma väsymys ei kuitenkaan riitä, vaan jotta tämä työpäivä olisi mahdollisimman... no, tällainen, meni yö miten meni. Niihin 6,5 nukkumiseen varattuun tuntiin mahtuu seuraavanlaisia tapahtumia jokseenkin kronologisessa järjestyksessä:

-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-Mella haluaa lasin vettä
-unta
-Mella on nähnyt pahaa unta ja haluaa syliin
-unta
-Noin klo 3 paikallinen liikennelaitos päättää hioa raitiovaunukiskoja juuri ikkunamme alla. En tiedä, kumpi on ihanampaa: se korvia viiltävä kirskunta vaiko se rasittuneen metallin löyhkä. No, työ on onneksi ohi jo aamuneljältä.
-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-kello soi klo 5.30.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että Erik toteutti kaikki nämä Mellan toiveet minun sijastani. Mutta toki minä heräsin jokaiseen tapahtumaan. Jos tuosta jotakin myönteistä haluaa löytää, niin hyvin monta unijaksoahan viime yöhön sisältyi. Joku voisi peräti väittää, että meni pelkäksi nukkumiseksi koko yö. Se voisi kuitenkin olla liioiteltua.

Pitikö se maanpuolustuskin sitten nostaa esiin

Ei jumalauta nyt riittää. Vastahan minä olen päässyt pohdiskelemaan ampumaharrastusta, maahanmuuttoa ja globaalia oikeudenmukaisuutta, kun pitäisi sitten jo ryhtyä muodostamaan mielipidettä maanpuolustuksesta. En minä ole edellisiinkään löytänyt ratkaisuja, paitsi että ampuminen on kivaa ja maahanmuuttopolitiikasta pitää voida puhua.

Fasistisena siedätyshoitonani käyttävä sivusto (muitakin alkaa löytyä, täytyykin täydentää linkkilistaa) on ollut eittämättä hyvä lähtökohta tällaisen punaviherfeministin maailmankuvan perinpohjaiselle ravistelulle, mutta eihän tässä tahdissa nyt pysy mukana kun pitäisi tuota tavallista arkeakin ehtiä pyörittämään. Mutta ratkaiskaapas nyt sitten tämäkin: millaista maanpuolustusta Suomi oikein tarvitsee?

Sillä lähtökohtaisestihan minä olen pasifisti, kukkien ja saippuakuplien kanssa. En minä halua, että kukaan hyökkää yhtään kenenkään kimppuun tai edes uhittelee. Kaikilla pitäisi olla kivaa keskenään, mmmkay?

Yritän myös olla olematta ihan täydellisen tyhmä, joten myönnän, ettei kukkaketo taida ihan vielä olla todellisuutta. Haluaisin silti, että sitä voitaisiin pitää edes tavoitteena. Voiko päämääräksi valita jotain, jonka toteutuminen näyttää erittäin epätodennäköiseltä? Koska tänään paistaa aurinko, haluan uskoa niin.

Mutta miten tämä kukkaketo sitten edes teoriassa saavutetaan? Miten taas käytännössä vältytään pahimmilta vahingoilta nykyisessä todellisuudessa? Aseistariisunta on punavihreän hegemonian mukaan huomattavasti tavallisempaa muualla lännessä, mutta meillä onkin se paljon kohkattu pitkä Venäjän-raja. Olemmeko vainoharhaisia tarratessamme sotahistoriaamme vai vaarallisen naiiveja sulkiessamme silmämme nykypäivänkin naapuriliikehdinnältä? Kummasta on vakavammat seuraukset?

Ja sitten tähän kaikkeen pitäisi vielä yhdistää mielipide siitä, onko miesten yleinen asevelvollisuus hyvä vai huono juttu. Sillä ei kai jostain rypälepommeista ja aseistariisunnasta yleensäkään voi puhua ilman yhteyttä armeijan kokoon ja valmiuteen. Mutta eihän, pliis, vielä yritetä puhua tasa-arvosta?

Ei saakeli teidän kanssanne. Päätä alkaa särkeä.