Kolmas työpäivä toden sanoo

Kolmas työpäivä on nyt sitten nähty. Maanantai käynnistyi yllättävän tahmeasti, kun koti- ja lomamoodista olikin vaivalloista siirtyä työmoodiin. Kun vielä sijaistajani sattuu istumaan vajaan parin metrin päässä työpöytäni toisella puolella, on oma ajattelu ollut helppo heittää narikkaan ja nojata kaikessa ammatillisessa hänen parempaan muistiinsa ja ylipäänsä työtuntumaansa.

Vielä tiistainakin oli hidasta, vaikka suunta olikin jo parempi. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista päätin kuitenkin, että keskiviikkona olen palannut! Keskiviikkona en enää arastele vetää tiukkoja linjauksia ja kirjoittaa napakoita tekstejä ennätysajassa. Tietenkin olen myös hauska ja huomioonottava enkä unohda katsekontaktia haukotellessanikaan.

No, ei se ehkä ihan niin tyylipuhtaasti ole vielä mennyt, mutta koko ajan tässä hiljalleen siirrytään isommalle vaihteelle. Nyt olen jo alkanut kotiutua vanhaan tuttuun työpisteeseeni: Neilan valokuva killuu näytön nurkassa, ja edellisen istujan sarjakuvastripit on pinottu siististi muovikuoreen pois tieltäni. Vielä en ole muistanut penkoa kotona vierashuonetta, josta epäilemättä löytyvät ne "varmaan talteen" laittamani sermikoristukset: siellä on sitten useampikin valokuva Mellasta, sekä elämää suuremmat Dilbert-sarjakuvat vuosien varrelta.

Hyllyn päällä on edelleen ruma mutta sitkeä viherkasvini: kukaan ei liene kastellut sitä lomani aikana, mutta eipä tuo risu tarvitsekaan kuin pari kastelua vuodessa kituuttaakseen edelleen muutaman vihreän haituvan muodossa.

Kahvikupin muistin tuoda jo eilen: juuri oikein mitoitettu kippo, johon menee kaksi annosta lomani aikana selvästi parantunutta automaattikahvia. (Ja ei, tämä ei ole vain hupsu niksahdus ajattelussani, se automaattikahvi on oikeasti parantunut: nyt masiina jauhaa pavut aina tilauksen yhteydessä ja litku on aina tuoretta.)

Luultavasti jo ensi viikolla työpöytääni peittää paperikaaos ja värikkäät PostIT-laput täplittävät hyllynreunaa, jolloin kaikki on taas niin kuin aina ennenkin.

Kesän loppuhuipennus

Saksan-matka tuli ja meni, ja oli kaikin puolin ihastuttava. Mökillä oli ollut pohjimmiltaan niin stressaavaa, etten uskaltanut odottaa ulkomaanreissulta kummia. Ehkä juuri siksi puolitoistaviikkoisemme olikin niin rentouttava ja virkistävä.

Suurin osa ajasta vietettiin Rothemühlissä Erikin isän luona, toisin sanoen siis keskellä ei mitään tekemällä ei mitään. Mella vietti jokseenkin kaiken valveillaoloaikansa pappansa kanssa ulkosalla puutarhassa ja missä lie, joten meidän piti Erikin kanssa vain pitää huolta itsestämme ja tyytyväisestä Neilasta. Ja voitteko oikeasti kuvitella mitään suloisempaa kuin riemusta hihkuva kaksivuotias pellavapää keinumassa ilta-auringossa ison kastanjapuun oksaan ripustetussa vanhassa lankkukeinussa? Siinä se Erikkin lapsena keinui.

Rothemühlin päiviin sisältyi myös vierailu Ueckermünden eläintarhaan, joka osoittautui mainioksi paikaksi. Milloinkahan olen viimeksi ollut eläintarhassa? En varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, ehken pariinkymmeneen. Vaihtoehtona olisi ollut myös Berliinin eläintarha, mutta päädyimme pienempään. Ueckermünde olikin juuri oikean kokoinen piskuiselle uhmaikäiselle: ehdimme kiertää läpi koko eläinpuiston muutamassa tunnissa, eikä Mella ehtinyt innoltaan kiukuttelemaan ollenkaan. Neila tietenkin on kantoliinassa tyytyväinen ihan missä tahansa, kuten oli isosiskonsakin vauvana.

Loma päättyi pariin shoppailupäivään Berliinissä, ja ennakkopelot osoittautuivat sielläkin vääriksi: hyvinhän se kaupungilla kiertely onnistuu pikkulastenkin kanssa, jos vain jaksaa ottaa rauhassa ja pitää paljon rentouttavia taukoja huokean oluen ja erikoiskahvien äärellä. Turneen pääkohde oli kirjakauppa Hugendubel, josta hankittiin tytöille iso pino saksankielisiä lastenkirjoja nykyisyyttä ja tulevaisuutta silmälläpitäen. Nyt neidit saavat mm. iltarunonsa vuoroiltoina kummallakin äidinkielellään.

Itse kirjakauppa oli, kuten tämän merkinnän tyyliin sopii, aivan ihana. Minä olen aivan lapsesta asti rakastanut kirjastojen ja kirjakauppojen tunnelmaa, ja sitä oikeaa tunnelmaa riitti tuossakin kaupassa. Tilat olivat avarat, ja jokaisessa kerroksessa oli keskellä erillinen pehmeillä penkeillä sisustettu lukutila. Yhdessä kerroksessa oli luonnollisesti kahvila, ja lastenosastolla oli tavallisen lukusopen lisäksi mukavia lattiatyynyjä ja laatikoittain paikan päällä luettaviksi ja katseltaviksi tarkoitettuja kirjoja. Kyllä siinä jäi Akateeminen aika kauas taakse... Mutta tietenkin kirjat olivat saksankielisiä, enkä tullut edes kurkistaneeksi vieraskielisten kirjojen osastoa, joten en osaa sanoa valikoiman laajuudesta. Ainakin vieraskielisiä (=englanninkielisiä) lastenkirjoja ei ollut kuin yksi piskuinen hyllyllinen, mutta eipä se meitä kiinnostanutkaan.

Lastenkirjojen lisäksi kotiin kannettiin hieman leivontatarvikkeita kakkujen luvatusta maasta (silikonivuoka irtosi mukavan edullisesti) ja paikallisia nameja töihin vietäväksi. Niin, töihin...

Huomisaamuna menen takaisin töihin, mikä on aika hurjaa.

Vielä lopuksi pahoittelu: tulihan tästä vähän tällaista pusipusihalihalia. Mutta minkäs teet, kun oli kivaa. Jatkossa lupaan tuottaa kriittisempää sisältöä.

Lomayhteenveto

Kaksi viikkoa oltiin mökillä. Mökillähän tietenkin saunotaan, grillataan, juodaan kaljaa ja tehdään töitä. Mökkiaikamme voi tiivistää kahteen teemaan:

Sade. Koko ensimmäisen viikon ja osan toistakin taivaalta vihmoi. Lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa, pilvet olivat niin paksuja että sisällä piti polttaa kynttilöitä ympäri vuorokauden. Tämä oli hurjan jännittävää ja romanttistakin, eipähän tarvinnut tehdä niitä suunniteltuja ulkotöitä. Tuli luettua paljon, vaikka hämärässä se olikin joskus vaikeaa.
Neila kuitenkin keksi ryhtyä ripuloimaan, mikä tarkoitti keskimäärin kymmentä nestemäistä kakkavaippaa päivässä ja yhtä monta likaista bodya, sitä mähmää kun ei mikään vaippa pitänyt sisällä. Ja tämähän oli suunnatonta nautintoa mökillä, jossa ei ole pesukonetta eikä ennen kaikkea edes juoksevaa vettä. Olimme sentään suosiolla ajautuneet mökkiloman ajaksi kestovaipoista kertakäyttöisiin.

Aurinko. Juuri, kun olimme päättäneet lähteä mökiltä pois etuajassa, lupasi säätiedotus lämpimämpää. Sitä tuli, ja saatoin siirtyä kirjani kanssa tuvan pöydän äärestä laiturille. Erik puolestaan siirtyi työntekoon, hommiahan oli jäänyt pahasti rästiin alkuloman sateen vuoksi.
Lopulta olikin jo liian kuuma, kyllä 28 astetta vain on liikaa mökilläkin. Ei siellä järvessäkään voi koko ajan olla, kun lapset vaativat huomiota. Tai siis lähinnä se pienempi, se uhmaikäinen nimittäin oli mökillä jo aivan kotonaan ja huiteli itsekseen ympäri tonttia. Neila on niin talvivauva, että päiväunille ja mielenrauhalle voi heittää hyvästit aina lämpötilan noustessa yli 20 asteen. Ja se Erik oli koko ajan siellä katolla vasara tai pensseli kädessä, tai siltä ainakin tuntui.

Kotiinlähtö oli kuitenkin haikea: sinne jäi maailman paras paikka, oman mökin laituri. Sinne jäi tavallaan myös kesä, ainakin sellaisena kuin olen sen lapsesta asti tuntenut. Ei sieltä olisi halunnut vielä pois.

Viime yönä tultiin, tämä päivä on vietetty tavaroita purkaessa, vaatteita pestessä ja tavaroita pakatessa: huomenna lennetään Saksaan. Siellä ei ole edessä työntekoa, hellettä luultavasti (toivottavasti?) kuitenkin. Ensin seesteinen viikko keskellä ei mitään (=Erikin isän luona Rothemühlin 350 asukkaan metropolissa), sitten muutama päivä piskuisessa Berliinissä. Ja kahden viikon päästä töihin. Hui!

Ja, itseäni toistaakseni: tämä on hyvä näin.

Loma.

Erikin, ja sitä myötä koko perheen, loma alkoi. Tässä on nyt viimeinen hulina päällä, ja kohta perheemme on jälleen harjoittamassa epäekologista vapaa-aikaa ja huristamassa kohti kesämökkiä, jossa on Erikin fiiliksistä riippuen joko työleiri tai mukavaa lekottelua. Työlistalta löytyy mm. terassin sisäkaton sekä talon eteläseinän maalaamista sekä rannan pöytäryhmän nikkarointia, niiden tavallisimpien polttopuiden hakkaamisten ja astioiden tiskaamisten lisäksi.

Kaksi viikkoa eräelämää. Ihanaa!

Sormenjäljet ja kansalaisvaikuttaminen

Kaikki kohkaavat nyt kovasti siitä, että poliisipamppu (ehheheh) haluaa kaikkien suomalaisten sormenjäljet rekisteriin. Bloggaaja kun olen, pitää minunkin tietenkin osallistua tähän kansalaiskeskusteluun vimmaisesti.

Mutta ei minun kannata sanoa mitään, kun kaikki on jo sanottu paljon paremmin jossain muualla. Kyseinen blogi onkin noussut viime aikoina erääksi suosikeistani, taidan tarvita kaikkien näiden äitiyshormonien vastapainoksi hieman enemmän testosteronia ja vähemmän päänsilittelyä.

Viimeinen maanantai

Tänään oli viimeinen maanantaiaamu, jolloin Mella tulee makuuhuoneeseemme herättämään minut ja kysymään missä isi on, ja jolloin minä vastaan isin olevan töissä.

Tästä saisi sitten koko viikon ajaksi jatkopostauksia "Viimeinen tiistai", "Viimeinen keskiviikko", "Viimeinen torstai" ja "Viimeinen perjantai". Näistä viimeisen voisi peräti nimetä "Viimeinen päivä".

Yhtä kaikki, kotivaltiattareuteni on vaihtumassa yhteisvastuuseen ja lopulta Erikin yksinvaltiuteen. En voi kieltää, etteikö se tuntuisi haikealta. Mutta aika aikaansa kutakin.

Vaikeaa olla olematta onnellinen

Huolimatta liian lyhyistä päiväunista (ilmeisesti peruna sai Neilan nukkumaan vähän kehnosti) on tänään kummallisen kevyt olla. Niin moni asia on niin tavattoman kohdallaan.

Loma alkaa ihan kohta. Tiedän, näin äitiyslomalaisen suusta kuultuna (kynästä ei kuin näppäimistöltä luettuna) se kuulostaa omituiselta, ja kyse onkin tietenkin Erikin lomasta. Yhteistä aikaa mökillä ja pitkästä aikaa visiitti Saksaan, ihanaa!

Loman jälkeen koittaa työ, ja se onkin jo kutkuttavan lähellä. Ihanaa palata taas hommiin! Ensimmäinen työpäivä on juuri sopivan matkan päässä: ei liian lähellä eikä liian kaukana.

Se kaiken pahan alku ja juuri on tietenkin edelleen kaiken pahan alku ja juuri, mutta sitä kautta on myös saanut yhteyttä kauas vuosien taakse karanneisiin ystäviin.

Lähipäiville on luvattu lämmintä, ja treffit maauimalaan on jo sovittu.

Lapsemme ovat päivä päivältä suloisempia, fiksumpia ja taitavampia. Ette edes voi uskoa.

Annoin pikkusormen

Sielu meni kaupaksi, ja halvalla. Minäkin olen nyt sitten siellä. Sen täytyy jotenkin olla Erikin syy, aivan varmasti. Sen verran ivallisesti mies totesi että mitäs minä sanoin. Prkl.

Oisittexte kaikki mun frendei? Joohan?

Peruna on pyöreä, osa 2

Peruna on pyöreä

Eilen todistettiin Neilan ensikosketus "kiinteään" ruokaan: tytölle tuputettiin perunamössöä. Tapahtuma kuvattiin videollekin, mutta minä onnistuin kämmäämään ja sammuttamaan kameran ennen videon tallentumista kortille. Siispä tässä postauksessa on todisteena ainoastaan valokuva perunansotkuisesta vauvasta.

Uusi ruoka-aine ei ollut jymymenestys, ennemminkin henkilökohtainen loukkaus. Opimme ainakin sen, ettei kannata aloittaa kiinteitä vauvapolon ollessa kovin nälkäinen. Tänään aionkin imettää typykän ensin, ehkä lusikkaruoka tuntuu kylläisestä lapsesta ennemmin hauskalta leikiltä kuin ihmisoikeusrikokselta.

Kenties tänään voisi saada videolle iloisesti perunaa popsivan lapsen? Tai ehkä ei.

Jymyuutinen: Muutokset kehossa puhuttavat naisia

Blogiini on koko tämän päivän ajan tullut omituisen paljon hittejä eri puolelta Suomea, ja jokainen on tullut hyvin samankaltaisen googlauksen kautta: kombinaatiossa esiintyy yleensä termit "suomalainen", "äiti" sekä "paljaat rinnat". Minun blogiini he päätyvät pääasiassa tämän kirjoituksen vuoksi.

Epäilykseni heräsivät, ja löysinkin tieni nopeasti tämän kaiken alkulähteille eli Ilta-Sanomien uutiseen.

Niin. Mitäpä tuohon sanoisi. Kesätoimittajatko siellä ovat päässeet vauhtiin, vai mistä lieneekään tullut inspiraatio tähän yhteiskunnallisesti painavaan uutiseen? Ai niin, sori, Ilta-Sanomathan julkaisee myös viihdeuutisia. No tämähän on ihan käsittämättömän jännä ja ennen kaikkea valtakunnallisen julkisuuden arvoinen skuuppi, eiksje.

Ei saamari. Oikeasti otti kyllä vihaksi, semminkin, kun erehdyin lukemaan vähän matkaa kyseisen uutisen verkkosivulla nostattamaa keskustelua. Niinhän se tietenkin on: kun naiset keskustelevat synnytyksen ja imetyksen tuomista muutoksista vartaloonsa, tässä tapauksessa rintoihin, on kyse pornosta ja ekshibitionismista. Vavahtakaa kansa! Näin kevytkenkäisiä ovat Suomen äidit!

Olisikohan minun mahdollista vielä liittyä ihmiskunnan sijaan esim. kasvi- tai sienikuntaan?

Mitäs ne kielinerot

Muksujemme kielellinen kehitys on kiihtynyt. Mellan sanavarasto on toki jo pidemmän aikaa kasvanut kiivaasti, ja neiti opettelee kumpaakin äidinkieltään pieteetillä. Kun Mella oppii minulta uuden sanan suomeksi tai isältään saksaksi, kipittää hän heti toisen vanhemman luokse tiedustelemaan sille käännöstä. Ja niin käsittämättömät ovat kasvavan lapsen aivot, että ne sanat sitten jäävätkin päähän jo ensimmäisestä kerrasta. Toki kukaan ulkopuolinen ei yleensä tunnistaisi Mella-generaattorin läpi puskettuja sanoja, sen verran haparoivaa tuo artikulaatio vielä on. Mutta mikä äly sieltä takaa siintääkään!

Uusin askel on lauseiden muodostaminen: neitimme osaa jo ilmaista itseään subjekti-predikaatti -rakentein, joten olemmekin päässeet kuulemaan esimerkiksi aforismeja "Mella leikkii", "Lapsi huutaa" ja "Vauva nukkuu". Ulkopuolisen korvaan samat lauseet menevät jokseenkin näin: "Memma. Eikki.", "Appa. Uutaa!" sekä "Aua. Ukku."

Entäs sitten Neila, tuo nelikuinen ihmelapsi? Omalle iälleen tyypillisesti Neila lähinnä jokeltelee ja itkee, mutta muutoksia näissäkin äänissä voi kuulla. Neila ei yleensä pahemmin pidättele itseään kokiessaan olevansa tärkeällä asialla, vaan neidin olotila on joko hiljainen tuijottaja, tyytyväinen lörpöttelijä tai palosireeni. Koska palosireeniä on kuultu vähän liian monta kertaa, on typykän valitus kärsinyt jo pahan inflaation.

Ilmeisesti Neila on itsekin jo huomannut inflaation varjopuolet, sillä juhannuksen tienoilla pimu keksi ottaa käyttöön nyanssit. Huutaa voi edelleen lujaa, mutta nyt siihen kannattaa sekoittaa mukaan hämäriä kiekaisuja. Äiti ja isi ovat ymmällään, kun eivät ole moista ennen kuulleet. Juoksevat sitten aina paikalle katsomaan. Samat kiekaisut ovat sitten tulleet osaksi myös hyväntuulista jokeltelua, ja Mellakin on jo intoutunut imitoimaan näitä kiljahduksia.

Oikeastaan kuulostaa siltä, kuin Neila huutaisi "iä iä". Niinpä.

Elämäkerta on elämäkerta on elämäkerta

Katsottiin eilen sitten viimein se Walk the Line, eli Johnny Cashin elämäkertaraina. Tämä siitäkin huolimatta, että mielestäni elämäkertaelokuvat ovat paskoja. Johnny Cash on kuitenkin kyyl ja Joaquin Phoenix ihq, joten kai se oli nähtävä.

Lopputulos: Johnny Cash on kyyl, Joaquin Phoenix ihq ja elämäkertaleffat paskoja. Ei herranen aika, mikä kliseekimppu.

Olen luultavasti aika naiivi kysyessäni, mutta kysyn kuitenkin: eikö sitä perinteistä draamarakennetta ole mitenkään mahdollista rikkoa? Ymmärrän kyllä, että draamaelokuvan kaari opetetaan jokaisen kansalaisopiston käsikirjoituskurssilla 1.1, ja sitä kai pidetään jonkinlaisena elämää suurempana kultaisena sääntöjä, suorastaan ihmisyyden ja ihmiskunnan määrittävänä apriorisena muotona. Mutta silti? Ihan vain huomaamatta, pikaisesti?

Elämäkertaelokuvahan menee näin: alussa esitellään hahmo nuorena, ehkä jopa lapsena. Heitetään mukaan jokin hänen persoonaansa määrittelevä yksittäinen traumaattinen tapahtuma. Sitten kuvataan montaasimaisesti nousu, jonka aikana sankarilla ja hänen läheisillään menee lujaa. Sitten tulee romahdus, hetki rypemistä aallonpohjassa. Seuraavaksi sankarimme tosielämän lopputuleman mukaan joko esim. itsemurhaan tai tapaturmaiseen kuolemaan päättyvä katharsis, tai sitten uusi nousu ja menestys. Kummassakin tapauksessa olemme oppineet jotain aallonpohjasta, ja ainakin katsojina olemme parempia ihmisiä.

Walk the Linessa ei edes yritetty keksiä mitään erityistä näkökulmaa tähän kaikkeen. No, onhan se söpöä, että uskoo itseensä ja rakkauteen, eiksje? Kukaan muu ei olekaan sitä vielä aiemmin keksinyt.

Ja nythän ei siis kritisoida elämää vaan elokuvaa. Elämä on tietenkin pelkkää klisettä, mistäs muusta ne kliseet syntyisivätkään. Mutta ei siitä pidä hitto vie tehdä elokuvaa.

Ympäristöterrorismia ja valveutuneita naapureita

Nyt on sateinen mökkijuhannus takana, ja olihan se tosiaan aikamoista. Vettä tuli, mustat pilvet jyrisivät ja salamat paukkuivat. Mellaa vähän pelottikin, tosin päiväunet maittoivat erinomaisesti jylinässä.

Pilvien lisäksi minun juhannuksestani löytyi muitakin varjoja, naapurin muodossa. Kävipä nimittäin näin: Mella oli tapansa mukaan oksentanut automatkalla päälleen, joten heti ensi töiksi mökille saavuttuamme heitimme polon paidan ja housut likoamaan pesuaineen kanssa vatiin. Seuraavana päivänä päätin huljutella yön yli lionneet ja jokseenkin puhdistuneet vaatteet järvessä. Niin, se oli virhe.

Vastarannalta kuului toruva huuto: "Pyykin peseminen järvessä ei ole suotavaa!"

Säikähdin, ja peruskaupunkilaiseen tapaani (älkää nyt jäkättäkö siitä, että olen kotoisin maalta, sieluni on aina kuitenkin ollut kaupunkilaisen kuppikuntainen) yritin vain ignoroida koko tapahtuman ja teeskennellä, etten kuullut mitään.

Naapurin ukko oli sinnikäs ja jatkoi: "Pyykit pestään maalla, ei järvessä!"

Olin jo aivan paniikissa, ja sopersin takaisin: "No kyllä nämä nyt voi pikaisesti tässä huuhtaista, ilman pesuainetta". Toisin sanoen menin hätäpäissäni vieläpä valehtelemaan, koska kyllähän niissä oli sitä pesuainetta.

Kipitin sisälle enkä uskaltanut enää mennä rantaan koko aattona, tosin rankkasadekaan ei erityisemmin kannustanut siihen.

Mitä ihmettä minä niin pahasti säikähdin? No ensi alkuun kurjimmalta tuntui tietenkin se, että olihan ukkopaha oikeassa: ei pyykkejä pitäisi pestä järvessä. Emme me niin yleensä teekään, käymme pesemässä ne joko mummolassa tai tuomme kotiin Helsinkiin pestäväksi. Nyt mummolan pesukone oli kuitenkin rikki, ja kyse oli kuitenkin vain yhdestä pikkuruisesta t-paidasta ja pienistä housuista, eikä niitä edes pesty järvessä vaan vain huuhdeltiin pesun jälkeen.

Jonkin aikaa murehdittuani tajusin kuitenkin, mikä varsinainen ongelma oli: naapuri oli ottanut kontaktia, eikä mitenkään leppoisasti jussia toivotellen vaan rehellisessä kyttäysmielessä. Nyt on jo 30. kesäni samaisella mökillä, ja kaikki nämä vuosikymmenet se paikka on edustanut täydellistä yksityisyyttä ja rauhaa. Mökillä ei ole tarvinnut välittää ympäröivistä ihmisistä, siellä on saanut juoksennella vaikka alasti ja tehdä aivan mitä haluaa, kun ei ole ketään näkemässä. Onhan se vastarannan mökki siellä aina ollut, mutta minua ei ole koskaan pätkääkään kiinnostanut heidän tekemisensä, enkä ajatellut heidänkään käyttävän lomaansa muiden mökkiläisten tiirailuun.

Olin väärässä. Vastarannalla on selvästikin katsottu meidän mökille sillä silmällä. Ei saamari! Minä en edes tiedä kuinka monta ihmistä vastarannan perheeseen kuuluu (satunnaisesta, ei kuitenkaan millään tavalla häiritsevästä metelistä päätellen kyse on kuitenkin perheestä, ei vaikkapa pariskunnasta) tai minkä värinen heidän soutuveneensä on, mutta he kyllä bongaavat meidän kerran vuosikymmenessä tapahtuvan pyykinpesumme. Ja ottavat asiakseen huomauttaa siitä suomalaishenkisen hiljaisen paheksunnan sijaan.

Ajatus on epämiellyttävä. Vai pitäisikö sittenkin vain olla tyytyväinen järvinaapurin ympäristövalveutuneisuudesta? Pitäisikö meidän kaikkien sisältä loppujen lopuksi löytyä samanlainen aina valpas ympäristöpoliisi?

Seuraavaan mökkilomaamme on kolmisen viikkoa. Onkohan vastarannallakin silloin lomaa?

Ruuhka kutsuu

Tavarat on jotakuinkin pakattuna, viimeiset pyykit pyörimässä kuivurissa ja astianpesukoneen ohjelmassakin on jo kuivaus käynnissä. Ruoka odottaa hellalla, sen jälkeen auto odottaa kyytiläisiään. Matkalaukku pursuilee tavaraa, kuten aina noiden rääpäleiden kanssa matkustettaessa, vaikka perillä ollaan vain kolme yötä.

Kun on juhannuksesta kyse, niin tietenkin ollaan matkalla mökille. Tiedossa saunomista sekä possun, maissin ja makkaran grillaamista. Ei oikeastaan mitään muuta. Pari vierasta on vähän luvannut piipahtaa uudehkon ihmisen kanssa kylässä, se lienee sitten ohjelmaa ihan tarpeeksi.

Sadetta on luvannut, mikä tarkoittaa sitä, että voisi uskaltaa sytyttää kokon. Mutta onkohan se vähän turvatonta uhmaikäisen kanssa? Saa nähdä.

Ei meidän lapset kyllä ikinä, vaan ne naapurin

Kahden kuukauden päästä olisi paluu töihin, eikä se taida olla yhtään liian varhain. Olen nimittäin huomannut olevani allerginen äideille, tai ainakin laumoissa liikkuville äideille. Ruuhkautuva leikkipuisto on pelottava paikka: näin kesäisin siellä jaetaan joka päivä ilmainen lounas pikkupilteille, ja vaahtosammutinta pyöriikin joka puolella aina keskipäivällä. Ei siinä mitään, ne muksut ovat oikeasti aika kivoja. Mutta voi niitä äitejä!

Jo joulun alla olin muutaman käyntikerran jälkeen tunnistanut paikan ydinjoukon: ne tietyt äidit, joilla on ne samanikäiset esikoiset (Mellaa puolisen vuotta vanhempia) ja saman ikäiset kuopukset (Neilaa jokunen kuukausi vanhempia), ja joilla on kaikilla samanhenkiset vaunut ja niissä esikoisille seisomalaudat. Ne äidit olivat niitä, jotka kaikkein kovaäänisimmin juttelevat ja huutelevat puistossa toisilleen ja lapsilleen ja jotka eivät koskaan puhu oman joukkonsa ulkopuolisille (ainakaan oma-aloitteisesti). Toisin sanoen siinä missä muut vanhemmat heittävät smalltalkkia lähistöllä hengailevien tuntemattomienkin kanssa, nämä eliittimammat muodostavat oman tiiviin sisäpiirinsä. No, onneksi nämä mutsit ovat sentään häviävä vähemmistö puiston muuten kirjavassa asiakaskunnassa.

Nyt puistoruokailun aikaan tämä ydinjoukko erottuu sillä tavalla, että mammat menevät jo hyvissä ajoin istumaan puiston ainoan pöytäryhmän ympärille ja varaavat koko köörille paikat. Lisäksi ruuanhaku on organisoitu niin, että yksi tai kaksi mammoista juoksee jakelun alkaessa heti jonon kärkeen ja hakee koko poppoolle murkinat.

Eipä siinä mikään, järkeväähän se on yhden hakea monelle sapuskaa, ja toisaalta kivahan se on kaveriporukassa istua pöydän äärellä. On niitä 2-3-vuotiaita muksuja siinä porukassa kuitenkin niin paljon, että pöytäryhmä natisee liitoksistaan: mistään vajaakäytöstä ei voi puhua. Meitä muita ei haittaa nurtsilla viltin päällä istuskelu, se on oikeasti aika idyllistä.

Mutta tänään kävi kyllä jo hiukan närästämään yksi tapaus: kaksi alakouluikäistä tyttöä rohkeni istua kahden mamman viereen pöydän äärelle. Eivät istuneet kauaa: äipät pyysivät tyttöjä siirtymään vaikkapa portaille syömään, he kun ovat varaamassa niitäkin paikkoja omille lapsilleen ja näiden mahdollisesti paikalle tuleville kavereille. Tytöt hieman hämmästyivät, mutta siirtyivät kyllä kiltisti pois.

Itsekin jouduin kyllä subjektiksi eräässä "ei meidän lapset" -tapahtumassa. Yhden eliittimamman vajaa kolmevuotias muksu purskahti keinussa itkuun, ja Mella seisoi tämän vieressä. Kukaan ei nähnyt, mitä oli tapahtunut, joten vallan hyvin itku saattoi johtua keinun itselleen haluavasta Mellasta. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun meidän napero vaatii voimakeinoin (heh, kaksivuotiaan "voima"keinoin) jotain itselleen.

