On myönnettävä, että kolmenkympin kriisiini on olennaisena osana kuulunut pelottavien asioiden kokeileminen. Jos mieleenne tulee nyt murrosikä ja lapsellinen rajojen etsiminen, ette ole aivan hakoteillä. Motiivini eivät ole olleet kovin kummoisia, tosin luulisin tässä iässä ja elämäntilanteessa osaavani kuitenkin suodattaa oikeasti vaaralliset ja vahingolliset asiat pois testauslistaltani.
Alun perin ampuminenkin oli sekä hyvä läppä että jotain varsin pelottavaa. Sitten vain sattui käymään niin, että se osoittautuikin mukavaksi ja koukuttavaksi puuhaksi. Enää tähtäily tutulla radalla tuttujen ratamestareiden turvallisen valvonnan alaisuudessa ei ole millään tavalla pelottavaa.
Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että olisi aika tehdä jotain pelottavampaa. Lueskelin tuoreimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä aseharrastusta käsittelevää reportaasia, jossa ainakin minun punavihreään citysilmääni annettiin SRA- ja Practical-harrastuksista aika sotahullu kuva (JH-a mainittu). Itseironisesti tosin päästettiin SRA-harrastajia edustamaan nainen, mutta hänen harvinaisuuttaan (ja sotilasarvoaan) kyllä muistettiin jutussa painottaa.
En voi väittää pelkääväni kyseisessä harrastuksessa miesvoittoisuutta, minähän olen aina viihtynyt mainiosti miesseurassa. Sen sijaan minua oikeasti ahdistaa ajatus siitä, että olisin ainoa armeijan käymätön - ja että tällä kokemuksella olisi oikeasti relevanttia merkitystä. Ne kaikki puhuvat siellä jotain ihme armeijaläppää, josta en pääse lainkaan kärryille. En ymmärrä annettuja ohjeita enkä pysy joukon perässä. Ja taas kaikki nauravat minulle.
Kuulostaa siis erittäin potentiaaliselta seuraavalta kokeilulta.
Tosin jos haluaisin oikeasti tehdä jotain pelottavaa ja rikkoa rajojani, minun pitäisi ajaa autoa. Toisin kuin annan ymmärtää, en nimittäin osaa lainkaan ajaa. Toki minulla on ajokortti, hommasin sen heti täysi-ikäistyttyäni. Kakkosvaiheen suoritin heti puolen vuoden kuluttua tästä, minkä jälkeen ei sitten olekaan tullut ajettua.
No okei, olen minä tainnut pari kertaa kokeilla fiiattiamme. Mutta viime kerrasta onkin jo useampi vuosi, ja silloinkin auto joutui hinaukseen. Vaikkei se ollutkaan millään tavalla minun syytäni vaan puhdasta sattumaa, oli kokemus sen verran traumaattinen, ettei ohjauspyörä ole sittemmin houkutellut. Viime kesänä kotifasisti istutti minut ratin taakse, jotta voisi itse työntää penkkaan jumiutunutta autoa minun ohjatessani. Kokeilu hyllytettiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun kysyin, mitä ne kaikki polkimet siellä lattiassa oikein olivatkaan.
Minä muistan, etten ollut lainkaan huono kuski silloin 18-kesäisenä. Tästä on kuitenkin herttaisen vähän apua, jos 30-kesäisenä painaa kaasua jarrun sijaan. Ehkä minun pitäisikin panostaa muutamaan ajo-opetustuntiin, kotifasistia en nimittäin ihan kotirauhan ja avioliittomme jatkuvuuden vuoksi huoli opettajakseni.
Alun perin ampuminenkin oli sekä hyvä läppä että jotain varsin pelottavaa. Sitten vain sattui käymään niin, että se osoittautuikin mukavaksi ja koukuttavaksi puuhaksi. Enää tähtäily tutulla radalla tuttujen ratamestareiden turvallisen valvonnan alaisuudessa ei ole millään tavalla pelottavaa.
Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että olisi aika tehdä jotain pelottavampaa. Lueskelin tuoreimmasta Hesarin Kuukausiliitteestä aseharrastusta käsittelevää reportaasia, jossa ainakin minun punavihreään citysilmääni annettiin SRA- ja Practical-harrastuksista aika sotahullu kuva (JH-a mainittu). Itseironisesti tosin päästettiin SRA-harrastajia edustamaan nainen, mutta hänen harvinaisuuttaan (ja sotilasarvoaan) kyllä muistettiin jutussa painottaa.
En voi väittää pelkääväni kyseisessä harrastuksessa miesvoittoisuutta, minähän olen aina viihtynyt mainiosti miesseurassa. Sen sijaan minua oikeasti ahdistaa ajatus siitä, että olisin ainoa armeijan käymätön - ja että tällä kokemuksella olisi oikeasti relevanttia merkitystä. Ne kaikki puhuvat siellä jotain ihme armeijaläppää, josta en pääse lainkaan kärryille. En ymmärrä annettuja ohjeita enkä pysy joukon perässä. Ja taas kaikki nauravat minulle.
Kuulostaa siis erittäin potentiaaliselta seuraavalta kokeilulta.
Tosin jos haluaisin oikeasti tehdä jotain pelottavaa ja rikkoa rajojani, minun pitäisi ajaa autoa. Toisin kuin annan ymmärtää, en nimittäin osaa lainkaan ajaa. Toki minulla on ajokortti, hommasin sen heti täysi-ikäistyttyäni. Kakkosvaiheen suoritin heti puolen vuoden kuluttua tästä, minkä jälkeen ei sitten olekaan tullut ajettua.
No okei, olen minä tainnut pari kertaa kokeilla fiiattiamme. Mutta viime kerrasta onkin jo useampi vuosi, ja silloinkin auto joutui hinaukseen. Vaikkei se ollutkaan millään tavalla minun syytäni vaan puhdasta sattumaa, oli kokemus sen verran traumaattinen, ettei ohjauspyörä ole sittemmin houkutellut. Viime kesänä kotifasisti istutti minut ratin taakse, jotta voisi itse työntää penkkaan jumiutunutta autoa minun ohjatessani. Kokeilu hyllytettiin kuitenkin siinä vaiheessa, kun kysyin, mitä ne kaikki polkimet siellä lattiassa oikein olivatkaan.
Minä muistan, etten ollut lainkaan huono kuski silloin 18-kesäisenä. Tästä on kuitenkin herttaisen vähän apua, jos 30-kesäisenä painaa kaasua jarrun sijaan. Ehkä minun pitäisikin panostaa muutamaan ajo-opetustuntiin, kotifasistia en nimittäin ihan kotirauhan ja avioliittomme jatkuvuuden vuoksi huoli opettajakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti