Jatkanpa nyt vielä tästä edellisestä aiheesta, eli aseiden hallussapidosta. Eilen sivusin aihetta hieman riskienhallinnan näkökulmasta: kuinka realistinen on se riski, että vanhemmat eivät noudata aseiden säilytykseen liittyviä lakeja? Entä se riski, että tästä huolimatta kapinoiva teini-ikäinen saa haltuunsa asekaapin avaimen ja lähtee kylille riehumaan?
Riskienhallinnasta tässä kai on yhteiskunnallisella tasolla kyse. Voidaanko tässä tähdätä nollatoleranssiin? Moni sellaista ainakin juhlapuheissa vaatii, oikeastaan nollatoleranssin hokeminen lienee aika tyypillistä retoriikkaa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Liikennekuolemien nollatoleranssi lienee mahdollinen, mutta liian kovin kustannuksin. Harva OIKEASTI haluaakaan liikennekuolemien nollatasoa, sillä se kai edellyttäisi kaiken liikenteen lakkauttamista.
Huomattavasti useampi tavoittelee kaiketi tosissaan ampuma-asekuolemien nollatoleranssia, ja on valmis kieltämään käsiaseet, villeimmät jopa muutkin ruutiaseet. Kuitenkaan kielto ei mitenkään kiistatta johda aserikollisuuden nollatasoon tai edes merkittäviin parannuksiin. Joten mitä tässä nyt taas tavoiteltiinkaan?
Jos tilanne on yhteiskunnallisella tasolla tämä, niin entä henkilökohtaisella tasolla? Miksi minä en haluaisi kotiini asetta, vaikka pitäisinkin sen visusti lukkojen takana lapsilta turvassa? Entä jos olisikin teoreettisesti mahdollista kuvitella lapsen siitä huolimatta saavan aseen käsiinsä, kuinka realistinen se riski on? Onko muita marginaalisia riskejä, jotka otan yhtä voimallisesti huomioon?
No hyvä on, käytimme kummallakin lapsella kätkythälytintä yhden vuoden ikään asti; koimme kätkytkuoleman marginaalisenkin riskin sen verran merkittävänä, että sen sadan dollarin laitteen hankinta ja jokaöinen käyttö toi meille arvoisensa mielenrauhan. Mutta kätkytkuolemankin riski taitaa olla silti eri luokkaa kuin pyssyvarkauden - vai onko?
Konttauskypäriä meillä ei ole käytetty; raskausaikana minä söin hunajaa, raakoja (suomalaisia) kananmunia ja homejuustoja (pastöroidusta maidosta tehtyjä, tosin); lisäksi molemmat tytöt ovat saaneet lehmänmaitoa ja vähän suolaakin jo ennen vuoden ikää. Levitän joka lounaalla leivälleni 80-prosenttista vääristä rasvoista koostuvaa Oivariinia sen 40-prosenttisen kasvisrasvalevitteen sijaan. Juon alkoholia. Kävelen viikonloppuöisinkin pelotta epämääräisissä helsinkiläisissä kaupunginosissa, Kaisaniemen puistossa ja Keskuspuistossa.
Mikä siinä aseessa niin pelottavaa on? En minä tiedä. Vieraus? Joka tapauksessa kyse lienee tunteesta. Henkilökohtaisessa elämässä päätöksiä saa perustaa tunteisiinkin; varsinkin, kun ei minulla ole näköpiirissä tarvettakaan sille aseelle. Mutta perustuuko se kollektiivinen aseinho samanlaiseen tunteeseen?
Riskienhallinnasta tässä kai on yhteiskunnallisella tasolla kyse. Voidaanko tässä tähdätä nollatoleranssiin? Moni sellaista ainakin juhlapuheissa vaatii, oikeastaan nollatoleranssin hokeminen lienee aika tyypillistä retoriikkaa. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaisi? Liikennekuolemien nollatoleranssi lienee mahdollinen, mutta liian kovin kustannuksin. Harva OIKEASTI haluaakaan liikennekuolemien nollatasoa, sillä se kai edellyttäisi kaiken liikenteen lakkauttamista.
Huomattavasti useampi tavoittelee kaiketi tosissaan ampuma-asekuolemien nollatoleranssia, ja on valmis kieltämään käsiaseet, villeimmät jopa muutkin ruutiaseet. Kuitenkaan kielto ei mitenkään kiistatta johda aserikollisuuden nollatasoon tai edes merkittäviin parannuksiin. Joten mitä tässä nyt taas tavoiteltiinkaan?
