Urotöitä joukkoliikennevälineissä

Muistelen jonkun raitiovaunukuskin päivitelleen joskus lehdessä, kuinka ihmiset näyttävät olevan valmiita uhraamaan henkensä päästäkseen muutamaa minuuttia aiemmin perille. Sen verran uhkarohkealta näyttävät sporaan kiirehtivien ihmisten kadunylitykset. Mikä siinä oikein on, että pysäkillä olevaan liikennevälineeseen täytyy aina yrittää ehtiä?

Enpä voi väittää olevani sen parempi, vaikka pyrinkin välttämään tuota katujen yli päättömästi juoksemista. Tänään töistä lähtiessä ihmettelin, miten olo olikaan niin hyvä. Tähän raskauteen kun tuntuu liittyvän satunnaisia vatsakipuja, erityisen kipeitä ovat juuri ne alavatsan lihakset, joilla nostetaan jalkoja. Pahimpina päivinä siis kävelykin tekee kipeää, sukkahousujen riisumisesta ja pukemisesta puhumattakaan.

Tänään askel kuitenkin nousi rivakasti, kun kävelin reippaana junaan. Junasta taas kävelin aivan yhtä reippaana alas metrotunneliin vain kuullakseni liukuportaissa metron saapuvan asemalle. Ja mitä siinä päätän tehdä? Vaikka seuraava metro tulisi viiden minuutin päästä, juoksen minä portaat alas ja rynnin ihmisiin törmäillen sisään junaan viime sekunnilla.

Se oli kyllä komea syöksy: olin vielä parin metrin päässä kilahduksen kuuluessa ja metrin päässä, kun ovet lähtivät sulkeutumaan. Loikkasin kuitenkin yllättävän sulavasti sisään metroon, ja suorastaan hölmistyin huomatessani todellakin olevani sisällä. Ovetkaan eivät edes avautuneet uudestaan, vaikka olin hetken ajan välissä niiden sulkeutuessa.

Tämä tietenkin kostautuu, minkä olen todennut jo monta kertaa juostessani milloin mihinkin kulkuneuvoon. Sörnäisissä nousin ulos metrosta, ja huomasin alavatsan huutavan tuskissaan. Portaiden nouseminen oli helvetillistä, kun pelkkä kävelykin oli hidasta laahustamista. Aikaa en siis tällä tempauksellani säästänyt: luultavasti kävelymatka metroasemalta kotiin kesti sen viisi minuuttia normaalia pidempään hitauteni vuoksi. Lisäksi sain palkakseni kipeän lantionseudun koko illaksi ja yöksi, eli kauhean hyvin ei tänä yönä nukutakaan.

Mutta arvatkaas mitä: olen varmaan silti tyytyväisempi kuin jos olisin jäänyt kiltisti odottamaan seuraavaa metroa. Nyt tuntuu siltä, kuin olisi oikeasti tehnyt jotain, saavuttanut jotain. Jos olisin vain katsellut metron perävaloja ja laahustanut penkille odottamaan seuraavaa, olisin ärtynyt ja tylsistynyt koko matkan ja pahalla tuulella kotona. Nyt taas tiedän ainakin ehtineeni metroon ja loikanneeni näyttävästi isosta mahasta huolimatta, ja kipu on vain todiste siitä.

Valokuvauksellisia ihmisiä

Päätökseni julkaista muutamia valokuvia tylsien linkkilistojen sijaan näyttää herättävän kauhua kuvatuksi joutuneiden keskuudessa... Heh. No, kuvat taitavat olla sen verran pieniä ja suttuisia, ettei kenenkään tarvitse kamalasti hävetä. Halusin vain vähän väriä tähän elämään, kun ei tuo lumi näytä mihinkään häipyvän. Samasta syystä olisin halunnut laittaa tämän viestin yhteyteen idyllisen valokuvan sukuni kesämökin rannasta aurinkoisena kesäkuun aamupäivänä, mutten millään onnistunut löytämään kyseisiä kuvia sekalaisista tiedostoistamme. Ovatkohan kenenkään muun koneen tiedostot yhtä kaoottisessa epäjärjestyksessä kuin meidän?

Noita sivulla esiintyviä kuvia valkatessani tuli vastaan runsaasti hauskoja valokuvia lähivuosien varrelta. Digikamera on satunnaisesti muistunut mukaan erilaisiin tapahtumiin, joista on sitten kertynyt epämääräisen rönsyilevää mutta aivan käyttämätöntä materiaalia. Koneen tiedostot pursuilevat valokuvia, joilla ei ole koskaan tehty yhtään mitään.

Lukuisista ihmisistä löytyykin kuvia, joiden makuuttaminen kovalevyn syövereissä tuntuu suorastaan hukkaan heitetyltä. Naapi on yksi esimerkki: luoja että siitä naisesta on kuvamateriaalia toinen toistaan näyttävämmissä poseerauksissa, mutta ainakaan Google ei kerro mokoman kulttuurihupakon ylläpitävän minkäänlaista sivustoa johon voisin laittaa linkin. Muutamat muutkin ihmiset kerjäävät nettiin pääsyä valokuvauksellisuudellaan, vaikkeivät sitten kuitenkaan vaivaudu pistämään pystyyn kotisivuja. Mur! Pitänee ryhtyä julkaisemaan jotain "Arkistojen syövereistä" -valokuvablogisarjaa... Jokaiseen viestiin voisi ottaa yhden päähenkilön, josta sitten julkaisisi mahdollisimman monta tyylikästä kuvaa ja kertoisi hauskoja anekdootteja. Kuinkakohan moni silloin säikähtäisi?

Vauvan tavaroita nurkissa

Äitiyspakkaus saapui eilen, hip hip huraa! Vauvan tavaroita alkaakin nyt olla jo vähän joka nurkassa. Ne vaunut tosiaan ostettiin jo joululomalla, ja mukaan lähti myös vauvan kantoreppu, pieni vauvabody sekä joululahjaksi saatu turvaistuin. Sittemmin on käyty ostamassa hoitopöytä (vielä pahvilaatikossa vessannurkassa) ja nyt eilen sitten tuli laatikollinen muuta sälää.

Vaikka vaunut ja turvaistuin onkin toistaiseksi saatu hyvin sijoitettua parvekkeelle, alkaa olla tarvetta uudelle säilytystilalle. Hienoisesta rahapulasta huolimatta täytyy jo kohta lähteä etsimään lastenhuoneeseen uutta vaatekomeroa, eiköhän sen naperon tavarat lähinnä räjähdä käsiin tässä lähitulevaisuudessa. Hoitopöytä sijoitetaan kakkosvessaan, ja sinnekin pitäisi varmaan jostain rautakaupasta tai muualta käydä hankkimassa kaikenlaisia lisähyllyjä ja kaappeja. Jotenkin voisin ounastella, ettei hyllytilaa voi koskaan olla liikaa.

Sänky on vielä pienoinen kysymysmerkki, koska en ole oikein tiennyt missä vaiheessa sellainen iso pinnasänky olisi hyvä hankkia. Tykkääkö ihan vastasyntynyt nukkua sellaisessa isossa hökötyksessä, vai olisiko jokin pienempi soppi mukavampi ihan alussa?

Toisaalta sänkykysymyskin lienee ratkeamassa, siitä suvussa kiertäneestä ja Kokkolassa sijaitsevasta kehdosta nimittäin tuli viikonlopun Keski-Suomi-turneella lisätietoa: kyseinen väkkyrä on rakennettu mummoni äitiä varten vuonna 1906, eli tänä vuonna perintökalu täyttää sata vuotta. Sittemmin siinä on nukkunut jokainen sukupolvi, ja kehto on aina luovutettu edelleen vanhimmalle tyttärelle, viimeksi siis äidilleni. Ja kun itse olen äitini vanhin tytär, niinikään kyseisessä kehdossa uinunut, kuuluu kehto itseoikeutetusti minulle. Olisihan se suoranainen rikos jättää kehto käyttämättä sen täyttäessä juuri nyt sata vuotta, vaikka se onkin vähän ikävän välimatkan päässä ja ilmeisesti pienen korjauksenkin tarpeessa. Täytyy varmaan vedota puusepäntaitoisiin ystäviin (kyllä, juuri sinuun Ilkka)...

Maha lähtee kiertueelle

Tänään töiden jälkeen alkaa kiertoajelu Keski-Suomeen, kun mahaa pitää päästä esittelemään vielä kun siinä on jotain nähtävää. Ensimmäisenä kohteena on Jyväskylä, jossa pitäisi päästä näkemään kouluaikaisia kavereita. Huomenna lauantaina sitten visiitti Tikkakoskella pikkusiskon luona, jonka jälkeen auton nokka päätyy Saarijärvelle mummolan pihaan. Samaisena lauantaina käydään myös kummitädin luona, kunnes palataan mummolaan yöksi. Sunnuntaina taas suuntana on Äänekoski ja isä, tai kohta jo isoisä.

Aikataulu siis on tiukka, kun kaikki alueella hengailevat tutut ja sukulaiset pitäisi käydä läpi. Toinen samanlainen viikonloppu saattaisi olla tiedossa Pohjanmaalla, mikä on sinänsä hämmentävää, sillä ei suvustani kukaan ole sieltä päin. Viime vuosien aikana sinne on kuitenkin alkanut kasautua väkeä, ja ehdottomana porkkanana olisi tädin Kokkolassa panttaama suvun kehto.

Välttämättä ei jaksaisi kovin monena viikonloppuna reissata, sillä vaikka varsinaista fyysistä väsymystä ei olekaan, pesänrakennusvietti kuitenkin vetää viettämään rauhallisia kotiviikonloppuja. Mutta se Kokkolassa majaileva kehto on ollut suvun vauvojen käytössä jo useiden sukupolvien ajan, itsekin olen siinä naperona nukkunut. Olisihan se kiva saada omakin käärönsä sinne... Onkohan se huonekalu Helsinki-Kokkola-ajomatkan arvoinen?

Sitten voisi samalla käydä katsomassa serkkua Vaasassa, ja Naapi, varo vain, Naapukkaa Seinäjoella.

No, katsotaan nyt miten tämä yksi vierailuviikonloppu menee. Ehkä sen reissun jälkeen on kaikki mehut menneet, mä kun en ole uudenvuoden/joulun matkan jälkeen halunnut enää lähteä oikein minnekään.

Vaikea ystävyys

Nyt pitäisi varmaan lainata Ilkalta sellainen "EI NÄIN" leima, kun vähän sellainen tunne on itsellänikin. Joskus asioiden hoitaminen vain tuntuu käsittämättömän vaikealta, vaikka niin ei tarvitsisi olla.

Jo taannoin pohdin liittyväni jälleen Kiasman ystäviin, jotta äitiyslomalla voisin saada virikkeitä muualtakin kuin television päiväsaippuoista ja Oprah Winfrey -spesiaaleista. Ilahduinkin huomatessani, että Kiasman ystävät ovat siirtyneet nettiaikaan ja tarjoavat sivuillaan sähköisen liittymislomakkeen. Niinpä sitten täytin moisen lomakkeen, tartuinpa vielä edulliseen vaihtoehtoon ja liitin kaksi jäsentä samasta taloudesta kerralla. Vähän kyllä ihmetytti, että kahden jäsenen liittäminen oli mahdollista vaikkei kahden ihmisen tietoja voinut lomakkeeseen syöttää.

Oletin, että "lähetä"-napin painaminen johtaisi minut verkkopankkiin maksamaan jäsenmaksuni suoraan. Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut, joten oletin saavani maksuohjeet lomakkeessa antamaani sähköpostiin. Kiasmalaiset vastasivatkin lähes viipymättä sähköpostitse, mutta sisältö oli spartalaisen lyhyt yksirivinen kiitos liittymisestä. Jahas, he siis aikovat lähettää maksuohjeet vanhan kunnon Postin kautta, no, mikäs kiire tässä onkaan.

Odotin viikon, toisenkin, kunnes Kiasman ystäviltä viimein tuli postia. Tuli se tavanomainen jäsenkirje, ja kirje kertoi maksulomakkeiden saapuvan vanhoille jäsenille helmi-maaliskuussa. Ohimennen kirjeessä sentään mainittiin, että uudet jäsenet voivat käydä hakemassa jäsenkorttinsa Kiasman infopisteestä.

Sunnuntaina kipaisin sitten kauniilla pakkasilmalla Kiasman infopisteeseen, jossa minulle ei kuitenkaan ollut mitään korttia. Korttia ei löytynyt, koska minähän en ole vielä maksanut jäsenmaksuani. No enpä ole, en, kun ei kukaan ole edes kertonut miten ja minne se maksetaan. Seuloin nettisivut läpi, eikä niiltä löytynyt ainuttakaan tilinumeroa.

Infopiste sitten oli jonkin aikaa hämmästynyt, mutta sanoutui irti kaikista Kiasman ystävät ry:n tekemisistä. Antoivat mulle kuitenkin vuoden 2004 jäsenesitteen johon on niitattu kiinni kopio vuoden 2005 jäsenmaksuista, no kiva. Tästä painetusta esitteestä sitten löytyi tilinumero, johon minun pitäisi jäsenmaksuni osoittaa.

Maksua ei voi siis hoitaa kortilla tai käteisellä Kiasman kassalla, vaan minun piti taas erikseen marssia maksuautomaatille tai verkkopankkiin, maksaa siellä, tulostaa kuitti ja marssia kuitin kanssa takaisin Kiasmaan. Tästä suivaantuneena lähdin pois ja päätin sittenkin jättää liittymisen väliin.

Temperamenttini tuntien otin kuitenkin tuon Kiasman ystävien vuoden 2004 jäsenesitteen mukaan, ja tänään pari päivää tunteitani viilennettyä kävin sitten kiltisti verkkopankissa maksamassa jäsenyyteni. Muistin jopa tulostaa kuitin, kiukkuni keskellä olin nimittäin älynnyt varmistaa sentään epävirallisenkin nettitulosteen riittävän kassalla todisteeksi maksusta.

