Vauvahyrrä pyörii

Kävin Annan kanssa lounaalla tänään, ja Anna kertoi blogiani lukiessaan ihmetelleensä Mella-kuvien vähyyttä. Kieltämättä olen ollut varsin laiska kuvia lisäilemään, mutta eipä ole tuon digikameramme rikkoutumisen jälkeen ollut mitään lisättävääkään. Anna sitten päätti korjata asian ja räpsäisi Mellasta kuvan kännykällään, siinä se on muillekin nähtävänä. Mella tänään.

Ja sitten otsikon aiheeseen. Vasta äsken pääsin kertomasta tytön kääntyneen ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen. Tänään neuvolassa kerroin Mellan kyllä kovasti yrittävän päästä selältä vatsalleen, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut. Neuvolatädin mielestä mitään kiirettä ei toki olekaan, yleensä se taito opitaan vasta viiden kuukauden korvilla.

Mutta mitäs se typykkä tänään tekikään? Kääntyi hirveän ähinän jälkeen selältä vatsalleen, ihan ilman äidin apua! Toista kertaa pimu ei ole moiseen suoritukseen enää venynyt, vaikka yritystä on ollut senkin jälkeen. Mutta tästä se alkaa! Nyt tyttö osaa siis kääntyä sekä vatsalta selälleen että selältä vatsalleen, ja ainakin tuo ensiksi mainittu toimii ihan kumpaan suuntaan tahansa. Tässähän pitää kohta ryhtyä varomaan lattialla kovaa vauhtia kiereskelemällä etenevää vauvaa.

Tervetuloa Nick Cave, olen valmis

Tänä aamuna istuin kärsimättömänä netin ääressä ja sain varattua kolme lippua riviltä 11 (itselleni, Erikille ja Kalelle). Nyt muutama minuutti lipunmyynnin aloituksesta on koko Finlandia-talo jo varattu täyteen... Ei paha.

Lällällää, minullapas on lippu, eikä edes niin huonolta paikalta (vaikkei aivan niin satumaiselta kuin viimeksi)!

Vauva kehittyy kehittymistään

Mella on saavuttanut yhden elämän merkkipaaluistaan tänään: tyttö kääntyi äsken ensimmäisen kerran aivan omin avuin vatsaltaan selälleen. Toisin päin kääntyminen ei toki vielä onnistu, vaan pimu sätkii selällään liikuntakyvyttömänä kuin koppakuoriainen.

Huomenna Mella täyttää neljä kuukautta. Minun töihinpaluupäiväkseni on nyt päätetty maanantai 20.11., ja sitä ennen ajateltiin opettaa neiti jo syömään kiinteää ruokaa. Voi olla, että ensimmäinen maistiaislusikallinen muussattua perunaa annetaan tällä viikolla.

Hippiliinoja ei bussiin

Tuo hippiliinaksikin kutsuttu kantoliina on osoittautunut mainioksi ostokseksi, sillä minä ainakin kanniskelen siinä mielelläni Mellaa ympäriinsä. Tuntuupa se varsin hyvältä selällekin, kun alkukankeuden jälkeen on oppinut sitomaan liinan riittävän tiukalle. Ja onhan se niin tavattoman paljon helpompaa kuin vaunujen kanssa liikkuminen!

Paitsi jos pitää päästä jonnekin vähän kauemmas. Aika monella tuntuu olevan sellainen virheellinen käsitys, että YTV ja HKL haluavat tukea lapsiperheitä päästäessään yhden aikuisen ilmaiseksi lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kyse on ainoastaan sujuvuudesta (tai turvallisuudesta, niin kuin HKL nettisivuillaan sanoo): vaunujen kanssa on vähän vaikea mennä bussiin etuovesta näyttämään lippua, eikä vauvanvaunuja voi lipunnäytön ajaksi oikein jättää yksinkään. Ei siis tarvita lippua.

Ilmaismatkat kuitenkin koskevat vain vaunujen tai rattaiden kanssa liikkuvia, kantoliinan kanssa kulkeva joutuu maksamaan lippunsa aivan normaalisti, oli liinassa sitten viikon tai kuuden vuoden vanha lapsi.

En nyt sinänsä ota kantaa tähän poliittiseenkin kysymykseen ja vaadi lisää tukia lapsiperheille, mutta kunhan vain valittelen säännön käytännön seurauksia. Jos lähden vaikka päiväksi kaupungille asioimaan, en ole varma jaksanko kävellä enää illalla takaisin kotiin väsyneenä ja raskaiden kauppakassien kanssa. Tällaisina päivinä minun on pakko ottaa vaunut mukaan, vaikka kantoliinan kanssa selviäisi kaupoista ja virastoista huomattavasti jouhevammin. Kaupungilla näkyy myös yllättävän paljon äitejä, jotka kantavat lastaan liinassa ja työntävät tyhjiä vaunuja edessään. Silläkin tavalla kun pääsee bussissa ilmaiseksi.

Minä en maksa bussimatkastani enkä jätä matkoja tekemättä, vaan otan turhat vaunut mukaan tilaa viemään. Sen sijaan, että veisin bussista tai raitiovaunusta vain yhden istuinpaikan, tungen sinne vaunujeni kanssa tukkimaan kaikkien muiden kävelyreitit.

Suu säkkiä myöten

Siitä onkin jo aikaa, kun on viimeksi yrittänyt pelkällä opintotuella selviytyä. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin enpä minä tainnut koskaan pelkän opintotuen varassa ollakaan. Aina oli jotain työstä tai muualta kertynyttä rahaa elintasoa nostamassa.

Joitain päiviä sitten törmäsin mielenkiintoiselta vaikuttavaan blogiin, jossa korkeakouluopiskelija yrittää kuukauden ajan elää pelkällä opintotuella. Sinänsähän se ei kuulosta niin kamalan ekstremeltä, kaveripiiriini kun kuuluu ihmisiä jotka ovat omien sanojensa mukaan kyenneet alkuvuosinaan elämisen ohella jopa keräämään pienoiset säästöt pelkästään opintotuesta. Mutta herkkua se ei kuitenkaan taida olla, ja on hauska nähdä moisesta elämästä hieman yksityiskohtaisempaa kuvailua blogimuodossa.

Meidän pienellä lapsiperheellämmekin on hieman samantapainen kokeilu käynnissä tässä kuussa. Nyt syyskuussa nimittäin erääntyivät kaikki vuoden vakuutusmaksut kerralla, eikä se ole mikään pieni potti. Se Mellan hoitokuluvakuutus nimittäin kirpaisee aika pahasti noin kerran vuodessa maksettuna, ja nyt tuli kesämökinkin vakuutus mukaan satsiin. Eikä pidä unohtaa tapaturma-, matka- ja kotivakuutuksia. Entä sitten nettilasku ja vauvauinti? Niin, aika luksustahan ne ovat, mutta kuitenkin.

Tässä kuussa siis meidän perhe voi tehdä teemamatkan köyhyysrajan tuntumaan näiden suureellisten laskujen jälkeen. Aivan todellista siitä matkasta ei tule, kun molemmilla on luottokortit ja tulevina kuukausina elämän pitäisi taas normalisoitua. Mutta on kuitenkin mukava nähdä, kuinka tiukasti sitä pystyy elämään. Vähän tätä projektia kyllä rasittaa tuo Nick Caven tulo Suomeen... Terveisiä vain Luottokunnalle.

Toistaiseksi olemmekin syöneet itse leivottuja sämpylöitä, jauhelihakeittoa, makaronilaatikkoa ja kasvissosekeittoa. Kaikkein edullisinta on laittaa vähintään kolmen päivän annokset kerralla. Mihinkään muuhun rahaa ei sitten ole mennytkään, Erik ei ole edes ostanut itselleen HKL:n bussikorttia vaan kävelee töihin. Minähän en vaunujen kanssa liikkuessani lippua edes tarvitse.

Onneksi se Enki Bilalin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, niin ei harmita sen puuttuminen...

Ensimmäinen vauvauinti takana

Eilen käytiin sitten ensimmäisen kerran polskuttelemassa Mellan kanssa, ja ihan hyvinhän se taisi mennä. Sessio oli varsin myöhään illalla, varttia vaille kahdeksalta, ja pelkäsin Mellan rääkyvän nälkäänsä. Tuohon aikaan kun napero yleensä viettää tuntikausia syöden ennen painumistaan pehkuihin.

Kyllä Mella sitten mussuttikin sormiaan koko ajan, muttei muuten näyttänyt olevan moksiskaan. Pienen kuningattaren lailla tyttönen katseli laiskasti silmäluomiensa alta, kuinka häntä heiluteltiin vedessä edestakaisin. Viilipyttymäinen "no onhan tämä jo koettu" -ilme värähti hienoisesti vain niinä hetkinä, kun kasvoille vahingossa roiskui vettä. Näin alussahan vauvoja ei vielä päästetä sukelluksiin asti.

Eli ei Mella ainakaan näyttänyt vettä pelkäävän, uinti saa siis jatkua. Odotankin jo kovin innoissani seuraavaa kertaa, on se räpiköiminen vaan niin hauskaa. Ja yrittäkääpäs nyt vain kuvitella altaallinen pieniä, alle puolivuotiaita vauvoja. Voiko söpömpää olla? (Mikäli vauvat aiheuttavat yliherkkyyttä, yritä sen sijaan kuvitella vaikka altaallinen kissanpentuja).

Nick Cave jälleen Suomessa!

Welldone on löytänyt mainion markkinointikeinon, sillä yhtiö lähestyi minua ja satoja muita sähköpostitse kertoakseen Nick Caven saapuvan jälleen Suomeen konsertoimaan. Meili on lähetetty kaikille, jotka ostivat lipun herran edelliselle keikalle.

Osui, ja upposi. Jo viimeisintä keikkaa odotin vesi kielellä, enhän ollut nähnyt miekkosta livenä vielä koskaan ennen. Musiikki kuitenkin tuntuu siltä, että konserttitilanteessa siinä olisi paljon potkua. Ja oliko? Oli! Yhä tänä päivänä, ensi-ihastuksen laannuttua, pidän Nick Caven syksyn 2004 Kulttuuritalon-keikkaa elämäni parhaana konserttina. Miten mies ja piano -yhdistelmästä (no, oli siellä tietenkin bändikin, suurimman osan aikaa) voikin saada niin paljon irti mielipuolista ja raivopäistä energiaa?

Omaa oksaani sahaten suosittelen hankkimaan lipun ensi marraskuiselle Finlandia-talon keikalle. Minä ainakin hankin, toivottavasti piletit eivät hupene yhtä nopeasti kuin viimeksi (vaikka silloin osuinkin onnellisten joukkoon ja pääsin peräti neljännen rivin keskelle).

Ehkä Mellan kummit pääsevät tuolloin ensimmäistä (?) kertaa kokeilemaan lapsenvahtina oloa, elleivät sitten tule mukaan keikalle!

Liian aikaista uhoa

Vasta eilen pääsin kirjoittamaan, etten aio Mellan vuoksi opiskella tänä syksynä. No, mihinkäs minä olen käyttänyt tämän aamun? Olen selaillut opinto-opasta, varannut tenttikirjan kaupunginkirjastosta ja ilmoittautunut makroteorian kurssille. Lisäksi olen vähän vilkuillut mielenkiintoisia kursseja niin kansantaloustieteestä kuin viestinnästäkin siltä varalta, että tuossa joulun tienoilla vaikka lukaisisi jokusen kirjan talvitenttiä varten. Todellakin, suunnittelin opintojani jo jouluksi. Vaikken edes tänä vuonna ole pitkällä joululomalla.

Niinhän siinä aina käy, että noista opinnoista innostuu uuden lukukauden alkaessa. Jotenkin sitä on tähän mennessä kyennyt pitämään innostusta yllä myös loppuun asti, kunhan on kasannut kursseja säästellen. Kun käy töissä ja/tai hoitaa lasta, ei ehkä oikein kannata polttaa itseään loppuun opintojen vuoksi. Aina pieni stressi ja pahantuulisuus iskee päivää tai paria ennen tenttiä, mutta se kompensoituu valtavalla helpotuksella ja tyytyväisyyden tunteella heti tenttitapahtuman jälkeen.

Mutta nyt opiskelen ensimmäistä kertaa äitinä, joten ehkä kaikki on toisin. Saapa nähdä. Mutta ainakin yritän, eipä siinä kai mitään häviä.

Elämän ensimmäisiä realiteetteja

Paljosta en ole tietoisesti joutunut luopumaan, vaikka tuo tällä hetkellä makuuhuoneessa kuorsaava vauva onkin tullut elämäämme. Nyt hiljattain tein kuitenkin ensimmäisen päätökseni olla tekemättä jotain vauvan takia: en aio opiskella tänä syksynä. En toki aiemminkaan ollut aivan varma opiskeluhaluistani, mutta pidin auki mahdollisuutta tenttiä yksi tai kaksi kurssia tämän syksyn aikana fiiliksestä riippuen.

Minähän luen tuota kansantaloustiedettä (ja viestintää sivuaineena) ihan harrastuspohjalta, vaikken toki taistele vastaan, jos jokin kandidaatintutkinto tulisi siinä sivussa suoritettua. Työmatkat Vantaankoskelle ovat nimittäin minun silmissäni joutoaikaa, ja olenkin monen monituista tenttikirjaa saanut luettua noiden junaminuuttien aikana.

Nytkin olisi ehkä teoriassa mahdollista lukea tenttikirjoja Mellan päiväunien aikana, mutta en nyt halua ryhtyä sellaiseen. Vaikka oleskelu yhden kiltin lapsen kanssa on kohtalaisen rentoa, en kuitenkaan halua lisätä velvollisuuksiani juuri nyt. Välillä kuitenkin huomaa olevansa pahantuulinen, kun Erik vain viipyy töissä omien deadlinejensa parissa ja minä yritän pestä pyykkiä, viihdyttää Mellaa ja pitää kiinni omasta inhimillisyydestäni. Kaikki kotityöt pyykinpesua lukuunottamatta jäävät yleensä viime tinkaan... Eli Erikille.

Toisin sanoen en halua muuttua yhtään kiireisemmäksi, vaikka varaa saattaisi olla. Mitä jos minusta tulisi kärttyisä äiti, enkä osaisi nauttia Mellan kikatuskohtauksista samaan tapaan kuin nykyään? Ei kiitos, opiskella ehtii myöhemminkin. Ja koko hommahan lähti liikkeelle sillä ehdolla, ettei se tule mitenkään varjostamaan ja haittaamaan muuta elämääni. Se on vain harrastus, muista Angina, se on vain harrastus.

Ilmoittauduin kuitenkin läsnäolevaksi myös syyslukukaudelle. Ihan vain siitä syystä, että saan mahdollisesti marraskuussa töihin mennessäni opiskelija-alennuksen seutulipusta. Ja Unicafe-lounaista jo tätä ennen. Pidättäkää minut, hyväksikäytän yhteiskunnan tukia. No, loppuupa sekin kuppaaminen kun tulee 30 vuotta täyteen. Sitten joskus. Ja ehkä minä voisin loppusyksystä hommata kirjoja ja tenttiä jonkin kurssin tammikuussa?

Pariisi vieläkin näkemättä

Vaikken olekaan koskaan käynyt tuossa Ranskan pääkaupungissa, on tämän pienen viestin aihe toinen. Muistattehan sen Enki Bilalin Sarajevo-trilogian (tai nykyisin siis kvadrologian) kolmannen osan, "Tapaamme Pariisissa"? Jonka piti tulla kesäkuussa? Ja sitten heinäkuussa? Ja sitten elokuun 21. päivä? Arvaatte varmaan. Juuri niin, se ei ole vieläkään ilmestynyt.

Mikä maksaa? Ranskaksi opus kuitenkin julkaistiin ajallaan.

Digiskeptisyys saa vallan

Tämän aamun Hesari muistutti isolla jutulla siitä, että vuoden kuluttua analogisen television on määrä sammua. Siihen mennessä kunnon kansalaiset hankkivat itselleen digitelevision tai -sovittimen, jotta voivat jatkaa suosikkiohjelmiensa seuraamista.

Kyseiseen sammumiseen esitettiin Hesarinkin artikkelissa hienoisia epäilyksiä, mutta oletetaan nyt, että se todella tapahtuu. Pitäisiköhän mennä boksikauppaan tässä vuoden sisällä? En ole oikeastaan ihan niin varma asiasta. Haluanko minä digitelevisiota?

Minulla on jopa hieman kokemusta digeilystä, ostimme nimittäin antennisovittimen puolisentoista vuotta sitten. Se ei ollut hyvä kokemus, ja nyttemmin kaapelitalossa asuessamme sovittimesta on tullut käyttökelvoton (aikamoinen miinus jo sinänsä). Toisin sanoen kovin montaa kuukautta mokomaa laitetta ei ehditty käyttää, mikä ei kyllä harmita yhtään.

Eipä se boksi mikään kallis ollut, mutta aikamoinen pettymys siitä huolimatta. Eniten harmia oli siitä, että se piti buutata kerran viikossa: johto piti kiskaista irti, koska muuten laite ei enää suostunut menemään päälle. Tämä tarkoitti sitä, että kolmen viikon Kuuban matkan aikana ainoastaan ensimmäisen viikon sarjat tulivat nauhalle. Kahden seuraavan viikon ajalta dvd-tallentimen kovalevy oli täynnä ainoastaan mustaa kuvaruutua.

Moisista kokemuksista kimpaantuneena päätin olla hankkimatta uutta laitetta, kunnes tekniikka on kehittynyt säädylliseksi. Miten jotain tuollaista voidaan edes myydä kuluttajille laillisesti? No, onhan tuosta jo se puolitoista vuotta, mutta eipä taida digi-tv-teknologia olla vieläkään kelvollista. Ainakin sitä tunnutaan jatkuvasti kritisoivan mediassa. Omakohtainen kokemus nyt tietenkin puuttuu, mutta kuinka monta boksia ja televisiota pitää ostaa, ennen kuin voi luotettavasti sanoa niiden toimivan kelvottomasti?

Nyt mielessä siintääkin houkutteleva mahdollisuus täysin televisiottomaan elämään. Mitä jos ei lähtisikään enää mukaan digihössötykseen, vaan tekisi jotain muuta ajallaan? Televisiottomuus ei ole mitenkään kauhean radikaalia, ovathan monet kaverit eläneet sellaista elämää vuosia. Mutta minun perheessäni ja omassa taloudessani on aina ollut televisio, enkä ole siis oikein päässyt kokeilemaan elämää ilman. Osaisikohan sitä?

Yksi motivaatio televisiosta luopumiseen on Mella. Tyttö on huolestuttavasti alkanut tapittaa keskittyneesti päällä olevaa televisiota, sen verran kiinnostavia liikkuvat ja äänekkäät kuvat jo ovat. Ei hyvä!

Vanha televisioromumme toki voisi toki jäädä, emmehän halua lakata katsomasta dvd-elokuvia. Mellakin voisi kasvaessaan yhä katsoa Erikin minulle ostamaa Olipa kerran elämä -tv-sarjaa levyltä.

Polskuttelua tiedossa

Mella on ilmoitettu vauvauintiin, sillä äitinsä ja isänsäkin viihtyvät hyvin vedessä. Itse olen jo pitkään tiennyt, että mahdollinen ipanani kävisi ainakin kokeilemassa polskuttelua. Eihän sitä pidä vauvoille mitään harrastuksia tuputtaa, eikä Mellankaan ole pakko jatkaa, ellei vesi tunnu kivalta. Mutta ainakin täytyy yrittää!

Tänään olisi tutustumiskäynti Käpylässä sijaitsevaan uimahalliin. Veteen ei tänään vielä päästä, vaan varsinainen uinti alkaa vasta ensi viikon tiistaina. Mutta tänään ostetaan Mellalle paikan päältä uimapuku (luultavasti jotain tavattoman söpöä, ehkei kuitenkaan vaaleanpunaista) ja päästään tietenkin näkemään puitteet. Suorastaan jo vähän jännittää, ensimmäinen ohjattu vauvaharrastuksemme on alkamassa! Voi kun Mella tykkäisi siitä!

Vauvamessuilla vieraillessamme Erik ihastui näkemiinsä valokuviin ja videoihin vauvauinnista. Monia vanhempia taitaakin erityisesti kiinnostaa oman päivänsäteensä valokuvaus veden alla, ja käsittääkseni näillä kursseilla tarjotaankin mahdollisuutta ammattivalokuvaajan ottamiin sukelluskuviin. Jos meillekin tässä tulevien kuukausien aikana sellaista tarjotaan, niin laitan heti tänne blogiin ihailtavaksi.

Kaupunkiin konepajan kautta

Pari viikkoa meni mökillä ollessa, ei sentään aivan lokoillessa. Kauheasti ei vielä ryhdytty hommiin näin ensivisiitillä, mutta kyllä pari päivää vietettiin täysipainoisesti työskennellen. Erikhän siellä eniten huhki (puiden sahaamista ja pilkkomista, katon paikkaamista, laiturin ja laiturin portaiden korjailua, liiterin penkomista), kun taas minä lähinnä viihdytin ja syötin Mellaa. Mutta ehdin minäkin kaivaa maasta muutamia kukkaistutuksia: sinänsä kauniit lupiinit kaivon ympärillä olivat työntäneet juurensa kaivonrenkaiden välistä ja uhkasivat liata juomavetemme. Tämänkaltaiset parin päivän lapiohommat saivat kaupunkilaislihakset jo sykkimään paniikista, ei ole toimistotyöläinen tottunut fyysiseen ahkerointiin. Erikissä taas ei mikään tietenkään tunnu, ei ainakaan myönnä.

Omasta rauhasta oli kuitenkin mukava palata kaupunkiin, koti-ikävä alkoikin jo iskeä päivää paria ennen lähtöä. En ole ajanut autoa juuri ollenkaan sitten täysi-iän kynnyksellä suoritetun autokoulun, ja nyt aioin ylittää itseni. Päätin ajaa koslaamme pätkän paluumatkalla (ellen peräti koko paluumatkan, jos kaikki menisi hyvin), kunnes jo Hietaman kohdalla 13-tiellä alkoi jarruista kuulua kummaa kirskuntaa. En suin surminkaan suostunut ajamaan mahdollisesti viallisella autolla, joten Erik nousi rattiin.

Pikaisen ajopätkän jälkeen todettiin, ettei fiatillamme kyllä uskalla Helsinkiin asti ajaa. Rohkenimme körötellä Hirvaskankaan Essolle asti, jossa ryhdyimme pienen tutkimusoperaation jälkeen soittamaan paikalle ammattitaitoisempaa apua. Täytyy sanoa, että Autoliiton ns. tiepalvelu oli aikamoinen pettymys. Saksalaiseen ADACiin tottunut Erik oletti (ja niin kai minäkin), että jäsenten tiepalvelunumeroon soittamalla paikalle kiitää pikapuoliin ystävällinen autoliittolainen ohjaamaan meidät jatkohoitoon. No, tiepalvelu osoittautuikin vain numeropalveluksi: useaan kertaan edelleen ohjattu puhelu tuotti lopulta vain paperille kirjoitettuja huoltofirmojen puhelinnumeroita. Autoliiton jäsenmaksu onkin juuri syyskuussa katkolla, täytyy harkita tarkkaan, kiinnostaako meitä enää maksaa vuosimaksua numeropalvelusta.

Noin kymmenen puhelun jälkeen (olihan kyse lauantai-illasta, eli kaikki korjaamot olivat kiinni) paikalle saatiin lopulta hinausauto. Tuolloinkaan ei ollut vielä korjaajasta tietoa, mutta Jyväskylään suuntautuvan ajomatkan aikana hinausauton kuljettaja soitti kännykällä läpi tuttuja korjaajiaan. Yksi saatiinkin kiinni, ja musta kiiturimme kuljetettiin jonnekin Jyväskylän perimmäiseen metsään.

Keskellä ei mitään sijaitseva korjaamo olikin hauska paikka: erilaisia autonromuista koostuvia projekteja lojui ympäri pihaa, ja itse korjaamon omistajat ja työntekijät kurvasivat paikalle choppereilla. Eipä työhön olisi varmasti kahta miestä tarvittu, mutta sen verran innostuneita sedät olivat jopa arkisesta Fiat Stilosta, että näköjään halusivat molemmat tulla paikalle.

Eipä siinä sitten mennytkään kuin pari minuuttia, kun oli jo vika selvitetty ja korjaustyöt aloitettu. Alle tunnissa oli käyty varmuuden vuoksi läpi jarrut jokaisesta renkaasta, ja korjattu epäkohdat vasaran ja viilan avulla. Kyllä huomasi, että asialla oli ammattilaisia! Kaikesta näki, että nämä miehet tekevät kutsumustyötään, kyseinen korjaamo oli leipätyön sijaan kokonainen elämäntapa.

Autoliiton ohella toinen pettymyksen tuottaja olikin merkkikorjaamo, joka vasta kaksi kuukautta sitten suoritti vuosihuollon. Jos kaarallamme olisi ajettu vielä kovinkin paljon pidempään, olisi se syttynyt tuleen. Sepä vasta olisi kiva kokemus keskellä motaria. Mitä ne siellä huollossa oikein tekevät, jos kaksivuotiaan auton jarrut voivat ruostua lukkoon kaksi kuukautta tarkastuksen jälkeen?

No, nyt jarrut ovat kuitenkin priimakunnossa. Käteisellä kuititta maksettu korvaus oli lisäksi sen verran nimellinen, etten ole ihan varma verottajan osuudesta... Hinauskulut taas menivät kokonaisuudessaan vakuutuksesta, eli kukkaroa tuo elämys ei juuri rasittanut.

Autoa mökillä pakatessaan Erik lupasi Mellalle seikkailua kotimatkalla, viitaten näin äitinsä olemattomaan ajotaitoon. Seikkailu siitä tulikin, ja Mellaa vain naurattivat korjaamon äänet. Kovasti olisi neidin tehnyt mieli päästä katsomaan, mitä siellä pajassa oikein tapahtuu. Mutta ainakaan minun ajotaidollani ei ollut osuutta asiaan, niin uskomattomalta kuin tämä yhteensattuma kuulostaakin.

Maalaiskunnasta päivää

Terveisiä täältä Jyväskylän maalaiskunnasta, Tikkakoskelta tarkemmin sanottuna. Internet by pikkusisko, kiitoksia vain. Hauska piipahtaa näin modernien viestintäyhteyksien äärellä, vaikka kyllähän nuo kännykät ovat sentään olleet toiminnassa. Joskus ennen muinoin ei ollut kännyköitäkään, mitenköhän silloin pärjättiin? Muistaakseni itse asiassa ihan hyvin.

Vähän on alkanut vilpoista olemaan, mikä on kyllä sääli. Toisaalta sade on aika kaunista, ja toissailtainen ukkonen salamoineen ja jyrinöineen oli komeaa katseltavaa viltin alla mökin terassilla. Eipä ollut silloin mitään valittamista.

Tänäänkin on ripsinyt vähän, onneksi juuri tänään onkin kyläpäivä. Äsken käytiin kurkistamassa Ansku-kaverin perheonnea Palokassa, ja nyt siis pikkusiskon luona Tikkakoskella. Huomenna mökille kurvaa kaksi autollista helsinkiläisvieraita, saa nähdä, mitä se tietää seudun rauhalle ja hiljaisuudelle. No, taitavat osata käyttäytyä. Äänekkäin paikallaolija saattaa loppujen lopuksi olla Mella, joka on valitettavasti viime päivinä oppinut kirkumisen ja itkemisen jalon taidon. Aiemmin neiti osasi niin nätisti pyytää ruokaa jokeltelemalla, nyt kiljutaan kuin viimeistä päivää. Saattaa olla masukipuja.

Ehkä näin vieraisilla ollessa ei pitäisi istua vain koneen äärellä. Siispä: heipä hei taas toistaiseksi.

Omille maille

Laukut on jo pakattu, auto pitää vielä hakea oven eteen. Kohta lähdetään pariksi viikoksi katsastamaan tällä kertaa ikiomaa kesämökkiä ja omia maita. Miten hauskaa siitä tuleekaan! Kovin vierashan mökki ei ole, mutta ensimmäistä kertaa katselen sitä omistajana. Kaupan mukana tuli kaikki irtaimisto ja epämääräinen, vuosikymmeniä ympäri tontin ajelehtinut kama. On hauska ryhtyä penkomaan kaappeja ja varastoja ja selvittää mitä kaikkea on tullutkaan ostettua.

Ja tietenkin hauskaa on myös tehdä listaa siitä, mitä kaikkea mökille pitäisi hankkia. Lainaa otettiin kerralla vähän enemmän, jotta saadaan kustannettua kattoremontti ja joitain pienempiä hankintoja. Eilen käytiinkin jo jättämässä joitain kymppejä Ikeaan, mutta enemmän ostoksia tehdään varmaan vasta tämän mökkireissun jälkeen.

Blogin päivitys saattaa olla vaakalaudalla, meidän mökillä ei tuota wlania ole... Enkä tiedä, millaisia internettejä Saarijärvellä tarjotaan. Läppäri tulee kyllä mukaan, jos tuo Runebergin Paavon ja Tarmo Mannin pitäjä vaikka tarjoaisi langatonta nettiä jossain päin keskustaa. Ainakin kirjastossa taitaa päästä koneelle.

Olen kai hippi

Erikin mielestä minusta on tullut hippi. Tähän johtopäätökseen mies tuli, kun pitkän maanittelun jälkeen sain luvan tänään hankkia Mellalle kantoliinan. Liina otettiin ensin vuokralle, ja jos haluamme kokeilun jälkeen ostaa sen omaksi, vähennetään vuokrahinta myyntihinnasta kokonaisuudessaan. Ihan reilu kauppa, mielestäni.

Hippeyttä on myös kestovaippojen käyttö, tietenkin. Lisäksi olen Erikin mielestä (ja ehkä vähän omastanikin) lukenut liikaa imetysaiheisia sivustoja, joista olen totta kai omaksunut valtaisan syyllisyyden työhönpaluusuunnitelmieni vuoksi. Näillä hippisivuilla kun täysimetysnormi tuntuu olevan pari vuotta, ei se virallinen kuuden kuukauden suositus.

No, totta puhuen Erik taitaa myös pitää kestovaipoista. Eipä sitä oikein jaksaisikaan kantaa kaupasta jatkuvasti selkä vääränä vaippapaketteja, kun voi saada höpsöjä pieniä kestovaippapaketteja postitse. Ja rahaa säästyy; se on aina hyvä argumentti ja myös pragmaattisen Erikin mieleen.

Kantoreppu Mellalle ostettiin jo ennen syntymää, tuolloin Erik tuomitsi kaikenlaiset monimutkaiset hippikantoliinasysteemit. Selkeä solkijärjestelmä ja tukevanoloinen reppu vauvaa varten olivat miehen vaatimukset. Sittemmin olen alkanut kuitenkin kaivata jotain järjestelmää, jonka avulla lapsosen saisi vähän luonnollisemmin käpertymään ympärilleni. Ja lupaavatpa nuo kaikki hippisivut kantoliinoilla parempaa ergonomiaakin, ainakin minun selkäni nimittäin joutuu rasitukselle tuota kantoreppua käytettäessä (Erikin selkä kuulemma ei, ei ainakaan myönnä).

Hieman kantoliinailoani varjostaa se, että sovituksen aikana Mella rääkyi kovasti. Neiti kun ei koskaan itke, joten korviahuumaava kiljuminen hätkähdytti. Vihaako se liinassa oloa noin paljon? Sittemmin itkun syyksi paljastui kuitenkin kipeä reisi: tänään oli neuvola, jossa pimupolo sai rokotuksen. Itse pistoa typykkä ei tuntunut edes huomaavan, mutta neuvolatäti varoitti lapsen mahdollisesti itkeskelevän illalla. Hippikaupan myyjätärkin kertoi oman lapsosensa huutaneen kipeänä koko loppupäivän rokotuksen jälkeen. Mellakaan ei siedä nyt yhtään kosketusta laastarikohtaan. Voi pientä parkaa!

Niin, loppuun strategisia mittoja: jättiläisvauvamme painaa jo 6,8 kg ja on 62,5 cm pitkä.

Puhdasta haircuttia

Viikonloppuna mökkeillessä tuli puhe myös blogeista, ja Ilkka totesi, ettei seuraa oikeastaan lainkaan haircut-blogeja. Siis blogeja, joiden sisältö on pelkkää arkielämän kuvausta. Totesin tuolloin, että lukeehan Ilkka minun blogiani. Vaikka alkuperäinen tarkoitukseni ei missään vaiheessa ollutkaan syytää silkkaa haircuttia, niin sitähän tämä vauvan kanssa eloilu pääasiassa on. Ehkä omalla nimellä kirjoitetut blogit eivät ole niin usein haircuttia, mutta turha tässä on pyristellä vastaan. Niin kauan kun yrittää pitää etäisyyttä politiikkaan, uskontoon ja tekotaiteeseen, on vähän vaikea kirjoittaa mitään muutakaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaja en taida olla, palavaa uskon- tai sen vastaista sanomaa en ole levittämässä eikä minusta ole koskaan ollut runotytöksi.

Männäviikolla sainkin aikaiseksi liittää blogini Blogilistan haircut-kategoriaan. Lunastaakseni uuden paikkani kirjoitankin nyt aiheesta hiustenleikkuu. Selailin nimittäin vanhoja valokuvia löytääkseni Katsasta kuvan linkkini tueksi (löytyy vasemmalta, käykää kurkistamassa, aika kehno oli oma valikoimani), ja näin samalla itsestäni hassuja kuvia. Ovatpas hiukseni olleetkin hupsun näköiset aina silloin tällöin! Pääasiassa aika lyhyet. Nyt hiukseni ovat mammailun myötä kasvaneet pidemmäksi kuin koskaan lukion ensimmäisen syksyn jälkeen, kun ei ole ollut aikaa käydä leikkauttamassa. Ja oli siinä taustalla kai jokin halu vaihteluun.

Mutta nyt minä olen kyllästynyt tähän alati silmillä ja suussa heiluvaan pehkoon. Haluan hiustenleikkuun! Haluan taas lyhyet ja asialliset hiukset! Haluan kampauksen, jossa voisin mennä vaikka asiakastapaamiseen, jos siis olisin tällä hetkellä töissä.

Ongelmana on se, ettei sitä aikaa vieläkään ole. Olen yhä vanhempainvapaalla, ja Mella haluaa yhä syödä parin tunnin välein päiväsaikaan. Ei siinä ajassa ehdi käydä vakipaikassani eli eräässä kampaamokoulussa, ei niin millään. Jollain lähiseudun jo valmistuneella kampaajalla voisi ehkä juuri ehtiä leikkauttaa pehkonsa, mutta värjäyksen kanssa olisi vähän niin ja näin. Enkä minä osaa nyt yhtäkkiä, vuosien jälkeen, vaihtaa uudelle kampaajalle. Vaikka kampaamokoulussa opiskelijat vaihtuvat joka kerta, opettajat tuntevat jo hiustyyppini ja makuni. Untuvikkokampaajatkin saavat sitten opettajilta asiantuntevia neuvoja, kuten "älä laita punaista sävyä siihen väriin" tai "sekoita tuplamäärä tuota väriä, nuo hiukset nimittäin imevät sitä yllättävän paljon".

Yritän ehkä kärvistellä töiden alkuun asti, vaihtaa äitiminän virkaminään kertaheitolla. Viimeisin ajatukseni olisi, että josko tuossa marraskuun puolivälissä palaisi Vantaankosken Siperiaan. Silloin Mella on puolivuotias ja saavuttanut virallisen täysimetyksenpäättymissuositusiän (heh), ja toisaalta niihin tienoihin osastomme on menettämässä vuorostaan taas yhden naisen äitiyslomalle. Tietenkin täysimetystä olisi mukava jatkaa pidempäänkin, mutta Erikillä jo sormet syyhyävät kotiin ja minustakin olisi ihan kiva tehdä taas töitä.

Vierasta mökkiä katsastamassa

Livahdamme tänään pidennetylle viikonlopulle, kun käymme kaveriporukalla taas kerran katsastamassa yhden kaverin mökin (tai tarkalleen ottaen yhden kaverin vanhempien mökin, olemme tietääksemme omanikäisen tuttavapiirimme ainoita mökinomistajia, reh reh [rehentelyä]). Siinä sitä sitten voikin verrata mökkikulttuureja keskenään. Samaisella kaverimökillä olemme olleet ennenkin, ja tiedämme paikan tyylin varsin erilaiseksi omaamme verrattuna.

Kaverin mökillä on sähköt, meidän mökillä* ei. Meidän mökillä ei ole juoksevaa vettä, mutta ei kyllä kaverin mökilläkään. Sen kompensoimiseksi kaverin mökillä on kuitenkin taulutelevisio, kun taas meidän mökillä on 1980-luvun alusta peräisin oleva vedettävä patterisyöppö radio, josta kuunnellaan ainoastaan Iskelmäradiota, Sävelradiota, Radio Suomea tai Radio Keski-Suomea. Muutkin asemat toki kuuluisivat, mutta niitä ei saa kuunnella. Koskaan. Se olisi rikos lapsuusvuoden muistoja kohtaan.

Kaverin mökillä on myös erillinen piharakennus, jossa on kolme vierashuonetta. Vai oliko niitä vain kaksi? No, myönnettäköön, 1990-luvulla meidänkin mökin pihaan rakennettiin piskuinen elementtiaitta, jonka sisällä on nykyisellään yksi kerrossänky ja laveri. Ja meidän mökin puuseessä on paljon kehuja saanut, kylmälläkin ilmalla mukavasti lämmittävä styroksi-istuin. En nyt juuri muista, millainen luomus kaverin mökin design-käymälästä löytyy.

Kaverin mökki sijaitsee vajaan 200 kilometrin päässä Helsingistä, meidän mökille on matkaa jotain 350 kilometriä. Molemmat mökit sijaitsevat tietenkin järven rannalla, mutta meidän järvemme on aivan pikkuruinen. Sellainen, että lapsenakin sai uida vastarannalle vanhempien säikähtämättä. Ainoastaan mummo huuteli ja käski kääntymään takaisin järven puolivälissä. No, minä olinkin pienenä hyvä uimari.

Tänä viikonloppuna laitamme oman jaksamisemme testiin, nimittäin ajattelimme elellä mökilläkin kestovaipoilla. Tarkoitus olisi omallakin mökillä jaksaa pestä vaippoja, vaikka pesukonetta ei olekaan eikä kuumaa vettä saa kuin saunasta tai kaasuhellalta. Tällainen muutaman päivän karaisuharjoitus kaverin mökillä tekee hyvää. Kestovaippavarastomme on nimittäin vain sen kokoinen, että riepuja täytyy tosiaan pestä joka päivä. Olemme eläneet kieli keskellä suuta ja kukkaronnyörit tiukoilla, ja hankkineet kelvollisen varaston Kestovaippainfon kirpputorilta. Voisinpa väittää hieman hurahtaneeni tuohon vaippamaailmaan, ainakin Erikiä minun pienet vaippatietoiskuni välillä huvittavat.


*Kielenhuoltajille: "meidän mökki" -termiä ei taivuteta tavanomaisella tavalla omistuspäätteiden kera, vrt. esim. "meidän äiti". "Meidän mökkimme" tarkoittaa jotain viime kesänä rakennettua loma-ajan asuntoa, kun taas "meidän mökki" tarkoittaa koko elämäni ajan olemassa ollutta, mittaamattoman tunnearvon omaavaa paikkaa.

Päästävät liian helpolla

Tässä kahden ja puolen kuukauden tienoilla onkin hyvä tehdä pientä välitilinpäätöstä. (Miten niin miksi juuri nyt? Kun siltä tuntuu juuri nyt.) Tiivistelmä: eipä tästä vauvaelosta ole juuri valittamista. Helpolla on päästy.

Vai kuinka monella on oikeasti tällaisia vauvakokemuksia? Mella nukkuu öisin 7-8 tunnin pätkän, alkaen joskus puolenyön tienoilla. Sitten aamupalansa jälkeen tyttö nukkuu vielä 2-4 tuntia, jolloin vanhemmat voivat rauhassa syödä oman aamupalansa ja selata lehtensä. Päivällä neiti on hyväntuulinen ja opettelee ahkerasti istumista, ja saattaa satunnaisesti nukkua päiväunet vielä joskus iltapäivällä. Ainakin jos matkustetaan vaunuilla tai laitetaan pimu mahalleen sänkyyn. Niistä Mella tykkää, vaunuista ja masu-unista.

Kaveripiirissä hiljattain kauhisteltiinkin, miten pahaa karmaa me tuomme muille. Kun kerran meidän ja jonkun muunkin tutuntutun lapsi on ollut käsittämättömän kiltti, osuvat ne koliikkiriiviöt sitten varmaan kavereille. Onhan se nyt jo tilastollisestikin väistämätöntä! (En ole vielä lukenut kansantaloustieteen tutkintoon sisältyvää pakollista tilastotieteen sivuainekokonaisuutta, heh, väitättekö sen näkyvän päälle päin?) No, saattaahan meidän perheeseen tulla erittäin kivulias murrosikä. Yritän kyllä tehdä kaikkeni sen eteen, ettei Mella jäisi vangiksi minkäänlaiseen kiltin tytön imagoon. Täytyy aloittaa Peppi Pitkätossujen lukeminen heti pienestä.

Kovin monesta asiasta ei ole edes tarvinnut luopua, tai ainakaan luopuminen ei ole tuntunut mitenkään raskaalta. Olemme pyrkineet pitämään yllä vilkasta seuraelämää synnytyksen jälkeenkin, pitäähän Mellan tottua muihin ihmisiin. Ja me haluamme todistaa maailmalle, että vauvan kanssakin voi tehdä paljon asioita. Yritämme osallistua kaikkiin entisiin rientoihin, vaikka toki lähdemmekin esimerkiksi kotibileistä pois jo huomattavasti aiempaa varhemmin. Toivottavasti (toistaiseksi) lapseton kaveripiirimmekin on huomannut, ettei elämä suinkaan välttämättä pääty lapsen tuloon. Ei edes se entinen elämä. Toki suuriakin muutoksia voi tulla, jos vanhemmat itse niin haluavat ja päättävät. Luulisin. Vai olenko vain naiivi, ehkä meillä on vain harvinaisen paljon valinnanmahdollisuuksia?

Alussa tietenkin tuntui kauhean rankalta, hormonitkin pitivät huolen siitä että itsensä tunsi huonoksi äidiksi jokaisen vauvan äännähdyksen jälkeen. Kyllä omat epäilyt nousevat vielä nykyäänkin joskus pintaan, mutta pääasiassa nyt on aika rentoa. Neljän kuukauden äitiyslomailun jälkeen olen viimein alkanut löytää hitaamman rytmin, tai lähinnä olen alkanut sallia itselleni verkkaisuuden. En kasaa päiville erilaisia tavoitteita (siivoa olohuone, käy kaupassa, hoida raha-asioita, pese kertyneet pyykit pois, urheile, tapaa tuttuja), vaan pyrin tekemään kunakin päivänä vain mitä silloin mieli tekee ja mikä sopii Mellan senpäiväiseen rytmiin ja mielialaan. Ihan näin lunkisti se ei toki vielä mene, mutta olen ainakin päässyt jo siihen suuntaan.

Jotenkin sitä antaa itselleen luvan olla rehellisesti onnellinen päästessään vain makoilemaan vauvansa viereen. Nyt kun Mella yrittää terhakkaasti päästä istumaan ja jopa seisomaan (vaikkei kumpikaan tietenkään vielä onnistu koordinaation totaalisen puutteen vuoksi), saa päivästä lohkaistua isoja paloja ihan vain leikkimiseen. Eipä kai sitä kotiäidin tarvitse muuta tehdä, kyllä Erik tyhjentää sen tiskikoneen töistä tultuaan... Moisesta lööbailusta ei tule enää niin kovin huono omatunto, kun Erikinkin mielestä on tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.

Nyt pitäisi vain sulkea silmänsä siltä syyllisyyden tunteelta, joka tulee viedessäni tietoisesti isältä mahdollisuuden samaan. Kurjaa, että vain toinen vanhemmista voi olla vanhempainvapaalla kerrallaan...

Kesämökkikauppaa

Tänään kolahti velkakirja postiluukusta esitarkasteltavaksi, toisin sanoen meille on myönnetty pieni laina. Jaa mitäkö varten? No kesämökkiä varten! Jokunen lukija saattaakin tietää ja muistaa meidän rakkaan sukumökkimme Keski-Suomessa. Mökkipahanen on valmistunut samana vuonna kuin minä synnyin, ja olenkin viettänyt siellä jokseenkin kaikki lapsuuteni kesät. Tai, no, itse asiassa olen kyllä varmaan viettänyt siellä lomia joka ikinen elämäni kesä, tänäkin kesänä siellä oltiin jo juhannuksena.

Hökkelillä on siis paljon tunnearvoa. Alun perin sen rakensivat ja omistivat isovanhempani äidin puolelta, ja sittemmin mökin osti itselleen enoni. Nyt kun enokulta tarvitsee käteistä talokauppaansa varten ja joutuu luopumaan möksästä, on aika siirtää omistusta taas seuraavalle sukupolvelle. Pitäähän paikka saada pysymään suvussa. Ja mikäpä olisi oivallisempi hetki ostaa perinteikäs ja muistorikas lomapaikka, pieni Mella kun on nyt syntynyt ensimmäiseksi aivan tuoreen sukupolven edustajaksi. Toivottavasti neiti pääsee jatkamaan suvun lasten perinteitä ja tippumaan mökin laiturilta matalaan rantaveteen. Tosin toivottavasti se ei tapahdu vielä tänä tai ensi kesänäkään, mieluiten ei ennen kuin tyttö on oppinut uimaan.

Oheinen kuva ei valitettavasti ole aivan tuore, jäivät juhannusreissulla kuvat ottamatta. Taitaa olla viime kesältä, aurinkoiselta laituriaamiaiselta. Kyllä ulkona syöty aamiainen vain on poikaa.

Lainaa etsiessämme pääsimme tutustumaan eri pankkien ehtoihin, ja aika huimia eroja niissä tuntuu olevan. Nooa-pankin ehdoista emme kyllä tiedä mitään, sillä emme päässeet edes neuvottelemaan. Pankin verkkosivuilla on kaavake, jolla voi pyytää yhteydenottoa. Siinä voi oikein merkitä päivän ja kellonajan, jolloin toivoisi pankin soittavan. No, Nooa soitti sitten kaksi päivää myöhässä, jolloin laina oli jo otettu toisaalta.

Nordeassa, tämänhetkisessä pankissamme, kävimme jo joskus viime vuoden puolella kyselemässä. Tuolloin kun oli enon kanssa ensimmäisen kerran puhetta siitä, että me voisimme mökin ostaa. Nordea vain sattui vaatimaan hirveän pinon kaikenlaisia papereita, ennen kuin suostui antamaan edes alustavan lainapäätöksen.

OP-pankissakin kävimme, ja kaikki sujui käsittämättömän nopeasti. Myönteinen lainapäätös tuli jo heti yhden istunnon aikana, muutamassa minuutissa! Ehtojen mukaan mökki itse kelpaa 60-prosenttisesti vakuudeksi kauppahinnasta, lopulle lainalle pitäisi sitten hommata takaaja. No, sellainenkin saatiin sitten myöhemmin.

Seuraavaksi menimme Sampoon, joka yllättikin sitten lähes kohtuuttomilla ehdoillaan. Ensinnäkin mökki kelpaisi takuudeksi vain 50 prosenttiin asti, jonka jälkeen loppuosuus jäisi takaajien vastuulle. Siis nimeenomaan TAKAAJIEN, ei TAKAAJAN. Mökki maksaa 35 000, eli ilman vakuutta jäisi alle 20 000 euroa. Ja tätä taskurahaa varten tarvitaan vähintään KAKSI takaajaa, Sampo kertoo. Pankilla kun on periaatteena vaatia yhtä takaajaa per kymppitonni. Heh, onneksi emme ole ostamassa 300 000 euron asuntoa... 15 takaajan hankkiminen se vasta mukavaa olisi... No joo, tiedän kyllä, että asuntolainojen ehdot ovat aivan erilaiset kuin kesämökkilainojen. Mutta kuitenkin. Älytöntä! Päälle mainittakoon, että Sammon korkomarginaalikin oli huomattavasti korkeampi kuin muiden.

Lopulta kuitenkin saimme hommattua kaikki Nordean vaatimat paperit, jossain vaiheessa ne piti kauppaa varten nimittäin muutenkin hankkia. Toimitimme ne Nordeaan, josta päätös tulikin sitten ripeästi. Saimme lainaksi kauppahinnan ja päälle vähän ylimääräistäkin veroja ja pientä remonttia varten, eikä ainuttakaan takaajaa tarvita. Lisäksi marginaali oli tarjotuista pienin. Mökki itse kelpaa vakuudeksi peräti 75 %:in asti, mikä tällaisella täysrahoituksella on kuitenkin jokseenkin triviaalia meille. Aikomus kun on kuitenkin maksaa laina takaisin, oli vakuutena mitä hyvänsä.

Ei tarvinnut kauaa miettiä, mistä pankista lainamme ottaisimme. Nyt ei tarvinnut sitten siirtää kaikkia raha-asioita pankista toiseen, mitä tällainen pienikin laina olisi ilmeisesti ainakin Sammossa edellyttänyt.

Missään vaiheessa mikään pankki ei epäillyt, etteikö meillä olisi vallan mainiot edellytykset maksaa tuo laina takaisin ajallaan. Mikä siinä sitten on, että pitää asettaa niin kohtuuttomia esteitä? Eivätkö pankit nykyään kilpailekaan lainanottajista? Vai oliko lainamme niin pieni, ettei kaikkia pankkeja juuri kiinnosta asiakkuutemme? Miten kotimaan suurimpien pankkien lainaehdoissa voi olla noin suuria eroja? Vai oliko jo olemassaoleva asiakkuutemme Nordealle niin suuri plussa, että laina järjestyi noin helpolla? Kohdeltaisiinko muiden pankkien asiakkaita kylmäkiskoisemmin?

Jaa-a, onpa nyt taas tullut hoideltua paljon raha-asioita. Mökin kauppakirja allekirjoitetaan huomenna, sen jälkeen ollaankin sitten nöyriä niiden kukkaronnyörien kanssa.

Kärsivällisten kärsivällisyyttä koetellaan

Maaliskuussa riemuitsin kuullessani Enki Bilalin Sarajevo-trilogian saapuvan viimein päätökseensä ranskaksi toukokuussa ja suomeksi kesäkuussa. Vuosien odotus olisi viimein tuottamassa tulosta! No, varsin pian kävi ilmi, että trilogiasta onkin tulossa neliosainen tarina. Siis pian julkaistava kolmas osa ei olisikaan viimeinen. Uutinen herätti ristiriitaisia tunteita: totta kai on hienoa, että hyvää materiaalia on luvassa aiempaa enemmän. Mutta pitääkö nyt sitten odottaa taas kerran vuosikausia, ennen kuin tietää, miten tarina päättyy?

Kesäkuu sitten tuli ja meni. Saksasta palattuani marssin tyytyväisenä Suomalaiseen Kirjakauppaan ostamaan kirjaa, vaan ei: ei näkynyt "Tapaamme Pariisissa" -teosta. Sanoivat silloin muistaakseni koneen tietävän uudeksi ilmestymispäiväksi 7.7., vaikka tuolloin elettiin jo kaksinumeroisia heinäkuun päiviä.

No, maltoin mieleni ja tutkiskelin tilannetta vain netissä. Kun mikään kirjakauppa tai Tammi-kustantamo ei saanut sivuilleen mitään lisätietoa, kävin lopulta viime perjantaina Akateemisessa toiveikkaana. Lukioajoilta kotiseudulta tuttu myyjä osasi rupattelun ohella kertoa, että nyt kyseisen raapustuksen ilmestymisaika on 21.8. No, uskokoon ken tahtoo, toivossa on hyvä elää.

Harkinnan alla: Blogistanian kansallisuus

Olen kirjoitellut tähän blogiin nyt reilun vuoden verran, ja aika hataralla pohjalla blogielämäni vieläkin on. Kovasti empien koko kirjoittelu lähti liikkelle, kun pohdin oikeuttani ja motiivejani raapustaa julkisia merkintöjä. Eniten taisi kiusata se, että lähdin mukaan trendin aallonharjalla: kaikillahan oli blogi jo vuosia sitten, vai mitä?

En missään vaiheessa oikein tiennyt, mistä aion tänne kirjoittaa. Ajattelin tematiikan kyllä löytyvän ajan myötä. Mutta ei teemoja ole vieläkään löytynyt! Tämähän on ihan silkkaa sillisalaattia! No, kirjoitustyyli on hieman muuttunut ihan ensimmäisistä merkinnöistä. Nyt en enää yritä kirjoittaa auki kaikkia mahdollisia henkilökohtaisuuksia, vaan jätän yksityiskohtien selvittelyn lukijan harteille. (Esimerkki: ensimmäisessä postauksessani käytän ei-sarkastisesti termiä "aviomieheni". Siis pliis? Onpas jäykkää, kyllä se on nykyään ihan vain Erik.)

Ensimmäinen ratkaistava kysymys tuolloin oli: nimimerkillä vai omalla nimellä? En kadu oman nimen valintaa, mutta olen huomaavani tällaisten läpinäkyvien blogien jäävän mielenkiintoisuudessa tappiolle. Aika harva omalla nimellä kirjoitettu blogi kiinnostaa muita kuin kavereita, ellei kyseessä ole poliitikon tai toimittajan raapustelu. Mikä siinä on? Eikö omalla nimellä tosiaan voi kommentoida asioita riittävän purevasti? Ehkä ei, en minäkään tietenkään ihan mitä tahansa täällä sano.

Vuoden kirjoittelun jälkeen tuntuu kyllä yhä siltä, ettei Blogistanian kansallisuutta ole vielä ansaittu. Olen nimittäin toivottoman laiska verkottumaan muiden bloggaajien kanssa. Luen lähinnä vain kavereideni blogeja, enkä ole linkittänyt omalla sivullani ainoaankaan tuntemattomaan blogiin. Turha siinä on sitten toivoa, että ketään muutakaan sitten kiinnostaisi oma, hyvin tavallinen elämäni.

Aivan täysin ei kyllä pidä paikkansa se, ettenkö lukisi muita kuin tuttujen blogeja. Mutta niistä erinäisistä kokeilusta en ole jostain syystä uskaltanut mainita. Mitä jos ne Paljon Minua Suositumpien Blogien kirjoittajat nauravat pilkallisesti, jos saavat jostain tietää minunkin lukevan tekstejään tai peräti linkkaavan omalla säälittävällä sivullani? Entä mitä minusta kertoo se, mitä muuta luen? Tai ennemminkin: mitä minusta kertoo se, että luen niin vähän muuta? Listaamalla sen mitä luen tunnustan samalla, etten ole löytänyt mitään näiden lisäksi. Ja mikä bloggaaja se sellainen on, joka ei tunne ainakin kotimaista blogosfääriä jokseenkin läpikotaisin? Pitäisi tuntea ne kaikki tämän hetken kuumimmat blogit, mutta samalla dissata ne liian trendikkäinä ja ennemminkin lukea pienempiä mutta sitäkin kuumempia blogeja.

Tästä huolimatta kerron nyt, mitä muita blogeja olen vähemmän satunnaisesti silmäillyt, ja miksi.

Blogilistan suosikeissani on Lehti, jota taitaa seurata aika moni muukin. Tätä rupesin lukemaan säännöllisesti äitiyslomani alkaessa, vaikka olin jostain sinne päätynyt jo aiemminkin. Kun työni pääosin koostuu sanomalehtien selailusta ja uutisten analysoinnista, on tämä satiirinen tiedotusväline oiva lomakorvike.

Suosikeistani löytyy myös niinikään äitiysloman alkutienoilla bongattu Tylsyyden Multihuipennus. Vaikka itse sittemmin päädyinkin koulutukseltani lähinnä humanistiksi, on oululaisen matemaatikkonörtin ajatusmaailmaan jotenkin kamalan helppo päästä sisälle. Siitäkin huolimatta, että blogissa miespuolinen henkilö käsittelee monien muiden teemojen ohella tyttöystävän puutetta. No, kaikki kaverini ovatkin nörttejä (älkää väittäkö vastaan). Enkä minäkään pidä penkkiurheilusta.

Eilen vietin pitkän päivän netissä Mellan nukkuessa, ja blogiuutuuksien listalta silmään pisti Salakuunneltua.fi. Upouusi blogi kertoo hauskoja keskustelunpätkiä, joita vakoojat ovat poimineet tosielämästä. Sellainenhan kiinnostaa kaikkia! Suomalaissivusto on vielä uutuutensa vuoksi varsin tynkä, mutta sen ruotsalainen esikuva Tjuvlyssnat tarjoaa jo valtavan liudan herkullisia juttuja.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Muut kokemukset ovat olleet liian lyhyitä muistettavaksi tai mainittavaksi, jotenkin minun tuntuu olevan vaikea löytää itselleni sopivia blogeja. Sinänsä esim. vauva- ja lapsiteemaiset blogit voisivat olla kova juttu tuoreelle kokemattomalle äidille, mutta siinä on myös se ongelma: olen tuore ja kokematon äiti. En minä osaa samaistua taaperoiden tai monilapsisten perheiden vanhempiin, kun en ole sellaista itse kokenut. Minulla on vain tuo yksi pienenpieni, kiltti vauva. Ehkä voisin ryhtyä lukemaan ensimmäistä kertaa raskaana olevien naisten blogeja ja kommenttilaatikoissa päällepäsmäröidä omalla kokemuksellani?

No, kerrottakoon uusin oma panostukseni: kävin juuri perustamassa Blogilistalle uuden kategorian OmallaNimellä, kun en sen henkistä oikein onnistunut valmiina löytämään. Toistaiseksi luokka ei taida näkyä olemassaolevana muualla kuin oman blogini tiedoissa, siellä kun ei tietenkään vielä ole omani lisäksi muita blogeja. Toivottavasti sinne tulee jatkossa lisääkin blogeja, haluaisin nimittäin saada jonkinlaisen leikkauksen omalla nimellä kirjoitettaviin nettipäiväkirjoihin ja selvittää, onko niillä jotain yhteistä. Tai ennemminkin, voiko omalla nimellä tehdä hyvinkin erilaisia ja mielenkiintoisia tekstejä vai olemmeko tuomittuja varovaiseen ja laskelmoituun ilmaisuun.

Juhlakuvia netissä

Vastauksena Annan kyselyyn: osa Mellan juhlissa otetuista kuvista löytyy nyt netistä seuraamalla tätä linkkiä. Kyseessä ovat Axelin kameralla otetut kuvat, saa nähdä, milloin meille toimitetaan lisää kuvia. Odotamme innolla! Ainakin jokunen muukin hääräsi pippaloissa kameran kera.

Tähän viestiin on poimittu esimerkkinä kuva velipuolestani Eetusta Mella sylissään. Kuten kuka tahansa normaali 15-vuotias poika, Eetukin vältteli viimeiseen asti vauvan sylissä pitämistä. Puolipakolla tällainen tilanne kuitenkin saatiin aikaan, ja siitähän piti tietenkin napata äkkiä valokuva.

Paluu kiireettömään arkeen?

Tänään on ehkä ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun elän taas lähes tavallista arkea. Juhannus oli juhannus, sitten oltiin pari viikkoa Saksassa ja sieltä palattuamme Erikillä oli yhä lomaa ja meillä molemmilla paljon järjesteltävää Mellan viimelauantaisissa juhlissa. Eilenkin oli vielä paljon vieraita, kun Erikin veli vasta lähti ja minun tätini tuli kylään tuoden samalla pikkuisen Tiia-serkkuni pikkusiskoni seuraksi Helsinkiä kiertelemään. Nyt teinitytöt ovat humputtelemassa, Erik töissä ja Mella päiväunilla. Söin juuri jäätelöpuikon kaikessa rauhassa. Arki!

Lauantain juhlat olivat oikein onnistuneet, vaikka kutsuttujen juhlaetiketissä olisikin ollut parantamisen varaa... (Suurin osa ei vastannut kutsuun lainkaan, iso osa ilmoittautui myöhässä ja jotkut peruivat viime hetkellä kun kaikki ruuat ja juomat oli jo ostettu. Ihmiset mokomat myös saapuivat pahasti myöhässä: vaikka ohjelman alkamista venytettiin puolella tunnilla, silti vain puolet olivat paikalla kuuntelemassa puhettani ja Annan lauluesitystä.)

Ruokaa ja juomaa jäi yli, vaikka masut tulivat kaikilla täyteen. Loppuillastakin oli vielä kovin ratkiriemukasta, naapurikin kävi kuulemma valittamassa sisäpihalle pesiytyneiden juhlijoiden metelistä. Itse olin siinä vaiheessa jo kiltisti vauvan kanssa pehkuissa... Mutta toivottavasti sille naapurille ei jäänyt kovin paha mieli, koska muuten juhlasta jäi vain hymy huulille (ja siis paljon ruokaa). Kiitoksia paikalla piipahtaneille, myös mattimyöhäsille.

Tämänkertaisen postauksen valokuvassa esiintyy ylpeä isoisä, siis isäni Mella sylissään. Tuore pappa voitti juhlissa järjestetyn Mella-tietokilpailun, osasi nimittäin vastata oikein joka ikiseen kysymykseen (vain pari ylimääräistä bonuspistettä jäi saamatta). On tainnut pappa lukea tätäkin blogia tarkkaan, kun oli faktat noin hyvin hallussa!

Leivontatuokio vauvan kanssa

Onpa nyt tullut kokeiltua ensimmäistä kertaa leivontaa vauvan kanssa, kun huomisiin juhliin piti taikoa suklaapikkuleipiä ja Erik on poissa kotoa hoitelemassa muita juhliin liittyviä asioita. Ja olihan se aika haastavaa. Ensimmäisen pellillisen ehdin saada vallan mainiosti uuniin, ennen kuin neiti edes heräsi edellisiltä maitouniltaan. Jossain siinä toista pellillistä sekoitellessa tyttö rääkäisi, mutta näytti istuvan sitten varsin tyytyväisenä sitteriksi muodostuneessa turvaistuimessaan ja katselevan äitinsä työskentelyä keittiössä.

Mutta jossain vaiheessa paikallaan istuminen ja keinuminen ei Mellaa enää tyydyttänyt, ja rääkyminen alkoi. Se rääkyminen olikin sitten jo varsin kunnioitettavaa meteliä, viimeisen viikon aikana pirpanamme on nimittäin löytänyt aivan uusia huutotyylejä ja -volyymejä. Nykyään liioiteltua karjumista harjoitetaan ihan tavallisissa nälkätilanteissakin, josta taisi nytkin olla kyse.

Mitä tehdä siinä vaiheessa, kun keittiökello kertoo uunissa olevien pikkuleipien valmistuneen, tyttö huutaa kurkku suorana nälkäänsä ja kakka on tullut vaipasta läpi ja tahrinut vaatteet (ja äidin)? Olin yrittänyt ennakoida tilannetta ja ruokkia kiukkuista lasta hieman sillä välin, kun pikkuleipien oli määrä olla uunissa vielä kymmenen minuuttia. Petollisesti tyttö nukahti tavanomaiseen tapaan tissille vain herätäkseen vaatimaan lisää juuri kellon soidessa. Ai niin, ja tekstiviestikin saapui samaan aikaan. Ei sentään puhelin soinut, tekstarin voi aina jättää hamaan tulevaisuuteen.

Eipä siinä auttanut muu kuin antaa tytön huutaa, peseytyä hieman itse, napata keksit uunista, käydä vaihtamassa vaippa, antaa tytön huutaa lisää kun pilkon pikkuleivät (leikkaaminen oli pakko tehdä ennen kuin pellillinen jäähtyy, muuten ne murenevat tuhannen pirstaleiksi) ja aivan viimeiseksi syöttää typykkä. Sitten se ryökäle syö viisi minuuttia (mikä siis on hyvin lyhyt aika) ja nukahtaa tyytyväisenä! Oliko tuo nyt sen kaiken huudon arvoista? Nyt tyttö on makoillut jo puolisen tuntia ihan hiljaa ja kiltisti unessa.

Mutta nyt on pikkuleivät tehty, ei tosin kovinkaan siististi. Keittiö imuroitiin ja pestiin eilen, taitaa olla tänään toisen imuroinnin aika... Onneksi pöytien pyyhkiminen on jätetty viime tinkaan, pitäähän tässä asunnossa elää ennen juhliakin.

Entiseen tapaan odotan innolla sitä, että Mella on riittävän vanha osallistumaan leivontaan. Eihän siitä alussa tule mitään muuta kuin jumalaton sotku niin koko asuntoon kuin asianosaisten ulkopintaankin, mutta on se silti varmaan hauskempaa kuin hermostuneena vieressä rääkyvä vauva. Ja vuosien kärsivällisyyden jälkeen neiti pääsee varmaan jopa nauttimaan omien kättensä jäljestä. Vai onko minulla ihan höperö ruusunpunainen kuva perheen yhteisistä leivontahetkistä? Se jää nähtäväksi.

Kotona jälleen

Eilen illalla saavuimme viimein kotiin, kahden rankan matkustuspäivän jälkeen. Taisi matkailu käydä loppua kohden kovaksi myös Mellalle, sen verran itkuinen tyttö oli molempien päivien iltoina. Oli ihana päästä kotiin! Vajaat kaksi viikkoa poissaoloa riitti näköjään siihen, että palatessani kykenin haistamaan asuntomme ominaistuoksun. Tiedättehän, jokainen asunto tuoksuu tietynlaiselta, riippuen kaiketi valmistusmateriaaleista, huonekaluista ja sen sellaisesta. Omaa kotiaan ei yleensä pysty tottumuksen vuoksi haistamaan, mutta eilen meitä tervehti se sama tuttu mutta jo unohtunut tuoksu kuin ensimmäisellä tutustumiskäynnillä.

Matkan aikana pääsimme taas tutustumaan erilaisiin ajokulttuureihin, ja joskus hauskinta on seurata Erikin reaktioita kanssa-autoilijoihin. Paikalliset erot alkavat jo nousta pintaan. Muistattehan, Suomessa ajetaan aina ylinopeutta muttei tehdä hulluja ohituksia, kun taas Baltian maissa ja Puolassa tilanne oli päinvastoin. Saksassa Erikin mielestä tietenkin ajetaan oikein ja järkevästi, paitsi ne huoltoasemalla kännäävät teinit jotka yön pimeinä tunteina muuttuvat risteiksi ja kukkapuskiksi tienvarsipuiden juurille.

Saksastakin löytyy näköjään heikkoja kohtia, sillä taisimme törmätä erikoiseen paikallisilmiöön Sassnitziin ajaessamme. Piskuinen satamakaupunki sijaitsee Saksan suurimmalla saarella Rügenillä, ja liikenteestä paikalliset tunnisti RÜG-rekisterikilvistä. Toisin kuin Erikin (ja minun vähäisen kokemukseni) mukaan muualla Saksassa, täällä harrastettiin baltialaisittain villejä ohituksia. Jos haluttiin ohi, mentiin ohi, oli vastaantulevaa liikennettä eli ei. Muiden on sitten ajettava tien sivuun tai iskettävä jarrut pohjaan.

Ruotsin puolelle Trelleborgiin päästyämme tuli vastaan toisenlainen paikalliskulttuuri, kun päätimme ajaa pohjoiseen maisemareittiä eli itäistä merenrantaa pitkin sen iänikuisen moottoritien sijaan. Etelärannikon pikkuteitä edetessämme Erikin kiusaksi pääsimme tutustumaan ruotsalaiseen leppoisuuteen. Miespoloa ärsyttävät nopeusrajoituksia noudattavat autoilijat, mutta entäs sitten 10-20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin ajavat ruotsalaispapat ja -mummot? Kenelläkään ei tuntunut olevan tuolla etelässä kiire yhtään minnekään, mikään ei ollut niin justiinsa. Jopa nuoriso mateli viittäkymppiä seitsemänkympin alueella, olihan kaunis ilma ja merinäköala ja kaikkea. Se kaikki oli Erikistä aivan käsittämätöntä.

Maisemareitti osoittautui ylipäänsä virhevalinnaksi. Muutenkin pitkää ajomatkaa venyttää turhan hidas jolkuttelu, vaikkei reitti pituutensa puolesta ole kovin paljon mittavampi kuin se Malmö-Helsingborg-Norrköping-motari. Päivää pidensi lisäksi vielä Mella, joka automatkan aikana päätti viimein lopettaa monen päivän kakkalakkonsa. Tyttö on normaalisti vääntänyt sinapit noin kolmasti päivässä, mutta nyt äidin ja isin huoleksi tahmaa ei ollut kuulunut yli kolmeen päivään. Autoon päästyään neidin suolisto ilmeisesti innostui, ja ruokatauolla neiti nostettiin turvakaukalostaan kainaloitaan myöten liimaisessa, keltaisessa kakassa. Aikamoinen saavutus! Sen jälkeen sitä möhnää onkin sitten tullut ihan kunnon annoksina.

Mellasta puheenollen, ehdittekin jo varmaan toivoa esittelyä oheiselle kuvalle. Erikin serkku Puschel sai myös oman esikoisensa tässä talvella, ja Saksan-visiitillämme pääsimme esittelemään pikkuserkukset toisilleen. Eipä lapsukaisia kyllä vielä kiinnostanut toistensa seura, mutta vanhemmista oli silti mukavaa asetella vauvoja teennäisesti vierekkäin. Kuvassa siis ylpeät isät Erik ja Puschel sekä esikoiset Mella ja Sebastian, seitsemän viikkoa ja neljä kuukautta (respectively).

Kyseinen valokuva saatiin Puschelilta, sillä meidän digikameramme pamahti rikki matkan aikana. Tässäpä siis vetoomus Mellan lauantaisiin juhliin saapuvilta: ottakaa omat kameranne mukaan, räpsikää paljon kuvia ja lähettäkää ne sitten meille. Eihän tyttösemme valokuvakansioon voi jäädä aukkoa nimiäisjuhlan ajalta. (Nimiäisjuhlasta vielä puheenollen: ilmoittautumisaktiivisuus on ollut pettymys. Ruokaa ja astioita katetaan kuitenkin vain ilmoittautuneille, hölmöt!)

Myrskyä ilmassa

Paahtava helle eteni viime yönä loogiseen lopputulemaan eli ukkosmyrskyyn. En muistanutkaan miten intensiivistä ukkonen täällä Saksassa on, kunnes eilen sain taas vähän makua luonnonvoimista. Muutama vuosi sitten sain nauttia hienosta salamaesityksestä ja niin kovasta tuulesta, etten pysynyt pystyssä ilman tukea. Nyt olimme kyllä sisätiloissa ja sängyssä eli en tiedä sitten siitä tuulesta, mutta salamat olivat komeita pilkkopimeässä yössä. Sähkötkin katkeilivat.

Ja se jyrinä! Kuumuuden takia ullakkohuoneemme ikkunat olivat sepposen selällään, joten ulkoilman meteli tuli vaimentamattomana sänkyymme asti. Korviin sattui, kun taivaalta kuului valtaisa kolina. Koskaan en ole pelännyt ukkosta, mutta nyt huomasin pelkääväni vauvan puolesta: kyllähän tällainen salamoiden välke ja korviahuumaava pauke varmasti säikähdyttää moisen pienen käärön.

Mutta vielä mitä, neiti nukkua posotti läpi koko shown. Kun itse tungin sormia korviini Mella ei edes hätkähtänyt. Tyttö näyttääkin nukkuvan parhaiten kovassa metelissä, minkä myös tämänaamuinen torvisoittokunta todisti. (Aivan oikein, torvisoittokunta. Aamukymmenen tienoilla 350 asukkaan kylämme ainokaisella kadulla marssi täysimittainen, paraatipukuihin sonnistautunut torvisoittokunta cheerleader-tyttöineen ja keppijaloilla kävelevine jonglööreineen. Kukaan ei toistaiseksi tiedä miksi.)

Myrskyn myötä tullut sade on virkistänyt ilmaa, eikä ullakolla ole enää sietämättömän kuuma. Mutta ei tuota ilmaa kylmäksikään voi väittää, kyllä tuossa pilvisessä ja kosteassa säässä vielä tarkenee mainiosti terassilla kesävaatteissa. Tuli tuokin todettua, kun kävimme syömässä läheisessä majatalossa. Saapa nähdä, miten keli kehittyy edelleen. Tai, no, mehän emme tätä näe, kun matkustamme jo ensi yönä takaisin. Kenties Suomessa on taas kylmä palatessamme, se ei kyllä haittaisi lainkaan. (Säätiedotus tosin lupailee lämmintä, ja nimiäisjuhlapäivänä olisikin taas kiva saada auringonsäteitä.)

Loma etelässä

Lomasää täällä Pohjois-Saksassa on ollut aika lämmin, ellei peräti hehkuvan kuuma. Paikallisten tuttavien kanssa rupatellessani tajusin, etten kyllä ole koskaan tainnutkaan kokea viileää saksalaiskesää. Yleensä käymme täällä vain talvisin ja syksyisin, ja ne pari kesäistä visiittiä ovat osuneet harvinaisen lämpimään aikaan.

Niin siis tälläkin kertaa, kun lämpömittarin lukemat vetävät vertoja viime syyskuun Kuuban-matkalle: tänään keskipäivällä oli varjossa 36 astetta. Eilen tajuttiin katsoa lämpötila vasta iltaseitsemältä auringon jo painuttua naapuritalojen taakse, ja silloinkin mittari kertoi lukua 33. Auton ilmastointi on kyllä kiva, totesimme kauppareissulla.

Aika on kiitänyt nopeasti, olemmehan olleet täällä kohta jo viikon ajan. No, onpa viikkoon sisältynytkin yhdet häät ja pari tuttavaperhevierailua lähistön kaupunkeihin. Myös silkka kauppareissu on ohjelmaa sinänsä, lähin supermarketti kun on reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmässä pikkukaupungissa. Tänään illalla on vuorossa grillailua sekä boolitesti Mellan nimiäisjuhlaa varten, lauantaina taas saamme vuorollamme kestitä tänne Rothemühliin saapuvia sukulaisia. Epäinhimillisen varhain sunnuntaiaamuna pitääkin jo lähteä ajamaan kohti Sassnitzia ja lauttaa Trelleborgiin, josta köröttelemme Kaarina-fasterin luo Ruotsin Knivstaan yhdeksi lyhyeksi yöksi ennen päivälauttaa Turkuun ja automatkaa kotiin.

Se mainittu nimiäisjuhla onkin jo tulossa kovaa vauhtia kohti, ja olemme viimein päässeet kunnolla suunnittelemaan sitä. Ohjelmarunko alkaa olla hyvin kasassa (no, aika kevyestihän siellä mitään varsinaista ohjelmaa on), ruokalista on laadittu (se on kyllä Robertin ansiota) ja kakkukin on valittu ja melkein tilattu. Ostoslista alkaa olla jo hyvässä vaiheessa, ja kukkakoristeitakin on pohdittu. Ensimmäisiä ilmoittautumisia on myös tullut, ryhdistäytykääpäs nyt loputkin kutsutut.

Matkalla urheiluhulluun maahan

Matka Saksaan sujui varsin hyvin, eli ehdimme eilen torstaina Trelleborgissa jo aiemmin lähtevään lauttaan. Se tosin tarkoitti sitä, että ajomatkan aikana pysähdyttiin vain kerran pikaisesti tankkaamaan ja vessaan, ruokaa ei saatu lainkaan. Mellan kakkavaipatkin vaihdettiin vasta sataman lähellä, kun ehtiminen oli jo varmaa.

Helsinki-Tukholma-lautalla meillä oli luonnollisesti halvin mahdollinen hytti, mikä tarkoitti paperinohuita seiniä. Muutaman millin päässä naapuri huudatti radiota (siinä määrin kuin noita Ruotsin-laivojen hyttiradioita nyt voi huudattaa) hereillä ollessaan ja kuorsasi kuin sirkkeli nukkuessaan. Musiikista ei kuitenkaan kehdannut valittaa, kun muisteli omaa villiä nuoruuttaan ja opiskeluaikojen hyttibileitä. Niin kaksinaismoralistiseksi en ole vielä tullut, mutta eiköhän sekin päivä koita. Oli miten oli, kai tässä on tullut vanhaksi. Vauva kyllä nukkui täysin häiriöttä.

Toinen, tosin myönteisempi, merkki ajan kulumisesta saatiin sitten Ruotsin E20-motarilla. Yhdellä ylikulkusillalla parveili päiväkotiryhmä (eli joukko pikkulapsia oransseissa huomioliiveissä ja pari samoin liivitettyä aikuista), joka vilkutti ohikulkeville autoille. Siis meillekin! Minä vilkutin takapenkiltä takaisin, mutten usko kenenkään huomanneen.

Samalla muistelin niitä aikoja, kun mummo ja pappa isän puolelta vielä asuivat valtatie kolmentoista varrella Hietamalla. Serkkujen kanssa oli suurta hupia vilkutella ohi ajaville autoille, ja meillä oli oikein järjestelmä sitä varten. Pieniä ja fiksuja kun olimme, koimme terveellistä pelonsekaista kunnioitusta noita hevosvoimahirviöitä kohtaan. Niinpä emme uskaltaneetkaan mennä kovin lähelle tietä, varsinkaan isompien autojen huristellessa ohi. Maahan olikin piirretty kaksi viivaa: sen tienpuoleisen viivan taakse ryhmityimme vilkuttamaan henkilöautoille, kun taas kuorma-autoja ja rekkoja varten vetäydyimme ripeästi takimmaiselle viivalle.

Siinä sai tuntikausia kulumaan. Aina joku vilkutti takaisin. Ja nyt minä istuin sisällä autossa, jolle pienet lapset vilkuttavat! Ihanaa.

Viime yönä saavuimme perille Rothemühliin, ja tänään olemme jo käyneet ostamassa supermarketin tyhjäksi. Emme ole järin kiinnostuneita jalkapallosta, mutta osasimme odottaa törmäävämme lukuisiin lieveilmiöihin. Erikin isäkään ei onneksi ole aivan pahimmasta päästä urheiluhulluja, vaikka Saksan menoa kiinnostuneena seuraakin.

Tähän mennessä olemme syöneet aamiais-Nutellamme jalkapallon muotoisesta astiasta, levittäen sitä jalkapallokuvioidun leivän päälle. Kaupasta ostimme jalkapallon muotoisia suklaakarkkeja sekä Saksan lipulla koristellun superpallon. Ajellessamme huomasimme lukuisien kanssa-autoilijoidemme tunnustavan väriä pienellä ikkunaan asennetulla Saksan lipulla, ja Erikin isää kiusoitellaksemme ostimme moisen lipun itsekin ja asensimme sen tuoreen isoisän istuimen viereiselle ikkunalle.

Tämän jälkeen isä ja poika keskustelivat hieman saksalaisesta traumasta ja sen mahdollisesta päättymisestä. Muutama päivä sitten Hesarin urheilusivujen kolumnissa pohdittiinkin tätä toisesta maailmansodasta periytynyttä haavaa, jonka vuoksi kaikenlainen kansallishurmos on Saksassa tabu. Nämä jalkapallon suurkisat ovat kolumnistin mukaan kuitenkin muuttaneet tilannetta, kun sadattuhannet saksalaiset uskaltavat kerrankin pukeutua maansa väreihin ja kokoontua julkisille paikoille ylpeilemään kansallisuudellaan. Vertailtiinpa kolumnissa myös edesmennyttä Itä- ja Länsi-Saksaa: idässä liput heiluivat jokaisissa kissanristiäisissä, kun taas lännessä kansallistunto oli kielletty. Tämän ovat kyllä Herrmannitkin huomanneet, kun ovat eläneet arkea niin entisessä idässä kuin nykyisessä lännen kulttuurin perineessä yhdistyneessä Saksassakin.

Saksa kutsuu

(Hetken aikaa harkitsin otsikoksi Erikin suosikkisitaattia Suomen kansan virtuoosiverbaalikolta Seppo Rädyltä: "Saksa on paska maa". Oma Saksa-aiheinen suosikkini taas on lentävä mattinykäsmi: "Itävalta-Saksa on mun toinen kotimaa". En sitten päätynyt kumpaankaan, jotten antaisi itsestäni vääränlaisia mielikuvia.)

Vasta sunnuntaina kotiuduttiin mökkireissulta, ja nyt pikkuneiti Herrmann pääsee jälleen matkaan. Tänään pieni perheemme nousee Katajanokan terminaalista viikinkilaivaan kohti Tukholmaa suunnistakseen sieltä autolla kohti eteläisen Ruotsin Trelleborgia ja laivaa Saksan Sassnitziin. Sassnitzista sitten ajetaan puolikuolleina ja rättiväsyneinä Rothemühliin esittelemään pientä neitokaista Saksan-papalle ja -sedälle.

Mellakin on nyt sitten virallisesti saksalainen, eilen nimittäin kävimme suurlähetystössä laittamassa neidin nimen Erikin passiin. Tarjoutuivat siinä samalla liittämään Mellan minunkin suomalaiseen passiini, mikä kuulosti jokseenkin oudolta: onko Saksan suurlähetystöllä todella valtuudet lisätä Suomen kansalaisten passeihin toisten Suomen kansalaisten nimiä? Kieltäydyimme tarjouksesta ja marssimme sen sijaan poliisiasemalle hoitamaan saman.

Poliisiasemalla sitten kävikin ilmi, ettei Suomessa lasten nimien lisääminen vanhempien passiin ollut aivan yhtä yksinkertaista kuin Saksassa: minun piti hakea kokonaan uusi passi itselleni. Ja sehän tietenkin kestää pari viikkoa. Onneksi tyttönen on nyt kuitenkin jo Erikin passissa, eli tyllerön matka ei tyssää heti ensimmäiselle rajalle. Ja onneksi emme antaneet suurlähetystön tehdä passilleni mitään, olisivat vain mokomat sorkkimisellaan tehneet siitä epävalidin. Olisin siinä sitten pahimmassa tapauksessa jäänyt lehdelle soittelemaan perheen saksalaisvahvistusten ylittäessä rajoja.

Kaikkia matkavalmisteluja ei ole vielä aivan hoidettu, pakkaamisesta nyt puhumattakaan. Jo aiemminkin olemme onnistuneet jättämään auton papereiden hankkimisen viime tinkaan, mutta tämä oli nyt ennätyksellisen myöhäinen herääminen. Ulkomaille lähdettäessä kun tarvitaan lappusia kahdesta paikasta, auton oikealta omistajalta (lue: lainanantaja eli pankki) sekä vakuutusyhtiöltä. Pankkiin soitin jo äsken saadakseni faksilla valtakirjan (normaalisti se lähetettäisiin postitse, mutta tässä tapauksessa, heh, ei), kohta pitäisi pakata Mella vaunuun jä lähteä vakuutusyhtiöön hakemaan green cardia. Voi tätä byrokratiaa! No, kahden paperin hankkiminen ei vielä ole ylivoimaista. Varsinkin, kun se olisi oikeasti tätä helpompaa. Jos olisin hoitanut ne asianmukaisesti ajallaan, olisin voinut vain tilata ne netistä kotiin.

Mutta, pidemmittä puheitta, olisi aika lopetella ja ryhtyä hommiin. En malta odottaa, että pääsen maistelemaan Viikkarin Food Courtin alkupala- ja jälkiruokabuffettia!

Hieno tyttö, hyvä vauva

Edellisessä postauksessa kerroin edessä olevasta neuvolakäynnistä, ja jännitin terkkarin ja lääkärin tämänkertaisia tuomioita. Odotus palkittiin, Mella voi vallan hyvin. Lääkäri jopa erehtyi luulemaan alle 6-viikkoista päivänsädettämme peräti yli 7-viikkoiseksi, niin iso, jäntevä ja energinen tyttö meillä on. Aktiivinen lentoharjoittelu onkin lääkärin mukaan kehittänyt neidin vartaloa ikäistään vahvemmaksi. Hoitaja taas päivitteli kilttiä, iloista ja tarkkaavaista lastamme. Ja paino on noussut jo yli viiden kilon!

Yksi neuvolavisiittien kohokohdista on sanallisten arvioiden kirjoittaminen neuvolakorttiin. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan sukupuolittuneet asenteet näkyvät juuri noissa teksteissä. Neuvolakortissahan on joka tarkastusta varten tarkemmin määriteltyjen slottien lisäksi yksi isompi avoin tila, johon tarkastaja voi kirjoittaa vapaamuotoisempia näkemyksiään lapsen tilasta. Tämän taannoisen tutkimuksen mukaan terkkarit ja lääkärit äityvätkin usein kuvailemaan tyttöjä kilteiksi ja suloisiksi, kun taas pojat ovat reippaita ja vahvoja. Lähinnä positiivisia asioita noihin kohtiin näytetään kirjoitettavan.

Aivan ensimmäisessä terveydenhoitajan tutkimuksessa neiti todetaan mm. jänteväksi, mikä sitten tuntuukin olevan punainen lanka myös muissa tarkastuksissa. Uskottava se on, meillä on jäntevä tyttö. Proosallisempien "napatynkä vielä kiinni, iho hyvänvärinen" -selitysten ohella terkkari kertoo, että kyseessä on "hyväkuntoinen tyttö".

Toisella tapaamisella saimmekin sitten kuulla neidin kasvaneen liian hitaasti, ja vapaamuotoinen tekstikin käsittelee vain faktatietoja hyvin kuivasti. Suositellaan tiheitä imetyksiä ja navan puhdistusta desinfiointiaineella sekä todetaan D-vitamiinitippojen käytön alkavan pian. Loppuun kuitenkin terkkari vielä kirjoitti "jäntevä vauva".

