Tulipa nähtyä taas yksi asunto

Käytiin tänään sitten viimein katsomassa sitä kaupungin kämppää Pikku Huopalahdessa. Alue oli aivan ihanaa, ja tämänpäiväinen aurinkoinen helle oli juuri oikeanlainen sää sen vehreän puutarhakaupungin läpi talsimiseen. Asunnon sijainti on siis työ- ja päiväkotimatkojen kannalta ihanteellinen.

Piha oli myös kiva, lapsia oli hirveästi ja leikkipaikkoja löytyi. Talossa oli vaunujen mentävä hissi. Itse asunnon pohja tiedettiin jo etukäteen oikein hyväksi, ja 95 neliötä oli kokona mainio. Saunaa ei ollut, mutta se ei ollut suuri miinus. Vastineeksi kämpästä löytyikin sitten oikein iso parveke, johon mahtuisi kaikenmoista huonekalua ruokapöydän lisäksi.

Ja ne maisemat! Okei, ehkä meidän nykyisiä 11. kerroksen merinäkymiämme ei helpolla peitota, mutta aika lähelle tämä asunto tuli: Viidennestä kerroksesta iso kulmaikkuna avasi silmien eteen puistonäkymät ja ennen kaikkea Pikku Huopalahden meren. Kaukana horisontissa lahden takana näkyi sitten korkeita talojakin, eli urbaania ja idylliä juuri sopivassa suhteessa. Mitä muuta voisi vaatia?

Niin, no, vaikkapa hyvää kuntoa. Talo on rakennettu vuonna 1996, se on siis vain kolme vuotta meidän nykyistä taloamme vanhempi. Vaikea uskoa, kun asuntoa katseli sisältä päin. Muovilattiat olivat hyvin tahraiset, seinät olivat lommoilla ja jopa katto oli likainen. Yksikään kaapinovi ei ollut kunnolla kiinni, monet kahvat olivat irronneet ja haljenneet tai ainakin tahmeita. Kylpyhuoneen peilikaappi oli täysin ruosteessa, ja keittiön kuivauskaappi niin saastainen ettei sinne voisi ikinä laittaa astioita.

Mitä ihmettä siinä talossa on tapahtunut? Miten reilussa kymmenessä vuodessa saa kämpän tuollaiseen kuntoon? Miten joka ikinen kaapinovi on voitu saada irti? Miten kylpyhuoneen peilikaapin ja astiakaapin voi saada tuossa ajassa ruostumaan? Miten joka ikisen huoneen seinä voi olla murentunut ja paikattu vain hätäisesti hieman alkuperäisestä poikkeavan sävyisellä maalilla?

Huomenna aionkin soittaa kaupungille ja sanoa, että ilman remonttia ja kaikkien kaappien vaihtoa me emme tuota asuntoa huoli. Kaupunki tuskin tekee ehdottamaamme remonttia, joten emme me nyt sitten olekaan muuttamassa Pikku Huopalahteen.

Ei tämä taas yhden mahdollisuuden menettäminen niin harmita, mutta yleisesti surettaa tuon asunnon puolesta. Kaikki puitteet olivat niin mainioita, alue niin ihana ja kämpän pohjaratkaisu niin hyvä. Tuntuu suoranaiselta turhuudelta rakentaa talo tuollaiseen paikkaan ja sitten päästää muuten miellyttävät asunnot repsahtamaan niin täysin. Vai onko talo alun perinkin rakennettu niin huonolaatuisista materiaaleista, ettei niiden voida odottaakaan kestävän yli kymmentä vuotta? Jokin mättää.

Asunnonetsintä tuottaa jälleen tuloksia?

Hihii, jännittävää: kaupunki on tarjonnut meille asuntoa Pikku Huopalahdesta. Onkohan se hyvä? Ainakin vuokra on kohtuullinen, kaupungin kämpästä kun on kyse. Raporttia tulee siinä vaiheessa, kun paikka on käyty katsastamassa.

Yksivuotiaana kaikki on toisin

Yksi kokonainen vuosi on mukavan pyöreä luku ajatella, senpä vuoksi varmaan lukuisissa lastenhoito-oppaissa tämä ikä on merkittävä vedenjakaja. Lukuisia uusia asioita saa tehdä maagisen vuoden tultua täyteen, ja joistakin vanhoista on luovuttava. Sitten on tietenkin kaikenlaista kehitykseen liittyvää muutosta, jotka kyllä heilahtelevat paljon lapsesta toiseen mutta ajoittuvat jokseenkin yksivuotissynttärien tienoille.

Tässäpä siis on lista muutamista asioista, jotka näyttävät muuttuvan yhden vuoden iässä.
Vauva. Rivien välistä lukiessa näyttää siltä, ettei yksivuotias ole enää vauva vaan pikkulapsi. Miksi muuten puhuttaisiin "vauvavuodesta" yksikössä? Meidän perheemme vauvojen lukumäärä romahtikin siis kerralla nollaan.

Päivähoito. Kelan vanhempainpäiväraha loppuu lapsen ollessa n. 10 kuukauden ikäinen, erilaisilla kesälomilla ja muilla järjestelyillä vauvan saa kohtuullisen helposti pidettyä kotona melkein vuoden vanhaksi asti. Mella meni päiväkotiin tasan 11 kuukauden ikäisenä.

Maito. Äidinmaidon saa vaihtaa lehmänmaitoon noin vuoden iässä, ja Mellastakin on jo tullut maitosyöppö. Imetys sinänsä on erittäin kuuma peruna, vähemmistö äideistä taitaa imettää lastaan enää vuoden ikäiseksi ja sitäkin pienempi (mutta varsin intohimoinen) vähemmistö jatkaa vielä taaperoikäisen lapsen imetystä. Minun päämääräni oli imettää vuoden vanhaksi asti, ja näin tein. Nyt se on ohi. Ehdottomasti haikeaa.

Ruoka. Vuoden ikäinen lapsi saa oppaiden mukaan jo syödä samaa ruokaa kuin muutkin perheenjäsenet, kunhan suolan ja mausteiden määrä on alhainen. Myös hunaja ja pinaatti ovat nyt sallittuja. No, mausteita Mella ei kyllä erityisemmin pelkää, pimuhan söisi esimerkiksi sinihomejuustoa paljaaltaan jos saisi. Suolaa pyrimme käyttämään mahdollisimman vähän. Kaikki syömämme ruoka tuntuu Mella-ahmatille maistuvan, yleensä tyttö yllättää meidät joka ilta valtaisalla ruokahalullaan. Päiväkodistakin kuuluu pelkkiä kehuja neidin syömätavoista.

Kävely. Lapset oppivat kävelemään hutarasti kai keskimäärin vuoden ikäisenä. Ainakin Mella tepastelee nyt jo oikein innokkaasti, kuten tekevät pari muutakin samanikäistä naperoa päiväkodissa.

Potta. Kuivaksi oppimiseen lienee vielä paljon aikaa, vaikka intohimoisimmat pottahurjastelijat ovatkin huhujen mukaan päässeet vaipoista jo hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuotensa päättymistä. Moni lapsi tuntuu kuitenkin potan varovaista harjoittelua varten juuri vuoden vanhana, näin myös Mella. Neiti onkin jo vääntänyt muutamat pisut keltaiseen pottaansa, toki täysin vahingossa.

Vauvauinti. Eilen oli Mellan viimeinen vauvauinti. Vuoden täytettyään naperot ovat valmiita uimareita, tai eivät ainakaan mahdu enää vauvauintiryhmään. Edessä onkin sitten visiitti oikeaan uimahalliin, oikeaan lastenaltaaseen. Haikeaa, mutta jännittävää.

Asunnonetsintä jatkuu kuumeisena

Vaikken ole aiheesta pitkään aikaan blogannutkaan, ei teema ole elämästämme mihinkään kadonnut: asunto on yhä hakusessa. Kävin tänään katsomassa ilmoituksen perusteella kiehtovaa vuokrakämppää. Ja miltäs kuulostaisi: 102 neliötä, 4 huonetta ja alkovi, avokeittiö ja iso ruokailutila, Sörnäisissä, vuonna 1910 rakennetussa mutta muutama vuosi sitten peruskorjatussa talossa, kohtuuhintaan. Sauna ja parveke siitä kyllä puuttuivat, vaikka pohja olikin aivan ihana. Talo vaikutti oikein yhteisölliseltä, ja välittäjä (tai siis ilmeisesti omistavan firman edustaja) kehui yhtiön pihabileitä.

No en toki ollut ainoa kämppää tutkaileva, eikä tuo asunto taida meille tulla. Siihen kun haluttaisiin asukkaat viimeistään kesäkuun alusta, kun taas meidän nykyisemme irtisanomisaika päästäisi meidät muuttamaan vasta heinäkuun alusta. Me emme ole niin epätoivoisia, että maksaisimme päällekkäin kahta vuokraa: onhan tässä vielä aikaa odottaa ja ihmetellä. Kyllä jotain vielä tulee vastaan.

Rupeaakohan jossain vaiheessa kaduttamaan, kun päästää tämän käsistään? No, siinä ei kuitenkaan tosiaan ollut sitä parveketta eikä saunaa. Ja me kun vasta muutama päivä sitten ostimme sen terassilämmittimenkin.