Summa summarum: Kiasman ystäväksi liittyminen on aika hemmetinmoinen projekti. Jos harkitset sitä, noudata seuraavia ohjeita.

1. Käy verkossa täyttämässä jäsentietolomake.
2. Marssi fyysisesti Kiasmaan hakemaan esitteeseen painettu tilinumero.
3. Marssi ulos Kiasmasta lähimmälle maksuautomaatille tai tulostimella ja internetyhteydellä varustetun tietokoneen luo. Maksa jäsenyytesi tililtä.
4. Tulosta kuitti.
5. Ota kuitti mukaan ja marssi toistamiseen Kiasmaan hakemaan jäsenkorttisi, jolla pääset jatkossa museoon maksutta.

Tuo viides kohta on tietenkin jonkinlaista toiveajattelua, koska en ole vielä ehtinyt tehdä sitä. Mutta näin aurinkoisena päivänä haluan olettaa sen sujuvan ongelmitta.

Opintomenestystä ei voi estää

Melkoisen viiveen jälkeen olen saanut lisää tenttituloksia tammikuun aherruksesta, ja opintomenestys se vain jatkuu. Tällä kertaa aiheena oli viestintä, ja koe tuntui menevän erinomaisesti. Näin myös kävi, koska koko kurssista tuli arvosanaksi, tattadadaa, 4/5! Tämä on erityisen merkillepantavaa siksi, että kurssista oli taustalla jo yksi ykkösen (...) arvoinen osasuoritus. Tämäkin tammikuinen tentti siis tuotti tulokseksi 5/5.

Taidan olla voittamaton, I'm on fire. Pitäisiköhän ryhtyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, vai onkohan satumaisen taituruuteni taustalla juuri tasapainoilu työn, opiskelun ja kutistuvan vapaa-ajan välillä?

Yksityistä terveydenhuoltoa

Eilen käytiin vakuutusyhtiössä tekemässä sopimus vauvavakuutuksesta. Tämän vakuutuksen myötä meidän perheen lellikkiä käytetään joka ikisen korvatulehduksen ja ilmavaivan myötä yksityisellä lääkärillä julkisen terveysaseman sijaan, ja vieläpä parikymppiseksi asti.

Vähän tuo kyllä pohdituttaa, tuo tuollainen terveydenhuoltovakuutus. Kuulun luonnollisesti hyvinvointivaltion ja laadukkaan sekä tasa-arvoisen julkisen terveydenhuollon kannattajiin, ja siinä mielessä maailmankuvaani istuu huonosti yksityisten palveluiden käyttäminen silloin kun se ei ole välttämätöntä. Eikä sellaisen tilanteen pitäisi tietenkään maailmankuvassani olla koskaan välttämätöntä kenellekään.

Mitä meidän perheestämme kertoo se, että haluamme viedä lapsemme yksityiselle asiantuntijalle julkisen terveyskeskuksen sijaan? Olemmeko me elitistejä, emmekö me luota Helsingin kaupungin terveyspalveluihin? Ajattelemmeko me, ettei Kallion terveyskeskukseen viitsi pienen itkevän vauvan kanssa mennä, ties mitä juoppoja ja narkkareita siellä lojuukaan nurkissa?

En haluaisi ajatella, että me olisimme tällaisia elitistejä. Mutta miksi ihmeessä muuten haluaisimme maksaa ylimääräistä vakuutusta, kun hoito kuitenkin taataan kaikille suomalaisille?

Voihan asiaa katsella siitäkin kulmasta, että tällä tavalla vähennämme tunnetusti raskasta julkisen terveydenhuollon taakkaa. Jos meillä kerran on varaa maksaa yksityisistäkin palveluista, niin eikö olisi reilumpaa olla viemättä julkisen puolen resursseja ja antaa enemmän tilaa vähempiosaisille.

En vain ole varma, toimiiko yhteiskunta tuolla tavalla. Mikäli yhä useampi perhe hakeutuu yksityisten palvelujen pariin, ehkä se vain edistää yhteiskunnallista eriarvoistumista. Julkisten palveluiden kysynnän laskiessa myös niiden resursseja heikennetään entisestään, kunnes kansalaiset on selvästi jaettu maksukykyisiin, hyväosaisiin yksityispalveluiden käyttäjiin ja heikosti toimeentuleviin julkisen puolen asiakkaisiin.

Edistääkö meidän perheemme epätasa-arvoa? Erik näkee vakuutuksemme silkkana laiskuutena: voimme valita lääkärimme tilanteen mukaan ja päästä hoitoon jonottamatta, miksipä siitä ei maksaisi. Enpä minäkään tätä päätöstä ryhdy enää perumaan, sen verran mukavuudenhaluinen olen. Mutta olisi mukava tietää, millaisena ihmisenä itsäni ryhdyn pitämään.

Oikealla alalla ollaan

Alkaa lähestulkoon tuntua siltä, että taidan olla ihan oikealla opiskelualalla (kerrankin?). Opintorekisteriini on tullut merkintä reilun viikon takaisesta kansantaloustieteen tentistäni, eli ihka ensimmäinen suoritus uudesta pääaineestani. Tentti tuntui vaikealta, ja joihinkin kysymyksiin jouduin vastaamaan ihan vain yleissivistyksen perusteella kun oli lukeminen jäänyt niiltä osin vähän heppoiseksi.

Läpi se kuitenkin meni, enkä sitä oikeastaan missään vaiheessa epäillytkään. Mutta uskokaa tai älkää, jostain syystä kurssin arvosanaksi tuli 5/5! Mikäli arvosanat on viskattu jonkin Gaussin käyrän avulla, ei voi muuta sanoa kuin että ilmeisesti kaikki muut tenttijät olivat vielä minuakin enemmän pihalla. Enhän mä nyt oikeasti osannut vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin, mutta filosofian jaaritteluopintojen pohjalta osaan totta kai lätistä jotain ympäripyöreätä mistä tahansa aiheesta.

Tässä vaiheessa pidän avoinna sitäkin mahdollisuutta, että tenttivastaukseni on sekoitettu jonkun oikeasti asiaan perehtyneen lappuihin. Mutta kunnes mahdollinen korjaus tulee, riemuitsen mainiosti menneestä Ensimmäisestä Toisen Tutkintoni Suorituksesta.

Makuasioita, osa 3

Nyt on kulunut jo aivan liian paljon aikaa siitä, kun viimeksi kartoitin pitämisiäni ja nolouksiani. Jotta tämä aurinkoinen perjantai-iltapäivä toisi viikonlopulle riittävän kepeän alun, raportoin siis jo tuttuun tapaan makuasioita.

Tällä kertaa nolojen pitämisien lista jäi hämmentävän lyhyeksi. Mieleen ei vain oikeasti tullut tuon enempää. Ilmeisesti alitajuiset suojelumekanismini toimivat, eli pyrin välttämään kovin laajamittaista itseni nolausta. Tästä samasta syystä en luultavasti puhu koskaan politiikkaa (kenenkään muun kuin Erikin kanssa), vaikka työpaikan lounastunnilla heräsi kovinkin kiivas keskustelu presidentinvaaleista ja presidentti-instituutiosta.

Ai niin, etukäteen onnitteluja Bärtsylle. Miekkosen publiikki alkaa ihan kohta. Ai jai, sitä alkaa tulla vanhaksi kun kaikki valmistuvat ympäriltä… [tätimäiseen, mutta myös raskaana olevan filosofian maisterin sarkastiseen sävyyn]

Pidän:

-saksalaiset oluttuvat
-Depeche Mode
-Dilbert-sarjakuvat
-Tartto
-Jarhead-elokuva
-fetajuusto
-homejuusto-kerma-hunaja-kanapata (omalla reseptillä)
-tomaatti-jauhelihakeitto (omalla reseptillä)
-maksalaatikko
-pikkupakkaset

En pidä:

-liian ranskalaiset kahvilat
-Puolan pimeät pikkutiet
-kuubalaisittain friteeratut banaanit
-kuubalainen juusto
-kalanruodot
-loskakeli

Pidän, vaikka se nolottaakin:

-Muotidiili –tosi-tv-sarja

Eilen nähtyä: Jarhead

Lopetin jossain vaiheessa jokaisen näkemäni elokuvan arvostelun täällä blogissa, kun se tuntui jotenkin turhalta. Ei suurimmasta osasta kuitenkaan ole juuri mitään sanottavaa, joten miksi yrittää väkisin vääntää jotain nerokasta.

Eilen käytiin Erikin kanssa katsomassa Jarhead, tai Merijalkaväen mies, mikä on kyllä hauskan lakoninen käännös. Kuten yleensä kiinnostavien elokuvien kohdalla, en tälläkään kertaa halunnut lukea mitään elokuva-arvosteluja etukäteen. Illalla luin sitten kotona Nytin arvostelun kyseisestä elokuvasta, ja olin jokseenkin eri mieltä.

Lyhyesti sanottuna: pidin elokuvasta kovasti, eivätkä Nytin mainitsemat heikkoudet olleet mielestäni heikkouksia lainkaan. Leffan soundtrack sopi fiiliksiin jotenkin mainiosti (tai, no, varmaan loi ne fiilikset), joukkoon mahtui muutamia oikein svengaavia hetkiä keskellä aavikkoa.

Nytin arviossa moitittiin sitä, että elokuvassa olisi ollut liian paljon kohtauksia, liian paljon materiaalia. Toisaalta pahoiteltiin myös sitä, ettei mikään lopulta koskettanut kamalan syvältä. Omasta mielestäni leffassa ei ollut liikaa tavaraa, vaan kaikki se sälä vain korosti pointtia. Samalla tavalla pointti korostui mielestäni siinä, ettei traagisuuksistakaan tehty mitään elämää suurempia hetkiä, ruumiiden näkeminen ei ollut elokuvahistorian raastavin tapahtuma eivätkä muutkaan vastoinkäymiset kolunneet sielun pohjia.

Minun mielestäni elokuva olikin vähän niin kuin tällaisen perustaapertajan henkilökohtainen blogi: otteita nuoren miehen elämästä. Kaikki ne erilaiset kohtaukset vain osoittavat, mitä kaikkea voikaan tapahtua silloin, kun odotat jotain aivan muuta. Kun lähdet aavikolle päästäksesi sotimaan, mutta pääsetkin/joudutkin tekemään kaikkea muuta paitsi sitä. Ei sen tarvitse olla mitään eeppistä ja repivää, se on vain elämää. Elämä voi olla kevyttäkin, jokaisen tunteen ei tarvitse olla ravistava.

Heh, tämäpäs nyt kuulostaa lähinnä puolustuspuheenvuorolta. Mutta minun on jotenkin helpompi jäsentää mielipiteitäni, kun on jokin vastakkainen esitys verrokkina. Mutta tuo elokuva tuntui jotenkin raikkaalta ehkä juuri niistä syistä, jotka Nytin arvostelussa laskivat filkan tähtimäärää. Leffassa voi aivan vapaasti nauraa kippurassa ja välillä taas pysähtyä vakavana, mutta itkeä ei tarvitse eikä juuri pelätäkään. Miksi elokuvissa pitäisi olla kurjuutta, täytyykö päähenkilön aina "löytää itsensä" ja mielellään vielä pohjamutien kautta?

Henkilökohtaisesti yleensä ärsyynnyn tavallisesta draaman kaaresta: aluksi kaikilla on kivaa, musiikki soi ja katsojaakin naurattaa, mutta puolivälin tienoilla osaa jo odottaa sitä Suurta Romahdusta. Sitten hieman lajityypistä riippuen, mutta yleensä kuitenkin ennustettavasti, Suuren Romahduksen jälkeen tulee uusi nousu tai vaihtoehtoisesti tarinan katkera opetus. Ei enää Suuria Romahduksia vähään hetkeen, pliis?

Opiskelumaailma hämmästyttää edelleen

Kun vasta pääsin ihmettelemästä opiskelijoiden luentokäyttäytymistä, sain viime lauantain tiedekuntatentissä tilaisuuden kummastella myös valtsikalaisten tenttikäyttäytymistä. Tarkemmin ottaen ihmettelin eväiden yleisyyttä.

Kyllähän me muistamme sen eväsrituaalin, joka oli olennainen osa ylioppilaskirjoituksia. Itselläni ainakin oli joissain helpommissa kokeissa tärkeämpää pakata mieluisat eväät kuin keskittyä itse koekysymyksiin. Kielikokeissa väsäsinkin ensin kysymykset pikapikaa pois alta ja sen jälkeen keskityin onnellisena hedelmiini, voileipiini ja suklaapatukoihini. Pitihän siellä kokeessa istuakin niin kauan vaikka olisi valmistunut ajoissa, että nälkä ehti tulla. Varsinkin, jos ei saanut aamulla vedettyä kunnon aamupalaa.

Kansantaloustieteen pääsykokeessa istuessani huomasin, että hirvittävän monella oli sielläkin eväät. Se oli jotenkin sympaattista, ja ajattelin sen olevan vain ylioppilaskokeiden jäännettä: kiltit ei-enää-abiturientit pakkasivat mukaan kaiken sen, minkä olivat kevään kokeissakin nähneet tarpeellisina. Tämä siitä huolimatta, että pääsykoe kestää huomattavasti lyhyemmän ajan.

Mutta että vielä tiedekuntatentissä on niin paljon jengiä, joka ei pysty olemaan kahta tai kolmea tuntia syömättä! Tentistä voi poistua jo puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta, joten kenenkään ei tarvitse ylppäreiden tavoin jäädä sinne pyörittelemään peukaloitaan ja tuijottelemaan kelloa.