Muksun eliittimude juoksee paikalle hätääntyneenä ja huudahtaa: "löikö se poika sinua?!" Ei siis sillä, että sekään äiti tietäisi mitä on tapahtunut, mutta kai se "poika" oli lyönyt kun kerran sattuu seisomaan siinä lähellä kun oma auringonpaiste itkee. Oma päivänvalonsa osasi kyllä puhua, eikä missään vaiheessa sanonut että Mella olisi mitään kurjaa tehnyt tai että mihinkään sattui, valitti vain haluavansa pois keinusta kun ei itse päässyt. Tässä vaiheessa Mellakin jo tihrustaa itkua, enkä minä tiedä mitä tehdä. En haluaisi olla mikään "ei meidän lapset sellaista ikinä" -äiti vaan torua tiukasti aiheesta, mutta en haluaisi myöskään huutaa pelästyneelle kaksivuotiaalle ilman syytä. Tyydyin sitten vain puolivillaisesti kieltämään Mellalta riitelyn ja käskin antamaan muidenkin keinua.

Episodini eliittiäidin kanssa oli ohi, edes katsekontaktia ei tarvittu kun luksusmutsi pelasti itkevän tytön tätä pienemmän "pojan" väkivallalta. Mella taas hiljeni koko loppuajaksi ja muisteli itkuisena tapahtunutta vielä päiväunille mentäessä.

Summa summarum: lapset kivoja, äitien kanssa vaikeampi löytää yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea: mitä minun kehityksestäni kertoo se, että ajattelen päivät pitkät tällaisia asioita ja kirjoitan niistä vielä blogiinkin?

Erik, tervetuloa estradille. Treenaa jo valmiiksi lauseita "ei voinut olla meidän lapsi", "löikö se ilkeä lapsi sinua?", "isi on tässä, älä enää itke" sekä "voisitteko siirtyä, olemme varanneet tämän penkin tällä kivenmurikalla". Ai niin, ja laita Mellalle mekko päälle, vain pojilla on maastohousut maastossa.

Myytävänä

Myytävänä yksi kaksivuotias ja yksi nelikuinen lapsi. Alennusta, jos ostat molemmat. Tarjoukset sähköpostiin.

Suomen kesä

On tämä Suomen kesä vain hieno. Tänään on syytä olla erityisen tyytyväinen mm. näistä syistä:

• Se itsestäänselvin: aurinko paistaa ja on suhteellisen lämmintä, ainakin parvekkeella. Sen pidemmällä en ole ehtinyt käymäänkään.
  
• Pikkusisko vei tänään Mellan puolestani leikkipuistoon, joten minä sain vapaan aamun ja lokoilin parvekkeella kirja kädessä Neilan nukkuessa vieressä vaunuissa.
• Pikkusisko on muuttanut Helsinkiin, joten hänet voi nakittaa entistä useammin vahtimaan kakaroitamme.
• Pikkusiskon uuden kämpän alakerrassa on leipomo ja lähistöllä suklaakauppa. Sielläkin tulee siis varmaan vierailtua usein.
  
• Ensi viikonlopuksi on luvattu lämmintä, ja sopivasti tiedossa onkin sekä viikonloppu mökillä että yhdet yo-juhlat. Pikkusiskon.
  
• Häitäkin olisi tulossa, ja ainahan on kiva pynttäytyä.
• Erikin kesälomaan on enää puolitoista kuukautta.
• Lapsemme ovat fiksuja ja filmaattisia, ehkä peräti kaikkia muita muksuja fiksumpia ja filmaattisempia. Vasta-argumentit ovat turhia.
  
• Kaikki nyt vain on yksinkertaisesti fantsua. Vasta-argumentit ovat turhia.
  

PPP eli palautuspullopaniikki

Iski PPP. Opin nimittäin vasta aivan hiljattain erään olennaisen seikan näistä uusista kierrätysmuovisista palautuspulloista: pullokone tunnistaa ne etiketin viivakoodilla, joten etiketittömät pullot lentävät koneesta suoraan roskikseen eikä niistä saa panttia takaisin.

WTF?! Minulla on lähes pakonomainen tarve repiä etiketit irti kaikenlaisista virvoitus- ja alkoholipulloista, joita vain kädessäni pääsen pitelemään. Se tapahtuu huomaamattani, tosin en ole tähän mennessä pitänyt sitä kontrolloimisen arvoisena asiana.

Jos joku ei pode samaa, sinänsä kuitenkin yleistä ja tunnistettavaa vaivaa, ovat etiketit kuitenkin vaarassa: kastuneesta pullosta etiketti lähtee helposti. Ja minun yhden siideripullon mittaisen kokemukseni perusteella näistä uusista pulloista etiketti irtoaa helpommin kuin vanhoista, nimittäin ainakin siinä kyseisessä pullossa oli liukas muovinen etiketti liukasta muovipintaa vasten ja liimaa vain yhdessä kohdassa.

Tämä Palpan uusi hieno systeemi tarkoittaa siis minun kohdallani sitä, että entistä useampi limpparipullo on nyt sitten sekajätettä vastoin tahtoani.

Great. Täytyy ryhtyä harrastamaan tölkkejä, yäk.

Mellan jännittävä päivä

Eilinen taisi olla Mellalle varsin jännittävä päivä. Ensin bongattiin iso leija matkalla leikkipuistosta kotiin, ja illalla näimme ikkunastamme valtavan kuumailmapallon tulevan ihan kohti. Erik ja Mella lähtivätkin sitten oikein ulos katsomaan, kuinka tämä pallo laskeutui juuri sille samaiselle nurmikentälle, jolla se leijakin havaittiin.

Minulla on tunne, että näistä puhutaan vielä pitkään. Paljon pidempään kuin kaikista niistä vaatteista, joita Mellalle tänään ostettiin.

Herrmannin perheen päiväohjelma

Sikäli kun kukaan voi kuvitella olevansa kiinnostunut, julkaistaan tässä nyt Herrmannin perheen tavanomainen päiväohjelma. Voivat sitten työtaakkansa alla uupuvat ja huonosti nukkuvien lapsukaisten vanhemmat kadehtia äitiyslomalaisen helppoa elämää, heh.

n. klo 9 Mella kipittää makuuhuoneeseen herättämään äidin. Neila on joko juuri imetetty tai sitten herää Mellan mekastukseen ja ryhtyy vaatimaan maitoa. Tämän jälkeen kolmikkomme siirtyy aamiaiselle. Äiti lukee rauhassa lehden ja juo aamukahvin, Mella vaatii vieressä kovaan ääneen hiekkalaatikkoa ja Neila harkitsee kitisemistä. Kuopus ei kuitenkaan ehdi kitistä, kun aamiainen on viimein ohi ja äiti päättää imettää jälleen.

n. klo 11-12 kolmikkomme lähtee ulos. Viime aikoina se on tarkoittanut äidin liikuntatuokiota: Neila nukkuu vaunuissa ja Mella istuu äidin selässä kantorinkassa maisemia katsellen, äiti taas harppoo ympäriinsä veren maku suussa. Joskus pysähdytään katselemaan kukkia ja eläimiä, esimerkiksi tänään käytiin Ruskeasuon talleilla heppoja ihailemassa. Kävelylenkit päättyvät usein läheiseen leikkipuistoon, paitsi jos on jo myöhä ja Mellalla nälkä ja väsy.

n. klo 13-14 Mella syö kotona lounasta. Päivän hektisin kohta: yhtä aikaa nälkäänsä ja väsymystään huutavat Mella ja Neila, ja äiti joutuu tekemään tiukkoja valintoja eli priorisoimaan lastensa hädät. Joskus ruokaa saa ensin Mella, joskus Neila. Äidin nälkä jää auttamatta viimeiseksi ongelmaksi.

Heti lounaan jälkeen Mella menee päiväunille. Äiti pääsee syömään ja Neila laitetaan parvekkeelle nukkumaan. Pienen valituksen ja tuttirumban jälkeen Neila suostuukin nukahtamaan, ja äidin lokoisa vapaahetki alkaa. Mella nukkuu pari tuntia, Neila sitäkin pidempään.

Klo 17 perheen isä saapuu töistä, ja illan pääruokahetki on edessä. Sitä ennen pitää toki herättää Neila parvekkeelta ja imettää. Imetys juuri ennen illallista ei kuitenkaan yleensä auta: Neila kitisee useimmiten koko ruokailun ajan. Loppuilta meneekin valveilla kitinän ja tiheiden imetysten tahdissa, oikein väsyneenä päivänä Neila saattaa toki vielä torkahtaa hetkiseksi mutta herää pian taas huutaen. Tällä välin Mella väsyttää isänsä vaatimalla leikki- ja juoksuseuraa.

klo 21 koko perhe syö iltapalaa. Neila pääasiassa kitisee, Mella taas alkaa olla hysteerisen väsynyt ja pelleilee ruokapöydässä. Äitikin on useimmiten hysteerinen, joten Mella ja äiti purskahtelevat nauruun ja vääntelevät naamojaan koko iltapalan ajan. Isi yrittää pitää tilanteen kasassa ja samalla tyynnytellä hämmentynyttä pikkuvauvaa.

Iltapalan jälkeen pestään Mellan hampaat, vaihdetaan yöpaita ja luetaan iltaruno. Mella viedään sänkyyn, jossa hän ei kuitenkaan ainakaan puoleen tuntiin suostu olemaan vaan vaeltaa aina vain uudelleen ovelle vaatimaan vettä, pottaa tai iltapusuja. Poikkeuksetta tässä vaiheessa myös itketään ja kieltäydytään uhmakkaasti menemästä nukkumaan. Tavaroita heitellään oveen.

Neila saa vielä pari kertaa tissiä, äiti ja isi käyvät vuorollaan suihkussa. Neila nukahtaa n. klo 23, äiti ja isi valvovat vielä puoleenyöhön. Neila herää yöllä viiden maissa syömään, erityisen nälkäisinä öinä kolmelta ja uudestaan vielä seitsemältä. Sitten kello tuleekin jo taas yhdeksän ja uusi päivä käynnistyy edellisen kaltaisena. Viikonloppuisin Mella tosin herää kiusallaan hieman tavallista aiemmin ja menee nukkumaan myöhemmin.

Mella on osoittautunut yllättävän itsenäiseksi, ja osaa viihdyttää itseään ja jopa pikkusiskoaan päivän suvantohetkinä. Nykyään pystyn jo hyvinkin esim. laittamaan ruokaa keittiössä ilman suoraa näköyhteyttä olohuoneen sohvalla pelleileviin siskoksiin: Mella ei tee tahallaan mitään pahaa, vaan pitää huolta siskostaan. Neila kyllä rääkäisee, jos Mella on vahingossa liian kovakourainen. Silloin minä ehdin paikalle ja Mellakin on jo osannut perääntyä.

En malta odottaa sitä päivää, kun nuo kaksi oikeasti leikkivät keskenään! Silloinhan meitä vanhempia tarvitaan enää vain ruuanlaittoon, eiksje?

Esikoisen juhlintaa

Ehti näköjään taas vierähtää tovi, ei ole kyllä oikein ollut aikaa kirjoitella. Mitäköhän tässä välissä olisi ollut? No, ihan tavallista elämää vain. Tai, no, vähän tietenkin juhlaakin. Oli vappu, jota saatiin viettää poikkeuksellisen komeissa ilmoissa. Aattona juhlittiin ystävien kanssa kotona (lähinnä parvekkeella), vappupäivänä taas lähdettiin pidennetyksi viikonlopuksi mökille. Ja voi sitä mökkireissua! Täysi kesä toukokuun alussa! Syötiin aamiaista rannassa ja pakoiltiin auringonpaahdetta puun varjoissa. Oli vaikea uskoa, että jäät olivat kuulemma lähteneet järvestä vasta pari päivää aiemmin, eikä alkuviikosta ollut kuulemma päässyt autolla perille lumikinosten vuoksi... No, eipä sinne järveen kyllä nytkään vielä uskaltanut.

Eilen oli sitten Mella-neidin syntymäpäivä, ja uhmaikäinen täytti komeat kaksi vuotta. Paikalle kutsuttiin hyvin pieni määrä ihmisiä syömään, ja kyllähän pirpana paistatteli kaikessa siinä huomiossa. Minäkin onnistuin ylittämään itseni, tein nimittäin elämäni ensimmäisen marsipaanikuorrutteisen kakun. Olin jonkin googletuksen kautta sattunut mm. Kinuskikissan leivontablogiin, ja kiitettävän havainnollisten ohjeiden avulla ajattelin sitten itsekin kokeilla moista taidemuotoa. En ikinä ollut ajatellut sitä omana puuhanani, mutta sehän olikin tavattoman hauskaa ja yllättävän helppoa. Olen saattanut löytää uuden harrastuksen, joskin em. blogin tasoon lienee vielä matkaa.

No, ei tästä nyt kuitenkaan ole tulossa leivontablogia, vaikka Mellan kakku onkin päätynyt tekstin tämänkertaiseksi kuvitukseksi. Ihan rehellisyyden nimissä kuva on räpsäisty siltä puolelta, missä olivat tummimmat kaakaojauhetahrat ja pahin kurttu marsipaanihupussa. Eikä tuosta retroksi ajatellusta kukkakuviostakaan oikein saa selvää, kun kakku olikin läpimitaltaan pienempi kuin olin kaulitessa silmämääräisesti arvioinut... Mutta se onkin vasta ensimmäinen, tästä voi vain kehittyä!

Lyhyestä virsi kaunis, Neila nimittäin marisee parvekkeella. Ei osaa kuopus nukkua, vaikka äiti käskee. Onneksi yleisesti ottaen pimun unenlahjat ovat varsin äitiystävälliset, mistä aiheesta täytyykin joskus laittaa vaikkapa ihan oma kirjoituksensa.

Kiinnostavia uutisia

Viime aikoina Hesari on ollut kovin itsereflektiivinen Online-toimituksen blogissa, ja uutisten kiinnostavuuttakin on sivuttu. Itsekin olen tässä parin päivän aikana ohimennen miettinyt, että milläköhän perusteella minuakin eri uutiset kiinnostavat tai ovat kiinnostamatta.

Nimittäin tämä Espanjan bussionnettomuus on jotenkin yllättänyt nurkan takaa. Ensimmäisen kerran näin uutisen selaimeni aloitussivulla eli räätälöidyllä Google.fi-sivulla, johon tulee mm. verkko-Hesarin uutisia RSS-syötteenä. Suomalaisia kuoli bussiturmassa Espanjassa? Jaa, ei erityisemmin kiinnostanut enkä linkkiä klikannut.

Seuraavana päivänä yllätyin sitten, kun Hesarin A-osa tuntui pyhitetyn tälle uutiselle. En minä vain otsikon perusteella tajunnut, että kyse oli näinkin megaluokan tapahtumasta. Oikein ulkoministerit, pääministerit ja presidentitkin kommentoimassa, kriisitiedotusta ja kaikkea. Tsunami revisited.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, ilman muuta inha onnettomuus on mielestäni kamala tragedia kaikille niille, joita se koskettaa. Mutta kun se ei kosketa minua, enkä minä kuvitellut sen koskettavan näin montaa muutakaan suomalaista. Tottahan toki tuollainen asia kuuluu lehtiin, mutta itse olisin kuvitellut löytäväni uutisen jostain sivun A8 alalaidasta. No, minä en olekaan ammattitoimittaja, ja sen kyllä huomaa (?).

Olin aina jotenkin kuvitellut, että olen hyvin tyypillinen uutisten kuluttaja. Vaikken ikinä ostakaan iltapäivälehtiä aikakausjuorulehdistä puhumattakaan, luen kuitenkin kevyitä ja viihdyttäviä uutisia netistä ja viihteellistyvästä paperi-Hesaristani. Skippaan tylsästi otsikoidut kuntauudistusartikkelit, mutta saatan tarttua toimittajan aiheesta kirjoittamaan, nasevasti otsikoituun kommenttiin. Kanervan ja Vanhasen tekstarit sekä Ruususen kirjauutiset luen, tunnustan lukeneeni myös Paris Hilton -raportit kuvatekstejä myöten. Jokelan tapahtumia seurasin mahdollisimman reaaliajassa, tsunamin ja WTC-iskujen kaltaiset megatapahtumat pökerryttävät mittakaavallaan viikkokausien ajan.

Mutta miksei minua kiinnosta bussiturma Malagassa? Yhden teorian keksin: iso osa suomalaisista on käynyt etelänlomalla, jos ei Malagassa, niin kuitenkin hyvin samanlaisissa tunnelmissa jossain muualla siellä päin. Minä taas en ole koskaan ollut etelänlomalla, enkä millään muullakaan pakettimatkalla. Edes tilauslennolla en ole ikinä ollut, kaikki reissuni ovat olleet omatoimisia reittimatkoja.

Konginkankaan bussionnettomuus nimittäin aikoinaan kyllä kiinnosti: kyseinen tienpätkä sijaitsee lapsuuteni maisemissa, ja olivathan uhritkin aika lähellä omaa ikääni. Ehkä virtaset ja salmiset avasivatkin sormet syyhyten aamulehtensä ja yrittivät muistella, oliko se koskisten Malagan-reissu juuri nyt vai vasta ensi viikolla. Ehkä kuvissa näkyy tuttuja?

Tulipa sekin mieleen, että jos Zerkalon bussi kolaroisi vastaavalla tavalla jossain Venäjän korvessa, seurattaisiinko sitä samalla intensiteetillä mediassa? Itse tarttuisin kuitenkin siihen uutiseen huomattavasti Malaga-tapaturmaa nopeammin. Olisiko siellä tuttuja? Ajatella, tuolla se Erikkin silloin oli.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, mitkä uutiset ovat tärkeitä ja mitkä eivät.

Talo täynnä sairasvuoteita

Meidän perheessä on nyt ryhdytty sairastamaan: Erik sai flunssan viime viikolla ja valitti kurkkuaan sekä vuotavaa nenäänsä useamman päivän ajan. Mellalle nousi kuume lauantai-iltana, ja nenä onkin vuotanut paksua töhnää siitä asti. Pahnanpohjimmaisena pikkuruinen Neila-neiti nostatti niinikään kuumeen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, päätyipä peräti yli 39 asteeseen.

Parikuiselle vauvalle moinen on jo hälyttävää, joten sunnuntaina vietinkin sitten ison osan päivästä Lastenklinikalla nyyttini kanssa. Rääpäleestä otettiin veri- ja pissanäytteitä, mittailtiin kuumetta useaankin kertaan mutta ennen kaikkea istuskeltiin ruuhkaisessa jonotushuoneessa. Lopputulos: korvatulehdus molemmissa korvissa, antibioottikuuri ja särkylääkkeet päälle.

Neiti on kyllä ollut hyväntuulinen ja yllättävän terveen oloinen, enpä olisi arvannut, että korvista mitään ikävää löytyisi. Jo kahden kuukauden ikäisenä! Voi surku.

Täällä sitä sitten istuskellaan sairaiden tyttösten kanssa sisällä, kun ulkona alkaisi olla upea kevät. Sadeilmat alkavat varmaan sitten siinä vaiheessa, kun neidit ovat parantuneet.

Niin, minunkin nenäni vuotaa. Mutta ei sen vakavampaa.

Terve Saksa, heihei ilmakehä

Varattiin tuossa juuri lentoliput Saksaan, pitäähän sitä päästä käyttämään lapsia toisessa kotimaassaan etteivät aivan vieraannu. Neilalle visiitti on ymmärrettävästi ensimmäinen, muttei Mellakaan ole sitten viime kesän siellä piipahtanut. Nyt olutmaa kutsuu heinä-elokuun vaihteessa.

Viime vuosina nämäkin reissut on tehty omalla autolla ja laivalla, ja viimeksi olenkin ollut lentokoneessa syyskuun 2005 Kuuban-matkalla. Sen jälkeen olen itseeni tyytyväisenä julistanut boikotoivani lentämistä milloin mistäkin syystä. Täysin järjettömät turvatoimet ja säännöt ovat yksi välttelyn syy, ekologisuus on puolestaan mitä mainioin peruste nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Ei sillä, että oikeasti olisin niin hieno ihminen. Tähän mennessä autoilu ja laivailu on vain ollut meille sopivampaa ja halvempaa: paikan päällä on kuitenkin oltava auto, kun Erikin isä asuu täysin korvessa kaiken julkisen liikenteen saavuttamattomissa. Autoon myös mahtuu valtavasti tavaraa, jota lapsiperhe tarvitsee (?).

Nyt laivaliput ovat kuitenkin kallistuneet niin paljon, että halvat lennot ja autonvuokraus paikan päällä on jo perheellemme se edullisempi vaihtoehto. Enkä voi väittää jääväni kaipaamaan laivojen ylihinnoiteltuja eineksiä ja nuhjuisia hyttejä, joissa joutuu tuhlaamaan tuntikausia (ellei peräti vuorokausia) vähäistä loma-aikaa. Sitä paitsi Mella rakastaa lentokoneita, ja on varmaan aivan riemuissaan päästessään ensimmäistä kertaa sellaisen kyytiin. Varasimmekin heti koneesta ikkunapaikan pikkuneidillemme.

Vähän kyllä hirvittää tuo tuleva turvatarkastus: en ole tosiaan lentänyt ollenkaan sen jälkeen, kun nämä kaiken maailman nestesäännöt tulivat. Ilmeisesti se toilettilaukku täytyy sitten nykyään pakata ruumaan, vaikka aina ennen olen halunnut pitää sen käsimatkatavaroissa: jos matkalaukut jäävät matkasta, on mukana sentään hammastahna ja deodorantti. Ja tietenkin meikit, onkos se huulipuna nykyään nestettä? Onneksi Neilan maidon suhteen olemme sentään omavaraisia, miten se sääntö korvikemaidon kanssa olikaan? Pitikö pakkausten olla avattuja vai miten...? Ja Mellan vesimuki täytyy ilmeisesti viedä turvatarkastuksesta läpi tyhjänä ja muistaa käydä täyttämässä vasta kentällä vessassa, tai jotain. Ettei Mella vain kaappaa konetta, meinaan.

Onkohan banaani nestettä? Miten saan riisuttua vyönsolkeni pois, jos kannan samalla Neilaa kantoliinassa? Piipittävätköhän silmälasini metallinpaljastimessa senkin jälkeen, kun vyö on otettu pois? Entä jos housut tippuvat? Onkohan Neilan tutti vaarallinen ase? Piipittääköhän tuttihihnan metalliosa? Entä kestovaippojen nepparit?

Lentäminen on stressaavaa. Toivottavasti edes maisemat ovat hienoja.

Päivän älynväläys

Arvatkaapas mitä minä juuri tajusin? Minulla on kaksi lasta! Vastahan minä eilen (tai ainakin vastaavan lyhyen ajanjakson sisällä) olin itsetietoinen lukiolainen matkalla Suureen Pääkaupunkiin opiskelemaan. Missä välissä tämä kaikki on oikein tapahtunut?! Enhän minä edes ole niin kamalan vanhakaan.

Aika hauskaa.

Yleisön pyynnöstä: Neila hymyilee

Kun nyt kerran kaivattiin todistusaineistoa siitä Neilan hymystä. Saattaapa ääniraidalla kuulua pieni naurahduskin.

Hymy!

Ei, en viittaa otsikollani hiljattain kaiken kansan tietoisuuteen palanneeseen juorulehteen enkä sen perustajan vaimoon, vaan ihan siihen ilmeeseen. Neila on nimittäin väännellyt kasvojaan jo muutaman päivän siihen malliin, että olen alkanut pitää neidin ilmeitä hymynä. Tänään olen lopulta varma asiasta: Neila hymyilee!

Enää se muikistelu ei nimittäin ole täysin satunnaista. Jos olen hetken aikaa pois huoneesta ja palaan takaisin, kutittelen Neilan poskia ja leukaa ja hymyilen itse leveästi, saan ison ihanan hampaattoman hymyn vastaukseksi. Sama toistuu, jos katoan taas hetkeksi näkyvistä ja palaan paijailemaan pikkuvauvaani.

On muuten satumaisen kaunis, se Neilan hymy. Sydämiä särkevä.

Joitakin asioita, joita kaipaan

Saako näitä edes kertoa liittämättä mukaan disclaimeria: "Tietenkin olen pohjimmiltani onnellinen enkä missään nimessä kadu valintojani, mutta kaikessa on huonot puolensa ja äitikin saa väsyä"..?

• pidennetty viikonloppuloma jossakin eurooppalaisessa kaupungissa
• ex tempore -leffakäynnit
• ravintolaillalliset
• shoppailu
• päiväkävelyt ihmisten ilmoilla (=keskustassa) omaan tahtiin, mahdollisesti tähän oheen liitetty piipahdus kivan näköisessä kahvilassa
• brunssit kavereiden kesken
• tuntikausien istuminen olutterassilla auringonpaisteessa
• älylliset keskustelut aikuisten kanssa auringon laskettua
• kirjan lukeminen aamuyöhön ja nukkuminen pitkään seuraavana aamuna
• läpi yön kestävät tv-sarjamaratonit ja jälleen nukkuminen pitkään seuraavana aamuna
• nukkuminen pitkään viikonloppuaamuisin
• siisti sisätyö korkokengät jalassa
• leluvapaa olohuone

Uhma päällä

Jo aiemmin lupailin Mellan uhmaiän alkaneen, ja näin tuntuu todella käyneen. Neidistä on tulossa suoranainen maanvaiva, kun taas pikkusisko on alkanut jo kehittää miellyttävää päivärytmiä ja olla kaikin puolin low management toisen kuukauden itkuisuudesta huolimatta. Yksi asia on kuitenkin kaiken uhmakkuuden keskelläkin hyvin: Mella ei kohdista aggressioitaan tai oikeastaan mitään kielteistä Neilaan, vaan ainoastaan meihin vanhempiin. Tästä huolimatta osa uhmasta on varmasti toki seurausta pikkusiskon tulosta. Koska minä olen Erikiä enemmän kiinni vauvanhoidossa, on Erik joutunut pahimman uhmavyörytyksen kohteeksi: sääliksi käy katsella vierestä.

Mella manifestoi uhmaansa taantumalla jo opituissa taidoissa, esim. tällä tavoin:

Nukkuminen. Mella-neiti pamauttaa makuuhuoneemme oven auki pahimmillaan useita kertoja yössä ja vaatii kovaäänisesti isiä leikkimään, käyttämään potalla tai yksinkertaisesti viemään takaisin sänkyyn. Mella nukkuukin nykyään yönsä huonommin kuin Neila, vaikka oppi yöheräämisistä pois jo muutaman kuukauden ikäisenä. Lisäksi Mellan nukuttaminen illalla on huomattavasti työläämpää kuin Neilan, ovesta kun täytyy juosta aina vain uudelleen ja uudelleen ulos, jotta isi voi juosta kiinni ja kantaa hysteerisesti kikattavan lapsen takaisin sänkyyn. Ja mitä kovempaa komennetaan, sitä kovempaa Mella kikattaa.

Pottailu. Joulun tienoilla Mella-typykkä oppi kuin taikaiskusta potan salat, ja on ollut jo käytännössä päiväkuiva. Ei kuitenkaan enää. Satunnaisia karkailuja ei voi edes pitää aina vahinkoina: eräänäkin oikein kiukkuisena päivänä pimu lähetettiin kolmen tunnin sisällä kolmasti omaan huoneeseensa rauhoittumaan, ja kolmasti neiti sitten pissasi kostoksi sänkyyn. Ei tuon ikäisellä ole noin tiheää pissatarvetta, varsinkaan, kun juuri sitä ennen oli käyty potalla.

Syöminen. Tuon ikäinen on toki osannut jo pitkän aikaa syödä itse, vaikka aikamoinen sotku siitä ruokalajista riippuen useimmiten tulee. Viime aikoina Mellushka on kuitenkin ollut aivan liian laiska lusikoidakseen itse murkinaansa, joten häntä täytyy nykyisin syöttää ruokapöydässä. Tosin itse en ole yksinkertaisesti suostunut sitä tekemään, eli päiväsaikaan Mella joutuu syömään itse tai olemaan vaihtoehtoisesti ruuatta. Erik heltyy helpommin ja Mella tietää sen: iltaisin isi saa toimia syöttökoneena.

Tämän kaiken temppuilun päälle tulee tietenkin se tavanomainen kiukuttelu: ei ole harva se päivä, kun joudun kantamaan raivopäisen kakaran hiekkalaatikolta päiväunille. Tyyninä hetkinään Mella sitten esittelee yhtä lempisanoistaan, "huutaa", ja paheksuu syvästi muita huutavia lapsia. Meillä kun ei koskaan tehdä sellaista.

Pahoin pelkään, ettei huippua (pohjaa?) ole vielä enää saavutettu. Kuinkas pitkään tätä nyt kestikään..?

5-sormijärjestelmää kaivataan

Olen nopea kirjoittamaan, mikäli saan käyttää 10-sormijärjestelmää. Nyt alkaakin välillä näyttää siltä, että bloggaajan urani jatkuvuus on kiinni uuden kirjoitusmetodin oppimisesta: pitäisi kehittää jonkinlainen 5-sormijärjestelmä. Neila on nimittäin niin paha sylivauva, ettei kahta kättä ole oikeastaan koskaan vapaana.