Mella 1 vuotta ja äitienpäivä

Ei nyt ihan sama päivä, mutta sama viikonloppu sentään: juhlaan riittää aihetta. Eilen lauantaina juhlittiin Mellan 1-vuotispäivää ja tänään on sitten äitienpäivä. Mellan juhlissa oli mukavasti ihmisiä ja lahjoja tuli. Kuten yksivuotissynttäreillä on tavanomaista, juhlakalu nautti ennen kaikkea lahjapapereiden repimisestä ja yleisen kaaoksen aiheuttamisesta. Oheinen kuva yrittää kertoa juuri tätä: Mella sekalaisen sotkun keskellä.

Mitäpä juhlista muuta nyt osaisi raportoida, mitään erityistä ei tapahtunut vaan kaikki sujui mainiosti. Mella ei ollut edes pienin läsnäolija, paikalla kun oli myös kahdeksanviikkoinen Peter-poika. Tämä jälkimmäinen jäikin aikuisten kanssa vielä katsomaan euroviisuja siinä vaiheessa, kun väsähtänyt synttärisankari peiteltiin sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoaan Mella-neiti ehti kuitenkin mm. syödä Sacher-kakkua, joka olikin pimun synttärikakku. Naama mustana se rääpäle vain mussutti menemään, ja sama meno jatkui tänäänkin kakuntähteiden kanssa. Juustokakku ei sentään kelvannut aivan yhtä hyvin.

Äitienpäivä onkin sitten mennyt rauhallisemmin ja ihan perhepiirissä pienen kävelyretken ja synttärirääppiäisten merkeissä. Sainpa Mellalta pienen taimen ja kortin, joita lapsukaiset olivat päiväkodissa taiteilleet. Vaikka kortin suurin panostus lieneekin jonkun hoitajan, kyllä siinä on selvästi nähtävissä Mellankin sotkuinen kädenjälki.

Hyötyliikuntaa eskoahojen makuun

Tällä viikolla meidänkin perheemme on päässyt harrastamaan hyötyliikuntaa oikein olan takaa. Armaan tornitalomme hissi paukahti nimittäin rikki tiistaina ja on siitä lähtien ollut suljettuna. Ei sitä kuitenkaan kukaan korjaa, Koneen paku kävi naapurin mukaan kuulemma hetken aikaa seisomassa pihalla ja ihmettelemässä tilannetta. Huomenna perjantaina korjauksen on luvattu valmistuvan, odotamme jännityksellä milloin se sitten oikein alkaa.

Mikä lie eskoaho siellä istuukaan niiden varaosien tai ammattitaitoisten työmiesten päällä, selvältä ilkivallaltahan tämä viivyttely tuntuu. Saadaan läskit karistettua köyhälistön lanteilta ja huonokuntoiset vanhukset päästettyä pois päiviltä sydänkohtauksen turvin, vuokratalostahan on kuitenkin kysymys. Oletteko koskaan yrittäneet päästä yhdenteentoista kerrokseen vauvan, tarharepun, oman työkassin ja parin kauppakassin kanssa ilman hissiä? No, rehellisyyden nimissä en minäkään, Erik on nimittäin hoitanut tämän puolen hissirikon aikana. Minä tyydyn raahaamaan omaa maallista tomumajaani kohti pilviä, siinäkin on ihan riittävästi haastetta.

Sataa sataa ropisee, kele kele pum

Eilen oli aika hemmetin kurja ilma, ellette sattuneet huomaamaan. Kummasti se heijastui kaikkeen, vaikka työpäivä sinänsä meni (kai) ohi ihan kunnialla. Aamulla kyllä jo vähän ripsi matkalla sporapysäkille, ja tietenkin se sateenvarjo oli unohtunut kotiin.

Niin. Se sateenvarjo siis oli unohtunut kotiin. Eikä työpäivän päättyessä taivaalta enää ripsinytkään, vaan siellä satoi. Ei sentään rakeita, niin kuin aiemmin päivällä, mutta inhaa, märkää, kylmää vettä.

Ja oli myös kiire, piti hakea Mella päivähoidosta, tiputtaa matkan varrella Erikin hoitoon ja ehtiä vesijuoksuun Urheilutalolle. Aikataulu oli kyllä sinänsä kunnossa, lähdin töistä juuri sellaiseen aikaan että ehdin Urheilutalolle juuri sopivasti. En joutuisi odottamaan mutten olisi myöhässäkään.

Niin, se saamarin sade. Päiväkodissa ulkoillaan aina iltapäivisin siihen aikaan, kun lapsia tullaan hakemaan kotiin. Mella on toisin sanoen puettu ja tavarat pakattu siinä vaiheessa, kun minä tulen paikalle. Siitä sitten vain nostan tytön vaunuun ja lähden köpöttelemään kotiin. Helppoa ja nopeaa.

Mutta se hemmetin sade: eivätpä ne kakarat sitten olleetkaan ulkona, kun siellä satoi. Sen sijaan vilkkaat pikkupirpanat joutuivat jäämään kuiviin sisätiloihin, ja Mellan kiukkuinen huuto kuului jo ulko-ovelle. Juuri kun oli kiire, piti luopua omista märistä ulkovaatteista, napata suoraa kurkkua huutava vihainen tyttö kainaloon ja ryhtyä pukemaan rimpuilevalle äkäpussille ulkovaatteita päälle.

Onnistuin kuitenkin, jotenkin. Mella ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yhtään mihinkään, vaan raivosi vaunuissa istuessaan. Liikkeellä ollessamme tyttö vajosi pahantuuliseen ja hiljaiseen apatiaan ja näytti vaunuissa rötköttäessään lähinnä hiekkasäkiltä. Mutta auta armias, jos piti pysähtyä vaikkapa liikennevaloihin: ei, sellainen ei pikkuprinsessalle sopinut. Siispä pitää huutaa.

Tässä vaiheessa sitä vettä tulikin sitten jo enemmän kuin aiemmin, ja olimme Mellan kanssa jo molemmat likomärkiä. Piti ottaa bussi loppumatkaksi, ettemme olisi myöhästyneet. Bussissahan joudutaan olemaan paikallaan, mikä ei Mellalle kelvannut. Piti huutaa. Onneksi bussista päästiin kuitenkin pian takaisin vesisateeseen.

Urheilutalon edessä nähtiin sitten isukki, kunhan Mella oli ensin jonkin aikaa raivonnut pysähtymisen vuoksi. Heti kun Erik oli näköpiirissä, tytön ryhti parani ja se pieni piru alkoi hymyillä ja käyttäytyä kuin enkeli.

Minä lähdin vesijuoksuun, Erik vei muodonmuutoksen kokeneen tytön kotiin. Urheilin, kävin suihkussa, föönasin hiukset kuivaksi. Astuin ulos vesisateeseen, se niistä kuivista hiuksista. Vaatteet sentään eivät olleet ehtineet kuivua pukukopissa mytyssä, joten niiden kastumisesta ei tarvinnut välittää. Hyinen viima piiskasi vettä naamaan vaakasuorasti, nilkat olivat jäisen vesikouran puristuksissa.

Kotona kuulin Erikiltä, että Mella oli syönyt oikein nätisti ja käyttäytynyt muutenkin esimerkillisesti. No, onneksi typykkä sentään tajusi äidin tulleen kotiin ja ryhtyi huutamaan ja kiukuttelemaan. Ei suostunut enää syömäänkään.

Uimakassi ei pysynyt jäätyneissä näpeissä, hiustenkuivaaja ei millään meinannut mahtua ulos pienen kassin suusta eikä töpseli suostunut asettumaan pistorasiaan ilman muutamaa kirousta. Hiukset eivät toisella kuivaamisella tietenkään asettunut yhtä hyvin kuin uimahallilla, eivätkä villasukat lämmittäneet tarpeeksi nopeasti. Mella jatkoi kiukutteluaan oven takana, onneksi kylpyhuoneen oven sentään sai lukkoon.

No, onneksi tänään on uusi päivä. Tosin täksikin päiväksi luvattiin vesisadetta. Ai niin, ja huomiseksi.

Kuinkakohan monta taksimatkaa Sörnäisistä Vantaankoskelle ehtii ajaa firman luottokortilla, ennen kuin joku kiinnittää asiaan huomiota?

Keskustelemme ja kehitymme

Että on ihanaa olla töissä! Ja onneksi Mellakin alkaa olla niin hyvässä kunnossa, että Erik pääsee huomenna omiin töihinsä ja Mella päiväkotiin.

Minä olenkin nyt päässyt viimein käynnistämään Vantaankosken pääkallopaikalla kehityskeskustelut oman poppooni kanssa. Pitkään olenkin sitä jo odottanut, alun alkaen lörpöttelyt oli tarkoitus hoitaa jo helmikuussa. Aikataulu kuitenkin levisi käsiin samalla kun nilkka levisi jalkoihin (har har) ja jouduin sairaslomalle.

Ihmisten kanssa työskentely tässä hommassa onkin ehkä se paras puoli. Työhaastattelijana olen ehtinyt jo suorastaan rutinoitumaan, mutta eilen vedin elämäni ihka ensimmäisen kehityskeskustelun. Kun työporukka koostuu n. 20 eläväisestä ja monella taholla hääräävästä ihmisestä, on heidän menemistensä ja toiveidensa kartoitus aika vaikeaa ilman järjestelmällistä läpikäyntiä ja henkilökohtaisia keskusteluja. En tiedä, mitä arvon mediaseuraajat keskusteluilta odottavat, toivottavasti ne hyödyttävät heidän työtään edes melkein yhtä paljon kuin minun.

Nyt tuntuu suorastaan siltä, että kaikenmaailman lomia on liikaakin. Päivätkin hurahtavat niin nopeasti, ettei pääse kuin vähän alkuun kaikesta siitä mitä haluaisi töissä ehtiä tekemään. Ei voi valittaa.

Karhunpoika oksentaa

Mella-neidin sairastelu se vain jatkuu. Torstaina pipiys vaikutti vain perusflunssalta, mutta nyt tyttönen on oksennellut jo pari päivää eikä mikään ruoka pysy sisällä. Vettäkään ei voi antaa kuin 10-20 ml kerralla muutaman minuutin välein, jottei se tule heti ulos.

Vaatteita ja paperia on kulunut, yksi iso oksennus kun tuntuu vievän melkein puolet paperirullasta. Paitoja ja housuja taas on kertynyt likasankoon jo iso pino. Jotenkin sen pahemmilta tuhoilta olemme välttyneet, eli aikuisten vaatteet tai yksikään sängyistä ei ole saastunut, vaikka neiti tykkääkin uupumuksensa keskellä kiehnätä ja köllöttää vieressämme pehmeillä alustoilla.

Nyt oli sitten minun vuoroni jäädä kotiin hoitamaan pienokaista, näillä näkymin vielä huomennakin. No, onpa tämäkin sitten koettu, vaikken moista elämystä kyllä mitenkään innolla ole odottanut. Onneksi Mella on kuitenkin väsymyksestään ja pahasta olostaan huolimatta hurjan hyväntuulinen, joten tunnen oloni suorastaan tarpeelliseksi rapsuttaessani hymyilevänä makoilevan tytön selkää. Ihanaa, että on sentään mahdollista jäädä töistä kotiin hoitamaan lapsirassukkaa.

Karhunpoika sairastaa

Kyllä huomaa, että päiväkotiarki on alkanut: eilen Mella sairastui elämänsä ensimmäisen kerran. Koskaan pimulla ei ole ollut mitään tautia, mitä nyt joskus nenä vähän vuotanut. Eilen aamulla tytölle nousi elämänsä ensimmäinen kuume, jota vielä ryyditti mahdollisesti liiallisesta lehmänmaidon nauttimisesta aiheutunut ripuli. Erik on nyt sitten tänään toista päivää hoitamassa meidän pientä karhunpentuamme.

Oli kyllä aivan outoa nähdä tuo napero korkeassa kuumeessa (pahimmillaan 39,9 astetta). Yleensä niin eläväinen ja vaikeasti suitsittava ympäriinsäkipittäjä makasi nyt vain raukeana sylissä silmät lurpsahdellen. Saipa äiti nyt kerrankin tyydytettyä läheisyydentarpeensa, kun sai silitellä ja pusutella isoa vauvaansa yllin kyllin.

Mikään kamala hätä Mellalla ei kyllä ollut eikä ole, väsymyksestä huolimatta tyttö oli kuitenkin hyväntuulinen ja kikatteli aina kun vain jaksoi. Ja Panadol-suppo teki suoranaisia ihmeitä, sillä loppuillasta pimu olikin jo oma entinen itsensä (eli kirjahylly ja sanomalehdet olivat taas vaarassa).

Karu arki alkoi

Kommenteissa tuli kysymys päiväkotikuulumisista, ja onhan niistä ollut tarkoitus kirjoittaa jo jonkin aikaa. Jotenkin heti on muka olevinaan kiire, kun palasin töihin. En ehtinyt olla Vantaankoskella kuin viitisen tuntia, mutta mieli siirtyi jo hulinaan.

Ei tässä nyt oikeasti ole ollut niin kiire, mutta kai sitä pitää jotenkin priorisoida ajankäyttöään. Kun nyt jatkossa istuu taas sen kahdeksan tuntia koneen ääressä, ei tee mieli enää juuri komputoida kotona. Ei edes blogata. Mutta eihän tähänkään nyt oikeasti niin paljon aikaa mene, etteikö kuulumisista voisi kirjoitella.

Se niistä selityksistä. Ollaanpas nyt sitten vähän tehokkaampia ja yritetään päästä asiaan. Mella siis jäi torstaina ensimmäisen kerran yksinään päiväkotiin, kun taas minä painuin kampaajalle. Tyttö ei edes itkenyt jätettäessä, ja muutenkin päivä meni kuulemma todella hyvin. Samoin eilen perjantaina.

Hiljainen se pimu on kuulemma ollut, hyvin rauhallinen. Päivän aikana pakkautunut energia onkin sitten purkautunut iltaisin kotona, kun Mella on ollut todella hyväntuulinen ja riemusta hihkuen riehunut jo pari iltaa. No, eiköhän neiti jossain vaiheessa uskalla päästää itseään irti myös päiväkodissa.

Keskiviikon ja torstain välinen yö oli minun osaltani aika levoton, itkeskelin ja valvoin oikeastaan läpi yön. Tuntui niin pahalta viedä oma pieni lapsi pois! Jostain syystä torstaina päiväkodilta lähtiessäni en kuitenkaan purskahtanut itkuun, vaan olo oli suorastaan helpottunut. Olikin yhtäkkiä aika kivaa, että edessä oli muutama tunti omaa aikaa. En vielä ollut töissä, mutten enää hoitanut Mellaakaan.

Erik sitten haki Mellan torstaina hoidosta, ja ilmakin oli kaunis. Huojentunut ja tyytyväinen olo sen kuin jatkui, kun tyttö ei ollutkaan itkuinen vaan kovin iloinen. Siinä kaikessa riemussa tuli sitten avattua terassikausikin, kun Helsinginkadulla oli tyyntä ja aurinkoista eikä Mella ehtinyt kyllästyä ollenkaan koko tuopin aikana.

Seuraavaksi lähdemme Mellan herättyä tarkastamaan Karhupuiston meiningin. Aurinko paistaa edelleen, ja Pelle Miljoonan pitäisi esiintyä pian. Mikäs siinä on ollessa.

Kävelyä, mämmiä ja hoitopaikkoja

Alkuun pakollinen raportti, joka edellisestä tekstistä unohtui: Mella otti ensimmäiset askelensa ilman tukea mökillä viime maanantaina, siis viikko sitten. Jo aiemmin neiti oli ottanut yksittäisiä askelia pöydältä hyllylle ja sylistä sohvalle jne., mutta viikko sitten pimu otti kokonaista kolme tai neljä askelta (tarkasta määrästä on hieman epäselvyyttä) kohti takkatulta. Älkää huolestuko, takan edessä oli kyllä penkki, joka esti pimua pääsemästä lähelle liian kuumia paikkoja.

Sittemmin tuota tepastelua onkin harjoiteltu ahkerasti.

Seuraava teema. Reilu viikko sitten, pallogrillikauden avajaisissa, söin pikkuisen mämmiä ihan vain perinteiden pakosta. Joka vuosi minä sitä maistan, tai siis lähinnä sotken hieman mämmiä kerman ja sokerin joukkoon. Joka vuosi muistan taas, että enhän minä edes pidä mämmistä. Joka vuosi kuitenkin odotan, että ehkä tänä vuonna yhtäkkiä huomaankin nauttivani tuosta suuresta herkusta.

Arvatkaapas mitä. Tänä vuonna minä oikeasti sitten huomasin pitäväni mämmistä! En vielä sillä ensimmäisellä maistiaiskerralla, mutta sitten Keski-Suomessa mummolassa maistaessani. Mutta arvatkaapas mikä on vielä ihmeellisempää. Mella suorastaan rakastaa mämmiä! Eikä typykkä edes saanut joukkoon kermaa tai ainuttakaan sokerimurusta. Siitä se pimu vain pisteli menemään, suoraan lusikalla pakkauksesta. Söi vaikka kuinka paljon.

Niinpä meidän piti heti Helsinkiin palattuamme ostaa ihan itse kokonainen mämmilaatikko. Siinä sitten istuimme kolmestaan Mellan ja Erikin kanssa ja söimme koko boksin yhdellä istumalla. Jo on aikoihin eletty.

Sitten vielä yhteen asiaan, eli hoitoon. Mellan päiväkotiaika alkaa tällä viikolla, ja se kouristaa sydämestä. Keskiviikkona menen tytön kanssa joksikin aikaa katselemaan meininkiä, torstaina ja perjantaina pimu taas jätetään päiväkotiin jo muutamaksi tunniksi ihan yksinään. Tuntuu niin hurjalta, vaikka Mella onkin todella sopeutuvainen lapsi.

Koin pienen hoitoherätyksen tuossa pääsiäisen alla, kun kävimme isäni luona. Isä toisti jo aiemmin tekemänsä ehdotuksen, että voisimme joskus jättää Mellan heille hoitoon ja vaikka yöksikin. Ajatus tuntui tuolloin suorastaan järkyttävältä, eiväthän nyt kunnolliset vanhemmat voi lähteä hurvittelemaan keskenään ja jättää lastaan hoitoon ihan vieraaseen paikkaan.

Kunnes sitten vasta kotimatkalla tuli mieleen, että ehkä Mellan mummola (pappala?) ei sittenkään ole ihan vieras paikka. Jos nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllä tässä maailmassa varmaan lapset ovat ennenkin olleet mummolassa hoidossa, jopa ihan yötä. Ehkä se ei olekaan niin luonnotonta. Ehkäpä on jopa Mellan oikeus käydä välillä vähän papankin luona, olla jopa yötä. Ehkä vanhemmuutemme ja suhteemme lapseemme kestää sen, että tytöllä voi olla hyvä suhde myös muihin sukulaisiin.