Kolmannella kerralla paino olikin jo lähtenyt kunnolla nousuun, minkä terkkari huomioikin kirjoittaessaan "paino noussut hienosti". Lisäksi saimme tietää, että meillä on "jäntevä hyvä vauva". Niin, luitte oikein. Hyvä vauva. No, hyvä tietää.

Neljännellä eli edellisellä kerralla nähtiin lastenlääkäri ensimmäistä kertaa sitten synnytyssairaalan. Lääkäri oli selvästi vähäsanaisempi kuin terveydenhoitajat, ja siteeraankin nyt hänen kirjoittamaansa tekstiä kokonaisuudessaan: "Hieno tyttö. Kasvaa hyvin, kaikki kunnossa."

Toistaiseksi jäntevää vauvaamme ei ole vielä tekstissä kuvailtu suloiseksi ja kiltiksi. Mutta sitähän Mella tietenkin on! Kuten myös reipas, vahva ja rohkea. Ja älykäs. Lahjakas. Viisas. Hassu. Huumorintajuinen. Kantaaottava. Aurinkoinen.

Mökkielämää

Kuten ainakin miljoona muuta suomalaista, meidänkin perheemme suunnistaa juhannuksenviettoon mökille. Kohteena on iki-ihana suvun mökki Keski-Suomessa, ja Mella näkee sen nyt ensimmäistä kertaa. Otamme varaslähdön tänään iltapäivällä, ehkei Lahti-Heinola-moottoritie ole vielä silloin aivan tukossa. Paluu on tosin sunnuntaina, jolloin varmaan nähdään matkan varrella auto jos toinenkin.

Kuten odottaa saattoi, Jyväskylän seudullekin on luvattu jussiksi sateita. Ei ole mahdollista, että keskelle kesäkuuta osuva aurinkoinen jakso voisi mennä päällekkäin juhannuksen kanssa. No, lämpötilan on kuitenkin ennustettu pysyvän kahdenkympin paremmalla puolella, eli ei pidä valittaa. Sitä paitsi, torstaiksi on ennustettu ukkosta. Mikään ei ole ihanampaa kuin kunnon ukkosmyrsky, ja sähkötön järvenrantamökki keskellä erämaata on maailman paras paikka kokea ukkonen. Rakastan ukkosta! Äiti aina kielsi menemästä järveen ukkosmyrskyn aikaan, ja ilmeisesti juuri tämän takia kunnon jylinässä on niin mahtavaa käydä uimassa.

Samalla visiitillä Mellaa viedään näytille isomummolle ja -papalle, saapa nähdä kuinka innostuvat. Pitänee räpsiä valokuvia tästä sukupolvien kohtaamisesta, eikös sellainen kuulu asiaan? Itse en muista juuri mitään omista isoisovanhemmistani, mutta olen nähnyt itseni heidän sylissään valokuvissa. Pitäähän Mellalle suoda sama mahdollisuus.

Juuri ennen mökille lähtöä on vielä terveydenhoitajan tapaaminen sekä neuvolalääkärin vastaanotto. Jännittää, mitenkähän se tyttö on kasvanut? Saako äiti synninpäästön? Onko paino noussut käyrien mukaan? Voiko juhannusta viettää huojentunein mielin?

Tilastoissa parveketupakointi, fetajuusto raskaana oleville sekä synnytyslaitokselle pakattavaa

Blogin kävijätilastojen seuraaminen on suunnatonta hupia, ja erityisen hauskaa on nähdä hakukoneiden kautta sivulleni eksyneiden reittejä. Ehdottomaksi ykköshauksi on muodostunut sana parveketupakointi. Kirjoitin aiheesta merkinnän huhtikuussa, ja siitä lähtien olenkin ollut selvästi monen tietolähde. Tosin varsinaisen tiedon määrä ja laatu on saattanut tuoda pettymyksen, ellei lukija ole nimenomaisesti hakenut yksittäisten ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä.

Toinen, jo pidempään kestänyt hakuhitti on sanapari "raskaus" ja "fetajuusto". Suomi näyttääkin olevan pullollaan raskaana olevia naisia, jotka empivät fetajuuston syömistä. Valitettavasti blogini on joutunut tuottaman tämän tiedon metsästäjille pettymyksen, sillä sanat eivät edes esiinny samassa tekstissä. Raskaudesta olen talven mittaan kirjoittanut paljonkin, kun taas fetajuusto esiintyy kolmannella makuasioita-listalla yhtenä mieliasioistani.

Raskauden ja fetajuuston yhdistämistä pohtiville tuleekin nyt tietoisku, jonka olen itse saanut neuvolasta: suomalaista fetajuustoa (lue: Valio) saa syödä raskaana ollessa, sillä se on tehty pastöroidusta maidosta ja on jatkuvan laaduntarkkailun kohteena. Muihin fetoihin kannattaa suhtautua varauksellisesti, turvallisinta on välttää niitä tai ainakin vähintään varmistaa niidenkin pohjautuvan pastöroituun maitoon. En ole kaupallinen blogi, mutta pitihän tämä nyt tiedonjanoisille kertoa.

Näiden lisäksi Suomen googlaavaa kansaa tuntuu kiinnostavan synnytyslaitoksella tarvittava tavaramäärä, sillä "synnytyslaitokselle mukaan" on kiinnostanut yhtä jos toistakin surffaajaa. Jälleen kerran he ovat joutuneet pettymään, sillä mainitsin joskus vain jo alkaneeni pakata synnytyslaitokselle mukaan tulevaa kassia. Kassin sisällöstä en sitten sanonut halaistua sanaa.

Korjataan tämäkin epäkohta nyt, ja kerrotaan mitä otin mukaan (ja mitä olisi pitänyt ottaa mukaan). Laitokselle otin mukaan mm. omat yö- ja alusvaatteet (kannatti, pahimman verenvuodon laannuttua oli ihanaa pukeutua omiin vaatteisiin), villasukat (olen lämminjalkainen, olivat turhat), normaalisuuruiset vaatteet paluumatkaa varten (housut olivat turhat, maha oli synnytyksen jälkeenkin vielä niin isohko etteivät vanhat vaatteet sopineet vaan tulin kotiinkin raskausajan vaatteissa). Imetysrintaliivit olin ostanut etukäteen, mutta nehän jäivät toivottoman pieniksi kun rinnat paisuivat kaksi kuppikokoa maidon noustessa. Jonkinlaiset liivit olisi kuitenkin hyvä olla mukana, maidon nousu kun tekee aika kipeää ja tuki on tarpeen... Ehkä jonkinlaiset venyvästä materiaalista tehdyt toppimaiset liivit?

Vauvalle otin mukaan äitiyspakkauksesta kietaisupaidan, potkuhousut, pipon, sukat (tarpeettomat kesällä kärjellisten potkuhousujen ohella) sekä lahjaksi saadun ulkohaalarin (äitiyspakkauksen haalarit kun olivat niin isoja). Valokuvia varten otettiin mukaan myös pääkallobody, mutta ei niitä pääkallovalokuvia sitten saatu aikaiseksi vielä siellä laitoksella.

Viihdykkeeksi mukana oli läppäri ja sen kovalevylle siirrettyjä tv-sarjoja. Sarjoja ei sitten tullut katsottua, mutta läppärillä kirjoitin hieman blogitekstejä varastoon vaikken verkkoon päässytkään. Lisäksi mukana oli kirja, joka oli tarpeellinen. Sairaalassa kun saattaa käydä aika jopa pitkäksi, jos vauva malttaa nukkua välillä. Kamera akkuineen oli tietenkin mukana, ja ensimmäiset kuvat räpsittiin heti synnytyksen jälkeen. Inhorealistisimmat voivat toki ikuistaa jo itse synnytystäkin, tosin itse ainakin tarvitsin tulevan isukin kaiken huomion oman oloni parantamiseen.

Mukana oli myös pullo shampanjaa, joka korkattiin vuodeosastolla pahimman väsymyksen ja tärinän laannuttua. Omat lasit tulivat tietenkin myös mukaan, kuka nyt hienoa samppakaljaa haluaisi sairaalan mehulaseista lipittää. Vasta synnytyksestä toipuvalle pariskunnalle kokonainen pullo oli kyllä aivan liikaa, joten sitä tarjottiin tuoreelle kummipariskunnallekin näiden vierailun aikana. Kuubalaisia sikareitakin otettiin mukaan, mutta eipä isukki sitten saanutkaan niitä poltettua (eikä ole polttanut vieläkään, taitavat jäädä nimiäisjuhlaan). Pahin sikari-into onkin Erikiltä laantunut jo, kun syyskuisesta Kuuban-matkasta on kulunut riittävästi aikaa.

Jään nyt jännityksellä odottamaan, löytävätkö ahkerat googlaajat tämän postauksen. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyäkin!

Elämä onkin normaalia

Synnytyksen jälkeinen hormoniryöpytys on tainnut hieman tasoittua, joskaan ei täysin vielä olekaan kadonnut. Alun kauhistus ja pelko omasta selviytymisestä on muuttunut yksinkertaiseksi ja omalla painollaan eteneväksi arjeksi. Eihän tässä olekaan mitään vaikeaa! Voi toki olla, että meidän kohdallemme on vain osunut kiltti ja helppo lapsi.

Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.

Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.

Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.

Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.

Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.

No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.

Kesä, syntymäpäivä ja tutti

Vieressä komeilee tänään kuukauden vanha Mella-neiti, joka sai kuukausisynttärilahjakseen kuvassa näkyvän tutin. Tähän mennessä olemme ajatelleet, ettei noissa tuteissa taida oikein järkeä olla. Jossain vaiheessa tulee vain kauheita ongelmia, kun lapsi pitäisi vierottaa mokomasta lelusta. Miksi sellainen pitäisi ottaa käyttöön alun alkaenkaan?

Mutta viimeiset kaksi päivää neiti on ollut niin levoton ja itkuinen, että tutti on tullut harkintaan. Etenkin eilen tyttöpolo itki niin kovasti, että epäilimme jo koliikkiakin. Hetkittäin itkua vähensi mahdollisuus imeä isin etusormea.

Tänään sitten yritin selviytyä ripeästi ruokaostoksista, kun tyttö marisi taas vaunuissa. Kassajonossa tarjosin oman etusormeni imettäväksi, ja siitäkös neiti tuli kovin onnelliseksi. Niinpä peruutin vaunut pois jonosta ja marssin vauvantavarahyllylle nostamaan koriin yhden tutin. Sitten vain äkkiä kotiin kiehauttamaan tutti käyttökuntoon, ja loppupäivä onkin sujunut kuin leikiten.

Saatiinkin sitten upea päivä, voi herranen aika. Nyt on tullut oikea kesä, juuri kätevästi pikkuneidin syntymäpäivää ja uutta tutillista elämää juhlistamaan.

Ilta aikuisten kesken

Eilen vietin ensimmäisen kerran iltaa ilman vauvaa, ja olihan se aika hurjaa. Kyllä piti itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kun jätin neidin isänsä huostaan muutamaksi tunniksi. Nykyisten ja entisten työkavereiden kesken kokoonnuttiin nimittäin pienelle piknikille vaihtamaan kuulumisia. Mella sai jäädä kotiin äidinmaidonkorvikkeen voimin, mikä kieltämättä kolotti kovasti äitinsä omaatuntoa. Yöllä kolotus siirtyi omastatunnosta rintoihin, jotka imetyksen puuttuessa olivat paisuneet giganttisiin mittoihin ja tuntuivat räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.

Kaipauksesta huolimatta oli mukavaa viettää hieman iltaa pelkässä aikuisporukassa, ja oli erityisen hauskaa nähdä pitkästä aikaa työväkeä. Kotiin palattuani Mella näytti kuitenkin söpömmältä kuin koskaan ennen, eikä lumous ole vieläkään särkynyt. Ehkä itseensä panostaminen todellakin parantaa myös suhdetta lapseen. Ainakin tänään on harvinaisen hyvä olla. Mellakin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä, vaikka korvike taisikin sopia polon vatsalle huonosti (eli tyttö oksensi koko vatsalaukkunsa tyhjäksi minun päälleni).

Ilma vaikuttaa ainakin parvekkeelta katsoen varsin upealta, ja olemmekin pikapuoliin lähdössä romanttiselle perhekävelylle. Ajattelimme suunnata Kaivopuistoon ja meren rantaan, jos kävisi vaikka kahvillakin. Viikonloppu tuntuu taas oikeasti erilaiselta kuin arki, kun Erik on palannut töihin. Lauantaissa on jo ihan uudenlainen tenho.

Vastuullista aikuisuutta

Tänään tunnen vastuun kasvavan kertarysäyksellä: Erik palasi töihin isyyslomaltaan. Tähän mennessä en olekaan vielä hoitanut Mellaa yksinäni kuin pieniä kauppareissun mittaisia pätkiä. Nyt pitäisi sitten opetella olemaan kotona kahdestaan vauvan kanssa.

Tällä hetkellä ajatus ei tunnu mitenkään kurjalta. Mella on ollut harvinaisen kiltti tyttö, nukkui koko yön nätisti. No tietenkin aina välillä herättiin syömään, mutta silloinkin aina aikataulun mukaan eikä herättely ollut vaikeaa. Isi sai siis nukuttua vähän paremmin työpäiväänsä edeltävänä yönä.

Nytkin neiti vetelee vielä sikeitä, vaikka äidillä olisi oikeastaan jo ikävä. Kunpa napero vain heräisi, niin pääsisin pitämään sitä sylissä ja juttelemaan hempeitä... Voisi ehkä laulaa lastenlauluja. Haluaisin lauleskella Mellalle koko ajan Sinistä yötä, mutta se pitäisi varmaan säästää nukkumaanmenolauluksi. Tähän mennessä viisu ei vain ole toiminut halutulla tavalla, eli tytölle ei ole tullut uni silmään heti tuutulaulun kuullessaan.

Asiasta toiseen: sattui sitten hassu päivämäärä tälle kesäkuiselle tiistaille. Lehdetkin tuntuvat odottavan nälkäisenä uusia tuhopolttoja ja muita pedon päivän pikku sattumuksia, ja Norjassakin on laitettu kirkot tehovalvontaan. Pienet metallistit taitavat olla innoissaan, ilmeisen moni metallibändi julkaisee tänään jonkinlaista materiaalia. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea jännää turhautunut nuoriso tänään keksiikään.