En minä muista Mellan olleen samanlainen. Neila parkuu ja parkuu, mutta heti syliin päästyään nukahtaa tyytyväisenä. Kaikkein parasta on, jos pää saa vielä retkottaa epäergonomisesti maata kohti ja pikkuruisen käsivarren saa työnnettyä äidin kainaloon. Rääpäleellä ei siis ole mitään hätää huutaessaan, kunhan vain haluaa vähän parempaa palvelua.

Aina välillä yritän huijata ja laskea neidin sohvalle heti, kun kuorsaus alkaa kuulua käsivarrelta. Silloin tällöin harhautus onnistuukin parin minuutin ajan, kunnes Neilikka herää ja tajuaa tulleensa petetyksi. Täytyy vain toivoa, että kohta perheen pieninkin alkaa harjoitella kaikenlaisia uusia liikkeitä, jolloin syli on jo aivan liian tylsä paikka ja kierimiseen soveltuva lattia paljon jännittävämpi.

Olisihan tässä voinut tosiaan kirjoitella useamminkin, jos olisi ollut käsiä vapaana. Olenhan minä Neilan syntymän jälkeen ehtinyt jo käymään kerran Kalliossa baarissa sekä kerran yksissä tupareissa ja jatkoilla tumtum-yökerhossa pilkkuun asti. Minä, imeväisikäisen äiti. Niin, ja olihan tässä yhdet nimiäisjuhlatkin, jotka menivät hyvin siitä huolimatta että jostain käsittämättömästä syystä jännitin niitä etukäteen kamalasti.

Jotenkin ei vain saa sanoja taipumaan mitenkään fiksuun tai kiinnostavaan muotoon. Kuka nyt oikeasti jaksaisi lukea raportteja hiekkalaatikolta, nimiäisjuhlista tai säyseästä baari-illasta? Tai varmasti jaksaisi, jos äitiydestä pöhöttyneet aivoni saisivat muodostettua niistä hilpeitä tapahtumia. Kirjoituksissa kun muoto taitaa mennä sisällön ohi, mitä viihdyttävyyteen tulee. Ihan oikeasti. Joten ehkä en juuri nyt yritä sen kummemmin, kun ei pää taivu.

Sanonpahan vain, että oli muuten hemmetin hieno kevätilma tänä aamuna hiekkalaatikolla, tuli oikein toiveikas olo. Joku päivä ei tarvita enää toppahaalareita! Potalla voi käydä ilman suurempaa akrobatiaa! Joskus voi jopa imettää ulkona! Kun se päivä koittaa, toivotan kaikki tutut ja tuntemattomat piknikille Pikku Huopalahden rantanurmikoille. Ne ovat aika kivoja kesällä.

Viihdettä ja kaiken maailman hömpötyksiä

Minäkin olen näköjään vedettävissä mukaan kaikenlaisiin blogimaailman hömpötyksiin, kun ei näin kotiäitinä ole fiksumpaakaan ajateltavaa.

Kiitos Pintaliitoblogin, sekä tietenkin Helsingin Sanomien. Tämä ei ole kuitenkaan minkäänlainen kannanotto mihinkään suuntaan, tietenkään.

Netti vie, netti tuo

Ensin alkuun: kirous, kirous, kirous. Osaan niin kovin sujuvasti painaa Ctrl-A ja heti perään Ctrl-C (ja tietenkin jatkotoimenpiteenä toisaalla Ctrl-V), mutta mitäs sitten, kun sillä toisella kerralla painaakin vahingossa liian hiljaa sitä Ctrl-nappulaa ja saakin aikaan pelkän pienen c-kirjaimen? Siinä vaiheessa pitäisi hillitä itsensä ja kaikessa rauhassa painaa Ctrl-Z, eikä suinkaan pyyhkiä sitä c-kirjainta ja/tai painaa Ctrl-V ja sen jälkeen vasta ryhtyä harkitsemaan asioita.

No, kuitenkin. Kirjoitetaan sitten uusiksi koko roska, tulikivenkatkun kera.

Piti sanomani, että luinpa eilen taas kerran hauskan anti-Facebook-artikkelin Hesarista (linkki maksulliseen digilehteen). Mokomaa yhteisöpalvelua verrattiin osuvasti Hotel Californiaan: you can check out any time you want, but you can never leave. Tarkoittaen siis, että profiili ei näennäisestä poistamisesta huolimatta katoakaan palvelimelta minnekään. No, minuahan se ei ulkopuolisena kosketa, hehe. Erik on tosin absurdisti veikannut, että kyllä minäkin vielä kuluvan vuoden aikana sinne päädyn. Hah! Sehän nähdään!

Jos kohta netissä joskus vähän pelottaa, on siellä kyllä välillä hauskaakin. Olen aika arka tekemään oikeasti ostoksia verkossa, vaikka käytännössä muodostankin ison osan ostopäätöksistäni verkon avulla ja käyn vain varmuuden vuoksi hypistelemässä konkreettista tavaraa ja luovuttamassa rahani fyysisesti liikkeessä (tai, no, siis sirukortin avulla). Nyt olen kuitenkin vuorokauden sisällä langennut jo kahdesti: eilen ostin netistä kangasta uusia verhoja varten, tänään taas ratkesin Lehden ensimmäiseen paperinumeroon. Viimeksimainittu ei tosin ole vielä täysin varmasti realisoitumassa, mutta eiköhän Lehden ennakkotilaustavoite täyty määräaikaan mennessä.

Neilan nimiäiset ovat jo puolentoista viikon päästä, ja hommia on jäljellä hurjasti. Onneksi Mellan kummitäti sentään lupasi ommella ne verhot, minun maailman huonoimmalla ompelukoneellani kun pystytään lähinnä silpomaan kankaita tunnistamattomiksi mytyiksi. Mutta kohta meillä on kevät!

Zombeja Pikku Huopalahdessa

Niin jännittävää kuin se olisikin, ne zombit ovat kyllä ihan vain minä ja Erik. Tai, no, tulihan tuo Planet Terror katsottua vähän aikaa sitten, mutta ei sen kummempaa. Me täällä vaellamme silmäpusseissa ja pidämme kiinni elämänsyrjästä epämääräisen päivärytmin ohessa.

Nyt on tosin ollut kaksi lupaavampaa yötä: Neila on nukkunut useampia 2-4 tunnin pätkiä, ja jopa juuri yöaikaan. Sitä ennen menikin viikko niin, että typykkä malttoi olla yöllä hiljaa 15-30 minuuttia kerrallaan. Kaikki muu aika pitikin sitten roikkua kiinni tississä. (Moisessa käytöksessä on kyllä se hyvä puoli, että tänään neuvolatäti punnitsi kotikäynnillään tytön reippaasti syntymäpainoaan pulskemmaksi, mikä on mainio saavutus 8 päivässä.)

Noin viikon ajan saimme nukuttua keskimäärin kaksi tuntia vuorokaudessa, mutta nyt aletaan jo saavuttaa inhimillisiä 6-7 tunnin lukemia. Katkonaisiahan ne unet vielä ovat, mutta nyt sentään ehtii jo nukahtaa ja hyvinkin.

Synnytyksen spinaalipuudutus ilmeisesti aiheutti aika hurjan päänsäryn, mikä sekin varjosti kovasti ensimmäisiä päiviä kotona. Ihka ensimmäinen yö synnytyksen jälkeen omassa sängyssä olikin jatkuvasti ruokaa vaativan vauvan ja apokalyptisen päänvihlonnan vuoksi lähinnä painajaismainen, ja mielialakin oli ensi päivinä lähinnä synkeä. Vaan kyllä se elämä on tästä vähitellen alkanut voittaa, ja arkitodellisuus alkaa tuntua taas mahdolliselta. Täytyy vain toivoa, että uusi lapsiperhe-elämä löytää hyvän rytmin ennen Erikin isyysvapaan päättymistä. Vielä tällä hetkellä olisin aika pulassa, jos joutuisin taiteilemaan kotona yksinäni näiden kahden kanssa.

Älkää siis ihmetelkö, jos näitä päivityksiä ei aina kuulu. Tai jos niistä ei löydy oikein sisältöä. Yhteys ulkopuoliseen todellisuuteen on vielä hauras.

Kotoisia kuulumisia

Nyt on ehditty olla jo yli vuorokausi kotona, mutta eipä ole oikein hotsittanut tulla koneen ääreen istumaan... Univelkaa on kertynyt valtavasti, ja sitkeä päänsärkykin vaivasi vielä pitkälle tähän päivään asti.

Perheen kuopus syntyi keskiviikkoaamuna eli 20.2.2008 klo 5.12 Kätilöopistolla. Nimeltään tämä 3510 grammaa syntyessään painanut ja 51 senttimetrin mittainen kaunotar on Neila Natalia Herrmann. Raivostuttavat 12 päivää lasketun ajan jälkeen suvaitsi tytär saapua, sentään kohteliaasti yli kolme tuntia ennen äitiyspoliklinikalta varattua yliaikaisseurantaa. Kotiin tultiin sitten eilen perjantaina iltapäivällä. Torstaina olisin itse ollut jo kovasti lähdössä eikä se uudelleensynnyttäjälle niin ennenkuulumatonta olisi ollutkaan, mutta pikkuneidin alkutaipaleen hieman kehnojen happiarvojen vuoksi meitä haluttiin pitää vielä hetki tarkkailussa. Ei mitään hätää siis, mutta näitä tylsiä rutiininomaisia käytäntöjä. No, kotona ollaan nyt kuitenkin.

Kuten odottaa saattaa, hormonivyörytys on jo alkanut eli pää on aivan sekaisin. En pysty päättämään, olisinko euforisessa tilassa, onnellisen energinen, täydessä paniikissa, totaalisen ahdistunut vaiko kenties masentunut. Itkun syitä on turha lähteä etsimään, onhan edessämme suunnattoman kaunis lapsi ja käsittämätömän pelottava tulevaisuus.

Nyt kun takana on kaksi synnytystä, koko tapahtumaan suhtautuu jotenkin täysin eri tavalla kuin sen yhden jälkeen. Nyt tämän toisen kokemuksen perusteella osaan sitten sanoa, että ilmeisesti ensimmäinen synnytys oli aikamoinen shokki. Vaikka kuinka yritti olla realisti, ei siihen kipuun sitten kuitenkaan millään tavalla pystynyt valmistautumaan. Toisella kerralla sen sitten jo tiesi, eikä se sekoittanut pasmoja niin kokonaan.

Jos ensimmäisessä synnytyksessä tein täysin ummikkona juuri niin kuin kätilö käski, tällä kertaa puolestaan itse ennemmin kerroin kätilölle mitä nyt aion tehdä ja milloin se vauva oikein on tulossa. Älkää ymmärtäkö väärin, mainiostihan se ensimmäinen synnytyskin meni ja hyvin minua siellä ohjattiin. Mutta nyt toisella kerralla oli yllättävän valtauttavaa huomata tietävänsä itse parhaiten, miten missäkin vaiheessa toimia. Lopputulos: heti synnytyksen jälkeen tuntui fyysisesti siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. No joo, väsytti tietenkin, mutta mihinkään ei sattunut. Ainuttakaan tikkiä ei tarvittu, kun yhtään minkäänlaista repeämääkään ei tullut.

Toinen synnytys oli siis kaikin puolin helpompi kuin ensimmäinen, koko 3-tuntisesta sairaalassa vietetystä osuudesta ensimmäinen puolisko meni itse asiassa suorastaan hihittelyn merkeissä ilokaasun ja hämärää läppää heittelevän kätilön ansiosta. Mutta eihän siitä mihinkään pääse: se kipu on lopulta jotain aivan kamalaa ja sietämätöntä, ja vain hullu kokeilisi moista useammin kuin kerran.

Ja lopulta ehkä kaikkein raivostuttavin vaihe oli se soutaminen ja huopaaminen ennen sairaalaan lähtöä. Koko tiistai-illan ajan supisteli kipeästi, mutta epäsäännöllisesti. Jossain vaiheessa Mellan kummisetäkin oli jo hommattu paikalle lapsenvahdiksi, mutta supistusten hidastuttua hänet lähetettiin takaisin kotiinsa. Siitä ei sitten mennytkään enää kauaa, kun mies piti hälyttää uudelleen paikalle: supistuksista tulikin yhtäkkiä säännöllisiä ja entistä kipeämpiä. No, palkintona siitä kaikesta turhauttavasta kärvistelystä olin sentään jo 6 cm auki sairaalaan saapuessani, toisin sanoen synnytys oli jo pitkällä käynnissä eikä ponnistusvaihetta tarvinnut enää kauan odottaa.

Valopilkkuja keskellä helmikuuta

Tämä päivä oli ehkä jonkinlainen valopilkku keskellä tätä kaikkea, mikä on jossain mielessä hieman aliarvioivastikin sanottu: tämä päivähän on hehkunut kuin, no, aurinko. Ilma on ollut käsittämättömän upea: eilisestä lumimyräkästä oli vielä jäljellä ohut puhtaanvalkoinen kerros kaikkialla, aurinko kimalteli täysin pilvettömältä sinitaivaalta, lämpötila oli himpun verran miinuksella ja merituuli nipisti poskia, mutta toisaalta aurinko lämmitti jo mukavasti tummia vaatteita.

Upeaahan tuossa ilmassa oli talsia Mella-neidin kanssa ulkona, varsinkin, kun täällä päin on oikein miellyttäviä kävelyreittejä. Ihasteltiin siinä sitten välillä meren rannassa penkillä istuen lokkeja ja sorsia, ja jotenkin Mellakin tuntui olevan poikkeuksellisen onnellisella tuulella. Vaikka ainahan Mella on hyväntuulinen; ehkä heijastin neitiin omaa mielialaani.

Tämän upean päivän ansiosta en ole oikeastaan yhtään harmitellut eilisiltaista pettymystä. Eilen nimittäin alkoivat kipeät supistukset, jotka vain kipeytyivät ja tihenivät puolentoista tunnin ajan. Kyllä siinä alkoi ajatus lentää kohti synnytyssairaalaa, kun polttoja tuli jo neljän minuutin välein eikä mukavaa asentoa niiden aikana enää löytynyt. Mutta niin ne vain alkoivat sitten hiljalleen harventua, joten päätin napata särkylääkkeen ja mennä nukkumaan (mikä oli Kätilöopiston päivystäjän ohje kun ensimmäistä kertaa luulin lähteväni Mellaa synnyttämään). Uni tuli hyvin, eli se siitä.