Tästä riemastuneena ryhdyin jo suunnittelemaan kaikkea, mitä joskus kesällä ehtisikään Keski-Suomessa tehdä kun Mella on papan luona kylässä. Voisi esimerkiksi, öö, syödä yhden aterian keskeytyksettä. Muulloinkin kuin päiväuniaikaan. Tai olisikohan ensi kesänä jossain hyvää kesäteatteri-puskafarssia?

Kaupungin syke ja kaukolämpö

On harvinaisen miellyttävää olla taas kotona. Viime yönä palasimme muutaman päivän mökkireissultamme, emmekä hetkäkään liian aikaisin. Olihan se kiva nähdä taas mökkipahasta talven jälkeen, tai no, talven "jälkeen", sanoisinko ennemminkin talvella. Avotakka ei juurikaan lämpöä pitänyt ja kun yhtenä yönä mittari valahti -10 asteeseen, ei peiton alla hytistessä juuri naurattanut. Mella saatiin pidettyä lämpimänä toppahaalarin avulla, mutta kiukkuinenhan se tyttö oli ison osan ajasta kun haalarissa on aika vaikea liikkua.

Jatkossa ei sitten tarvitsekaan lähteä ekstremeilemään tuonne erämaahan ainakaan Mellan ollessa kovin pieni. Odotan kuitenkin jo innolla vähän kesäisempiä ilmoja, tämänviikkoisen jälkeen mökillä osaakin arvostaa Suomen kesälle tyypillisiä +10 asteen lämpötiloja. Plussan puolella sentään! Ehkä Mellallekin riittäisi villapaita, muistaakseni kesäisin ei joka ilta edes tarvitse lämmittää takkaa.

Näillä näkymin seuraava mökkivisiitti onkin sitten kesäkuussa, jolloin Erik ja pappani, Mellan isopappa, uusivat tönön peltikaton. Juhannukseksi pitäisi remontin valmistua, jotta yöttömästä yöstä voidaan nauttia rauhassa. Uusi laiturikin taitaa siinä vaiheessa jo maata paikoillaan, mutta pihamaan myllerrys laajempaa nurmikenttää varten lienee vielä kesken.

Se takatalvi tuli Helsinkiinkin, mutta jotenkin se ei osaa nyt haitata ollenkaan. Sisällä kun on joka tapauksessa lämmintä!

Pakkasmaille

Eilen alkoi kesä, sillä kokoonnuimme porukalla Latokartanoon grillailemaan vartaita, kanafileitä ja makkaroita. Eihän se tuuli nyt ollut aivan lämpimämmästä päästä, mutta takki päällä oli silti ihan mukava istuskella Service-Loimiston takapihalla auringossa.

Lämpimille ilmoille voi nyt kuitenkin sanoa hyvästit, sillä kohta lähdemme köröttelemään kohti Saarijärveä ja ikiomaa mökkiämme. Alkavalle viikolle onkin luvattu kylmenevää ilmaa koko Suomeen, ja Keski-Suomessa onkin odotettavissa pakkasta ympäri vuorokauden. Takkapuuta menee varmaan paljon.

Ensimmäistä kertaa olemme vastuussa mökkeröisen kevätsiivouksesta, joka onkin puheiden mukaan aika iso urakka. Talvisaikaan talopahanen toimii paikallisen hiirikannan kotina, joten kevään ensimmäisellä vierailulla pitää siivota kaikki papanat pois, pestä kaikki lattiat ja kaappien hyllyt sekä kiehauttaa astiat. Ennen tätä projektia ei Mellaa uskalla viedä taloon ollenkaan, mikäli myyräkuumeelta haluaa välttyä. Näin on ainakin mummo teroittanut, emmekä me kai ryhdy riskinottoon tässä asiassa.

Tämä taitaa valitettavasti tarkoittaa sitä, että Erik joutuu yksinään siivoamaan mökin kuntoon minun vahtiessani Mellaa mummolassa. Saas nähdä, mitä siitäkin tulee. Ensimmäinen yö vietetään nyt kuitenkin mummolan lämmitettyjen seinien suojassa, ja varsinainen mökkivierailu alkaa vasta huomenna maanantaina.

Keväteuforiaa Kalliossa

Tepastelin juuri tukka märkänä Kallion Urheilutalon uimahallista Hesaria pitkin ruokakaupan kautta kotiin. Aurinko paistoi ja ilma tuntui linnunmaidolta, yhtään ei paleltanut vaikka hiukset tippuivat vettä ja kesätakin alla oli vain ohut teepaita. Itse asiassa olo oli oikein mainio, mikä osaltaan saattoi toki johtua auringon lisäksi myös varsin sadistisesta vesijuoksusessiosta.

Olenko se vain minä, vai onko tämä auringonvalo ja lämpö vallannut kaikki muutkin ihmiset? Hesari oli täynnä päiväkävelyllä olevaa porukkaa tai sitten vain aurinkoisilla nurkilla nautiskelevia hengaajia. Deekut istuivat kalliolla ja portailla onnellisina mäyräkoirat vierellään, nuori kansa taas oli pukeutunut kirkkaisiin vaatteisiin ja siristeli silmiään hymyillen.

Ruokakauppaan mennessäni korkeintaan 20-vuotias nuori mies piti minulle ovea auki, vaikka olin liikkeellä ihan ilman Mellaa. Kaupassa toisiinsa vahingossa törmäilevät ihmiset pyytelivät kohteliaasti anteeksi, eikä kukaan yrittänyt väkisin tunkea läpi liian pienistä raoista. Kassalla ei tuntunut olevan mitään kiirettä liikuttaa tavaroita hihnoilla, mikä ei kuitenkaan ollenkaan haitannut asiakkaita.

Siinä katua talsiessani pohdiskelin tätä asuntodilemmaa. Minä olen aina viihtynyt Kalliossa ja Sörnäisissä, ja mielelläni jäisinkin tänne asumaan. Ihannetaloni voisikin olla vaikka se kirjavaksi maalattu kerrostalo, jonka kivijalassa on Irjan Kukkakauppa. Minä haluan kivijalkakauppoja.

Mutta eipä täällä Kalliossa ole juuri noita isoja perheasuntoja, varsinkaan niissä taloissa, joiden kivijalassa on kukkakauppa. Toisaalta olisi myös ihanaa, jos talon sisäpihalla olisi iso ja turvallinen leikkipaikka lapsille, puhumattakaan vehreistä puistonäkymistä ja linnunlaulusta. Parveke on tietenkin aivan must, riittävän iso kesäistä ruokapöytää varten.

Unelma on tällä hetkellä melkein totta. Pihapiirimme on täynnä leikkiviä lapsia ja niitä puitakin löytyy. Kivijalkaa tai kukkakauppaa ei aivan omassa talossa ole, mutta korttelin, parin päässä kuitenkin. Tämän saman pihapiirin taloissa on 4-5 huoneen asuntoja, ja sellaisen saaminen olisikin lähinnä lottovoitto. Tosin päiväkotimatka olisi yhä inhottavan pitkä, mutta ehkä siihenkin keksisi jonkin ratkaisun. Kenties Mella ei saisikaan loppuelämän mittaisia traumoja, vaikka päiväkoti vaihtuisi sopivan paikan vapautuessa jostain lähempää.

Toistaiseksi aion kuitenkin nauttia keväisestä kivikaupungista Kallio-Sörnäinen.

Kakkukekkeriraportti vanhukselta

Noita vuosia tuli täytettyä tuossa perjantaina, ja sen kunniaksi leivoin pienelle yleisölle läjän kakkuja lauantaiksi. Etukäteen olin huolissani siitä, riittäisivätkö neljä kakkuani kaikille. Juhlapäivän aamuna viimeistä, kuvassakin esiintyvää täytekakkua väsätessäni tajusin, että kyllä ne riittivät. Yli puolet jäikin yli, mutta eipä syöjiä ollutkaan kovin montaa.

Nyt sitten vähän myöhässä laitan kekkereillä lupaamani reseptit ja kehnot valokuvat kaiken kansan saataville. En kuitenkaan kuormita tätä blogia pitkällisillä reseptillä, vaan asiasta kiinnostuneet voivat käydä katsomassa ne tämän linkin takaa.

Sieltä löytyvät siis ohjeet Sacher-kakkuun, juustokakkuun ja mokkakakkuun. Täytekakun reseptiä en vaivautunut kirjoittamaan, se kun olisi aika triviaalia... Kananmunaa, sokeria, jauhoja, kermaa, rahkaa, täytettä. Taitaa kuulua yleissivistykseen.