Oma päivän kohokohtani taitaa olla lounastunti Kumpulassa. Niin, luuliko joku tosiaan, että viettäisin päivän ihan ilman Erikiä? On ollut sellaista puhetta, että Erik kävisi työpäivinä aina kotona lounaalla. Vaihtoehtoisesti me menemme Mellan kanssa päiväkävelylle Kumpulan kampukselle. Siispä: kaikki te Kumpulassa päiviänne viettävät, tavataan joskus lounaalla.

Toinen mahdollinen kohokohta voisi olla Mellan tulevan kummipariskunnan vierailu illalla. Nimiäisjuhlien suunnittelu olisi hyvä jo käynnistää, sukulaisille lähetettäviä kutsukortteja olemmekin jo suunnitelleet. Kaverit joutuvat tyytymään sähköpostikutsuihin. Toivottavasti juhlat saavat mahdollisimman paljon ihmisiä liikkeelle, vaikka ne vietetäänkin kuumimpana lomakautena ja ihan vain arkisesti kotosalla.

Kesäkuu on syystäkin kesäkuu

Eilen Erik pääsi jälleen kerran naureskelemaan käsityksilleni vuodenajoista, kun riemuitsin kesän alkavan tänään torstaina. Mies ei ottanut tosissaan näkemystäni maaliskuusta kevätkuuna, mutta kesäkuuhan nyt on virallisestikin kesäkuu. Eikö totta? Kesäkuussa alkaa tietenkin kesä, sitähän todistaa jo koulujen päättyminen. No joo, nykyään koulut päättyvät kaiketi aina kesäkuun ensimmäisenä lauantaina eivätkä suinkaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta se nyt on vain saivartelua.

Itse asiassa tänä vuonna on ollut aiempaa vaikeampaa muistaa toukokuussa, ettei vielä olekaan kesä. Minähän olen ollut lomalla koko toukokuun! (Kuten myös koko huhtikuun, mutta kuka sitä nyt kesäksi luulisi.) Tähänastisen elämäni aikana olen viettänyt pidempiä lomia ainoastaan kesällä tai vaihtoehtoisesti joulu-tammikuussa. Jos ulkona ei ole lunta eikä minun tarvitse pitkään aikaan mennä kouluun tai töihin, täytyy olla kesä. Eikö totta?

Myönnetään, reilun kymmenen asteen lämpötila ei ole mitenkään kliseisen kesäinen. Mutta puut ja pensaat ovat jo aivan vihreitä! Erikin mielestä nyt on tietenkin vain kevät, mutta minusta moinen väheksyntä osoittaa vain keskieurooppalaista arroganssia: kai nyt saksalaisen mielestä keväälläkin voi olla aurinkoista ja vihreää. Mutta Suomessa tällaisetkin kelit täytyy vastaanottaa kiitollisina, ja myöntää niille kesän status. Ei niitä hellerajoja heinäkuussakaan itsestäänselvästi ylitetä!

Valtakunnassa kaikki hyvin

Tänään oli Mella-neidin kolmas neuvolatapaaminen, ja sitä jännitettiinkin meidän perheessä erityisen paljon. Viime viikolla punnituksessa nimittäin neuvolatäti totesi, ettei tyttö ole kasvanut riittävästi. Pitkiin yöuniin taipuvaista tyttöä on siitä lähtien pitänyt säntillisesti syöttää kolmen tunnin välein, mikä ei aina ole kyllä ollut mahdollista lapsen merkittävien unenlahjojen ansiosta.

Aika rankalta se kuitenkin tuntui vielä babybluesia kärsivästä äidistä: lapseni ei saa riittävästi ruokaa! Vauvani on nälkäinen! Aarteeni on vajaakasvuinen! Vaikka neuvolatäti vakuutteli asioiden olevan muuten täysin kunnossa (ihon väri on hyvä, pissaa ja kakkaa riittää, typykkä ei ole itkuinen), alkoi puntari saada uusia merkityksiä. Tuntui siltä, että vauvan painon sijaan sillä pienellä vaa'alla mitataankin äitien kelvollisuutta. Ja viime viikolla minä reputin testin.

Ruuan tuputtaminen on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä elämämme valo on viikossa kasvanut peräti yli 200 grammaa ja kaksi senttiä. Lapsukaisen napa on myös parantunut, ihonväri säilynyt ihanteellisena, katse seuraa neuvolatädin piirroskuvaa esimerkillisesti ja virkeäkin typykkä on. Vain lievä nuhaisuus varjostaa ylpeiden vanhempien päivää, eikä sekään oikeastaan varjosta lainkaan. Sanalla sanoen: tämä on ollut hyvä päivä.

No, päivät ovat muutenkin kivaa aikaa. Erikin isyysloma tuntuu jo ihan oikealta lomalta, kun voi päiväsaikaan napata Melluskan kyytiin ja palloilla ympäri kaupunkia. Keskustasta löytyy kuitenkin ihan toimivia imetyspaikkoja, ja muut ajathan pirpana vain nukkuu. Ainakin jos pääsee vaunuihin. Vanhemmat voivat sitten vapaasti kierrellä kauppoja ja kahviloita.

Oli myös miellyttävää huomata, että Tarjoustalosta saa vallan kelvollisia lastenvaatteita pilkkahintaan. Vai onko reilut kolme euroa liikaa sinivalkoisesta bodysta, jossa lukee "Made in Finland"? Ei minustakaan.

Ihmisten ilmoilla

Eilen tunsi itsensä hetkeksi peräti vapaaksi aikuiseksi, kun pääsi käymään kylässä ihan oikeissa kotibileissä. Antsla ja Martsa kun viettivät tupareita/Martsan synttäreitä, ja meidänkin pienoisperheemme suuntasi sinne. Mellallehan nyt on aika sama missä se on, kunhan lämpötila on sopiva ja tissi koko ajan saatavilla. Niinpä kykenimme viettämään peräti useita tunteja asunnossa, jossa oli suuuuri määrä ihmisiä. Ihanaa!

Jossain vaiheessa neidin kauneusunet alkoivat kuitenkin häiriintyä lisääntyvästä metelistä, päästipä tyttönen jopa kipakan itkukiljaisun jonkun hieman suuremman naurunremakan jälkeen. Piti sitten luovuttaa ja lähteä kotiin, oikeastaan kyllä jo vähän äitiäkin väsytti.

Olen aika vakavissani harkinnut, että yrittäisin verkostoitua äitimaailmassa. Kaikenlaiset vauvakahvilat jäävät kuulemma tauolle kesäksi, mutta muitakin keinoja tutustua lähiseudun äiteihin taitaa olla. Esimerkiksi tämä ihmeellinen internetti! En ole yleensä ollut kovin vastaanottavainen sellaisissa väkinäisissä tilanteissa, joissa aivan erilaisista ympäristöistä revityt ihmiset kootaan yhteen jonkinlaisen mukamas yhdistävän teeman alle ja odotetaan heidän tulevan mainiosti juttuun keskenään. Esimerkiksi perhevalmennuksessa ne pakolliset "tutustukaa vierustovereihinne" -tuokiot olivat vain kiusallisia.

Siinä missä vasta raskaana olevilla pariskunnilla ei välttämättä ole vielä niin kovin paljon annettavaa toisilleen, tuoreilla äideillä voisi sittenkin olla paljon yhteistä. Ainakin minä olen nykyään niin leimallisesti kotona vain läheisyyttä, hoivaa ja ennen kaikkea maitoa tuottava palveluntarjoaja, että lähes jokainen saman kokenut voinee samaistua toiveisiini aikuisseurasta.

Katsotaan siis, josko mammaelämä tästä urkenee. Täytyy kysäistä seuraavalla kerralla neuvolatädiltä mikä se suositeltu nettisivusto olikaan. Anonyymi tai ainakin kasvoton lähestyminen vaikuttaa tässä vaiheessa turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun en vielä ainuttakaan äitiä muuten tunne.

Meillä on nyt nimi

Tänään kävimme pienen perheemme kanssa maistraatissa jättämässä Mellan tiedot rekisteriin. Sepä tarkoittaa siis, että tästä päivästä lähtien elämämme valolla on virallisesti nimet. Maailmaan on tullut yksi Mella Jekaterina Herrmann, tervetuloa.

Varsinainen nimiäisjuhla järjestetään sitten heinäkuun puolivälissä. Sitäkin tilaisuutta varten Mella sai tänään kaupasta vaaleanvihreän prinsessamekon. Piti heltyä.

Lisää tarinoita vauva-arjen keskeltä

Blogini on vaarassa jäädä paitsioon, mikäli elämä jatkuu tällaisena. Arki kun on ihan silkkaa vauvaa, joten juuri muusta ei tulisi kirjoitettuakaan. Mutta kuka lukijoistani muka haluaa kuulla päivittäisiä tai edes viikottaisia raportteja vauvaperheen arjesta? Sellaiselle on varmasti olemassa vankkakin lukijakunta, mutta ne lukijat eivät seuraa minun blogiani. Ongelmallista.

Mutta jatketaan nyt sitten. Viime lauantaina vauva saatiin viedä ensimmäisen kerran ulos. Tai, no, neuvolatäti antoi luvan mennä ulos, mikäli ilmat ovat lämpimät. No, eihän sitä lämmintä sitten lauantaina saatu, mutta ulos mentiin kumminkin. Ensimmäisenä päivänä sai viedä naperoa ulos 15 minuutin ajaksi, seuraavana 30 minuutin ajaksi, sitä seuraavana 45 minuutiksi... osaatte varmaan päätellä loput.

Mahtoi näyttää eriskummalliselta, kun kaksi haltioituneen näköistä tuoretta vanhempaa kantaa auton turvakaukalossa viikon ikäistä lasta sateenvarjon alla keskellä Lintulahdenaukiota. Eihän vartissa ehdi kovin kauas, joten menimme vain hengailemaan ikkunan alle. Kyllä oli neitikin ihmeissään, varsinkin niistä satunnaisista sadepisaroista, joita vanhempien huolehtimisesta huolimatta pääsi kasvoille.

Seuraavana päivänä korkkasimmekin sitten jo vaunut ja kävimme ruokakaupassa. Eilen maanantaina koko homma vähän karkasi käsistä, kun kolmen vartin sessiosta tulikin lähinnä puolitoistatuntinen. Mutta kun ilma oli niin kiva, Mella oli niin tyytyväisesti unessa ja kaupoissa oli mukava kierrellä... Tänään sitten pitäisi taas uhmata sadetta ja lähteä etsimään Mellalle juhlavaatteita kesäksi. Samalla pitäisi hoitaa paperihommia maistraatissa, huoh. Kaikki perhetapahtumat tuntuvat vaativan niin kovin paljon byrokratiaa, varsinkin, kun kyse on useamman kansalaisuuden edustajasta.

Jo tässä vaiheessa on tullut mietittyä työntekoa, ehkä jonkinlaisena irtiottona kakkavaipoista ja ympärivuorokautisesta imetyksestä. Olen koko ajan suunnitellut jatkavani täysimetystä sen suosituksen mukaiset kuusi kuukautta, eli töihinkään ei olisi asiaa ennen sitä. Mutta olisiko se nyt niin kamalaa, jos vähentäisi imetystä jo neljän kuukauden jälkeen? Nyt nimittäin tuntuu siltä, että voisi ehkä sittenkin mennä puolipäivätöihin jo joskus tuossa syksyllä. Vai olenko vain tulossa mökkihöperöksi näin alussa?

Erikin on kuitenkin mentävä takaisin kokopäivätöihinsä jo vajaan kahden viikon kuluttua, jolloin minä jään päivisin yksin tämän kaiken keskelle. Ja se tuntuu jotenkin väärältä molempien kannalta: miten ihmeessä minä jaksan päivät ilman aikuista seuraa, toisaalta Erik taas haluaisi olla enemmän vauvan kanssa. Niinpä puolipäiväratkaisu olisi reilu kaikille osapuolille. Toivottavasti työnantajalta löytyy syksyllä hommia kolmeksi päiväksi viikossa, mikäli mieleni on vielä silloin sama. Mikä taas ei ole tietenkään lainkaan itsestäänselvää tässä hormonivyörytyksessä.

Elämää vauvalandiassa?

Vieressä pieni Mella puettuna pääkallobodyyn, eikös olekin herttaista?

Sitähän tämä elo onkin nyt viime päivinä ollut, yhtä vauvaa. Tunteet heittelehtivät ja kaikki tuntuu pyörivän tuon pienen ihmisen ympärillä. Tulee itkettyä yhtä aikaa onnesta ja pelosta, kun katselee jotain noin haurasta omassa kodissaan, omalla vastuullaan. Miten jokin noin pieni voi pysyä hengissä?

Toisaalta, oma elämäkin tässä mietityttää. Tai siis: onko elämää jäljellä vauvalandiassa? Kuuluuko arkeen mitään muuta kuin imetystä ja vaipanvaihtoa? Tai vaikka arkeen jäisikin aikaa muillekin asioille, saako ajatuksensa irti vauvasta ja kohti jotain muuta? Olisikohan hyväkin, jos joskus saisi jotain muuta ajateltavaa? Mutta enhän minä halua mitään muuta ajateltavaa! Vai haluanko?

Tämä elämä varmaan avartuu hieman siinä vaiheessa, kun vauvan saa viimein viedä ulos. Rattaat mukaan ja kaupungille! Kylään tuttujen luo! Siitähän vasta tulee mukavaa, tai näin ainakin toivon. Onhan meillä vielä tuttuja? Ihmisiä, joiden luo voi mennä? Vaikka mukana olisi vauvakin? Ja onhan meillä vielä ihmisiä, jotka tulevat entiseen tapaan meille kylään? Vaikka nyt paikalla on vauvakin?

Tuntuu siltä, että tuon nyytin täytyy juuri nyt olla suloisimmillaan. Voi, kunpa et koskaan kasvaisi isommaksi! Toisaalta, tuntuu pelottavalta olla useiden kuukausien ajan tissistään kiinni tuossa pienessä kakkakoneessa. Että pitäisi muutaman tunnin välein olla käytettävissä ympäri vuorokauden, miten sellaista jaksaa? Niin että siinä mielessä on oikein hyvä, että tuo Melluska (tai Mellakka, niin kuin Erik tyttöä nimittää) kasvaa ja hieman itsenäistyy. Ehkä äidin pelkokin tästä hälvenisi, kun lapsi näyttäisi varttuvan ja voivan hyvin. Kai meistä on ihan kelpo vanhemmiksi, miksei olisi.