Kuten jokseenkin kuukauden ajan, supisteluja on tänäänkin tullut satunnaisesti koko päivän ajan. Eilisillasta lähtien jokainen supistus on kuitenkin ollut kipeä, mitä voi tietenkin pitää edistyksenä, jos nyt jotain hyvää haluaa siitäkin löytää. Säännöllisiä ne eivät toistaiseksi ole, mutta näin iltaa kohden aina vain kipeämpiä.

Toisin sanoen voisihan tässä olla toivoa: ehkä jo ensi yönä? Niinhän Mellankin kanssa kävi: väärä hälytys edellisenä iltana ja tositilanne vuorokautta myöhemmin. Myös huomisesta lääkärintarkastuksesta voisi olla iloa: joskus ilmeisesti ihan vain tavallinen sisätutkimus voi katkaista kamelin selän ja sysätä hilkulla olevan synnytyksen käyntiin.

Luulisi tosin, että tähän ikään mennessä olisi oppinut olemaan toivomatta liikoja.

Mikäs kiire tässä, valmiissa maailmassa

Äitiysneuvolakäynnit tuli sitten viime perjantaina hoidettua tämän mamman osalta. Nyt siirryn Kätilöopiston äitiyspoliklinikan asiakkaaksi, ja keskiviikkoaamulle (12 päivää jälkeen lasketun ajan) on sovittu ensimmäinen yliaikaistarkastus. Kuunnellaan sydänääniä, toivon mukaan myös ultrataan ja katsotaan pitäisikö jotain tehdä.

Tuskin kuitenkaan sielläkään mitään päätetään, vaikka enhän minä näistä jutuista tiedä kun ei ole aiempaa kokemusta. Mellankin kohdalla yliaikaiskontrolli oli jo ehditty varata, mutta rääpäle sentään suvaitsi putkahtaa spontaanisti ennen kuin jouduin menemään sinne. Nyt en usko vastaavanlaiseen onnekkaaseen sattumaan.

Jossain vaiheessahan se lapsi sieltä ulos pakotetaan, mutten elättele toiveita kovinkaan pikaisesta käynnistyksestä. Oloni on mitä mainioin, lapsikin on voinut koko ajan erinomaisesti, olen uudelleensynnyttäjä ja edellinen kakara oli yli nelikiloinen ja tuli silti sujuvasti ulos. Toisin sanoen tuskin ammattilaisilla on kovinkaan korkeaa motivaatiota lähteä keinotekoiseen käynnistykseen vielä lähiaikoina. Kai sitä pidetään jotenkin viimeisenä oljenkortena.

Jee.

Olen onnistunut edelleen välttelemään puhelimeen vastaamista. Joskus olen lähettänyt soittajalle tekstiviestin perään, mummolle en sitäkään, kun en ole varma osaako hän edes lukea niitä. Tilanne jatkunee samanlaisena maailman tappiin.

Kiinni

Tänään oli neuvola, ja terkkaria nauratti meidät nähdessään. Ei se viime viikollakaan enää odottanut meidän saapuvan paikalle, ja vielä yllättyneempi oli tänään. Niin, no, niinpä.

Vauva on kuulemma laskeutunut ja pää kiinnittynyt lantioon. Enkä minä ollut huomannut mitään. Sydänääniä taas ei voitu heti alkaa kuuntelemaan, kun oli käynnissä oikein tiukka supistus. Enkä minä huomannut mitään, koko supistusta. Onhan noita nyt ennenkin nähty. Lopulta oli kuitenkin tasaiset ja rauhalliset sydänäänet, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi ei lähtenyt heti juoksemaan pois anturin alta. Mihinkäs se olisi lähtenytkään, pää jumissa poloinen.

No, pään kiinnittyminen tarkoittaa nyt sitä, ettei ambulanssia tarvitsekaan tilata vaikka lapsivesi menisi. Ihan omalla autolla saa sairaalaan raahautua. Sitten joskus teoreettisessa tulevaisuudessa.

Verenpaine oli ihan hitusen verran noussut, ollen kuitenkin edelleen minulle tyypillisen matala. Kuulemma usein synnytyksen alla verenpaine nousee.

Itse kukin saa nähdä näissä tiedoissa merkkejä vaikka mihin, minen enää jaksa hössöttää.

Viime päivien saldo

Lauantai:

• Sämpylöitä (tripla-annos eli kuusi pellillistä: 1,5 litraa kättä lämpöisempää maitoa, kolme pussia kuivahiivaa, iso loraus siirappia, mausteita oman maun mukaan (esim. suola, pippuri, chiliseos, provencale, timjami), kolme kourallista kaurahiutaleita, sämpyläjauhoja käsituntumalla n. kolmisen kiloa, sikana oliiviöljyä (desi? puolitoista?). Vaivaa taikina, anna nousta. Muotoile sämpylät, laita päälle juustosiivuja tai suola-pippuriseosta. Paista 225 asteessa 10-15 minuuttia.)
• Kaakaopalloja (tupla-annos: 200 grammaa margariinia, kaksi kuppia sokeria, neljä kuppia kaurahiutaleita, kaksi ruokalusikallista vanilliinisokeria, kuusi ruokalusikallista kaakaojauhetta, iso loraus (desi?) kylmää espressoa. Pyörittele kookoshiutaleissa.)
• Vitutusta (Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä.)

Sunnuntai:

• Päiväkävely (Pue päälle lämpimästi, koska alle 2-vuotiaan kävelytahdilla tulee muuten kylmä. Etsi jokin kiva reitti, jota et ole vielä kulkenut. Mäet ovat hyviä, myös purot. Sorsat piristävät.)
• Pastakastike seuraavan päivän lounaaksi (400 grammaa jauhelihaa, pari sipulia silputtuna, tölkki tomaattisosetta, tölkki tomaattipyrettä, pari ruokalusikallista aurinkokuivattuja tomaatteja, mausteita maun mukaan (esim. provencale, rosmariini, timjami, persilja) Lämmitä kattilassa.)
  
• Vitutusta (tupla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Vastaa puheluun, jossa kysytään, joko olet synnyttänyt.)

Maanantai:

• Vitutusta (tripla-annos: Hankkiudu raskaaksi. Älä synnytä. Pelkää oksentavasi palanneen aamupahoinvoinnin vuoksi. Mene leikkipuistoon sateella, tuo kotiin märän hiekan kuorruttama alle 2-vuotias.)

Tänään.

Laskettu aika. Neuvolakin oli ("siellä se ylhäällä liikkuu, ei näytä pitävän kiirettä"). Tiedoksi vain, että puhelin on sitten äänettömällä: tänään ei oteta vastaan "no, mikäs on vointi" -tiedusteluja. Tekstiviestejä saa tietenkin kuka vain lähettää, mutta vastauksia odotellessa ei kannata pidättää henkeään.

Täällä edelleen

Ajattelin vain uteliaille kertoa, ettei ole mitään kerrottavaa. Täällä sitä edelleen kökitään, kotosalla maha pinkeänä. Mella uhmailee eikä enää suostu nukkumaan niin kuin kiltit lapset, mikä hieman pelottaa: millainen protestivyöry onkaan edessä siinä vaiheessa, kun talossa on toinenkin tuhmuri? Eikö niiden vaikeuksien pitänyt sentään alkaa vasta silloin?

No, saa nähdä. Eilen valvoin pari tuntia puolenyön maissa, kun tuli pikkuruisia vaimeita supistuksia. Ajattelin jo, että olisikohan lähtö samana yönä edessä. Aivan vastikkeetontahan sellainen ennustelu oli, mutta kuitenkin. Tänään on sitten jo useamman tunnin ajan supistellut ihan hiljaa ja melkein huomaamatta, mutta aika tiheään ja säännöllisesti. Se voi tarkoittaa jotain, tai voi toisaalta olla tarkoittamatta yhtään mitään.

Ei uutisia. Älkää pidätelkö henkeänne.

Taival jatkuu vaikka askel painaa

Nyt viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän raskaampaa tämä olo, vaikken sinänsä koe olevani huonossa kunnossa. Liitoskipuja on kuitenkin ilmaantunut, ilmeisesti vauva on nyt ryhtynyt sahaamaan ylös ja alas harkitessaan lopullista laskeutumista. Eipä ole rääpäleen pää kuitenkaan vieläkään kiinnittynyt lantioon, eikä välttämättä teekään ennen kuin synnytys jo käynnistyy. Tämä tarkoittaa sitä, että jos lapsivedet kotioloissa menevät (niin kuin kävi Mellan tapauksessa), täytyy hakeutua makuuasentoon ja soittaa ambulanssikyyti sairaalaan. No, olisihan se varmaan kokemus sekin, ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Kun ei kuitenkaan mikään hengenhätä olisi, ettei tarvitsisi olla oikeasti mistään huolissaan.

Supistelut ovat kuitenkin loppuneet, ja koko odottaminen maistuu entistä enemmän puulta. Siihen on tullut jo tympäännyttyä sen verran, ettei minkäänlainen dramaattinen lopputulema vaikuta enää todennäköiseltä. Erik on kuunnellut epäuskoisena, kun minä yritän selittää uskovani tämän mahan tästä vain hiljalleen unohtuvan ja hiipuvan pois. Hiljalleen kaikki raskausoireet katoavat, ja kesään mennessä mahani on huomaamatta kutistunut entiselleen. Eikä kukaan enää muista, että jossain vaiheessa odotetiin perheenlisäystä. Koko homma vain... haihtuu vähitellen pois.

Toisin sanoen, jos aiemmin ajattelin todella paljon lähestyvää synnytystä, nyt koko juttu on jo ihan passé. So last week. Ketä enää kiinnostaa? Vanha juttu. Ja kaiken lisäksi jo kertaalleen koettu. Ei jaksa enää pinnistää.

Tuntuu, että ajatuksenjuoksu hidastuu samaa tahtia askelen myötä. Sain kreivin aikaan nastat kumisaappaideni pohjaan, tänään olisikin ollut varmaan hengenlähtö lähellä keskuspuistossa ilman liukuesteitä. Hidasta nytkytystä se meno nastojenkin kanssa oli, kävi Mellallakin rattaissa jo aika pitkäksi kun äiti se vain matelee. Ja kotona sitten ei meinaa enää päästä tuolista ylös, lihakset ovat sanoneet sopimuksen irti.

Ei se niin erityisesti ärsytä tai harmita, vähän vain kyllästyttää. Hohhoijaa.

Niin siihen laskettuun aikaan on tänään tasan viikko. Erikin mukaan lapsi syntyy ensi viikolla, ja mies onkin päättänyt mennä maanantaista lähtien joka päivä autolla töihin. Saa sitten samalla napattua Kumpulasta lastenvahdin mukaan, "kun" soitto tulee.

Sieltä mitään tule.

Odotus alkaa jo tympäistä

Nyt on vajaat kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan, ja odotus alkaa jo maistua puulta. Jo viikon ajan on ollut päivittäisiä harjoitussupistuksia, mutta niin kovin vaimeita, ettei niistä oikein toivoa saa. Neuvolatäti kutsui niitä lohduttavasti "lähtölaskennaksi", mutta mitäpä sekään tarkoittaa? Kyllähän se lähtölaskenta käynnistyi jo yhdeksisen kuukautta sitten. Tässä voi silti mennä vielä viikkoja.

Jotenkin tuntuu siltä kuin koko elämä olisi standby-tilassa tämän loppuodotuksen vuoksi. Ei oikeasti voi tehdä mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia, kun ei mistään tiedä mitään. Alkaa tuntea jo olonsa hieman mökkihöperöksi, vaikka toki käymme Mellan kanssa päivittäin ulkona. Ystäviä vain ei tule oikein nähtyä, mikä siihenkin sitten on syynä. No, ainakin se, ettei oikeasti voi sopia mitään tapaamisia pidemmän ajan päähän. Tänään kovasti yritin soitella meille vieraita illaksi, mutta harvapa muutaman tunnin varoitusajalla olisi lauantai-iltana vapaa. Niin, paitsi me. Kun ei voi mitään suunnitellakaan. Ja kun melkein kenelläkään muulla ei ystäväpiirissä ole lapsia, eivät aikataulut vain osu yksiin ilman etukäteissuunnitteluja.

Ei vain nyt jaksaisi enää miettiä koko juttua. Tulisi nyt vain ulos ja olisi sillä selvä. Voisi alkaa taas elää tätä elämäänsä, tai sitä uutta elämäänsä. Jotain elämää.

Minä ja mammat

Mellan kanssa viimeksi äitiyslomaillessani en käynyt missään äiti- tai perhetapaamisissa: minähän olin tytön kanssa kotona vain 6-kuukautiseksi asti, eikä neiti niin pienenä vielä kaivannut minkäänlaista aktiviteettia. Äidille olisi ehkä tehnyt hyvää nähdä vähän muitakin ihmisiä päiväsaikaan, mutta jotenkin en vain koskaan saanut itseäni liikkeelle. Erikiä me taisimme kyllä käydä aika usein katsomassa töissä, sinne kun oli juuri sopivan mittainen kävelymatka edellisestä asunnosta. Ja tietenkin pienen vauvan kanssa oli helppo kierrellä myös keskustassa ja kaupoissa.

Nyt Mella on kuitenkin jo sen ikäinen, että tarvitsee vähän enemmän seuraa tai ainakin puuhasteltavaa. Minäkin olen päättänyt ryhtyä torjumaan synnytyksenjälkeistä masennusta (tai siis sitä lievempää babybluesia) jo etukäteen, ja olen vähän käynyt ihmisten ilmoilla leikittämässä Mellaa. Pari kertaa on käyty läheisessä leikkipuistossa muiden perheiden (lue: äitien ja lasten, isiä ei missään näy) joukossa ja tänään käytiin MLL:n perhekahvilassa.

Aiemmin olen vältellyt tällaisia tilanteita ihan vain siitä syystä, etten jotenkin usko osaavani samaistua muihin äiteihin. En haluaisi jämähtää keskustelemaan kakkavaipoista, kävelemään ja puhumaan oppimisista sekä muista lapsiperheiden vakioaiheista: enhän minä ole identiteetiltäni mikään kotiäiti. Tälläkin kertaa olen palaamassa töihin lapsen täyttäessä puoli vuotta, ja pidänkin työntekoa aika määrittävänä tekijänä elämässäni. En minä osaa olla hoitovapaalla elävien pirttihirmujen kanssa! Erikhän se on meillä ennemminkin se kotivanhempi, vaikka työ on hänellekin tärkeää.