Toki on varmasti mm. kaltaisiani raskaana olevia naisia tai vaikkapa diabeetikoita, joiden on oikeasti syötävä jotain pientä aika usein. Mutta ovatko kaikki ne kymmenet lattavatsaiset ja/tai miespuoliset opiskelijat oikeasti diabeetikoita, vai mistä ihmeestä on kyse? Onko tentissä syöminen tai vähintään eväiden pakkaaminen yliopistossakin jonkinlainen rituaali, vai eikö nykyopiskelija voi selvitä paria tuntia ilman banaania ja voileipää?

Koulunpenkillä jälleen

Tänään kävin mikrotalousteorian toisella luennolla, enpä ole pitkästä aikaa luennoilla ollutkaan. Kyllä teki hyvää päästä takaisin koulun penkille, ja etenkin oli mukava päästä taas matematiikan pariin. Juu, tottahan toki se on pelkkää pilipalimatikkaa, lukion lyhyen matikan tasoa ainakin toistaiseksi, mutta kuitenkin. Filosofiassa kun kahlattiin vain läpi pelkkää tekstiä, sen jälkeen kun ne pakolliset logiikan kurssit tuli suoritettua.

Sepä olikin yksi syy kansantaloustieteen valinnalle: päästä taas pyörittelemään yhtälöitä ja käppyröitä. Fysiikassa tuota tuli liikaa ja filosofiaan vaihtaminen teki silloin terää, kokeilen nyt sitten vähän kevyempää otetta samaan. Ehkä tällä kertaa selviänkin kaikista näistä derivaatoista ja käyristä.

Luennolla muistuvat taas mieleen ne kaukaiset ja varsin harvinaiset kokemukset aiemmista yliopiston luennoista. Ainakin näin perusopintotasolla tuntuu jokaiselta luentokurssilta löytyvän niitä kilttejä lukiotyttöjä, jotka istuvat rivillä 1-3 ja kirjoittavat kaiken tunnollisesti yli. Nimitystä ”lukiotyttö” ei tule ajatella liian konkreettisesti, vastaavanlaisia poikiakin löytyy kyllä.

Mutta tiedätte kai ihmistyypin: Varta vasten kyseistä kurssia varten ostettu vihko, tai vaihtoehtoisesti irtopaperia joka aina luennon jälkeen arkistoidaan huolellisesti kansioon oikean kurssin kohdalle. Kynät on teroitettu, tai itse asiassa mieluummin käytössä on lyijytäytekyniä sekä värillisiä kuulakärkikyniä ja tusseja huomiomerkintöjä varten.

Varustetaso ei ehkä aina ole näin vakuuttava, mutta käytös on kuitenkin se sama: kaikki, minkä luennoitsija kirjoittaa taululle tai kalvolle, kirjoitetaan ylös sinne vihkoon. Nämä säntilliset muistiinpanijat kirjoittavat erityisen huolellisesti vihkoonsa ne asiat, jotka löytyvät netistä printattavista luentokalvoista. Siis mitä järkeä?

Ilmeisesti kyseessä on koulukunta, joka tuntee oppivansa parhaiten kirjoittamalla kaiken ylös sanasta sanaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa tähän oppimisteoriaan. Eikö olisi huomattavasti opettavaisempaa vain istua ja kuunnella sitä luennoitsijaa, ja sitten printata ne tekstit jälkikäteen (tai jopa etukäteen) sieltä netistä? Varsinkin ne kiltit humanistit, jotka ilmeisesti kokivat ongelmalliseksi tänäänkin opetetun osittaisderivaatan sisäistämisen: josko nyt kuitenkin laittaisitte sen kynän sivuun ja yrittäisitte ennemminkin kuunnella.

Eloonjäämisen toivoa

Raskaus on tänään jo 24 viikkoa vanha juttu, ja tästä lähtien vauvalla on jo edes pieni mahdollisuus selvitä hengissä ennenaikaisesta synnytyksestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos olio syystä tai toisesta puskeekin jo nyt ulos, terveydenhuolto käyttää tästä viikosta alkaen resurssejaan naperon pelastamiseksi.

Maha on jo iso, vaikka vieläkin isompi siitä varmaan tulee. Riiviö on jo löytänyt ympäröivästä maailmastaan mm. erilaisia hermoja ja virtsarakon, eli täytyy muistaa käydä mahdollisimman usein vessassa vahingon varalta. Onneksi en harrasta autoilua, hermoon osuvien potkujen ansiosta kiljahteleva ja sätkähtelevä kuski olisi varmasti melko vaarallinen.

Eilen tutustuin raskaudenaikaiseen byrokratiaan, joka on kieltämättä vakuuttavaa. Miljoonasta eri asiasta täytyy ilmoittaa miljoonaan eri paikkaan, kun esim. tämän kuun loppuun mennessä täytyy ilmoittaa töihin äitiysloman aloittamisesta. Olenkin yrittänyt laatia jonkinlaista suunnitelmaa vanhempainloman pitämisestä, mutta onhan se aika vaikeaa. Tulisinko töihin heti reilun neljän kuukauden äitiysloman jälkeen ja päästäisin Erikin vuorollaan kotiin? Vai ryhtyisimmekö siinä vaiheessa osa-aikaisiksi työntekijöiksi ja osa-aikaisiksi vanhemmiksi? Vai pitäisikö olla lomalla vaikkapa vuoden loppuun asti ja päästä isi suitsimiin vasta silloin?

Ehkä elokuussa jo sormet syyhyävät päästä aikuisten ihmisten ilmoille, vaikka vain puolipäiväisesti. Tai sitten vielä joulukuussakin tekisi mieli jäädä kotiin hyysäämään kääröä avokonttorin metelin sijaan. Kuka sen tietää? No, onneksi näitä asioita ei tarvitse tässä vaiheessa vielä lyödä lukkoon, muutoksia voi tehdä aina fiiliksen mukaan. Mutta jonkinlainen alustava suunnitelma nyt olisi jo eri tahoille luovutettava. Arvallako minä ne kaavakkeet täytän? Monimutkaista, niin kovin monimutkaista.

Pikku-Myy junassa

Voisin vaikka vannoa, että tänä aamuna M-junan konduktööri oli Pikku-Myy. Kuulutus tuli niin tutulla Pikku-Myy-tv-sarjaäänellä, että oikein hymyilytti. Olisikohan Pikku-Myyn näyttelijä vaihtanut ammattia, vai onko Pikku-Myitä enemmänkin liikkeellä maailmalla?

Junassa saisi olla useamminkin vastaavia hahmoja kovaäänisesti kännykkään puhuvien kanssamatkustajien vastapainoksi. Käytäviä pitkin voisi esimerkiksi juoksennella Peppi Pitkätossu ja lipuntarkastajiksi sopisivat Pilli ja Pulla.

Uupuneena Suomessa jälleen

Viime torstaina ajettiin Tartosta Tallinnaan ja sieltä lautalla takaisin Helsinkiin. Tien päällä pääsimme todistamaan paikallista autoilukulttuuria ja totesimme sen olevan sukua muunkin Baltian sekä Puolan touhulle: ohitukset todellakin olivat järjettömiä mutta nopeudet hillittyjä.

Kotimaahan palattuani en ole saanut itseäni nettiin blogin äärelle, kun ylihuominen tentti on painanut kovasti päälle töiden lisäksi. Kolmen viikon lokoilun jälkeen on yllättävän vaikeaa ryhtyä sekä opiskelemaan että tekemään taas täysiä työpäiviä. Varsinkin, kun päivittäinen päivänvalon määrä on mitä on. Jo pelkän vuorokausirytmin palauttaminen ennalleen on tuskallista.

Tänään koin pienen säikähdyksen raitiovaunupysäkillä, kun pikkupoika meinasi jäädä vaunun alle. Poju oli ilmeisesti ajatellut kipaisevansa kiskojen yli punaisilla valoilla, mutta liukastuikin suoraan kiskojen päälle. Samaan aikaan pysäkillä seissyt spora oli kuitenkin jo lähtenyt liikkeelle, ja hetken aikaa poika näytti jäävän vaunun alle. Kuljettaja sai kuitenkin pysäytettyä ratikan muutamaa kymmentä senttiä ennen pojan jalkoja, ja tilanne oli ohi. Kehenkään ei siis sattunut, mutta ahdistavaa katseltavaa se oli.

Tästä tilanteesta tuli mieleen toinenkin liikenneteema, jota pohdin virolaisilla maanteillä: ylinopeus. Suomessahan kaikki ajavat ainakin vähän ylinopeutta, aivan samoin kuin kaikki ylittävät suojatien ainakin joskus punaisilla valoilla.

Molemmat käytännöt herättävät kuitenkin kysymyksen: miten sellaisen voi selittää omalle lapselleen? Miten voin saada lapset noudattamaan lakia, jos itse kävelen päin punaisia ja isi ajaa ylinopeutta? Miten selittää leikkikouluikäiselle, että joitain sääntöjä voi rikkoa mutta toisia ei?

Eihän lapselle voi missään tilanteessa antaa lupaa kävellä päin punaisia. Mutta jos yrität sanoa, että aikuiset havainnoivat ympäristöään paremmin ja kykenevät siten järkevämpiin päätöksiin eli tietävät milloin tien yli voi mennä punaisen palaessa, uhmaikäinen kakara vain kimpaantuu. Ei kai kukaan lapsi suostu uskomaan, että juuri hän olisi niin vauva ettei osaisi itse arvioida auton etäisyyttä ja nopeutta.

Lapsen kanssa liikkuessa täytyykin varmasti noudattaa kiltisti liikennevaloja. Mutta kun iso osa ympärillä kulkevista aikaihmisistä kävelee päin punaisia, herää pienessä mielessä varmasti kysymyksiä. Ja ajaakohan se isi lapsia kyyditessään muka vain suurinta sallittua nopeutta?

Miten ylipäänsä voit kertoa lapselle, että aikuiset eivät läheskään aina tee sitä minkä tietävät oikeaksi?

Puolan kinttupoluilta lumiseen Baltiaan

Matka on jo edennyt Saksasta Puolan, Liettuan ja Latvian kautta Viron Tarttoon. Maanantaina ajettiin noin 1000 km Rothemühlistä puolalaisia kinttupolkuja pitkin Liettuan Kaunasiin, ja matkaan meni tuskalliset 15 tuntia. Erityisen rasittavan matkasta teki se, ettemme saaneet aikaiseksi syödä ajomatkan aikana mitään. Sitten kun puolenyön jälkeen saavuimme Kaunasiin, oli yllättävän vaikea löytää enää ruokaa. Lopulta kuitenkin onnistuimme.

Tänään sitten ajettiin huomattavasti lyhyempi tai ainakin ripeämpi matka leveiden liettualaiskatujen ja keskinkertaisten latvialaisteiden kautta Tarttoon, ja ehdittiinpä ruokailun ohella kierrellä paikallisen oppaamme kanssa muutamassa baarissakin. Miellyttävä tunnelma ja matkan tuoma raukeus toi minunkin päähäni pienen hiprakan tunteen, vaikka ilta menikin tietenkin totuttuun tapaan alkoholittomalla linjalla. Nyt pitäisi päästä lepuuttamaan silmiään hostellissa, kunhan on ensin hyödyntänyt huoneesta löytyvää ilmaista laajakaistayhteyttä.

Parina viime päivänä on tullut nähtyä paljon maantietä, ja päässyt tutustumaan paikallisradioiden ohella myös tiekulttuuriin. Maantiekäyttäytyminen Puolassa ja Liettuassa eroaakin jonkin verran suomalaisesta, ainakin näiden pikaisten kokemusten perusteella. Suomessahan kaikki vetävät periaatteessa jonkin verran ylinopeutta: kahdeksankympin alueella mennään aika usein satasta, ja moottoritiellä nyt varsinkin mennään ehkä ennemmin vähintään sataaneljääkymppiä kuin sitä korkeinta sallittua. Sen sijaan suomalaiset kuitenkin ovat varsin hillittyjä ohittajia: sulkuviivan ylittävät vain harvat ääliöt eikä uhkapeliä vastaan tulevien autojen kanssa juuri näe.

Puolassa ja Liettuassa tämä näyttää kuitenkin olevan aivan päinvastoin: lähes kukaan ei aja ylinopeutta, mutta kaikki harrastavat aivan päättömiä ohituksia. Näin suomalaisen silmään se ei näytä kovin loogiselta: miksi ihmeessä vaarantaa henkensä uhkarohkealla ohituksella, jos aikoo vain jäädä roikkumaan sen ohitetun auton eteen?

Sulkuviiva ei merkitse noilla seuduilla juuri mitään, ja etenkin risteysalueet ovat suosittuja ohituspaikkoja. Onhan se kätevää, kun ison risteyksen kohdalla voi käyttää sitä kääntyville tarkoitettua kaistaa ohittamiseen. Rekat ja muuten vain röyhkeät taas luottavat kanssa-autoilijoiden itsesuojeluvaistoon: ohitukseen ryhdytään, vaikka autoja olisi tulossa vastaan. Nämä vastaantulijat sitten jarruttavat ja väistävät penkan puolelle, sillä kukapa haluaisi törmätä täydessä lastissa kiitävän rekan nokkaan.

Viron puolella emme ole ajaneet niin paljon, että olisimme saaneet tarpeeksi aineistoa yleisen tiekulttuurin tunnistamiseksi. Eilen illalla Valgasta oli kuitenkin varsin lyhyt matka Tarttoon, lisäksi pimeys ja runsaslumisuus saattoi hillitä matkailijoiden tempauksia. Ehkä torstaina Tarton ja Tallinnan välillä saadaan jo kunnon esimerkkejä virolaisesta autoilusta, mitä se sitten onkaan.