Täällä on muuten jo ihan kevätkesä! Eilen kävelin paitahihasillani Mellan kanssa Kumpulaan ja takaisin, ja huomasin sukat+tennarit-yhdistelmän liian kuumaksi. Olisi pitänyt laittaa jo sandaalit! Tänään en kuitenkaan taida uskaltautua vauva-uintiin pelkin sandaalein varustettuna, illalla auringonlaskun tienoilla palaaminen taitaa kuitenkin sujua hieman viileämmissä merkeissä.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa

Sepäs vaikuttikin liian hyvältä ja ennen kaikkea helpolta ollakseen totta. Käytiin eilen viimein katsomassa sitä paljon puhuttua Länsi-Pasilan kämppää, ja päätettiin olla ottamatta sitä vastaan. Olin mielestäni käynyt läpi kaikki skenaariot, enkä tietojeni pohjalta keksinyt etukäteen mitään mikä olisi estänyt meitä kelpuuttamasta tuota asuntoa. Käynnissä olevan remontin ansiosta asunto tulisi olemaan hyväkuntoinen, sen pohjaratkaisu oli meille sopiva, sijainti erinomainen ja vuokra kohtuullinen.

Mikä sitten mätti? Hissi. Ei tullut aiemmin mieleenkään, ettei talossa välttämättä olisi hissiä. Eikä siellä sellaista ollut. Asunto oli kahdessa ylimmässä eli 4- ja 5-kerroksessa, mutta sinne olisi pitänyt nousta portaita pitkin. Vaikka raskaiden huonekalujen kanto olisikin saattanut hammasta purren onnistua sen yhden muuton ajan, ei päivittäinen kauppareissu lastenvaunujen kanssa olisi tullut kyseeseen. Hissittömissä taloissa lapsiperheet kaiketi jättävät vaunut alakertaan, mutta tuossa rapussa haisi myös tupakka enkä minä halua kuljettaa Mellaa tunkkaisissa kieseissä.

Kyllä pääsi pieni kyynel ja toinenkin tirahtamaan eilen, kun tajusin suunnitelmiemme kaatuneen. Minä olin jo niin riemuinnut sadan metrin päiväkotimatkasta ja lyhentyneestä työmatkastani, olimmepa me jopa ehtineet ostaa vuodesohvan tulevaa vierashuonetta varten! No, hyperalennusmyynnistä hommattu pilkkahintainen sohva oli ehkä kuitenkin hyvä kauppa, joskus lähiaikoina tässä varmaan ollaan joka tapauksessa johonkin isompaan kämppään muuttamassa. Mutta tuolla parvekkeella paketissa lojuessaan sohvapolo vain muistuttaa romuttuneista Pasila-haaveista...

Hyvin nukutun yön jälkeen pettymys ei kuitenkaan ole enää niin suuri. Uuden asunnon etsimistä jatketaan, mutta nyt ei pidetä niin kamalaa kiirettä. Kyllähän sinne Pasilaan täältäkin kävelee ihan mielellään näin keväällä ja kesällä, ja ilmojen huonontuessa olemme varmaan löytäneet jo jotain muuta. Pääsemmepä vielä nauttimaan nykyisestä Sörnäistenrannan kolmiosta, joka on ehkä hienoin kämppä jossa olen ikinä asunut ja ehkä tulen ikinä asumaankaan.

Näinköhän tästä blogista on tulossa myös asunnonetsintäblogi? Saas nähdä. Jos näitä juttuja alkaa tulla enemmänkin, täytyy ehkä luoda niille oma kategoria...

Yksityisiä ympäristörikoksia

Taas kerran Ilkka sohaisi paikkaan, joka herättää minussa ajatuksia ja tällä kertaa syyllisyydentuntojakin: energiankulutukseen ja yksittäisten ihmisten energiatekoihin. Näin vaalipäivänä epätoivo tuntuukin ottavan vallan: mielestäni ajattelen ympäristöasioita ainakin silloin tällöin ja haluan toki taata puhtaan tulevaisuuden myös jälkikasvulleni. Kuitenkaan tämä ei juurikaan näy käytännön elämässäni. En oikeasti ole tiedostava kuluttaja.

Listataanpa esineitä, joita perheemme omistaa enemmän tai vähemmän turhaan luontoa tuhoten. Toisaalta voisin myös listata turhakkeita, joiden hankintaa olemme enemmän tai vähemmän vakavissamme pohtineet.

Omistamiamme energiatuholaisia:

• auto. Vihulainen numero yksi. Se ostettiin jo siinä vaiheessa, kun harkitsimme kesämökkimme ostamista. Möksälle kun ei pääse julkisilla eikä se oikein kätevää olisikaan jälkikasvun tavaramäärän kanssa. Kaupungissa emme kuitenkaan käytä rakkinetta juuri ollenkaan (=käsien pesu).
• tietokone. Tämän omistaminen ei nyt ehkä ole se pahin mahdollinen ympäristörikos, mutta sen 24/7-päälläpitäminen taitaa olla jo vähän typerämpää.
• ikivanha kierrätyskeskuksesta ostettu pesukone. Energialuokka varmaan jotain ÖÖÖ.
• astianpesukone. Millaista olisikaan elämä ilman tätä? Yhtä tuskaa ja perheriitaa.
• sauna. Tätä tosin käytämme ehkä neljä kertaa vuodessa.
• mikroaaltouuni. Pesukoneen tapaan mahdollisimman kivikautista mallia. Lähes kaikki Mellan ruuat on tehty isompina satseina ja pakastettu pienissä annosastioissa, joten mikroamme laulatetaan lukuisia kertoja päivässä neidin joka ainoalla aterialla.
• Lisäbonuksena mainittakoon se, että pimeään talviaikaan haluan ehdottomasti pitää kaikkia mahdollisia sähkövaloja päällä aina kun olen kotona valveilla. Muuten rupeaa ahdistamaan. Energiansäästölamppuja meille ei tietenkään ole ainaisista puheista huolimatta hankittu.

Ikään kuin tämä ei riittäisi, olemme harkinneet ainakin seuraavien esineiden hankkimista:

• kuivausrumpu. Se siitä kestovaippojen tuomasta ympäristöhyödystä, kun niiden kuivaus olisi luvattoman kätevää rummun avulla!
• terassilämmitin. Miten ihanaa olisikaan istua parvekkeella iltaisin sisävaatteissa viinilasin äärellä jo huhtikuussa ja vielä lokakuussa? Rikosta pahentaa se, että mahdollisen tulevan asuntomme parveke ei ole edes lasitettu, joten lämpö pääsisi aika tehokkaasti karkaamaan.
• taulutelevisio/videotykki. Onneksi digiänkyrä minussa aikoo jättää television katselun kokonaan kunnes hyviä sarjoja ja elokuvia voi ostaa suoraan netistä kohtuuhinnalla. Kohtuuhinta = max 4€/elokuva ja 15€/tv-sarjan kokonainen kausi.

Kumpikaan lista ei varmasti ole lähelläkään kattavaa, mutta antaa jotain suuntaa. Näistä sattuneista syistä kyynikko minussa alkaa uskoa väittämään, ettei valistuneella kulutuksella ole merkitystä. Jollain tavallahan sitä pitää omatuntoaan varjella!

Pasila?

Otsikon voi nähdä viittaavan Yle TV2:n mainioon ja väärinymmärrettyyn animaatiosarjaan, mutta tällä kertaa se kuitenkin tarkoittaa jotain muuta. Edellisessä tekstissä ryhdyin etsimään asuntoa Länsi-Pasilasta, tämänkertaisessa tekstissä puolestaan kerron sellaisen mahdollisesti löytyneen.

Meille on tarjottu vastaremontoitua, valitettavasti kylläkin saunatonta neliötä aivan Mellan päiväkotia vastapäätä. Alkuviikosta pitäisi mennä katsomaan kämppää, pohjaratkaisua olemmekin jo tutkaileet netissä. Päätös pitäisi sitten tehdä viimeistään tiistaina.

Onko tämä uuden kaupunginosasuhteen alku? En olekaan koskaan ennen asunut Helsingissä radan sillä puolen, vaan tähän mennessä olen majaillut vain Vallila-Sörnäinen-Kallio-akselilla. Kerta se on ensimmäinenkin, ja minun työmatkanikin lyhenisi hieman. Päiväkotimatkasta puhumattakaan. Erikin työmatka pitenisi hieman mutta taittuisi yhä nykyiseen tapaan apostolinkyydillä. Keskustaan jaksaisi yhä kävellä.

Jäämme odottamaan jännityksellä, niin varmasti lukijanikin.

Päiväkotiaika lähestyy

Kauan siinä meni, mutta nyt Mellalle on viimein osoitettu paikka päiväkodista. Alkuun tuli aikamoinen järkytys, tapahtui nimittäin pahin mahdolinen: pikkuneitimme on sijoitettu niin kauas kotoamme kun vain mahdollista poistumatta hallinnolliselta päiväkotialueeltamme. Toisin sanoen Mella viedään kuukauden kuluttua päiväkotiin Länsi-Pasilaan, 3,5 kilometrin päähän. Älyttömältähän se tuntuu: kilometrin säteellä olisi toistakymmentä päiväkotia ja meidät lähetetään 50 minuutin kävelymatkan päähän. Se on myös aivan väärässä suunnassa Erikin työmatkaa ajatellen, minulle se sopii hieman paremmin kun junalla kuljen.

Eilen kuulimme tästä hoitopaikasta, ja tunteet kyllä aaltoilivat kovasti. Varsinkin Erikin oli vaikea ymmärtää näin kehnoa ratkaisua, enkä minäkään kauhean iloinen ollut. Epätoivoakin oli ilmassa, kun laskeskelimme jo ennestään pitkien työmatkojen uutta pituutta. Emmehän me ehtisi tulevaisuudessa edes nähdä toisiamme, kun koko valveillaoloaika menee töihin ja työmatkoihin! Kun vielä lyhennämme hieman Mellan hoitopäivää käymällä töissä vähän eri aikoihin, ei yhteistä kotiaikaa todellakaan jää paljon.