Stereotypioistahan siinä varmaan on kyse, mutta jostain ne kliseetkin syntyvät. En vain ole aiemmin uskaltanut testata ennakkoluulojeni paikkansapitävyyttä. Niinä parina kertana kun olemme leikkipuiston hiekkalaatikolle menneet, on Mellalla ollut kyllä kovin hauskaa, mutta minä olen seurannut äitisisäpiirin jutustelua hieman varauksellisesti. Kaikki ovat kyllä ystävällisiä ainakin noin pintapuolisesti, mutta ei minua ole innostanut lyöttäytyä varsinaisesti kenenkään juttusille. Äipät tuntuvat siellä puistossa tuntevan toisensa jo pidemmältä ajalta, ja puheenaiheet ovat (silti vai juuri siksi?) ihan vain perheasioita: kuka hankkii kuinkakin monta lasta ja millaisia heidän pilttiensä rutiinit ovat. No, ihan kiva.

Tämänpäiväinen perhekahvila olikin sitten tässä valossa todella yllättävän myönteinen kokemus. Sielläkin varmaan muut tunsivat toisensa jo etukäteen, mutta silti muut äitylit tulivat heti ovelta asti juttelemaan ja saivat kaltaiseni aloittelijan tuntemaan alusta asti olonsa tervetulleeksi. Ja niinpä sitä minäkin istuskelin puolitoista tuntia puhumassa lasten kehitysvaiheista... Samaistumista helpotti varmasti se, että paikalta löytyi toinenkin suomalais-saksalainen pikkunapero. Siinä sitten saatoimme vertailla kokemuksia ja näkemyksiä kaksikielisen ja -kulttuurisen lapsen kasvattamisesta Pikku Huopalahdessa. Ja Mella katsoi monttu auki, kun kuuli yhtäkkiä ympäriltään saksaa vaikkei isi ollut edes paikalla.

Saapa nähdä, miten tässä jatkossa hörhöytyy. Lupaan pitää kotiäitiyteen yhä riittävän henkisen etäisyyden, vaikka päätyisinkin viettämään aikaa muiden kotona oleskelevien äitien kanssa. Eihän sieluaan nyt ihan täysin saa myydä.

Pitkästä aikaa pensseli kädessä

Eilen maalasin taas pitkästä aikaa taulua, mutta laiskuuttani en ole saanut räpsäistyä siitä valokuvaa tänne plokiin. Ehkä sitten, kun se valmistuu... Joskus hamassa tulevaisuudessa. Samaista taulua minä nyt maalasin, mitä joskus taannoin luonnostelin ja blogissakin esittelin.

Oikeasti, enpä olisi uskonut, että näin pitkä tauko tulee. Nyt oli meinaan ensimmäinen kerta, kun maalasin Mellan olemassaolon aikana. Ihan totta! Melkein kaksi vuotta. Ei kyllä tuntunut siltä, äkkiä tämä aika on näköjään mennyt.

Aina ennen maalaaminen on ollut hyvä keino olla ihan vain itsekseen omien ajatustensa kanssa, kyseessä on siis ollut erittäin henkilökohtainen tapahtuma. Joskus nuorempana toki maalasin porukassakin joitain kertoja, mutta pääasiassa kyse on ollut aina omasta rauhasta sopivan musiikin tahdittamana.

Eilen kuitenkin halusin antaa Mellan pyöriä ympärillä ja katsella puuhiani, ja pahimpia sotkuja estämään tarvittiin tietenkin Erik lastenlikaksi. Ja yllättävän hyvin sekin meni, ei haitannut yhtään, vaikka ympärillä oli uteliasta yleisöä. Aiemmin niin intiimi puuha näkyy sopivan myös perhetapahtumaksi. No, eiköhän siitä mene uutuudenviehätys, eli tuskin Mella nyt kamalan usein jaksaa katsella äitinsä tuhruilua.

On tuo hyörinä ympärillä kyllä yleensäkin ihan tervetullutta. Voisi luulla, että sohvalla makaava väsähtänyt odottaja kaipaisi hetken hiljaisuutta saadakseen unen päästä kiinni, mutta itse asiassa ei. Jos olen illalla kovin uupunut ja kaipaan lepohetkeä, haluan nimenomaan maata sohvalla ja kuunnella Mellan ja Erikin mekastusta. Makuuhuoneen suojissa en ikinä nukahtaisi, mutta sohvalla Mellan jumppamattona uni tulee silmään alta aikayksikön. Jotenkin se kaikki touhuaminen rauhoittaa.

Pitäisiköhän jossain vaiheessa ryhtyä maalaamaan jo Mellankin kanssa? Sormiväreillä meillä on toki taiteiltukin, mutta omia akryylimaalejani ja pensseleitäni en ole Mellalle vielä antanut. Mutta eivät ne kai niin vaarallisia ole, vesiliukoisiahan ne? Eikä Mella enää nykyään laita asioita suuhunsa, korkeintaan niistä tulisi sotkua. Pitää varmaan kokeilla ja vuorata maalaushuoneen lattia kokonaan sanomalehdillä.

Note to self: käy ostamassa mustaa akryylimaalia, jostain syystä vanha putkilo oli syöpynyt puhki (?!) eikä se tummanvihreästä ja poltetusta siennasta sekoitettu korvike ollut tarpeeksi väritöntä.

Uhmaikä alkoi tänään

En tiedä, mihin aikaan virallisten opaskirjojen mukaan alkaa ensimmäinen uhmaikä, mutta meillä se alkoi tänään. Kyllähän Mellalla on hiljalleen alkanut kasvaa oma tahto, jota välillä demonstroidaan ponnekkaastikin. Mutta varsinaista uhmaa ei ole mielestäni vielä ollut, vaan mahdolliset kiukunpurkaukset ovat olleet säännösteltyjä ja lyhytkestoisia.

Tänään neiti on ollut poikkeuksellisen omatoiminen koko päivän ajan, mutta käyttäytyi kuitenkin päiväsaikaan siivosti. Mitä nyt vähän sotki mysliä kulhon ympärille, sehän nyt on vain normaalia. Mutta Erikin saavuttua kotiin on omatoimisuus muuttunut suunnitelmalliseksi rikollisuudeksi: pimu vain säntäilee tuhmuudesta toiseen. Kun neiti on häädetty pois keittiön laatikoilta, riiviö siirtyy kirjahyllyyn. Kun meikkeihin ei saa koskea, käydään siivouskaapilla. Ja koko ajan siinä välissä lyödään, raavitaan, potkitaan ja purraan isiä, koska se on hauska leikki, ainakin kikatuksen perusteella. Ja paras vitsi on "ei", mikään ei naurata niin paljon kuin sen sanan kuuleminen.

Viime päivinä pottatouhuissa on ollut huimaa kehitystä: nyt pottaan tehdään pisuja jo päivittäin, eli tyttö on jo selvästi ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Tänään niitä lätäköitä on kuitenkin alkanut ilmestyä kaikkialle muualle paitsi pottaan. Erik on ilmeisesti kantanut Mellan liian monta kertaa huoneeseensa rauhoittumaan, sillä neiti tuli naama pokkana lorottamaan isin jalkaa pitkin. Kyse oli ilmiselvästi ihan silkasta kostosta, pottakin nimittäin sijaitsi alle metrin päässä. Tästä tyttö siirtyi jatkamaan pisutteluaan sähköjohtojen päälle, säilyttäen edelleen uhmakkaan katsekontaktin isäänsä.

Summa summarum: yhtenäkään yksittäisenä päivänä ei tässä kotitaloudessa ole todistettu yhtä tiivistä tuhmailua. Mellan uhmaikä siis alkoi 17.1.2008, kun tyttö on himpun päälle vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen.

Lisäys 18.1.: Unohdin kokonaan mainita yhden huomionarvoisen tuhmuuden, johon Mella kykeni eilen. Neidin tuoreimpiin taitoihin kuuluu myös ovien avaaminen, mistä rohkaistuneena tyttö uskaltaa nykyään myös sulkeutua yksinään ovien taakse. Olemme jo oppineet, että jos Mella sulkee oven perässään, on mielessä jotain kiellettyä. Eilen kuulimmekin paukahduksen, ja totesimme Mellan taas kerran sulkeutuneen omaan huoneeseensa. Kävi ilmi, että typykkä oli käynyt vaivihkaa nappaamassa eteisestä käsilaukkuni ja mennyt penkomaan sitä salassa omaan piiloonsa.

Eihän tuollaisesta voi oikeasti edes suuttua, niin vaikuttavia nämä juonittelut ovat.

Mielessä vain se yksi asia

Lauantaina tuli oikein parin tunnin ajan säännöllisiä mutta heikkoja ennakoivia supistuksia, ja ajtukset kääntyivät entistä tiukemmin kohti tulevaa synnytystä. Mellaa odottaessani en päässyt tällaisista supistussessioista nauttimaan ennen kuin synnytys oli jo muutaman päivän päässä, mutta eihän se toki tarkoita, että olisin nyt lähdössä lähiaikoina Kätilöopistolle. Moni taitaa saada niitä ennakoivia supistuksia jo pian puolivälin jälkeen, ja ovatpa ne joillakin jopa oikein kipeitä. Itselläni ne hädin tuskin tuntuivat, mutta rauhassa sohvalla istuessa kuitenkin pääsin niitä seuraamaan.

Mellaa odottaessani en koskaan ollut kiinnostunut lukemaan toisten ihmisten synnytyskertomuksia, eikä tällainen naisten sotakeskustelu ole tähänkään asti järin innostanut. Ei siksi, että se ajatus pelottaisi: jotenkin muiden henkilökohtaiset kokemukset eivät vain mitenkään ole minua liikuttaneet. Enpä ole ollut kiinnostunut selittämään omiakaan kokemuksiani ummet lammet, kun se tuntuu ihan vain minun, Erikin ja Mellan väliseltä asialta. Tuskin se nyt ketään muuta kiinnostaisikaan, vai?

Nyt huomasin kuitenkin viettäväni ison osan sunnuntaita netissä lueskellen kaikennäköisiä tarinoita synnyttämisestä. Ja mieliala oli aika herkkä, itkukin pääsi. Ei mikään surun tai pelon itku, vaan ihan silkka liikutuksen itku. On aivan erilaista lukea synnytyskertomuksia nyt, kun itselläkin on jo yksi kokemus takana. Siinä ei oikeastaan lue muiden kokemuksista, vaan yrittää löytää yhtymäkohtia omiin elämyksiinsä. Ja Mellan syntymän muisteleminen liikuttaa kyllä edelleen aika helposti, vaikka itse tapahtumassa olinkin lähinnä turta: ne tunteet tulivat vasta myöhemmin, valokuvia katsellessa.

Tuli nyt sitten elettyä taas mahdollisimman yksityiskohtaisesti se, mitä salissa on tapahtunut. Tietenkin kuvittelen myös tarkkaan sen, miten tämä seuraava synnytys menee. Mellaa odottaessani en juurikaan pähkäillyt synnytyksen kulkua etukäteen, kun ei siitä ollut harmainta aavistustakaan. Teoriassa tietenkin tiesin eri vaiheet, mutta eihän sitä todellisuutta vain voinut kuvitella. Mutta nyt taas luulen muka tietäväni tarkkaankin, miten se voi mennä. Siis nimenomaan VOI mennä.

Onkohan huono asia, että on niin selvät käsitykset yhdenlaisesta synnytyksestä? Se toinenhan voi olla jotain aivan muuta. Ehkä toinen synnytys tuleekin sitten suorastaan shokkina, kun on kuvitellut tietävänsä millainen se on, ja sitten se yllättääkin? Olisiko parempi mennä sinne täysin ummikkona? Mutta mahdotontahan se on kieltää itseään ajattelemasta tulevaa.

No, ainakaan ei yhtään pelota, ei vieläkään. Lähinnä suututtaa ja ärsyttää se, että todennäköisesti pitää vielä odottaa monen monituista viikkoa. Minä voisin mennä jo heti. Tällä hetkellä on vaikea innostua jostain muusta, haluaisin hoitaa nyt tämän jutun pois alta ja miettiä sitten vasta muutakin elämää. Kuka jaksaa laittaa jotain ruokaa, kun voisi olla synnyttämässä uutta ihmistä?

Varoitus: teksti sisältää paljaita rintoja

Kohta tämäkin itsellinen nainen muuttuu taas vähäksi aikaa maidontuotantolaitokseksi, kun uusi jälkikasvu ilmaantuu rinnoille roikkumaan. Mellan imettäminen oli loppujen lopuksi varsin vaivatonta ja mukavaa, vaikka oli se kyllä mukava lopettaakin: jotenkin sitovaahan se on.

Mellan kohdalla kaikkein mukavinta oli se, että selvisin koko vuoden mittaisesta (juuri niin, minä imetin noin vuoden ajan, te kiinnostuneet) elämänvaiheesta tutustumatta ollenkaan aiheesta käytyyn keskusteluun. Kyllähän minä siis tiesin, että on olemassa varsin kiihkoilevia ja syyllistäviä näkemyksiä imetyksen oikeasta kestosta, mutta sinänsä imetystapahtumaan liittyvään (netti)keskusteluun en tutustunut.

Minulle tuli siis oikeasti vasta imetyksen loputtua (tai ainakin loppupuolella) täysin uutena tietona se, että julkisilla paikoilla imettäminen oikeasti häiritsee aika montaa ihmistä. Tai ehkä nämä asiasta kiusaantuneet vain ovat tavallista äänekkäämpiä intternetissä, mutta jotenkin ne satunnaiset kommentit virtuaalimaailmassa tuntuvat nimenomaan vastustavan julki-imetystä. Mielenkiintoista on myös se, että jostain syystä julki-imetys häiritsee nimenomaan naisia, ei miehiä.

Tällä blogilla nyt ei ole kovin laajaa lukijakuntaa, joten ei tässä varmaan mitään aivan ihmeellistä keskustelua saada käyntiin. Ja onhan tämä aihe ilmeisesti kulunut, vaikka minä en näihin keskusteluihin olekaan niin paljon osallistunut.

Mutta ihan oikeasti, häiritseekö julkisella paikalla imettäminen tosiaan enemmistöä? Ketä, ja miksi?

No, kyllähän sitä saattaa joskus jostain vähän nolostua, ja voin ymmärtää, että ehkä kaikki äidit eivät häveliäisyyttään kehtaa paljastaa itseään väenpaljoudessa. Mutta suomalaisessa saunakulttuurissa en silti voi käsittää varsinaista pahastumista, korkeintaan pienen nolostuksen ja hämmennyksen. Eihän sitä tissiä tarvitse tuijottaa, jos se nolostuttaa!

Julkisia paikkoja on tietenkin monenlaisia, eikä sitä ehkä tarvitse siinä kaikkein näkyvimmällä paikalla kaivaa rintavarustustaan esiin. Kyllähän se vauva pystyy paremmin keskittymäänkin, jos vetäydytään vähän syrjemmälle. Mutta kaikkialla ei ole mahdollisuutta vetäytyä syrjään, eikö kaikkialle siis saa mennä?