Vuoden viimeinen kirjoitus

Pääsinpä taas kirjoittamaan, tai lähinnä vaivauduinpa taas kirjoittamaan. Eipä tämä joululoman aika mitään kiireistä ole ollut, mutta läppärin esiin poimiminen tuntuu jotenkin turhan työläältä. Ei näin lomalla tee mieli tehdä muuta kuin syödä, juoda ja lukea kirjoja, joskus vähän heitellä noppaa ja pelata Kimbleä. Nyt on luettu jokunen Pratchett sekä Gaimanin Anansi Boys, ja katsottu runsaasti saksalaista roskaa televisiosta. Etenkin joulun aikaan televisiossa näytettävät dubatut blockbusterit kuten Pearl Harbor ja Rautanaamio ovat olleet suurta hupia nopanheittelyn taustalla. Tosin Ben Affleckin leukaloven ja Leo DiCaprion kulmakarvojen katselu käy joskus työstä, ellei siihen osaa ottaa riittävän camppia asennetta.

Ei tämä ole mennyt ihan silkaksi lokoiluksi, sillä kuluneeseen viikkoon mahtuu myös parin päivän ostosreissu Berliiniin. Matkaan tarttuivat mm.
-lastenvaunut
-vauvan kantoreppu
-musta pääkallokuvioinen vauvabody (ne makeat ”my first black metal t-shirt” ja ”dark child” –vauvapaidat olivat jo loppuneet X-Trasta.)
-juhlakengät Limeksen vuosijuhliin (kaupan viimeinen pari sattui olemaan juuri minun kokoani ja maksoi superalennuksessa 20 euroa... Eihän sellaista tapahdu itselle koskaan.)
-vaatteita Erikille (miesten vaatteiden shoppailu oli minulle uusi kokemus, ja myötämielisen miehen kanssa se oli riemastuttavaa.)

Viikko on myös osoittautunut varsin runsaslumiseksi. Ilmeisesti Suomessakin on saatu nauttia pakkasesta ja lumesta, mutta täällä se on ollut erityisen tervetullutta. Lumi kun ei ole mikään jokavuotinen vieras täällä Pohjois-Saksassakaan. Oliko se nyt maanantaiaamu, kun ikkunan takana olikin aivan satumaisen valkoista ensimmäisen kerran, eikä se siitä ole mihinkään sulanut. Lämpötila on pysynyt nätisti siinä 2-3 asteen tuntumassa koko ajan.

Lunta sataa edelleen koko ajan. Pyryttelyn intensiivisyyttä kuvastaa hyvin pieni kauppareissu. Sillä välin, kun kiersimme kaupassa tekemässä parin päivän ruokaostokset, auto peittyi kokonaan lumeen. Sen pienen hetkisen jälkeen piti kiltisti kaivaa esiin harja sekä rapsutuslasta, jotta pääsisi taas ajamaan kotiin. Kun auto oli kertaalleen putsattu läpi, olisi pitänyt taas aloittaa alusta. Siihen ei kuitenkaan löytynyt haluja, vaan luotimme lopulta ikkunanlämmittimiin.

Saksa nyt on tietenkin aivan sekaisin, täällähän ei ole edes talvirengaspakkoa (tänä vuonna – huomisesta alkaen se pakko kuitenkin jo on). Onkin aika surkuhupaisaa katsella, kun paikalliset yrittävät kesärenkaillaan madella lumisia teitä kolmeakymppiä, ja jokainen jarrutus ja ratin käännös saa auton heittelehtimään holtittomasti. Täällähän ei maaseudulla aurata edes maanteitä, pikkukylien kaduista puhumattakaan. No, olenpa itsekin nähnyt kerran sen ihmeen, kun Erik ajaa kahdeksankympin alueella kiltisti kuuttakymppiä. Yleensä ylinopeutta löytyy vähintään 30 %.

Koska tämä on aivan varmasti vuoden viimeinen kirjoitukseni, Hyvää Uutta Vuotta vain kaikille. Täällä Rothemühlissäkin raketit ovat jo paukkuneet keskipäivän aikoihin, odottakaapas naapurit vain iltaa. Me nimittäin olemme käyneet tyhjentämässä marketin erilaisista raketeista, paukuista, tähtisadetikuista ja serpentiinistä. Uuden Vuoden kunniaksi minäkin aion juoda ensi yönä lasin ritisevän kuivaa kuohuviiniä.

Jouluaskareita Herrmannien malliin

Nyt on lomaa kestänyt hieman yli viikon, ja aikamoiseksi nukkumiseksihan se on mennyt. Nyt aivan joulun alla puuhaa tosin alkaa riittää, kun Herrmannin perheen lapset pyrkivät astumaan äitinsä jalanjäljissä ja valmistamaan perinteisen jouluaterian kaikkien perinteiden sääntöjen mukaan. Aika käsittämätön työ tällaisissa juhla-aterioissa on, vaikea nähdä itseään samanlaisena töissäkäyvänä mutta silti lyhyen joululoman aikana yötä myöten puurtavana perheenäitinä.

Ilmeisesti koko Saksassa on tapana syödä jouluateria vasta joulupäivänä, tai ainakin Herrmannien perheessä näin tehdään. Tänään on siis vielä syöty aivan tavallista ruokaa, mutta kohta kyllä avataan lahjat. No, kyllä sitä ruokaa sitten riittää joulupäivästä eteenpäin, niin kuin muissakin kodeissa.

Meitä matkaajia on ilahdutettu myös yllättävillä joulukeleillä, ainakin aina hetkellisesti. Ruotsin Knivstassa oli aivan käsittämätön lumisade viime viikonloppuna sunnuntain vastaisena yönä. Täysin lumettoman harmaassa maisemassa käytiin nukkumaan, mutta muutaman tunnin kuluttua herättiin 15 sentin lumikerroksen keskeltä. Onneksi lumi oli kunnon pakkaspuuteria, eli auton puhdistaminen ei ollut liian työlästä.

Etelä-Ruotsissa ei sitten ajomatkan aikana ollut lumesta tietoakaan, eikä aivan rannikolla Saksassakaan. Mutta kun lähestyttiin Rothemühliä, alkoivat kinokset kasvaa ja lämpötila laskea. Täällä olikin sitten upea lähes-täysikuu, korkeat kinokset ja viitisen astetta pakkasta. No, seuraavana iltana sekin sitten suli pois, mutta onpa nähty tänäkin vuonna lunta.

Jotta joulu olisi täydellinen, käytiin eilen Erikin veljen Axelin lievästä vastustuksesta huolimatta ostamassa pieni ja nätti joulukuusi. Pääsin rikkomaan Herrmannien perinteisiä lasisia joulukoristeita kuusta pukiessani, mutta ihan hyvä siitä taisi silti tulla. Niitä hopeisia palloja oli kuitenkin niin monta laatikollista, että oli niitä vähän varaa rikkoakin. Eikä kuulemma ollut ihan ensimmäinen haljennut pallo, kertoi Erik. No ei varmaan.

Kuusen ja muiden jouluun liittyvien asioiden ostaminen on muuten välillä osoittautunut yllättävän vaikeaksi täällä Mecklenburg-Vorpommernissa. Olemme nimittäin huomanneet, ettei alueen pikkukaupungeissa juurikaan tunneta käsitettä luottokortti. Paikallisella Visa Electronilla eli EC-kortilla voi kyllä maksaa aivan kaikkialla, mutta mitään kansainvälisesti tunnustettuja luottokortteja täällä ei kelpuuteta. Automaatista sentään saa rahaa, mutta sehän maksaa sitten ylimääräistä.

Minua tämä nyt ei niin kamalasti häiritse, mutta Erikin mielestä se on pöyristyttävää. Alue haluaa muka profiloitua turistiseutuna, muttei edes bensa-asemilla voi täyttää tankkia luottokortilla. Onhan se kieltämättä vähän vaikeaa, jos vain kulkee seudun läpi autobahnia pitkin eikä kanna käteistä mukanaan. Joka välissä Erik muistaa huomauttaa, että sosialistisessa Kuubassakin voi maksaa MasterCardilla mutta Pohjois-Saksassa ei. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, ettei se luottokortti Kuubassakaan nyt ihan lähikaupoissa käynyt.

Loma loma, lomalomalomalomaloma...

...lomaloma, lomaloma loma! Kuka tunnisti biisin? No sehän on tietenkin Ismo Alangon Kamaan ja Tavaraan. Eräs suosikkibiiseistäni näin viimeisinä työpäivinä, ja etenkin lukion abivuoden lukuloman alkaessa tuota tuli hoilattua.

Niin, eli kohta pitäisi lähteä kohti Helsinki-Vantaata ja ruhtinaallista kolmen viikon joululomaa. Ensin lennän Tukholmaan, jossa Erik jo odottaakin oman autokullan kera. Viikonloppu menee pikkiriikkisessä Knivstassa sukulaisten luona, mutta sunnuntaina ajetaan Trelleborgiin, ylitetään lautalla meri, rantaudutaan Saksan Sassnitzissa ja ajetaan yötä vasten Rothemühliin Erikin isän luo. Siellä sitten meneekin aikaa, kun vain lojutaan nojatuoleissa, luetaan Pratchetteja ja juodaan glühweinia (se on hyvää myös alkoholittomasta viinistä tehtynä).

Takaisin sieltä lähdetään joko ennen vuodenvaihdetta tai sen jälkeen, fiiliksestä riippuen. Puolan kautta ajetaan Baltiaan, ja kai sitä pitäisi hetkinen viivähtää Tartossa eräänkin tuttavan luona. Kotiin täytyy hipsiä loppiaisen jälkeen.

Ei paha.

Puolivälissä matkaa

Tänään on sitten saavutettu Virallinen Keskimääräinen Puoliväli, eli raskaudesta on tänään laskennallisesti ohi tasan maagiset 20 viikkoa. Teille asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, ettette valitettavasti voi tällä perusteella laskea minä viikonpäivänä olen harrastanut seksiä. Sen sijaan tiedätte nyt, minä päivänä minun viimeiset kuukautiseni alkoivat.

Tästä on siis toiset neljä ja puoli kuukautta jäljellä H-hetkeen, mikäli kaikki menee tilastojen mukaan ja hyvin. Aika on mennyt hurjan nopeasti, ja varsinkin viime päivinä kehitys on tuntunut rajulta. Tuntuu siltä, että viimeisen reilun viikon ajan on tapahtunut enemmän huomattavia muutoksia kuin koko sitä edeltävänä aikana.

Vasta itsenäisyyspäivänä nassikka potkaisi ensimmäisen kerran niin, että minäkin sen tunsin. Mutta tämän viikon ajan viikarilla on ollut kauhea meno päällä, eikä se tunnu pysyvän enää hetkeäkään paikallaan. Se vie jo vähän keskittymiskykyä töissäkin, kun olio muistuttaa jatkuvasti olemassaolostaan. Ikään kuin se kaipaisi huomiota, ja kyllä se sitä sitten iltaisin saakin. Nyt kun Erik ei ole kotona kuuntelemassa juttujani, höpöttelen illat pitkät vauvalle. Varmaan aika koomisen näköistä ja kuuloista.

Vatsakin tuntuu yhtäkkiä vain ilmaantuneen. Olenhan minä sen kovettumisen huomannut jo pitkään, mutta nyt tässä viimeisen viikon aikana koko tuntuu kasvaneen kohisten silmissä. Jotkin vaatteet alkavat jo kiristää, ja napa on nousemassa vatsamakkaroiden välistä koko maailman tietoisuuteen. On vaikea päättää, missä kohtaa pitäisi hameen ja housujen vyötäröä: Pyrkisikö pitämään vaikkapa sukkahousut siinä entisellä paikalla navan päällä tai hieman sen alapuolella, vai joko ne pitäisi nostaa korkeammalle kylkiluiden tasolle? Vähän kustakin asennosta ja viimeisen ruokahetken ajankohdasta riippuu, mikä milloinkin on miellyttävintä.

Jossain vaiheessa täytyy varmaan ostaa äitiysvaatteita, vaikka ajatus jotenkin ärsyttää. En ole koskaan tutustunut äitiysvaatevalikoimiin tai hintoihin, mutta olen varma, että meitä tulevia äitejä yritetään kusettaa. Joudun varmasti maksamaan tuhottomasti jostain vaatteesta, jota voin pitää ehkä kahden kuukauden ajan. Mitä järkeä?

Minun pitäisi varmaan olla päinvastoin aivan innoissani. Kaikki naisethan pitävät vaatteiden ostamisesta, ja onhan se nyt vain niin iiiiiihanaa ostaa äitiysvaatteita kun vain vauvat pyörivät mielessä. Right? Ehkä löydän jotain söpöjä pitsi- tai flanellipaitoja, joissa on vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia, ehkä myös elefantteja.

Tyhjän kodin kotkotuksia

Vaikka olenkin tottunut palaamaan työpäivän jälkeen tyhjään kotiin, tuntuu se tällä viikolla normaalia oudommalta. Yleensähän Erik menee töihin minua myöhemmin ja palaa kotiinkin myöhemmin, eli jää aamulla vielä kotiin hengailemaan minun kiitäessäni Vantaankoskelle. Mutta tämän viikon Erik viettää jälleen Tukholmassa kurssilla, kun taas minä jäin tällä kertaa kotiin. Lennän kyllä perjantaina perästä, ja taas hetken sukuloituamme Ruotsissa jatkamme matkaa autolla Saksaan päästäksemme joulun ajaksi sukuloimaan hieman lisää. Sieltä sitten Puolan ja Baltian kautta takaisin Suomeen, mutta se onkin jo uusi tarina.

Olen siis tämän viikon arkipäivät yksin, mikä on aika tylsää. Raskaushormonit ovat selvästi valloillaan, kun sunnuntainen eron hetki tuntui pieneltä kuolemalta. Kummallista, miten juuri raskaana ollessa yksinäisyys tuntuu jotenkin tavallista syvemmältä, vaikka juuri nyt ei ole koskaan yksin. Erityisesti tänään kovaan salsaamiseen intoutunut vauva tosin lievensi yksinäisyyden vaikutelmaa.

Mieliala kuitenkin koheni varsinaisen erotilanteen mentyä ohi, ja arki tuntuu jo ihan leppoisalta. Mutta on kummallista palata kotiin, kun kaikki on tismalleen siinä kunnossa kuin lähtiessä. On jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä, että jokainen raolleen jätetty ovi ja pöydällä lojuva lusikka on aivan samassa kulmassa kuin töihin lähtiessäni. Kyse ei ole siitä, että normaalisti kämppä olisi joko siivottu tai sotkettu poissaollessani. Jotenkin elämä vain tuntuu, no, elollisemmalta, jos joku muukin siirtelee ovia ja tavaroita tässä asunnossa. Jo se, että naulakossa hengarit ovat hieman siirtyneet, antaa vaikutelman elämästä. Nyt mikään ei liiku ilman minua, kaikki on niin kovin staattista. Pitäisiköhän jättää läpiveto päiväksi, jotta edes jokunen paperi vaihtaisi paikkaa.

Markkinointihenkeä Postissa

Kävin tänään hoitamassa asioita Postissa, suomeksi sanottuna siis lähettämässä kirjeitä ja paketteja. Ajankohta ei ollut luonnollisesti mitä parhain, onhan nyt viimeinen viikko halpojen joulukorttien sekä lahjapakettien lähettämiselle. Kurvin pisteen ruuhkaa lisäsi tietenkin myös se, että olin liikkeellä hieman kello neljän jälkeen.

Paikan markkinahenkinen asiakaspalvelu kuitenkin yllätti ja jossain määrin ilahduttikin. Olin hädin tuskin saanut itseni pakkausmateriaalihyllyn eteen, kun virkailija tuli tiedustelemaan etsinkö kenties postipakettia. No sellaistahan minä juuri etsin, jotta saisin lahjamateriaalin postitetuksi Keski-Suomeen. Täti ryhtyi sitten kovasti markkinoimaan ilmeisen tuoretta Kotipaketti-palvelua, johon sisältyy paketin lisäksi myös kustomoitu toimitus saajan kotiovelle. Paketin vastaanottajalle siis soitetaan etukäteen ja sovitaan toimitusajankohdasta.

Koska minun pakettini sattui olemaan juuri sen verran paksu ettei se aivan kaikista postiluukuista mahtuisi, lankesin sitten tähän hieman tyyriimpään mutta varmempaan toimitusvaihtoehtoon. Markkinointi kannatti ainakin minun tapauksessani: enpä olisi moista vaihtoehtoa edes harkinnut ilman hienoista tuputusta.

Asiakaspalvelu jatkui ihanteellisesti: Täti näytti kuinka paketti taivutetaan, tai itse asiassa taivutti sen oikeaan muotoonsa kokonaan itse. Sitten kouraani lykättiin lähetyskortti, jonka sain täyttää samalla, kun täti teippasi pakettini kiinni ja jotenkin käsittämättömällä tavalla palveli samalla lukuisia muita asiakkaita. Lopuksi Postin täti sitten pahoitteli, että minun on nyt mentävä jonoon maksamaan paketti. Hän kun ei voi käsitellä maksuja, tietenkään, ilman kassakonetta ja muuta tilpehööriä.

Kun sitten seisoin yllättävän lyhyen ja ripeästi etenevän jonon hännillä, tämä samainen täti mainosti jo uudelle asiakkaalle kaikkia kivoja saatavilla olevia Postin joululahjoja. Löytyy ihanan joulusia cd-levyjä ja vaikka mitä tavaraa, kannattaa katsella, josko jokin vielä pistäisi silmään. Ja asiakashan katseli.

Onhan Posti toki mainostanut itseään iät ja ajat, mutta noin kova markkinahenkisyys sai huvittumaan. Eipä ollut siis ainakaan Kurvin postissa joulun alla byrokraattista virastohenkeä, vaan kaupallisilla kulutusmarkkinoilla sielläkin elettiin. Sellaista se taitaa olla nykyään vähän joka puolella.

Triptyykki valokuvina

Kun nyt kerran pääsin vauhtiin, niin voisin laittaa viimein nämäkin kuvat tänne blogiin. Armas triptyykkinihän valmistui jo kaksi viikkoa sitten, mutta tämä valokuvien postaaminen on jotenkin yllättävän rasittavaa. Nytkään en voi olla lainkaan varma siitä, miltä nämä sitten lopulta näyttävät itse blogissa, eri selaimista puhumattakaan.

No, joitain valokuvia on nyt siis tuotu julkisuuteenkin. Triptyykki sai myös kaipaamaansa huomiota viikko sitten järjestämissämme tupareissa, ja erityisesti triptyykin mieltä lämmittivät pohdiskelut hahmojen sukupuolesta. Aika harva osasi sanoa mitään oikeanpuoleisen hahmon sukupuolesta, suurin osa (vaan eivät kaikki) tuntui pitävän vasemmanpuolista ilmiselvästi miehenä kun taas keskimmäinen herätti eniten keskustelua.

Ja mikäs sen mukavampaa, kun tarkoitus todellakin oli saada aikaan jotain androgyyniä. Sukupuolen pitäisi siis pysyä peitossa myös triptyykin nimessä, mutta siitä tulikin yllättävän vaikeaa. Jos minulla olisi jokin peruste antaa taulurykelmälle englanninkielinen nimi, se voisi olla "Parent, Child and the Unholy Spirit". Mutta koska suomenkielisellä maalaajalla ei ole mitään järjellistä perustetta moiseen (ne antamani nimet, jotka ovat ulkomaankielisiä, perustuvat yleensä maalausten taustalla kuuntelemieni ulkomaankielisten kappaleiden nimiin ja sanoituksiin), en voi käyttää moista nimeä.

Mutta suomeksi sana parent on aivan idiootti: vanhempi. Mikä ihmeen nimi se sellainen olisi: Vanhempi, lapsi ja epäpyhä henki. Niinpä joudun kuin joudunkin antamaan taulun hahmoille sukupuolet nimessä, mutta tietäkää tämä: niihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti ja lähinnä symbolisesti. Sitä paitsi, nythän voitte sitten ryhtyä kiistelemään siitä mihin hahmoon mikäkin nimen osa viittaa.

Taulun nimi on siis: Äiti, poika ja epäpyhä henki. Eikö se maistukin ihan hyvältä suussa?

Kenen on maksettava lapsista?

Eilisessä Talouselämässä nostettiin esiin eräskin ikuisuusaihe, joka absurdiudessaan ylittää ymmärrykseni: vanhemmuuden kulut. Artikkeli käsitteli laajemmin vanhemmuuden ja työelämän yhdistämisen karikoita, ja mielestäni valitettavan ohimennen sivusi noita kustannuskysymyksiä. Linja vaikutti kuitenkin inhimilliseltä: "Suomen käy köpelösti, ellei maksu- ja joustohalua lapsen hyväksi löydy vähän kaikilta."

Artikkelin ohessa vanhemmuuden kulujen jakamista ennenkin liputtanut, naisvaltaisen alan työnantaja Sirpa Mansner toivotti tervetulleeksi selvitysmies Janne Metsämäen ehdotuksen vanhempainvakuutusmaksusta. Ehdotuksen mukaan kaikilta työnantajilta kerättäisiin puoli prosenttia palkoista, ja tämän rahan avulla kustannettaisiin vanhempainvapaat niin äideille kuin isillekin.

Yllätyksenä ei tule, että asiaa ponnekkaasti vastustanut Elinkeinoelämän keskusliitto on taas äänessä teollisuustyönantajan edut mielessä. EK:n Lasse Laatunen toteaa: "Tämä merkitsisi sitä, että työnantajien sosiaalimaksut nousisivat 0,3 prosenttyksikköä, mikä on vastoin niitä raameja, joista sovittiin tupossa". Siis häh? Mansnerin toteamus saa Laatusen kuulostamaan aika idiootilta: "[J]os nyt osa työnantajista maksaa 15 prosenttia, niin olisiko se niin paljon, jos kaikki maksaisivat puoli prosenttia?" Hyvä kysymys.

Tämä asia ylittää ymmärrykseni siksi, etten voi käsittää, miten nyky-yhteiskunnassa joku voi vielä vastustaa vanhemmuuden kulujen tasausta. Minun silmissäni moinen vastustus olisi sama asia kuin vastustaa naisten äänioikeutta. Kuka oikeasti voi enää ajatella, että naisten työnantajien ja sitä kautta synnytysikäisten naisten on otettava koko vastuu tämän kansakunnan jatkumisesta? EK:n Laatunen toteaa, ettei EK ole ajamassa nykyisten etuuksien poistoa. Oi Armollinen Keskusliitto, kiitos Teille siitä!

Tottahan toki ongelma muuttuisi hieman pienemmäksi, jos isät jäisivät nykyistä useammin äitien sijasta vanhempainvapaalle. Ruotsissa keskustellaan niinkin radikaalista ratkaisusta kuin pakosta: syntyvien lasten isien olisi pakko jäädä kotiin puoleksi vuodeksi. Itse karsastaisin kyllä tuollaista joustamatonta ratkaisua, vaikka tarkoitus olisi varmasti hyvä. Mutta koska isien vanhempainvapaiden suosion kasvattaminen vaatii selvästikin yleisempää asennemuutosta, miksei tasa-arvoon voitaisi mennä niillä keinoilla, joita meillä on käytettävissä?

Täytyy toki myöntää, ettei tämä asia ole omalla kohdallani kuitenkaan kauhean akuutti. Luonnollisesti raskaus nostaa tällaiset teemat esiin, mutta olen kyllä mielessäni ja pienessä seurassakin vaahdonnut näistä vanhempainvapaiden kustannuksista jo pidemmän aikaa. Me tulemme Erikin kanssa kyllä hyvin toimeen taloudellisesti, molemmilla on töitä ja me taitamme peistä siitä, kumpi meistä SAA jäädä kotiin lapsen kanssa. Ratkaisu tulee luultavasti olemaan jonkinlainen puolipäiväinen vuorottelu.

Mutta kyllä minua harmittaa katsella Toimitusjohtajan hikikarpaloita yhä useamman naisen ilmoittaessa äitiyslomastaan. Työpaikassani valtaisa enemmistö on kaltaisiani nuoria naisia parhaassa perheenperustamisiässä, ja kyllä se näkyy avokonttorissa isojen vatsojen määrässäkin. Kun firma vielä tarjoaa kolmen kuukauden palkallisen äitiysloman, nousevat kustannukset nopeasti yli tuon puolen prosentin. Miksi ihmeessä juuri minun työnantajani pitää huolehtia teollisuuspamppujen eläketurvan maksajista ja tulevista työntekijöistä?

Näin kauniina aamuna ei pitäisi paasata, mutta kun tämä yhteiskunta vain osaa olla paikoitellen niin vino.

Lisää kuvia androgyynistä vauvasta

Eilen oli toinen ultraäänikuvaus, ja vauvasta saatiin lisää mainioita kuvia. Loput kuvat löytyvät samasta vanhasta osoitteesta. Oheisessa kuvassa näkyy mainiosti pää oikealla sekä vilkuttava käsi. Oli mukava nähdä taas pitkästä aikaa tuo pieni otus.

Pettymys oli kuitenkin karvas, kun sain tietää Kätilöopiston olevan vankkumaton kannassaan: sikiön sukupuolta ei täällä Helsingissä selvitetä etukäteen, vaikka vanhemmat sen haluaisivatkin tietää. Perusteluksi annettiin jotain laimeaa "no kun se on kuitenkin epävarmaa" ja bla bla bla.

Mistäköhän siinäkin on kysymys? Onko se tätä "varo, kahvi on kuumaa" -kahvikuppivaroitustekstin kaltaista ylireagointia? Luulevatko ne, että aion haastaa ne oikeuteen mahdollisen virheellisen arvion jälkeen? Erikin mielestä kyse taas oli "pohjoismaisesta sosialismista": kun kerran kaikki eivät voi saada tietää sukupuolta (kätilön mukaan 25 %:ssa tapauksista ei voida edes antaa arviota huonon näkyvyyden vuoksi), ei sitä kerrota kenellekään.

Nyt pohdin sitten, olisiko ylimääräistä rahaa heitettäväksi yksityiselle lääkärille. Luultavasti ei, taitavat nuo taksat olla kuitenkin aika korkeita ja rahalle on parempaakin käyttöä. Suunnitelma B onkin sitten odottaa seuraavaan neuvolatapaamiseen, johon sisältyy myös lääkärintarkastus. Ainakin viimeksi neuvolalääkäri katsoi tilannetta myös ultralla, ehkä voisin nytkin pyytää tällaista toimenpidettä. Mutta ehkä neuvolalääkäreillä on sama tiukkapipoinen ohjeistus kuin Helsingin seudun kätilöillä. Sen näkee sitten tammikuussa.

Ensimmäinen potku

Jälkikasvu vaikuttaa erityisen isänmaalliselta, sillä uskoisin tunteneeni vauvelin ensimmäisen potkun eilen illalla. Neuvolan mukaan potkujen alettua yleensä tajuaa, että tätähän minä olen jo jonkin aikaa tuntenut. Jossain vaiheessa se vain ylittää kai huomiokynnyksen rajan.

Eilen sitten makoilin sängyssä ja yritin päättää, onko kyseessä todellakin sikiön liikehdintä vaiko pelkkä vatsassa kiertävä ilma. Varmuuteen en ikinä päässyt, niin hentoisia tönäisyjä ne liikkeet olivat. Enpä siis vieläkään voi olla aivan varma raskaudestani, kun eivät nuo aistimukset niin pomminvarmoja olekaan. Kuinka kauan tässä pitää odottaa, ennen kuin asiasta ei ole epäilystäkään? Painokaan ei ole noussut yhtään, eikä masu ulkopuolisin silmin näytä kovin vauvamaiselta. Kukaan ei siis näe raskauttani päälle päin, miten tyhmää! Vieläkään en voi istua raitiovaunussa invapaikalla hyvällä omallatunnolla, en vaikka korkokengät kivistäisivät.