No, tilanne nyt kuitenkin on mitä on. Tänään kävimme tutustumassa kyseiseen päiväkotiin, eikä paikassa sinänsä ole mitään vikaa. Hoitajat olivat kaikki oikein mukavia, tilat näyttivät viihtyisiltä ja päiväkodin ympäristö on oikeasti aivan ihana: piha rajoittuu suoraan Keskuspuistoon eikä autoteitä ole lähistöllä. Päiväkodista käydäänkin kuulemma lasten kanssa paljon retkellä Keskuspuistossa. Pääsee Mellakin näkemään mäntyjä! Kurreista, jänöpupuista ja hepoista puhumattakaan.

Tilannetta yritetään nyt sitten ratkaista sillä tavalla, että etsimme asuntoa (Länsi-)Pasilasta. Muutenkin on ollut puhetta, että pitäisi saada vähän lisää tilaa. Tähän kolmioon muuttaessamme tiesimme jo raskaudesta eli Mellan tulo oli varsinainen muuton syy, mutta asiaa salaillakseni valehtelin vain haluavani vieras- ja maalaushuoneen. Tai, no, eihän se vale ollut: minä todellakin haluan ylimääräisen huoneen, jonne voisin Mellaa pelkäämättä levittää kaikki maalaustarvikkeeni. Mellan syntymän jälkeen en olekaan pensseliin tarttunut. Joten nyt sitten olemme oikeasti etsimässä asuntoa, jossa tällainen ylimääräinen huone olisi.

Siis: jos satut tietämään vapaan 4h+k+p(+s) -vuokrakämpän Pasilassa, kerro heti meille. Olemme luotettavia ja siistejä vuokralaisia, Mellakaan ei itke oikeastaan koskaan!

Kaappi, sämpylöitä ja poliittista lähestymistä

Tärkein ensin, eli siinäpä meidän uusi hieno astiakaappimme! Eilinen ilta oli silkkaa riemua, kun pääsin järjestelemään uusiksi kaikki keittiökaappimme ja siirtämään tavaroita upouuteen kaunottareemme. Astiakaapin tarve on tiedostettu jo pitkään ja ihanteellista sellaista on metsästetty syksystä asti, nyt päätimme kerralla sitten rykäistä. Ah, on se vain hieno!

Naistenpäivän kunniaksi olen tänään piiiitkästä aikaa päässyt leipomaan sämpylöitäkin, ja Mellakin on katsellut uteliaana vierestä. Tietää tyttö tästä lähtien, mikä on naisen paikka. Heh. Kun minun äitiyslomani päättyi ja Erikin vauvaloma alkoi, oli minun tarkoitus opettaa miekkoselle tämä sämpylöiden leipomisen jalo taito. Ei sitä sitten koskaan tullut kuitenkaan tehtyä, eikä meillä olekaan ollut itseleivottuja sämpylöitä sitten joulunpyhien.

Sitten vielä kolmas asia. Minua suuresti huvitti nähdä, mitä posti tänään kantoi kotiin Erikin nimellä. Kokoomuksen kansanedustajaehdokas Sanna Perkiö lähestyy insinöörikollegojaan ja toivoo heidän ääniään: Sanna painottaa kirjeessään insinöörikunnan merkitystä Suomen hyvinvoinnin rakentamisessa ennen ja nyt.

Ihan kiva, Sanna, mutta nyt tuli kyllä huti kahdestakin syystä:

1) Erik ei ole insinööri, vaikka TEKin jäsen onkin. Valitettavan monella tuntuukin olevan se harhaluulo, että kaikki TEKin jäsenet ovat insinöörejä. Nope.

2) Erik ei ole Suomen kansalainen eikä siis oikeutettu äänestämään eduskuntavaaleissa.

No, ehkä suurin osa Sannan kirjeistä meni ihan oikeaan paikkaan, mutta kyllähän tuo nyt vähän huvittaa. Voin melko varmasti luvata, ettei kirje voittanut Erikin ääntä :)

Kevätkuu kevätkuu kevätkuu!

Hah! Viime vuonna Erik pääsi ivallisesti nauramaan minun vaahdotessani maaliskuun ja kevätkuun yhtäläisyyttä. Pieni kertaus: Maaliskuuhan on siis aivan selvästi kevätkuu, siinä missä kesäkuu (6.) on kesäkuu ja syyskuu (9.) on syyskuu. Joulukuukin (12.) olisi talvikuu ellei olisi joulukuu, joten tottahan toki maaliskuu (3.) on kevätkuu. Sitä paitsi minä olen syntynyt maaliskuussa, ja silloin tuli kevät!

Tadaa! Aurinko paistaa, parvekkeen ovi ja olohuoneen ikkuna ovat auki. Lintujen laulu on alkanut kivikaupungissakin ja aurinko paahtaa lämpömittarin liian kuumaksi kertomaan todellista asiaintilaa.

Tämä nautinto alkoi jo maanantaina, kun hoidin työasioita ja kävelin siinä samalla kahdeksan kilometriä ympäri kaupunkia. Aurinko paistoi koko ajan ja kadut olivat jo sulat! Ei enää märkiä sukkia! Eilen tiistaina tuli pieni takaisku lumiräntäsateen muodossa, mutta tänään ollaan taas ruodussa.

Juu juu, kyllä minä tiedän että se pakkanen tulee vielä takaisin ja toukokuussa sataa räntää. Mutta juuri nyt on kevät! Asuntomme on valoisa kuin päivänhattara, kaiuttimissa soi Nick Cave, Mella nukkuu kauneusuniaan ja upouusi astiakaappimme saapuu parin tunnin sisällä. Mikä voisi enää olla paremmin? Niin, ei mikään.

Toimistokulttuuria

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla kirjoitettiin toimistojen sisustushistoriasta ja erityisen paljon nykyään entistä suositummasta avokonttorista. Maisemakonttorit tuntuvat herättävän paljon porua ja vastustustakin, ainakin perinteisestä huonetoimistosta yhteiseen tilaan siirtyminen tuntuu vaativan vähintään ammattitaitoista muutosjohtajuutta. Avokonttorissa työskentelevät valittavat ainakin keskittymisen vaikeutta ja yksityisyyden puutetta.

Meidän firmassamme kaikki istuvat toimitusjohtajaa myöten samassa avokonttorissa. Saattaahan joku siitäkin napista, mutta kyllä minun käsittääkseni suurin osa pitää sitä oikeana ratkaisuna meidän työssämme: homma vaatii varsin jatkuvaa kommunikointia. Itse en oikeasti osaisi kuvitellakaan työntekoa muunlaisessa ympäristössä. Jossain kesätyössä olen joutunut istumaan toimistohuoneessa aivan yksin, ja se olikin kaikista työkokemuksistani kurjin. Tarvitsen ympärilleni sitä avokonttorin sosiaalista pörinää. Vaikken itse edes osallistuisi käynnissä oleviin keskusteluihin, tuntuu hyvältä olla niiden ympäröimänä.

Mutta kai se riippuu oikeasti työn laadusta. Keskittymistä vaativat asiantuntijatehtävät saattavat ihan oikeasti vaatia keskeytyksetöntä hiljaisuutta ja täysin omaa rauhaa. Minun hommani eivät kuitenkaan ole sellaisia, vaan rikkonainen päiväni koostuu varsin pienistä tehtävistä. Vaikka istuisin omassa huoneessani rauhassa, kävisi ovi niin tiuhaan etten muutenkaan pystyisi keskittymään pitkään.

Niin pitkälle minäkään en kuitenkaan menisi, että ilolla luopuisin omasta työpisteestäni. Nythän nouseva trendi ainakin työorientoituneiden talouslehtien sivuilla tuntuu olevan sellainen, että työntekijöiden pitäisi tarpeen mukaan liikkua saumattomasti kokoushuoneen, sähköpostikoneiden ja puhelinpisteen välillä salkku kainalossaan. Sen verran perusturvallisuuden tarvetta minulla kuitenkin on, että haluan rakentaa pienen pesän sinne oman työpöytäni ympäristöön. Sermistä löytyy Mellan valokuvia ja hauskoja sarjakuvia, näytön taustakuvana on tietenkin Mella ja hyllyssä majailevat kaikki omat kansioni ja paperini juuri minunlaisessani (epä)järjestyksessä. Useaan paikkaan jakautunut työpäivä tarkoittaisikin minun kohdallani lähinnä enemmän koloja, joihin unohtaa ja hukata tavaroita.

Kun sain tämän viimeisimmän ylennyksen esimieheksi, nostin itsevaltaisesti turvallisuudentunnettani kantamalla yhden ylimääräisen hyllyn pöytäni viereen. Olihan hyllylle tarvetta: kaikenlaisen paperin ja muun sälän määrä on uusien töiden myötä lisääntynyt, eikä entinen säilytystilani olisi mitenkään riittänyt. Mutta onhan siinä tilaani rajaavassa hyllyssä myös jotain tuoreen esimiehen statuslisää. Tämä on minun pöytäni, tuossa menee minun reviirini raja. Tule vain kylään, mutta tiedä, että tämä on minun työpisteeni. Tunnistat sen noista valokuvista, noista villasukista, tästä paperikasasta ja tuosta kahvikupista. Eikä pidä unohtaa kovia kokenutta viherkasviani.