Itse olen imettänyt ainakin Unicafessa (sellaisessa pienemmässä sivuhuoneessa, jossa usein hoidetaan lapsia kahvittelun ohessa), ruokaravintolassa (kyllä, ihan pöydässä kesken ruokailun, kun ei siellä ollut parempaakaan tilaa tarjolla), kahvilassa, tavaratalossa (vieläpä miestenosaston nojatuolissa, siellä kun on yleensä enemmän tilaa ja rauhallisempaa kuin naistenosastolla), puistossa ja pankissa. Kaikkialla hakeudun ensisijaisesti rauhalliseen nurkkaan ja käännän tuolin vielä niin, että saan olla mahdollisimman itsekseni. En kuitenkaan millään lailla siitä syystä, ettei kenenkään tarvitsisi minua katsella, vaan yksinomaan suodakseni ruokailevalle lapselle hieman rauhaa ja nopeuttaakseni siten koko toimenpidettä. Olisihan toki ihanaa, jos jokaisessa kaupassa olisi takahuone imettäville ja jokaisen ravintolan WC-tiloissa penkki vauvan ruokkimista varten, mutta näin nyt vain ei ole.

Tiedän, että näissä lapsiin liittyvissä keskusteluissa kaikkein vihatuimpiin argumentteihin kuuluu tämä klassinen "ei voi tietää, jos ei ole kokemusta omista lapsista". Tässä tapauksessa julki-imetyksen vastustajien kohdalla en kuitenkaan osaa oikein kuvitella muutakaan selitystä: eivätkö he tosiaan ymmärrä, mistä on kyse?

Mikä olisi vaihtoehto julki-imetykselle? Ei, nälkäistä pikkuvauvaa ei voi jättää imettämättä tai siirtää ruokailua siihen, että päästään kotiin. Pienivatsainen nälkäinen vauva ei voi odottaa esim. tuntia, vaan ruokaa on annettava heti. Ja olisiko se ravintolatunnelman tai vaikka muiden pankkissa jonottavien mielenrauhan kannalta muka parempi, jos pieni palosireeni huutaisi kovenevalla äänellä tunnin ajan nälkäänsä? Saattaisi tulla murhaavia katseita siinäkin tapauksessa, ellei peräti heitettäisi ulos koko tilasta.

Olisiko vaihtoehtona sitten äidin jääminen kotiin? Vuoden aikana ei sitten käydä ravintolassa (tämän voi kestää, en minäkään oikeasti imettänyt ravintolapöydässä kuin kerran: mutta silloin olikin hääpäivämme, ja halusimme juhlistaa sitä. Päästäkää koirat irti.), ei muissa kaupoissa kuin lähiruokakaupassa (äidit ja vauvat eivät tarvitse vaatteita, hehän lämpiävät keskinäisestä rakkaudesta), ei pankissa (perheelliset eivät ota lainaa, sijoita tai avaa tilejä) eikä ulkona, vaikka ilma olisi kaunis. Kaiken kaikkiaan imettävä äiti+lapsi-yksikkö ei lähde pois neljän seinän sisältä yli kahden tunnin mittaisiksi ajoiksi, jotta ruokahuolto olisi turvattu säädylliseen malliin. Samalla voitaisiin kuitenkin lisätä mielenterveystyön määrärahoja ja valmistautua synnytyksenjälkeisen masennuksen räjähdysmäiseen lisääntymiseen.

Ei vain voi ymmärtää. Voisiko joku selittää tämänkin? Olisi kivaa, jos voisin toisenkin lapsen kohdalla imettää yhtä vapautuneesti ja rentoutuneesti kuin ensimmäisen. Kunpa en olisi ikinä avannut tätä kirottua intternettiä ja joutunut kohtaamaan maailman pahuutta silmästä silmään...

Sosiaalisen median paluu

Ainakin Miina huomasi taannoisen puhinani sosiaalisesta mediasta, ja raapusti aiheesta tekstin omaankin plokiinsa. Kiukustuneena sainkin huomata sen vähäisenkin keskustelun aiheesta valuneen tätä myötä Miinan sivuille, pah. Tätä tämä sosiaalinen media nyt sitten on, prkl. Jatkanpa itsepintaisesti aiheesta.

Kuten kunnon poliitikon kuuluukin, ottaa Miina teemaan hienoisesti pehmeämmän otteen. Itse en ole poliittinen eläin, mutta vesitänpä minäkin aiempaa puhinaani: kyllä, minullekin on tullut LinkedInin kautta yksi ilahduttava yhteenotto vuosien takaiselta tuttavalta, sivuttiinpa jopa työasioita. Mutta onhan tuo aika turhaksi jäänyt. Eikä LinkedIn ehkä kuitenkaan ole se minun puhinani pääkohde, se kun ei koskaan ole saanut valtaisaa ihq-konsensusta taakseen ainakaan minun lukemissani lehdissä.

Facebookkiinkaan en pääasiassa tutustu ihan vain jääräpäisyyttäni, hitto vie, tuollaisesta hullutuksesta on pysyttävä kaukana. Aivan varmasti siellä voisi olla hauskaakin, mutta se ei ole se pointti. Minä - en - vain - voi - sietää - sitä - mediakohkaamista. Haluaisin jo uuden totuuden, kiitos.

Mutta mitä Ilkankin kehumaan Jaikuun tulee, siinä kohtaa en taivu: olen niin vanhanaikainen, etten edes selitysten jälkeen voi ymmärtää, miten siitä voi olla enemmän kuin marginaalista iloa. Jaiku vaatinee täysin erilaista elämäntyyliä, sellaista, johon minä en ole oppinut. Minua ei haittaa, vaikken tiedäkään kaikkien kavereideni senhetkistä olinpaikkaa ja fiilistä. Jos se minua kiinnostaa, osaan ihan itse ottaa yhteyttä ja kysyä. Aika usein ei kuitenkaan edes kiinnosta. Toisaalta olisi kyllä hauskaa, jos Erikissä olisi jokin mikrosiru, jonka avulla olisin koko ajan täysin tietoinen hänen menemisistään ja ajatuksistaan. Erikistä se ei kuitenkaan olisi kuulemma yhtään hauskaa.

Koska Jaiku on minulle vieläkin käsittämättömämmän turha, se mediamyllytys ottaa pattiin sitäkin enemmän. Okei, Facebook on niin iso juttu kun kerran "kaikki" ovat siellä, mikä sitten olikaan muna ja mikä kana. Mutta hyötyynsä nähden nämä "mullonmageetrillitjasiistilätsä"-tyypit ovat todella paljon esillä. Liiketoiminnastahan siinä on tietenkin kyse, ainakin niissä lehdissä, joissa asiaa hypetetään: kyllähän nyt Googlen uusi ostos Pohjolan perukoilla ylittää uutiskynnyksen. Mutta kun minä en vain ymmärrä, mitä ne kaikki siinä näkevät. Millaista maailmaa näillä 28-vuotiaalle liian moderneilla palveluilla oikein rakennetaan?

No, kunhan Mella tuosta vähän kasvaa, saa hän selittää nämä asiat minulle. Siihen mennessä röyhistelen rintaani, sillä meilläpäeikatsotadigiteeveetävaanvietetäännykyäänpaljonenemmänlaatuaikaa.

Niin, se flunssa tuli. Hauska olo, pää vähän leijuu. Huomaako sen?

Myöhempi lisäys: Jostain syystä unohtui tästä kaikesta sanoa se, mikä eniten ottaa pannuun: se taikasana "verkostoituminen". Vuoden viimeisessä Talouselämässä käsiteltiin trendejä, ja tietenkin mainittiin myös Facebook ja Jaiku. Löytyipä lehdestä myös raivostuttava artikkeli verkostoitumisesta. Notta tiedätte sitten valita kaveripiirinne siihen malliin, että ura urkenee. Se on tärkeää!

Kerrottiinpa kyseisessä artikkelissa myös, täysin ilman lähdeviitteitä, että eräässäkin tutkimuksessa todettiin lukuisia puolituttuja omaavien opiskelijoiden työllistyneen paremmin kuin muutaman sydänystävän haalineiden. Sen kummemmin ei sitten pohdittu, oliko hyvän työllistymisen syy tosiaankin hyvänpäiväntuttujen verkosto vai voisivatko vain tietynlaiset ihmiset käydä hyvin kaupaksi niin pintapuolisissa verkostoissa kuin työpaikoillakin. Johtopäätös: hanki puolituttuja, saat työpaikan. Olit millainen työntekijä ja ihminen hyvänsä. Parisuhteeseen panostaminen sen sijaan heijastuu kielteisesti työmarkkinoilla, notta tiedät.

Kuukausi jäljellä

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, ja olen niin seremoniallista tyyppiä, että tällaiset merkkipaalut on noteerattava. Kuten moneen kertaan on todettu, elättelen toki itse toiveajattelua ennen laskettua aikaa syntyvästä naperosta, onhan kyseessä jo iso mötikkä. Tosin Mellakin oli koko ajan iso mötikkä, ja syntyi sitten 8 päivää lasketun ajan jälkeen reippaasti yli nelikiloisena. Eli mitäpä tässä turhia ennustelemaan, vaikka vedonlyönti Erikin kanssa onkin käynnissä.

En minä aikaista synnytystä sen takia toivo, että tämä raskaana oleminen olisi jotenkin erityisen tukalaa. Itse asiassa kumpikin raskauteni on tainnut olla varsin helppo, tosin tässä toisessa oli kyllä alkuvaiheessa oikein viheliäs pahoinvointi. Mutta kun siitä selvittiin, on kaikki mennyt aika hyvin. Eihän tässä nyt mihinkään urheilusuorituksiin olla ryhtymässä eli juokseminen ei tulisi mieleenkään, mutta kyllä ihan tavallinen kävely ja muu oleminen ja eläminen onnistuu aivan hyvin. Käveleminen onkin ihanaa, nyt kun lomalla pääsee ulos päivänvalon aikaankin.

Mellalle on kovasti selitetty, että äidin mahan sisällä on vauva. Viesti onkin mennyt jollain tavalla perille, ja neiti haluaakin aina muutaman minuutin välein kurkistaa paitani alle ja katsoa vauvaa. Tai siis Babyä, saksaksi Mella on sen sanan oppinut. Kyseessä onkin yksi harvoista sanoista, jotka Mella sanoo saksaksi. Muuten suomen kieli jyrää täysin.

Mella on myös viime aikoina kiinnostunut huomattavasti aiempaa enemmän kaikenlaisista vauvoista: jokaiset lastenvaunut herättävät innostusta ja sanomalehdistäkin bongataan vauvakuvia. Mella on myös hyvin perillä siitä, että makuuhuoneessamme majaileva kehto on vauvan sänky.

Toisaalta Mella kuvittelee myös, että hänenkin vatsassaan on vauva. Toisin sanoen tuskin pirpanamme osaa kuvitellakaan, että jonain päivänä äidin maha tyhjenee ja vauva muuttaa meille asumaan. Vaikka tätäkin on toki yritetty monasti kertoa. Voi kun voisi tietää, mitä liikkuu vuoden ja lähes kahdeksan kuukauden ikäisten lasten mielessä!

Tositoimissa

Tänään Erik meni ensimmäistä kertaa joululoman jälkeen töihin, eli minä olen vasta tänään ensimmäistä päivää ihan vain Mellan kanssa keskenäni. Tämä tarkoittaa siis sitä, että äitiysloma on varsinaisesti alkanut vasta tänään.

Kyllä se hirvittikin, eilen olin jo ihan paniikissa: mitä jos siitä ei tulekaan mitään, jos Mella vain ikävöi isäänsä ja päiväkotiaan ja inhoaa olla minun kanssani kahdestaan. Mitä jos minä olenkin ihan huono, en jaksa olla kärsivällinen enkä keksi riittävästi tekemistä. Edellisestä kotiäitiydestä on kuitenkin jo reippaasti yli vuosi, ja Mella on nykyään jo aivan eri tyttö kuin silloin. Miten me nyt saamme tunnit kulumaan?

No, puoli päivää on nyt takana, ja kivaa on ollut. Mella on kyllä aivan jatkuvasti kysellyt isänsä perään, ja ulkona ollessamme luuli jokaista ohikulkijaa isäkseen. Se kyllä vähän kirpaisi... Mutta lähinnä neiti vaikuttaa hämmentyneeltä, ei kuitenkaan pettyneeltä tai surulliselta. Eipähän vain oikein ymmärrä, mitä täällä on tekeillä.

Sitten kun pimu on jo tottunut tähän elämäntilanteeseen, putkahtaakin jostain yksi lapsi lisää. Vieläpä sellainen tylsä, jonka kanssa ei voi yhtään leikkiä. Voi meidän pikkuista esikoistamme, miten elämä onkaan niin täynnä muutoksia. Eikä se taida tästä yhtään tasaantuakaan, se meno. Miten sitä pieni ihminen pysyy perässä?

Minulla on suuria suunnitelmia äitiysloman ajaksi: Mella oppii siistiksi eli lelut kerätään leikin jälkeen pois, hampaat pestään jatkossa mukisematta ja rimpuilematta, potalla tehdään muutakin kuin pelleillään ja pikkusiskoa/-veljeä kohdellaan kiltisti ja rakastavasti. Ja joka päivä käydään tietenkin säännöllisesti haukkaamassa happea, sisällä sitten maalaillaan sormiväreillä ja tehdään kaikenlaista muutakin kehittävää.

Yeah, right.

Viime yönä ehdin jo panikoida tulevaa synnytystäkin: miten Mellan hoito oikein järjestyy? Kummien kanssa on kyllä jo sovittu, että he päivystävät vuorokauden ympäri kriittisten viikkojen aikana, ja aika nopeastihan he Viikistä pääsevät tänne Mellaa vahtimaan. Mutta entä jos heillä sattuisikin olemaan jokin este silloin? Sitten pitäisi jättää Erik Mellan luo ja lähteä yksinään synnyttämään, koska tuskin kukaan muu olisi Mellalle riittävän tuttu ja turvallinen hoitaja: neitiähän ei ole kukaan muu kaitsinut, paitsi tietenkin päiväkotilaiset.

Mutta ehkä paniikkia ei kannata lietsoa vielä näin etukäteen. Se menee niin kuin se menee, luulisin. Sen verran kuitenkin alkaa olla jo odottava mieliala, että Kätilöopistolle mukaan otettava kassi on jo pakattu: kirja, puhtaat sukat ja alusvaatteet, imetysliivejä, liivinsuojuksia, kantoliina, vauvan sisä- ja ulkovaatteet sekä shampanjapullo ja kaksi skumppalasia. Shampoot ja hammasharjat pakataan sitten vasta lähdön koittaessa. Siinä se taitaa sitten ollakin. Olen valmis!