Eilen pipareita leipoessani näytin kyllä jo aivan äidiltä, kun jauhoinen essu pullotti taidokkaan sitomisen ansiosta juuri oikeasta kohtaa. Minkäköhän ikäisten lasten kanssa voi jo leipoa? Kahden viikon ikäinen sintti ei varmaan saa maistella raakaa taikinaa. Miksi kaikkea pitää odottaa niin kauan?

Multimediavauva

Tänään oli kolmas neuvolavisiitti, jonka avulla päästiin taas tutustumaan uuteen perheenjäseneen entistä syvällisemmin. Nyt 18. viikolla on kuitenkin kuljettu jo jonkinmoinen matka siitä ensimmäisestä sinisestä viivasta raskaustestissä, ja koko olio alkaa konkretisoitua entistä selvemmin.

Ensimmäisellä neuvolakäynnillä sai läjän infomateriaalia, joista sai imeä tietoa eri kehitysvaiheista ja vähän byrokratiastakin. Siinä vaiheessa täytyi jo ryhtyä ajattelemaan tulevia muutoksia ja haaveilemaan masun kasvusta.

Toisella käynnillä taas oli terveydenhoitajan tapaamisen ohella myös lääkärintarkastus, ja ylellisenä lisäbonuksena pieni vilkaisu ultraääneen. Tavallisesti vauvan pääsee käsittääkseni näkemään vasta virallisessa synnytyssairaalan ultrassa, mutta Kallion terveysasemapa tarjosi tällaisen lisäpalvelun jo ennen varsinaista ultraa. Printattuna vauvakuvat saatiin toki vasta synnytyssairaalasta muutamaa viikkoa myöhemmin.

Nyt kolmannella kerralla päästiin sitten kuuntelemaan mikrofonilla vauvan sydänääniä, ja siellähän se pikkuelin mennä puuskutti kuin pieni juna. Neuvolatäti myös lupaili, että aivan piakkoin minun pitäisi päästä tuntemaan vauvan liikkeitä ja potkuja. Aistivalikoima siis lisääntyy taas yhdellä.

Nykyaikainen teknologia onkin tuonut meille suoranaisia multimediavauvoja, on ärsykkeitä niin silmille kuin korvillekin. Ennen muinoin piti kai vain uskoa olevansa raskaana, kun tulee paha olo ja kuukautiset jäävät pois. Nyt todistusaineistoa on vaikka muille jakaa, ja niinhän minä olen tehnytkin.

Silti on vaikea uskoa olevansa raskaana, varsinkin kun vatsan pienestä kasvusta ja kovettumisesta huolimatta mahtuu vielä kaikkiin vanhoihin vaatteisiin. Kaikkien näiden multiärsykkeidenkin keskellä taidan tarvita sitä kaikkein konkreettisinta, eli otuksen potkujen tuntemista. Vai uskonkohan minä vielä silloinkaan? Ehkä se ihminen ei yksinkertaisesti tunnu todelliselta ennen kuin sitä pääsee pitämään sylissään.

Triptyykki on viimein valmis

Kuten otsikkokin kertoo, olen saanut triptyykin valmiiksi! Olipa itsenikin aika vaikea uskoa, että ylipäänsä saisin jonkin kolmen taulun projektin valmiiksi, enkä uskonut pystyväni siihen vieläpä tämän viikonlopun aikana. Ja sain sen valmiiksi peräti lauantaina, eli huomenna sunnuntaina voin tehdä jotain muuta. Käsittämätöntä!

Valokuvaa valmiista kombosta en valitettavasti voi vielä näyttää, sillä kamera on (taas kerran) karkuteillä. Tällä kertaa Erik on lähtenyt jonnekin Forssan seudulle suolle vaeltamaan, ja otti jostain käsittämättömästä syystä kameran mukaansa. Ihan kuin siellä pilkkopimeässä ryteikössä saisi minkäänlaisia kuvia, varsinkaan kun halvan taskukameramme patterit eivät kestä näinkään kylmää ilmaa. No, ehkä pojilla on hupaisia kuvia teltan sisältä, esimerkiksi.

Tällä kertaa ovat sentään malttaneet jäädä sinne metsään koko viikonlopuksi. Kun sama poppoo ensimmäisen kerran lähti kokeilemaan yhdessä Suomen loppusyksyistä luontoa pari vuotta sitten, tulivat polot kylmästä vapisten takaisin heti ensimmäisen yön jälkeen. Sellaista se on, jos lähtee pakkasyöksi ulos nukkumaan kesämakuupussissa. Nyt varusteet taitavat olla hieman soveltuvammat, ja yksi uusi lisäkin on tällä reissulla keksitty: alkoholi. Erik otti taskumattinsa mukaan, ja tänään kävivät tekstiviestin mukaan Alkossa täydentämässä varastoja. Pimeällä ei kuulemma ole mitään muutakaan tekemistä. Mitä denoja!

Täällä Helsingissä minä taas mietin, mikä olisikaan seuraava projektini. Voisin esimerkiksi pyöräyttää piparitaikinan huomista varten, tai sitten voisin ryhtyä maalaamaan vihreää menninkäistaulua lastenhuoneeseen. Miten kurjaa, että päätös täytyy tehdä jo tänään: piparitaikinan kun täytyy seistä jääkaapissa yön yli. No, ehkä taivun taulun kannalle, pipareiden leipominen kun on turhan työlästä yksin. Erik saa mieluummin toimia peltimestarina minun sotkiessa käteni taikinaan.

Tämän keskiviikon neurooseja

Taas tänään tuli mieleen, miten tuskaisia työmatkat oikein ovatkaan. Älkää vain ymmärtäkö väärin, olen ehdottomasti joukkoliikenteen kannalla enkä usko yksityisautoilun olevan sen riemastuttavampaa. Ehkä asia on peräti päinvastoin, mutta jokaisen ihmisen on revittävä stressinsä omasta elämänpiiristään. Minun kohdallani se on jokapäiväinen työmatkailu junassa.

Koska työpäiväni alkaa käsittämättömän aikaisin, on aamuistani muodostunut kaavamaisia ja rutinoituja, suorastaan robottimaisia. Kello soi aina tiettyyn aikaan, suoritan tietyt samat aamutoimet kelloon vilkuilematta täsmälleen samassa ajassa, kävelen metroasemalle, nousen joka aamu samaan metroon, jonka viemänä päädyn joka aamu samaan lähijunaan. Työpaikkani on sijainnut Vantaankoskella puolisentoista vuotta, ja sinä aikana matkustus on todella vakiintunut tiettyyn muottiin. Istun aina samassa paikassa niin meno- kuin paluumatkallakin.

Viime kesänä ensimmäiset ongelmat alkoivat ilmaantua. Minun aamujunassani alkoi vierailla eräs harmaahapsinen mies, joka ilmeisesti tuli paikalle aina muutamaa minuuttia minua ennen ja istui juuri siihen minun paikalleni. Useiden kuukausien ajan vilkuilin hänen takaraivoaan sekavassa mielialassa joka aamu, kunnes päätin hyväksyä tosiasian: tuo junaturisti on vienyt minun paikkani, enkä minä kehtaa moisesta asiasta valittaa ääneen. Turha siis stressata asiasta.

Mutta tänä aamuna hermojani raasteltiin entisestään: harmaahapsinen turisti istui tietenkin yhä minun paikallani, mutta nyt minun toissijaiseksi muodostuneelle paikalleni oli ilmaantunut joku punatakkinen nainen. En ikinä käytä missään yhteydessä sanaa "ämmä", mutta nyt kirosin koko matkan mielessäni tämän ruman sanan tahdissa. Kuinka paljon ärsytystä varhaisaamun työmatkustajan on tarkoitus kestää? Minä, joka olen käyttänyt samaa junaa puolitoista vuotta ja toden totta ansainnut rauhallisen ja intiimin istumapaikan.

Koska tuon tietyn junan suosio on muutenkin vain mystisesti kasvanut viimeisen puolentoista vuoden aikana ja rauhattomuus lisääntynyt, harkitsen vakavasti siirtyväni jatkossa käyttämään kymmenen minuuttia myöhemmin lähtevää junaa. Silläkin pääsen töihin hyväksyttävään aikaan, vaikken toki niin ajoissa kuin itse haluaisin.

Paluumatkat eivät ole enää niin ratkaisevia, sillä lähden töistä hyvin vaihteleviin aikoihin. Eräs asia kummastutti kyllä tänäänkin junassa: estottomasti matkapuhelimeen jutustelevat ihmiset. Toisaalta kadehdin moista suoruutta, itse kun en suostu käymään minkäänlaisia puhelinkeskusteluja julkisella paikalla. Tosiaalta hämmästyttää: eivätkö ne ihmiset tajua, että muuten täysin hiljaisessa junanvaunussa kaikki heidän yksityisasiansa ovat muiden kotimatkaviihdettä? Miten he kestävät sen?

Tämä on varmaan sukua sille ilmiölle, joka saa ihmiset (suomalaiset) sulkemaan ikkunoidensa verhot. Kylven kyllä yhteissaunassa alasti enkä koe olevani kauhean ujo siinä mielessä, mutta tunnen oloni epämukavaksi alusvaatteisillani ikkunan ääressä pimeän laskeuduttua. Tämä siitäkin huolimatta, ettei meidän yhdennentoista kerroksen ikkunamme takana todellakaan ole yhtään ketään katsomassa. Ja vaikka olisikin, vastuu olisi katsojalla. Ei tarvitse tuijottaa, jos se häiritsee, mutta mitäpä minä siitä välittäisin.

Olen sentään oppinut pitämään verhot nykyään auki, toisin oli edellisessä asunnossa. Parin metrin päässä sijaitseva naapurin ikkuna oli viimeinen pisara. Ehkä minä vielä opin.

Turruttavat iltapäivät

Eilen meni sitten koko päivä hotellihuoneessa, kuten lupasinkin. Illaksi sentään löytyi mukava fiini kortteliravintola, joka tarjosi mainioita lihapullia ripauksella inkivääriä sekä maanmainiota kurpitsakeittoa kantarelleilla.

Valitettavasti ainoa mukaan ottamani romaani loppui jo iltapäivään mennessä, eikä jotenkin yhtään tehnyt mieli lukea tenttikirjaa. Nettiseikkailun lomassa tuli sitten vilkaistua ruotsalaista iltapäivätelevisiota, ja aika järkyttäväähän se oli.

Ehdottomasti ravisuttavin kokemus oli Oprah Winfrey Show, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Tämä täysin huumorintajuton, materialistinen ja aivoton nainen puhui ihmisyyden yleismaailmallisuudesta ja asioiden (=autojen ja moottoripyörien) lahjoittamisen tärkeydestä pelkästään kiljuvista varhaiskeski-ikäisistä naisista koostuvalle yleisölle. Jotkin kohtaukset olivat kuin suoraan The Fast Show'n sketseistä, paitsi että nyt ne oli tarkoitus ottaa aivan tosissaan. Kun Cameron Diazin bimbokaveri kertoi itku kurkussa Nepalin matkastaan ja siitä, kuinka "me olemme kaikki samanlaisia, kaikki ihmisiä, jotka haluavat samoja asioita, vaikka näyttäisimme erilaisilta", mitä tekee Oprah? Kamera zoomaa suoraan naamaan ja Oprah sanoo kameraan: "Powerful." (Vrt. Fast Show'n jazzjuontaja). Ja kun vuoden viihdyttäjäksi valittu miespuolinen vieras yrittää olla hauska ja vitsailee Michael Jacksonin verranneen itseään Nelson Mandelaan, taas nähdään kameran zoomaavan Oprahin naamaan, Oprahin kääntävän katseensa kameraan ja sanovan opettavaisen painokkaalla äänellä: "And that's just WRONG."

Siinä vaiheessa rupesi pelottamaan kotiäitien ja työttömien puolesta. Pääasiassahan juuri nämä ryhmät katsovat televisiota keskellä päivää, ja tuollaista sontaa heille siellä tarjotaan. Yritä siinä sitten työttömänä pysyä yhteiskuntakelpoisena, ja kakkavaippoja vaihtaessa muistaa pitää itsensä aikuisena ja ajattelevana ihmisenä.

Miten minä selviän äitiyslomastani? Vähäisten yöunien ja jatkuvan huolehtimisen vuoksi hoitovapaalla ei varmaankaan jaksa oikein tutustua Dostojevskin tuotantoon, mutta onko tuo aivoja grillaava iltapäivätelevisio ainoa vaihtoehto puoli tuntia lepoa kaipaavalle äidille? Kykenenkö minä muutaman kuukauden kotonaolon jälkeen enää minkäänlaiseen älyä vaativaan työhön tai yhteiskunnalliseen toimintaan?

Tänään ajattelin paeta iltapäivägrilliä ja lähteä nauttimaan aurinkoisesta pakkaspäivästä Tukholmassa. Moderna Museet vaikutti olevan sopivan kävelymatkan päässä, ja vakiokokoelmaanhan pääsee ilmaiseksi sisään. Ehkä minä liityn äitiyslomallani uudestaan Kiasman ystäviin, onkohan se paikka vauvaystävällinen?

Skandinaavista sadetta

Hääpäivä on jo päässyt käyntiin, Erik istuu Tukholman yliopistolla luennolla ja minä lorvailen hotellihuoneessa nautiskellen riistohintaisesta 24 tunnin internetyhteydestä. Viikonloppuna sukuloitiin Tukholman Sollentunassa ja Upsalan Knivastassa, sunnuntaina taas tultiin itse Stockholm Cityyn. Enpä ole itse asiassa koskaan viettänyt Tukholmassa näin pitkää aikaa kerralla. Ainoat kaupunkivisiitittini ovat niitä muutaman tunnin risteilypyrähdyksiä, muuten Ruotsin-reissailuni on kohdistunut vain Upsalan seutuun ja satunnaiseen Lapin-matkaan.