Nyt lomalla ollessani taidan oikeasti ikävöidä kahvikuppiani. Ostin sen Depeche Moden konserista Hartwall Areenalta syyskuussa 1998. Ah. (Tässä vaiheessa olisi turhaa rikkoa mielikuvaa toteamalla, että oikeasti juon siitä mukista vain vettä. Kahvia juon huomattavasti vähemmän muistorikkaasta mutta yhtä kokoa suuremmasta astiasta. Sitä se ikä teettää: kofeiiniannokset kasvavat.)

Lauantai, jollaisia pitäisi olla enemmän

Tämä lauantai on ollut erityisen hyödyllinen ja mukava. Aamulla oli tentti, joka ei ollut liian vaikea. Vaikka tietenkään tentti sinänsä ei ole mitenkään ihana asia, sen päättyminen saa aina aikaan ihanan helpotuksen tunteen: viikkojen, usein kuukausienkin luku-urakka on taas ohi. Tätä riemua ei yhtään laimenna se, että kävin heti tentin jälkeen hakemassa kirjastosta luettavaa seuraavaa tenttiä varten: Principles of Corporate Finance. Minä odotan jo sormet syyhyten pääsyäni yrityslainojen, merkintäantien ja osingonjaon maailmaan! Ihan totta! Tämä ei ole sarkasmia!

Opiskeluepisodin jälkeen kävin sitten tutustumassa kenkäalennusmyynteihin, mutten kuitenkaan edes sovittanut mitään. Vielä pari päivää sitten olisi kyllä ollut varaa ostaa vaikka mitä kivaa popoa, mutta sitten menimme ostamaan Indiq Livingistä astiakaapin. Huoh... Mutta on se vaan samperin komea kaappi!

Sittemmin olen tämän päivän aikana ehtinyt, Erikin avustuksella toki, leipoa kaksi pellillistä pitsaa ja yhden Sacher-kakun. Pitsaa on jo maistettu ja hyvää se on, niin kuin aina, Sacher puolestaan vasta jäähtyy parvekkeella. Mutta sekä taikinaa, marmeladia että kuorrutusta tuli tekovaiheessa kyllä naukkailtua, joten mitään kovin pahaa sieltä ei taida olla tulossa. Ja ennen kaikkea kakusta tuli todella hienon näköinen! Harva asia näyttää lumoavammalta kuin pitkin kuperaa kakkua valuva paksu suklaakuorrute.

Miiiiksei aina voi olla lauantai, lauantailauantai?

Kotirouvan paluu

Viikonloppu tuntui vielä aivan tavalliselta viikonlopulta, mitä nyt leivoin tavallista enemmän. Stockmannin ja Stellan Konditorian kakkukiistan inspiroimana halusin itsekin kokeilla Sans Rival -kakkua, mutta ei ehkä olisi kannattanut: hirveä työ ja aika äklö lopputulos. Voita voi kuin voikin olla liikaa. Sunnuntaina piti sitten paikkailla lauantain pettymystä ja väsästä äkkiä unelmatorttu. Se ei mene koskaan pilalle ainakaan maun puolesta, ulkonäkö sitten voikin olla vähän mitä sattuu.

Tänään se sitten alkoi, nimittäin lähes seitsenviikkoinen loma. Äitiysloman ajalta kertynyttä kesä- ja talvilomaa on viimein aika hoitaa pois. Erik palasi juuri äsken töihin ja minä yritän muistella, miten sen vauvan kanssa kotona ollaankaan. Tämän loman jälkeen höppänämme meneekin sitten päivähoitoon.

Aivan eri tyttöhän tuo Mella on nyt kuin kolme kuukautta sitten, jolloin viimeksi olin pimun kanssa kotona päivät. Tuolloin neiti vasta lähinnä maisteli kiinteitä ruokia, pääravintoa oli kuitenkin rintamaito. Nyt tyttö syö jo valtavia annoksia erinäisiä mössöjä ja vähän isompiakin paloja, ja rintamaitoa annetaan enää lähinnä muodon ja läheisyyden vuoksi iltaisin. Ja osaahan tuo nykyään viihdyttää itseään pidempään kuin silloin ennen. Tätäkin voin kirjoitella rauhassa kun tyttö harjoittelee seisomista sohvaa vasten.

Vähän kyllä jännittää. Ikävöiköhän Mella kovasti isäänsä?

Mella, filmitähti

Ei näköjään Youtube ymmärrä pystyssä kuvattua kuvaa, no, katsellaan sitten leveää Mellaa. Tällä tavalla meillä syödään.

Sitten pakollinen Mella-raportti: sunnuntaina neiti nousi ensimmäisen kerran omin avuin seisomaan tukea vasten. Puolivahingossa typykkä myös irrotti otteensa tuesta ja seisoi joitain sekunteja aivan itsekseen. Se oli kuitenkin niin hämmentävä kokemus, että pimu vähän säikähti ja lensi takamukselleen.

Sittemmin sitä seisomaan nousua on harjoiteltu jo enemmänkin.

Tavataanko Viattomuuden puistossa vai kansan olohuoneessa?

Helsingissä kehitys kehittyy taas kovaa vauhtia, tulevaisuutta visioidaan ja kaupunkikuvaa parannetaan. Kaupunkilaisille ja turisteille luodaan uusia tapahtumia ja kokonaisia toiminnan muotoja. Vai mitä? Ainakin verbaalisella tasolla.

Hiljattain pääsimme lukemaan Helsingin kaupungin Euroviisu-suunnitelmista. Kaupungista tehdään elävä ja vilkas esimerkiksi perustamalla Kamppiin EuroVillage, mmm, kuinka kansainvälistä. Mutta tärkein, suoranainen kaupungin sydän, löytyy Senaatintorilta: matkustajien ja kaupunkilaisten oma olohuone. Ihanaa! Taas yksi julkinen olohuone, jossa voimme mutkattomasti kohdata toisiamme ja levähtää keskellä hektistä elämäämme.

Tänään Helsingin Sanomat uutisoi näyttävästi Töölönlahden uusista suunnitelmista. Musiikkitalon ja Finlandiatalon viereen ollaan perustamassa Finlandiapuistoa, joka toki ajatuksena on kannatettava. Kyllähän tuo Finlandiatalon parkkipaikan ympäristo muistuttaa tällä hetkellä lähinnä joutomaata.

Suunnitelman luovuutta ja elävyyttä kuvastanevat puiston eri alueille annetut nimet: Runoilijoiden puisto, Romanttinen puisto ja Viattomuuden puisto, muutamia mainitakseni. Minä palan halusta sopia treffit Viattomuuden puistoon! Heti sen jälkeen, kun olen kansalaisten olohuoneessa yöpaidassani sohvalla maaten kaivanut nenääni Mellan möyriessä vaipatta ympäri tämän olohuoneen lattiaa. Tai siis minkä olohuoneen?

Siis pliis. Kuka näitä nimiä oikein keksii? Kaupunginsuunnitteluvirasto? Arkkitehdit? Puisto-osaston kesätyöntekijät? Apurahatta jääneet runoilijat? Vaikka nyt jätettäisiin kokonaan huomioimatta 500 000 asukkaan kävelykaupunkiin perustettu ammattikorkeakoulu Metropolia, tulee pyhää Sylviä ikävä.

Opetetaanko tätä julkisten tilojen nimeämisen taitoa kenties kaupunkimaantieteilijöille? Vai onko kyseessä jo korkeamman henkisen tason retoriikka?

Sallikaa minulle pieni kyyninen hetkeni. Aivan kaikkea tämäkään mediaseuraaja ei lukemastaan lehdestä kakistelematta niele.

Ai onko resursseilla väliä?

Eilen menin kipeän nilkkani kanssa ensimmäisen kerran töihin, tosin aloitin aamuni vierailemalla työterveyshoitajalla. Mokoma nilkka kun oli yhä halvatun turvonnut ja hemmetin kipeä, ei oikeastaan tuntunut parantuneen lainkaan. Oli suorastaan kipeämpi kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

Hoitaja laittoi jalkaan liimasiteen ja kummasteli, miten en ollut saanut sidettä jo Marian päivystyksestä. Antoivat vain sen lastan, jota en kipujen vuoksi kuitenkaan pystynyt käyttämään. Lisäksi hoitaja käski minut keskustaan lääkärin pakeille, meidän toimipisteessämme kun ei maanantaisin ole lääkärin vastaanottoa.

Tänä aamuna kävinkin sitten Sanomatalossa työterveyslääkärillä kertomassa, että olo onkin jo kummasti parantunut: liimaside oli tehnyt taikoja. Lääkäri katseli jalkaa vähän tarkemmin ja jutusteli mukavia, laittoi sitten vielä uuden siteen (vähän vähemmän tiukan kuin se edellinen, etteivät varpaat aivan turpoa sinipunaisiksi) ja lähetti takaisin töihin.

Lääkärit ja hoitajat olivat Marian sairaalassa kyllä kovin mukavia, mutta vähän liukuhihnallahan siellä päivystyksessä lauantai-iltana edettiin. Ensin jonotin pari kolme tuntia, seuraavaksi pääsin röntgeniin ja lopulta sairaslomalappu kourassa ja kepit kyynärpäissä pikapikaa kotiin lepäilemään.

