Tuli taas tehtyä reikiä pahviin, ja hauskaa oli, tietenkin. Aina aiemmin ampuminen on ollut lähinnä mukavaa ajanvietettä, oikeastaan lähinnä räiskintää. Tänään kuitenkin alkoi ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että haluan opetella tekemään sen Oikein eli jopa vähän kehittyä siinä.
Sillä saattoi olla vaikutusta, että olin pitkästä aikaa yksin radalla. Aivan ensimmäisellä kerralla olin yksin, mutta silloin kaikki energia meni lähinnä tajuissaan pysymiseen. Sen jälkeen mukana onkin aina ollut joku tuttu, ja sessio on mennyt isolta osalta leppoisaksi jutusteluksi. Tänään taas pääsin keskittymään lähinnä itse ampumistapahtumaan.
Ymmärsin myös ensimmäistä kertaa, että tästä harrastuksesta voisi olla yleisempääkin hyötyä: saattaisin sen avulla kehittyä en ainoastaan ampujana vaan ihmisenä, jos sallitte näin naiivin ilmaisun. Minun heikkouteni (tai vahvuuteni, sehän vähän riippuu) on se, etten juurikaan malta keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja täydellisiin suorituksiin - ennemminkin vain häröilen vähän siellä täällä suuremmassa mittakaavassa. Ampumisessa sellainen tuskin tuottaa tulosta, vaan pitäisi oppia rauhoittumaan ja seisahtumaan niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Tänään opin ensimmäistä kertaa jälkivedon käsitteen sekä sen, etten irrota liipaisinsormea laukaisun jälkeen vaan vedän sen hitaasti takaisin laukaisukynnyksen yli ja jätän sitten paikalleen. Tämä rauhoitti heilumistani jo kummasti, vaikkei se kyllä välittömästi tuloksiin heijastunutkaan. Kielteisesti taululle päätyvissä rei'issä sen sijaan näkyi yhden kouluttajan kehotus koukistaa kyynärpäitä: minä kun vaistomaisesti tähtään kyynärpäät lukossa. Tästä menikin sitten kaikki pasmat niin sekaisin, että seuraavalla kerralla noudatan toisen kouluttajan lupaa ampua kyynärpäät juuri niin suorassa kuin haluan.
Optimaalinen ja minulle sopiva ampumisasento on vielä ihan täysin hakusessa, mutta nyt alkaa olla sentään oikeanlaista motivaatiota sen hakemiseen. Ilmeisesti tähänkin puuhasteluun sopii sama nyrkkisääntö kuin muihinkin virallisiin harrastuksiini: sitä on parasta tehdä yksin.
Sillä saattoi olla vaikutusta, että olin pitkästä aikaa yksin radalla. Aivan ensimmäisellä kerralla olin yksin, mutta silloin kaikki energia meni lähinnä tajuissaan pysymiseen. Sen jälkeen mukana onkin aina ollut joku tuttu, ja sessio on mennyt isolta osalta leppoisaksi jutusteluksi. Tänään taas pääsin keskittymään lähinnä itse ampumistapahtumaan.
Ymmärsin myös ensimmäistä kertaa, että tästä harrastuksesta voisi olla yleisempääkin hyötyä: saattaisin sen avulla kehittyä en ainoastaan ampujana vaan ihmisenä, jos sallitte näin naiivin ilmaisun. Minun heikkouteni (tai vahvuuteni, sehän vähän riippuu) on se, etten juurikaan malta keskittyä pieniin yksityiskohtiin ja täydellisiin suorituksiin - ennemminkin vain häröilen vähän siellä täällä suuremmassa mittakaavassa. Ampumisessa sellainen tuskin tuottaa tulosta, vaan pitäisi oppia rauhoittumaan ja seisahtumaan niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Tänään opin ensimmäistä kertaa jälkivedon käsitteen sekä sen, etten irrota liipaisinsormea laukaisun jälkeen vaan vedän sen hitaasti takaisin laukaisukynnyksen yli ja jätän sitten paikalleen. Tämä rauhoitti heilumistani jo kummasti, vaikkei se kyllä välittömästi tuloksiin heijastunutkaan. Kielteisesti taululle päätyvissä rei'issä sen sijaan näkyi yhden kouluttajan kehotus koukistaa kyynärpäitä: minä kun vaistomaisesti tähtään kyynärpäät lukossa. Tästä menikin sitten kaikki pasmat niin sekaisin, että seuraavalla kerralla noudatan toisen kouluttajan lupaa ampua kyynärpäät juuri niin suorassa kuin haluan.
Optimaalinen ja minulle sopiva ampumisasento on vielä ihan täysin hakusessa, mutta nyt alkaa olla sentään oikeanlaista motivaatiota sen hakemiseen. Ilmeisesti tähänkin puuhasteluun sopii sama nyrkkisääntö kuin muihinkin virallisiin harrastuksiini: sitä on parasta tehdä yksin.
Nyt olet nähnyt ison osan siitä, miksi ampumista harrastetaan.
VastaaPoistaJoo, olenhan minä toki kuullut tämän keskittymiskykyperustelun, sehän on niitä tavanomaisimpia ja suorastaan kliseeksi muodostuneita kauniita syitä ampumaharrastukselle.
VastaaPoistaMutta on tosiaan ihan eri juttu kuulla siitä kuin oikeasti huomata se itsessään. En olisi voinut kuvitella, että minussa olisi motivaatiota sellaiseen nyhertämiseen.
Toisaalta maalaaminen on siinä mielessä aika samanlaista puuhaa.
Suurin osa ampumaharrastajista ei ole opiskellut (varmaan puolin ja toisin ennakkoluuloista johtuen) didaktiikka tai vastaavaa, joten kerro toki fiiliksestä humanoidisen kaunopuheisesti, kun kerrankin löytyy visio ja taidot sen väkeltämiseen.
VastaaPoistaOliks tää nyt vittuilua vai nuoleskelua? Teistä kun ei koskaan oikein tiedä.
VastaaPoistaDidaktiikkaa?
Tämä oli ihan rehellistä epä-vittuilua. Jos joku osaisi kerrankin kertoa sen keskittymisfiiliksen niin, että joku muukin voisi ymmärtää, siksi viittaus didaktiikkaan.
VastaaPoista