No, onneksi täällä ei sentään pääse kadehtimaan länsinaapureita kivasta säästä, kun pilvet ovat olleet aivan yhtä synkkiä ja sade aivan yhtä märkää kuin Helsingissäkin. Eilen jaksoin vielä rämpiä päivällä kaupungilla ja tuhlata rahaa kenkiin ja muuhun mukavaan, mutta tänään pysyttelen suosiolla hotellin sisällä läppärin ja romaanin äärellä. Kunnes sitten tietenkin illalla lähdetään Södermalmille syömään jotain hyvää, niin kuin eilenkin.

Mikäköhän siinä muuten on, että aina Viking-risteilyillä pitää tallustella sen muutaman tunnin ajaksi tuonne vanhaan kaupunkiin ja Norrmalmin H&M-kauppakeskittymään? Södermalm olisi paljon lähempänä satamaa ja myös eilisen perusteella huomattavasti kiinnostavampi kaupunginosa. Vanhassa kaupungissa ei enää nykyään jaksa kiinnostaa muu kuin scifikauppa, vaikka onhan se varmaan nätti ja kaikkea. Mutta kun päiväsaikaan kaksi kolmesta vastaantulijasta puhuu suomea ja kaupoissa voi maksaa (ylihintaa) euroilla, ei siellä oikein jaksaisi hengailla.

Mutta niinhän minäkin eilen tein, ennen kuin pääsin Södermalmille. Kävelin hotellilta ensin shoppailemaan Norrmalmin kauppoihin ja ostin saappaat Din Skosta, ihan kuin niitä ei muka Suomessa olisi. Ja sitten pyrähdin vanhaan kaupunkiin, jossa tosin viivähdin vain scifikaupan valikoman tarkastamiseen menevän ajan. Enkä edes ostanut mitään, kun en ollut varma dvd-soittimemme kyvystä pyörittää USA:sta tuotuja levyjä. Pitänee lähettää Erik takaisin hakemaan se Blade Runner, kun se joulukuussa palaa kaupunkiin jatkamaan tuota kurssiaan.

Tukholman turuille humputtelemaan

Muutaman tunnin päästä voi taas jättää armaan Helsingin hetkiseksi, kun matkustamme Erikin kanssa Tukholman seudulle pienelle hääpäivälomalle. Erikillä sattui olemaan Tukholmassa työhön liittyvä kurssi, joten se saa matkat ja majoituksen ilmaiseksi. Itsekin pääsen punkkaamaan epäilemättä halvassa hotellihuoneessa käytännössä ilmaiseksi, joten vain yhden ihmisen lentojen hinnalla pääsemme ylläpitämään illuusiota matkailuharrastuksesta. Ja kun päivärahat otetaan huomioon, tästä reissustahan pääsee saamapuolelle! Köyhänäkin voi siis matkustaa, toim. huom.

Viikonloppu menee ensin sukuloimassa Sollentunassa, katsotaan miltä näyttää ruotsalainen lähiöidylli. Sunnuntai-illasta eteenpäin majoitumme hotellissa, jossa epävirallisten huhujen mukaan saattaisi peräti olla huonekohtainen internetyhteys. Mikäli oikein lykästää, saatan päästä raapustelemaan jotain blogiinkin Erikin istuessa luennolla.

Tai sitten vietän ansaittuja ylityövapaapäiviäni nukkuen ja lukien Kauko Röyhkää. Eläkäämme jännityksessä.

Herrmanneja maailma pullollaan

No niin. Tänään kävin sitten taas toimitusjohtajan kanssa pienen palkankorotusneuvottelun, mutta älkää kysykö miten se meni. Koska asia on nyt näillä näkymin loppuunkäsitelty, voidaan kaikki luurangot kaivaa esiin kaapista. Töissä en ole vielä uutista kertonut, mutta eihän kukaan sieltä kuitenkaan lue tätä blogia... Muille sidosryhmille teksti lieneekin jo vanhaa kauraa.

Herrmannien lukumäärä maailmassa on ensi keväänä lisääntymässä (jälleen, vastahan minusta tuli yksi pari vuotta sitten). Ohessa kuva uusimmasta tulokkaasta, jonka pituus kuvan ottamishetkellä oli jotain kymmenen senttimetrin luokkaa. Laskettu aika on 04.05.06, ainakin sen muistaa helposti.

Toisaalta yllättävän vaikeaa ja toisaalta yllättävän helppoa pitää raskaus salassa sen vähimmäissuosituksen eli kolmen kuukauden ajan. Kaverit arvaavat heti, jos kieltäytyy alkoholista ja briejuustosta, mutta vetoamalla ylitöihin ja väsymykseen ja pysymällä kotona kaikki säilyy autuaasti piilossa. Töissä kukaan ei huomaa yhtään mitään, ellei jotenkin erityisesti asiaan kiinnitä huomiota. Jos ei sitä aurajuustoa otakaan leivälle, niin kukapa sitä jaksaisi huomata

Vaikeinta on yksinkertaisesti pitää suunsa kiinni jostain näin isosta asiasta. En voi ikinä ymmärtää naisia, jotka mieluiten pitävät asian salassa niin kauan kuin se vatsan koon puolesta on mahdollista. Miten kukaan voi olla hölisemättä moisesta asiasta, ainakaan jos lapsi on odotettu ja suunniteltu? En minä ainakaan!

Niinpä olikin kätevää viettää kolme viikkoa heti alkuraskaudesta siellä Kuubassa, jossa kukaan ei kysellyt eikä kenellekään tarvinnut selitellä mitään. Tosin siinä vaiheessa kun huomasin, ettei mikään ruoka pysy sisällä ja iso osa matkasta meni vesiklosetin puolella, se kätevyys tuntui kiistanalaiselta... Yrittäkääpä itse aamu(ja päivä- ja ilta- ja yö-)pahoinvoinnissa matkustaa kuoppaisilla kuubalaisteillä jousittamattomissa (tai vaihtoehtoisesti liian hyvin jousitetuissa) autoissa auringon paahteessa. Minä kärsin matkapahoinvoinnista normaalistikin ja popsin lääkkeitä, nyt autuaat pilleritkin ovat kiellettyjä.

Kun pahoinvoinnista on hiljalleen päästy eroon, on tilalle astunut väsymys. Sysimusta sää ei varmasti helpota asiaa, kun mikään määrä yöunta ei tunnu riittävältä. Harvoinpa olen näin kiltisti mennyt sänkyyn ennen iltayhdeksää ja nukahtanutkin heti, mutta eipä siitä tunnu apua olevan. Illalla töiden jälkeen olo muistuttaa lähinnä zombieta, kun ei jaksa muuta tehdä kuin lojua tyynyllä ja katsella televisiosta jotain mahdollisimman aivotonta. Luojan kiitos Muotidiili on alkanut!

Tästäkin illasta on jälleen tulossa aivotonta löhöilyä, kuinkas muutenkaan. Yllätyksekseni sain eilen maalattua triptyykin kolmatta osaa hieman, päämääränä saada koko pläjäys valmiiksi reilun kolmen viikon päästä järjestettäviin tupareihin mennessä. Saa nähdä, miten tällainen aikataulujen asettaminen toimii. Ylihuomenna kyllä lähden Tukholmaan muutamaksi päiväksi, joten seuraavana viikonloppuna edistystä ei ainakaan tapahdu.

No, eipä se taida niin vakavaa olla. Maalaan ja teen kaikkea kivaa sitten, kun jään äitiyslomalle. Right...

Edistystä harrastuksissa

Nyt näyttäisi siltä, että maalausharrastus on taas nousemassa pinnalle. Takana on Kuuban matka ja sen aiheuttama väsymys, sekä ennen kaikkea muutto ja tavaroiden uuden paikan löytäminen. Nyt kun olen kuitenkin saanut niin paljon aikaiseksi, että levitin keskeneräiset tauluni työhuoneeseen, voisi harrastus taas jatkua.

Muutosta on aina paljon hyötyä vanhojen tavaroiden kannalta. Nytkin tavaroita pakatessani ja purkaessani kävin mm. läpi vanhoja luonnoksia, ja löysin vuosien takaisen vesivärikyhäelmän. Yllätyksekseni tuo luonnos sattui osumaan hyvin yksiin valmistelemani triptyykin kanssa, ja antoi mainion ratkaisun kolmannen osan ongelmaani. Nyt olen saanut jo hiilellä luonnosteltua kolmannenkin taulun kankaalle, pitäisi vain päästä maalien kanssa vauhtiin.

Eipä tämä tietenkään vielä tarkoita sitä, että oltaisiin jo selvillä vesillä. Kaksi ensimmäistäkin triptyykin osaa ovat vielä kesken, ja tauluja penkoessani löysin vielä yhden keskeneräisen väkerryksen, jonka voisin viimeisteltynä hyvinkin ripustaa työhuoneen seinälle. Nimittäin nyt kun huoneita on tullut lisää, ei kaikille seinille riitä esiintymiskelpoisia maalauksia. Tuosta vanhasta voisi kuitenkin saada jotain aikaan, se nimittäin sopisi hyvin yhteen työhuoneen uuden maton sekä yhden vanhan taulun kanssa. Noin niin kuin värien puolesta ainakin.

Siispä minulla on monta maalausprojektia kesken, mutta ainakin kaikkiin niihin on nyt ideoita. On se kai parempi kuin monta tylsää keskeneräistä taulua, joiden jatkaminen ei edes kiinnosta. Sellaistakin sattuu. Nyt kun olen päättänyt olla tekemättä (kovinkaan paljon) ylitöitä, luulisi jopa arki-iltoina löytyvän aikaa harrastuksille. Paisuva syysväsymys on tietenkin jo harrastus sinänsä.

Musiikki on kaupallista

Päivän Kauppalehti onnistui jälleen hämmästyttämään, tällä kertaa kirjoittaessaan Nightwishista. Kyllä, tämä koko Suomea kohahduttava uutinen on saanut myös lähes aukeaman verran tilaa Kauppalehdestä.

Tapansa mukaan lehti ottaa luonnollisesti taloudellisen näkökulman tähänkin teemaan, sehän on talouslehden tehtävä. Toimittaja Essi Lindqvistin kirjoittama kommentti Tarja Turusen lähdöstä on kuitenkin hämmästyttävän kyyninen.

Minä en itse halua ottaa mitään kantaa kiistaan Tarja vs. Tuomas, en tiedä kuinka bisnes-orientoitunut Tarja todella on tai kuinka sydänverellä työtään Tuomas todella tekee. Lindqvistin mielestä Tarja on kuitenkin oikeassa, koska bisnestähän se kaikki vain on. Minun tulkintani mukaan kommentissa hieman jopa irvaillaan naiivien bändin poikien kustannuksella, lainataanhan siinä Kauppalehden ideologiaa ilmeisesti vastustava pätkä Holopaisen suusta: "henkisen korvauksen pitäisi olla aina maallista arvokkaampi".

Lindqvist uskookin, että Tarja pärjää, koska Tarja on karismaattinen. Ja ilmeisesti ennen kaikkea siksi, että Tarja haluaa rikastua, mikä on aina ihailtava piirre ihmisessä.

Voipa toki olla, että Tarja todella ymmärtää rahan päälle, haluaa sitä lisää ja saa sitä lisää, kun taas bändin pojat kuihtuvat kasaan naiivissa ideologiassaan. Mutta onko se oikeasti kaikki, mitä on? Onko musiikkiteollisuus todellakin vain bisnestä bisneksen joukossa? Eikö ole edes mahdollista, että joku oikeasti haluaa tehdä taidetta, ilmaista itseään? Eikö musiikki ole mitään muuta kuin rahanarvoinen kulutushyödyke? Ei ilmeisesti ainakaan Kauppalehden näkökulmasta.

Kotinetin autuutta ja kotibileitä

Netti tuli viimeinkin eilen illalla kotiin, ja sen ansiosta voinkin nyt istua lauantaiaamuna kahdeksalta kirjoittamassa blogia. Hämmästyttävää.

Heräsin hieman ennen kahdeksaa, luulisin, ja säikähdin yläkerrasta kuuluvaa mölyä: huonoa musiikkia ja puheensorinaa. Täällähän piti olla hyvä äänieristys! En usko, että Vaasankadulla ei muka koskaan olisi järjestetty bileitä, mutta siellä emme kuitenkaan paksujen kiviseinien ansiosta kuulleet koskaan mitään muuta kuin tupakointiparvekkeella kävijöiden meteliä. Kauhistus! Onko täällä sittenkin ohuemmat seinät?

Sitten huomasin olevani muutenkin varsin virkeä, en kai vain vieläkään osaa oikein nukkua uudessa kodissa. Jokainen yö on tähän mennessä ollut hieman katkonainen, toivottavasti tässä joskus oppii tavoille.

No, virkeä kun olin, kävin parvekkeella tarkistamassa, josko möly tulisikin yläkerran naapurin parvekkeelta. Ja sieltähän se! Oletettavasti baarista palannut porukka oli vetäytynyt parvekkeelle auringonnousua katsomaan ja pitämään hauskaa. Se oli aikamoinen huojennus, kyllähän nyt heti makuuhuoneen ikkunamme yläpuoliselta parvekkeelta möly kantautuu makuuhuoneeseen, se on vain normaalia. Joskus jatkossa, jos meteli käy sietämättömäksi, riittää siis vain pyytää bilettäjiä siirtymään sisätiloihin. Itse bileitä kun en kehtaisi keskeyttää.

En ole koskaan joutunut valittamaan naapureistani, tai ehkä en ole kehdannut. Kuunnellessani kavereiden kertomuksia kauhunaapureista tarinat tuntuvat kyllä sen verran hurjilta, ettei minulla ole koskaan ollut vastaavia ongelmia.

Eikä yksikään naapuri ole koskaan valittanut mistään minun tekemisistäni, niin hämmästyttävältä kuin se kuulostaakin. Valmistujaisbileissäni alakerran naapuri kyllä tuli pimputtamaan ovikelloa, mutta kävikin ilmi, että häntä häiritsevä meteli tuli jostain aivan muualta. Meidän bileitämme hän ei ollut kuullut ennen kuin vasta porraskäytävässä, ja sillä perusteella suunnistanut ovellemme. Sellainen oli Vaasankadun äänieristys!