Jos tilanne on yhteiskunnallisella tasolla tämä, niin entä henkilökohtaisella tasolla? Miksi minä en haluaisi kotiini asetta, vaikka pitäisinkin sen visusti lukkojen takana lapsilta turvassa? Entä jos olisikin teoreettisesti mahdollista kuvitella lapsen siitä huolimatta saavan aseen käsiinsä, kuinka realistinen se riski on? Onko muita marginaalisia riskejä, jotka otan yhtä voimallisesti huomioon?
No hyvä on, käytimme kummallakin lapsella kätkythälytintä yhden vuoden ikään asti; koimme kätkytkuoleman marginaalisenkin riskin sen verran merkittävänä, että sen sadan dollarin laitteen hankinta ja jokaöinen käyttö toi meille arvoisensa mielenrauhan. Mutta kätkytkuolemankin riski taitaa olla silti eri luokkaa kuin pyssyvarkauden - vai onko?
Konttauskypäriä meillä ei ole käytetty; raskausaikana minä söin hunajaa, raakoja (suomalaisia) kananmunia ja homejuustoja (pastöroidusta maidosta tehtyjä, tosin); lisäksi molemmat tytöt ovat saaneet lehmänmaitoa ja vähän suolaakin jo ennen vuoden ikää. Levitän joka lounaalla leivälleni 80-prosenttista vääristä rasvoista koostuvaa Oivariinia sen 40-prosenttisen kasvisrasvalevitteen sijaan. Juon alkoholia. Kävelen viikonloppuöisinkin pelotta epämääräisissä helsinkiläisissä kaupunginosissa, Kaisaniemen puistossa ja Keskuspuistossa.
Mikä siinä aseessa niin pelottavaa on? En minä tiedä. Vieraus? Joka tapauksessa kyse lienee tunteesta. Henkilökohtaisessa elämässä päätöksiä saa perustaa tunteisiinkin; varsinkin, kun ei minulla ole näköpiirissä tarvettakaan sille aseelle. Mutta perustuuko se kollektiivinen aseinho samanlaiseen tunteeseen?
Statistiikan mukaan (mukana Jokela, joka ei juuri nostanut tilastoja pitkällä jänteellä) laillisiin käsiaseisiin kuolee vuodessa kuusi ihmistä. Vuodessa kylpyammeeseen hukkuu 4 ihmistä ja ruokaan tukehtuu 59 (!) ihmistä. Mahan sisällön henkene vetämiseenkin kuolee 20 ihmistä vuodessa. (Tilastokeskus 2009)
VastaaPoistaEn tiedä kannattaako muuta enää siteeratakaan.
...tuli mieleen sitten tuo säteilysuojelussa harrastettu riskiperiaate ALARA (as low as reasonably achievable). Ja samoin noissa yhteyksissä mainittu nyrkkisäänto että riskivertailut eivät tehoa kehenkään missään joten niiden tarjoaminen on perinteisesti turhaa...eli vaikka Loviisan voimalan poksahtamisesta aiheutuvat kuolemat taitaisivat joka tapauksessa jäädä liikennekuolemien varjoon, niin silti niiden voimaloiden poksahteluihin ei voi suhtautua yliolkaisesti :)
VastaaPoistaJuu, jotain tuon ALARAn henkistä ajoinkin takaa epäeksaktilla tyylilläni. Luin hiljattain lehdestä jutun jostain suomalaisfirmasta, joka tuottaa ohjelmistoja kaikenlaisiin avaruushärpäkkeisiin (luotaimiin, avaruusaluksiinkin kai), ja siinä yhteydessä oli puhetta ohjelmistojen toimintavarmuudesta.
VastaaPoistaNormaalissa ohjelmassa kun tyydytään vain riittävään toimintavarmuuteen, kun täysin luotettavan ohjelman koodaaminen olisi yleensä järjettömän työlästä=kallista. Mutta avaruuteen lähetettävien laitteiden on pystyttävä toimimaan täydellä varmuudella, joten kyseisistä ohjelmista ollaan sitten valmiita maksamaan tähtitieteellisiä (hihi) summia.
Tässä tapauksessa siis virheiden nollatoleranssi on selkeämmin perusteltua kuin ydinvoimaloiden ja aseiden kohdalla, mutta samanlainen tunne näyttää tosiaan valtaavan alaa. Jostain syystä jotkut riskit ovat monen mielestä toteutuessaan jotenkin itseisarvoisesti kammottavia ja sietämättömiä.
Ei ole siis ilmeisesti sama, kuoleeko auton alle, puukosta, voimalaonnettomuudessa vai aseesta; uhrien määrällä ei ole merkitystä, koska se tietynlainen kuolema on itseisarvoisesti pahempi kuin toisenlainen.
Miksi?
Koska Musta Tuntuu.
VastaaPoistaJa toi ei muuten sitten ollut rasistissävytteinen heitto, jolla olisi viitattu suomalaisten naisten käyttäytymiseen etelänlomilla.
VastaaPoista