No, täällä on nyt asuttu viikon ajan. Katsotaan, millaiseksi talon metelitaso muodostuu. Yllätykseksemme tässä talossa on kävellyt vastaan hyvin paljon 20+-ikäistä porukkaa, vaikka voisi kuvitella tämän vetävän puoleensa enemmän perheitä ja 30+-väkeä (kuinka moni parikymppinen perheetön opiskelija asuu kolmiossa?). No, se tietänee vilkkauden lisäksi myös suvaitsevaisuutta toisten vilkkaudelle....

Hätä kädessä

Nyt alkaa jo hieman paniikki kasvaa: netti ei ole vieläkään saapunut kotiin (vai tietoyhteiskunta), eikä töissäkään ehdi työnteolta surffailla. Blogi alkaa kuolla käsiin, kun mistään ei ehdi kirjoittamaan. Miten nykyään voi vielä olla mahdollista, että laajakaistan saapuminen kestää vähintään kolme viikkoa? Miten ihminen ylläpitää yleissivistystään ja sosiaalisia taitojaan, kun yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu?

Parempia aikoja odotellessa, takaisin töihin.

Työpaikkakulttuurin yllättävä avoimuus

Tänään kokeilin jotain, mitä en ole ennen yrittänytkään: menin puhumaan Toimitusjohtajalle. Ihan totta, en ole vastaavalla tavalla kävellyt Toimitusjohtajan luo ja esittänyt asiaani, en, vaikka meillä on avokonttori eli Toimitusjohtaja istuu samassa tilassa oman pöytänsä äärellä.

Kokemus oli yllättävän miellyttävä, vaikka olin etukäteen vähän jännittänyt. Meillä töissä kun on ollut pienoista kaaosta viime aikoina, ja sairaslomalle jääneen esimieheni minulle antama lupaus ylennyksestä on jäänyt roikkumaan jonnekin limboon. Nyt en enää kuitenkaan kestänyt odotusta ja jännitystä (puhumattakaan uhkaavasti lähestyvästä uuden kämpän entistä korkeammasta vuokrasta), ja marssin Toimitusjohtajalle kertomaan haluavani ja tarvitsevani kyseisen ylennyksen.

Osittain tästä ansiosta alkoikin heti tapahtua: Toimitusjohtaja kuunteli ymmärtäväisenä ja kutsui uuden esimieheni heti pieneen neuvotteluun. Eipä kestänyt kuin puoli tuntia, ja ylennys oli minun, vieläpä takautuvasti kuluvan kuun alusta.

Kunpa olisin tiennyt kaiken olevan oikeasti noin helppoa, olisin mennyt Toimitusjohtajan juttusille jo aiemmin! Seuraavaksi pitänee sitten marssia sinne pyytämään palkankorotusta jo ylennyksen mukana tulevan lisäksi, kun on kerran vauhtiin päästy.

Tämähän on suorastaan huumaavaa!

Puuhaa on riittänyt

Syksy on taas tullut, eli tekemistä on ollut aivan riittämiin. Kuubasta palattuani olen paiskinut ylitöitä, lukenut tenttiin sekä järjestellyt ja pakannut tavaroita ensi lauantain muuttoa varten. Tässä syksyssä on taas kaikki potentiaali tekemisen sietämättömään keveyteen, eli voisin taas löytää itsestäni pienen työnarkomaanin. Ehkä muuton jälkeen saan lisättyä tähän aikatauluuni vielä maalaamisen... Triptyykki on yhä kesken.

Kavereita en ole juurikaan ehtinyt näkemään, eli jostain on täytynyt leikata. Nyt olen myös väsyneempi kuin muistan viime syksynä olleeni: töistä palatessani nukahdan yllättävän usein junaan, vaikken koskaan nuku kulkuneuvoissa. Se hieman häiritsee tenttiinlukua, sillä nukahtamispisteessä on vaikea sisäistää kirjan asioita. Monta muuta asiaa väsyneenä voi kyllä tehdä, kuten esimerkiksi töitä.

Saa nähdä, kuinka kauan tätä kestää. Töissä on ennenkokematon työvoimapula ikävän tapaturman ja muiden äkillisten lähtijöiden vuoksi, mutta nyt olemme saaneet rekrytoitua lisää väkeä. Uutukaisille voi varmaan kohta sysätä jo suuret taakat harteilleen, jotta me vanhat pääsemme taas normaaliin työaikarytmiin. Tentti on parin viikon kuluttua, mutta voihan sen jälkeen aina ryhtyä lukemaan seuraavaan tenttiin. Muutto on nyt viikonloppuna, mutta eiköhän tavaroiden järjestelemisessä mene vielä tovi. Minä kun en halua jättää kämppää sekaisin, uudessa asunnossahan on parasta juuri sisustaminen! No, rahaa sentään ei ole Kuuban matkan ja takuuvuokran jälkeen yhtään, eli kovin yltiömäiseksi ei sisustuspuuhani pääse.

Jotta tämä kaikki olisi mahdollista, täytyy minun lopettaa tämä turhanpäiväinen raapustelu toistaiseksi.

Suomi ja loputkin Kuubasta

Eilen perjantaina palattiin sitten lopulta Suomeen, ja aikaerorasitus vaivaa nyt aika lailla. Huolimatta vuorokauden kestäneestä matkustuksesta lähes kokonaan ilman unta (en osaa nukkua lentokoneessa) sain kotona unen päästä kiinni vasta Kuuban aikaa 10-11 maissa illalla eli Suomen aikaa 5-6 maissa aamulla. Tänään herätyskello herjasi ensimmäisen kerran puoliltapäivin, mutta ylös sängystä pääsimme vasta kahden jälkeen. Uni ei tietenkään riittänyt, mutta ehkä tänään pääsisi nukkumaan vähän aiemmin.

Bloggaus jäi sitten loppumatkasta kokonaan väliin. Nettikahviloiden etsiminen on oma työnsä, lisäksi netin käyttö on Kuubassa varsin kallista nopeuksiin suhteutettuna: kuuden dollarin tuntimaksulla pääsee leikkimään puhelinlinjoja käyttävällä modeemilla, ja kaista on pahimmassa tapauksessa vielä jaettu 4-5 koneen kesken. Kerrankin jouduin odottelemaan 15 minuuttia pelkästään sähköposti-ikkunan avautumista. Yritä siinä nyt sitten blogata ja lukea posteja.

Viimeksi kirjoittelin Guardalavacan turistirannoilta. Kyseessä oli siis paikka, jossa kuubalaisia näkyi ainoastaan tarjoilijan, taksikuskin ja hotellivirkailijan uniformuissa. Guardalavacasta lähdettiin lyhyen taksikyydin jälkeen liftaten kohti päinvastaista paikkaa, eli kuubalaisten omaa lomakohdetta Silla de Gibaraa. Tänne leirintäalueelle matkatessamme emme tosin tienneet sen olevan nimenomaan kuubalaisten oma paikka, sellaisesta ei Lonely Planet nimittäin hiiskunut mitään.

Kun poliisi oli ensin antanut sakot meitä kuljettaneelle kuubalaiskuskille (turistien ottaminen kyytiin on laitonta), pääsimme perille leirintäalueelle kuullaksemme ei-oota. Alueella ei kuulemma ole yhtään tilaa, ja meidän tulisi kääntyä takaisin. Avulias kuskimme kuitenkin jäi kanssamme inttämään, sillä paikka ei todellakaan näyttänyt täydeltä. Lopulta saimmekin leirintäalueen henkilökunnan ylipuhuttua, ja saimme käyttöömme pari huonetta. Meitä ei olisi millään haluttu ottaa alueelle, sillä se oli vain kuubalaisten käytössä. Emme sitten saaneetkaan mm. käydä syömässä vuorilla sijaitsevan leirintäalueen näköalaravintolassa, vaan jouduimme syömään ateriamme kioskin luo roudattujen muovipöytien ääressä. Näkoalaravintolan tarjoilija selitti hieman nolona, että tässä toisessa "ravintolassa" meillä olisi paljon paremmat olot ja parempi ruoka. Ruuasta en sitten tiedä, mutta aikamoinen apartheidmeininki siellä oli... Käänsimme kulkiessamme varsin monet päät.

Oli kuitenkin hauska viettää yksi yö siellä metsän ja vuorien keskellä, pojat kävivät vielä tutustumassa kuulemma hienoihin luoliinkin. Olin viisastunut Trinidadin kansallispuiston kiipeämisurakasta, enkä lähtenyt väsyksissäni tavoittelemaan luolia jossain vuorilla. Se olikin hyvä päätös, sillä erään paikallisen ystävällisen perheenisän vakuuttelut reitin helpoudesta ("kannoin yksivuotiasta poikaani selässä koko matkan, ei se ole paha nousu!") osoitteutuivat hienoiseksi machoiluksi.

Yksi hyvä puoli paikan turistittomuudessa oli autenttisuuden lisäksi hinta. Vaikka toki maksoimme kaikesta monta kertaa paikallisia enemmän, ei henkilökunnalla tuntunut olevan muun maan kaltaista otetta turistirahastukseen. Siinä missä tavallinen huone kuubalaisessa kodissa maksaa turistille yleensä 15-20 dollaria, maksoimme me huoneestamme viisi dollaria. Ateriat perheessä ovat olleet siinä 6-8 dollarin tienoilla per henki, tuolla me kolme maksoimme illallisesta yhteensä viisi dollaria. Ja seuraavana päivänä saimme paikallisten tavoin ilmaisen bussikyydin takaisin Holguinin kaupunkiin.

Holguinista jatkoimme viimeiseen kohteeseemme eli Santiago de Cubaan. Koko matkan olimme kuulleet pahoja uhkailuja siitä, miten kuumaa Santiagossa oli. Vaikka kuubalaiset itsekin tuntuivat kärsivän loppukesän kuumuudesta, muistivat he aina huomauttaa Santiagon olevan vieläkin kuumempi kaupunki. Ja kyllähän Santiagossa päivisin olikin vähintään 35 astetta, siinä missä muualla oli 32-33 astetta. Mutta ilmeisesti kosteusprosentti oli alhaisempi ja mereltä käyvä tuuli vilvoittavampi, sillä meillä oli kaupungissa varsin miellyttävä olo.

Casa particularimme emäntä oli puhelias ja huolehtivainen, ja itse kaupunki oli taas kerran yllätys. Havanna yllätti ränsistyneisyydellään ja pilaantuneella hajullaan, Cienfuegos siisteydellään, Trinidad keskiaikaisilla mukulakivikaduillaan ja turistilaumoillaan, Sancti Spiritus turistien puutteellaan ja tyylikkäillä ravintoloillaan, Camaguey miellyttävällä ilmastollaan ja espanjalaisuudellaan, Holguinin provinssin Guardalavaca töykeillä brittituristeillaan ja Silla de Gibara paikallisuudellaan ja lopulta Santiago eurooppalaisuudellaan. Keskustassa Santiago olisi voinut olla mikä tahansa espanjalainen tai italialainen kaupunki, vaikka toki heti ydinkeskustan ulkopuolella kuubalainen arkkitehtuuri (=korkeintaan kaksikerroksiset talot ja kadulle avoimet ovet ja ranskalaiset ikkunat) ja elämä kaduilla puski taas läpi kera yleisen ränsistyneisyyden.

Santiagosta lähdimme kolmen yön ja päivän jälkeen bussilla takaisin Havannaan. Turistiyhtiö Viazulin bussit olivat kautta matkan yllättävän miellyttäviä, ja 16 tunnin ajomatka sujui huomattavasti mukavammin kuin myöhemmin tullut yhdeksän tunnin lentomatka Havannasta Amsterdamiin. Penkit olivat pehmeämpiä ja kallistuivat alemmas, maisemat kiinnostavampia ja välillä pääsi ulos jaloittelemaan.

Havannassa yövyimme yhden yön Vedadon hienostoalueella casa particularissa, kun taas viimeiseksi yöksi valitsimme luksusta. Meidän kolmen poppoota ei ole mittavalla omaisuudella siunattu, ja Kuuba saattoikin olla yksi ainoista maista, joissa meilläkin oli varaa yhteen yöhön viiden tähden hotellissa. Tähän mahdollisuuteen tuli siis tarttua, ja siirryimme heti viimeisen kokonaisen päivän aamiaiselta läheiseen Hotel Nacionaliin. Olihan se miellyttävää luksusta, mutta viihdettä oli tarjolla kehnosti.

Erik moitti minua siitä, että olin ilmeisesti odottanut menoa kuin ruotsinlaivalta. Ja tottahan se kai oli: ajattelin hotellin sisältävän villejä baareja ja ainakin yhden sädehtivän yökerhon, jossa voi salsata auringonnousuun. Järkytys oli kova, kun tajusin, ettei paikassa ole ainoan ainutta yökerhoa! Rommin juomiseen ja sikarien poltteluun soveltuvia baareja ja hyviä ruokailuravintoloita kyllä löytyi, mutta ainoa iltaviihde oli maltaita maksava kabaree-show. Ja sekin päättyi jo kymmeneltä illalla. Onhan vaikea uskoa, että Kuuban kaltaisessa tanssia ja koko kansan musiikillista ilonpitoa pursuavassa maassa paras hotelli ei tarjoa yökerhoa salsaajille. No, eipä sielläkään varmaan niitä kuubalaisia näy kuin palvelusväen joukossa.

Tähän päättynee kronologinen Kuuba-reportaasi. Jatkossa pitää sitten vain viitata asioihin sitä mukaa, kun ne tulevat mieleen. Kovalevyllä on vielä monta jaksoa Salaisia kansioita ja muuta tv-hömppää kolmen viikon ajalta, ehkä niiden avulla tämä viikonloppu ja aikaerorasitus menevät ohi sutjakkaasti.