Työterveyspuolella sitten oikeasti väänneltiin ja tutkittiin sitä nilkkaa, sainpa mukavalta lääkäriltä vielä pienen anatomian oppitunnin nilkan monenlaisista nivelsiteistä ja niiden tyypillisimmistä vammoista. Vielä maanantaina luulin meneväni lääkärille lähinnä hakemaan sairaslomaa, mutta tiistaiaamuna lomalle ei tuntunutkaan minkäänlaista tarvetta.

Kun en vielä maanantaiaamuna pystynyt varaamaan kipeälle nilkalle ollenkaan, nyt pystyn jo kävelemään muutamia askelia aivan ilman kyynärsauvoja. Kun liimasiteen ansiosta uskalsi viimein ryhtyä varaamaan jalalle painoa, on paraneminen lähtenyt kovaan vauhtiin.

Vaikka lääkäreiltä löytyy tuota ammattitaitoa varmasti niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella, niin kyllä hoidon laadussa taitaa selvästi näkyä tuo ero resursseissa. Leppoisaan jutusteluun ei taida olla aikaa, kun käytävillä omaa vuoroaan odottaa kokonainen armeija päihderiippuvaisia sekä liukkailla keleillä jalkojaan ja lonkkiaan ruhjoneita poloja.

Mutta kun se julkisen puolen resurssipula on niin selvä asia, niin selittäkääpä tämä: miksi minulle annettiin Marian päivystyksessä omaksi nilkan aircast-lasta, joka on minun tapauksessani kuitenkin käyttökelvoton? Työterveyslääkäri kertoi lastan maksavan 90 euroa, liimasiderulla taas ei taida montaa euroa kustantaa. Korkeintaan parinkymmenen euron hintaiset kepit täytyy kyllä palauttaa sairaalaan.

Aion kyllä keppejä palauttaessani ottaa lastan mukaan, josko he huolisivat sen hyvin vähän käytettynä takaisin.

(Vielä pakollinen Mella-päivitys: neidillä on nykyään kaksi jo hyvin erottuvaa ja erittäin terävää hammasta alhaalla. Yläikenetkin kovasti pullottavat, josko sieltäkin tulisi jotain.)

Tervetuloa viestintäalalle!

Firmassamme on parasta aikaa käynnissä rekrytointi, ja minä olenkin kahlannut hiljattain läpi isoa pinoa työhakemuksia. Tarjolla on yksi määräaikainen, mahdollisesti myös osa-aikainen pesti, joka on houkuttanut lähemmäs 100 hakemusta enemmän tai vähemmän viestinnästä ja mediasta kiinnostuneilta ihmisiltä. Sata hakemusta on todella paljon varsin pienelle ja tuntemattomalle yritykselle, kun työkin on määräaikaista ja ilmoituksessa suunnattu erityisesti opiskelijoille.

Hakemusten määrä on kasvanut minun työssäoloaikanani, mutta näyttääpä myös laatu paranevan. Nytkin joukossa oli niin paljon sopivalta kuulostavia kandidaatteja, että oikein hirvittää. Läheskään kaikkia hyvältä tuntuvia ei voi edes kutsua haastatteluun, palkkaamisesta puhumattakaan. Tuntuu suorastaan julmalta siirtää aivan hyvä hakemus ei-pinoon, mutta kun ei niitä työpaikkoja nyt ole meilläkään pilvin pimein tarjolla.

Viestintä ja media taitavat olla erityisen houkuttelevia aloja, ehkä jopa mediaseksikkäitä, heh. Toimittajaksi haluava joutunee alkuvaiheessa heittämään hyvästit vakituiselle ja hyvin palkatulle työsuhteelle, sen verran kova hinku varsinkin pääkaupunkiseudun suuriin medioihin taitaa olla. Eikä muihinkaan viestinnällisiin työpaikkoihin vain marssita sisään: jokaista tiedottajan pestiäkin taitaa hakea valtava massa. Ja näköjään myös mediaseuraajan paikkaa.

Mikäköhän siinä mediassa ja viestinnässä on niin hohdokasta? Siistiä sisätyötä, mutta onhan sellaista muillakin aloilla. No, täällähän minäkin olen, mutta lähinnä sattumalta. Olin valmistumassa ja tarvitsin töitä, ja juuri silloin oli tarjolla samankaltainen pesti kuin mihin nyt olen etsimässä ihmistä. Sitten vain osumalla oikeaan paikkaan oikeaan aikaan olen päässyt vähän etenemäänkin urallani. Haluaisin ajatella sen johtuvan ennen kaikkea omasta pätevyydestäni, mutta kyllähän hyvällä tuurillakin on ollut paljon tekemistä asian kanssa.

Tuuri astuu kuvaan siinä vaiheessa, kun mietin palkkaisinko nyt itseni tähän työhön. Siis itseni sellaisena, kuin olin kolme vuotta sitten työtä hakiessani. Ei minkäänlaista viestinnällistä kokemusta, lähinnä pientä harrastelukirjoittamista. Kun nykyisillä hakijoilla on lähes poikkeuksetta yliopistotutkinto joko kokonaan tai lähes valmis joko viestinnästä tai suomen kielestä sekä paljon työkokemusta mediasta ja tiedottamisesta. Onko työtilanne muuttunut tosiaan näin radikaalisti kolmessa vuodessa, vai oliko minut palkanneella henkilöllä vain poikkeuksellisen paljon munaa ottaa joku filosofia-fysiikka-matematiikka-taustainen kokematon työntekijä remmiin? Yleissivistys on tietenkin tärkeää, mutta nykyisiltä akateemisilta hakijoilta löytyy yleissivistyksen ohella yleensä myös niitä oikeita opintoja ja työkokemusta.

Ei voi muuta sanoa, kuin että hirvittää. Mitäköhän tästä kaikesta vielä tulee? Pitäisiköhän älytä poistua alalta ennen kuin giljotiini napsahtaa? Minne tämän jälkeen?

Ikäkriisejä ja ympäristön odotuksia

Ilkka kirjoitti jo jokin aika sitten kolmenkympin kriisistä ja biologisen kellon tikityksestä. Että aikuistuminen ei ole oikein muodikasta eikä aina niin houkuttelevaakaan, mutta jossain vaiheessa se lapsenteko ja vakiintuminen on nostettava esiin jos yleensä sellaista suunnittelee. Ja olenpa minäkin päässyt todistamaan kaveripiirissä avioliitto- ja vauvavastaisen mielipiteen vaivihkaista pehmenemistä :).

Minusta olisi kauhean kiva osallistua tuohon keskusteluun, olenhan minä juuri siinä samaisessa iässä. Mutta mitä annettavaa minulla oikeasti olisi tähän puheenaiheeseen? Opintoni ovat päättyneet, minulla on kiva vakituinen työ ja toimiva vakituinen parisuhde, oikein avioliitto. Lapsikin pykättiin normi-iässä, 27-vuotiaana. Löytyy auto ja kesämökki, omistusasuntoa ei sentään ihan vielä. (Helsingin hinnoilla ei ehkä koskaan...)

Tyypillinen akateeminen nuori aikuinen kliseen mukaan herää 40-vuotiaana siihen, ettei enää olekaan nuorisoa muttei ole sitä perhettäkään vielä perustanut. Minä sitten kai herään näin 27-vuotiaana siihen, että miten onkin tullut tehtyä kaikki juuri niin kuin opaskirjassa käsketään. Naimisiin mennessänikin otin miehen sukunimen, enkä pitänyt omaani. Taidanpa olla yhteiskunnallisten vaatimusten orjallinen toteuttaja!

Paitsi etten ole, ihan totta. Kihloihin menimme hetken huumassa mutta huolellisen keskustelun tuloksena, ja onneksemme se huuma olikin pidempikestoinen. Naimisiin menimme pitkän harkinnan (ja rahankeruun) jälkeen, lapsikin oli syvästi pohdittu ja haluttu. Eikä harkinta tarkoittanut yhteiskunnallisten olojen kartoitusta vaan oman tunne-elämämme ja toiveidemme luotausta.

Hassua, miten vaikealta tuntuu perustella edes itselleen sitä, että voi haluta jotain niin hyväksyttyä kuin normielämä. Joka päivä lehdestä saa lukea pätkätöiden yleistymisestä, syntyvyyden laskusta, sitoutumispeloista ja kevytsuhteista. Ehkä uusi normi löytyykin jo noista? Voinko hyvällä omallatunnolla nauttia omista konservatiivisista valinnoistani? Kun en minä ihan oikeasti halua lähteä kiertämään Aasiaa reppu selässä, kerätä rahaa maalaamalla muotokuvia jonkin eurooppalaisen vanhankaupungin mukulakivikadulla, haalia irtosuhteita, vetää kännejä keskellä viikkoa (ainakaan kovin usein) tai kokoontua samanmielisten naisten kanssa haukkumaan nykyajan miestä nössöydestä / väkivaltaisuudesta / metroudesta / konservatiivisuudesta / mieheydestä. Oikeasti minusta on ihan kiva syödä perunamuusia ja perjantai-iltana Mellan nukkumaanmenon jälkeen katsoa vähän tositelevisiota tai Galacticaa.

Tarinoita sairasvuoteelta

Kiitoksia osanotoista, on tämä rampailu aika ankeaa. Kipu on kyllä onneksi vähän helpottanut: vielä eilen sunnuntaina aamulla itkin tuskasta mutta nyt nilkka on liikkumattomana aika siedettävä. Niin kauan kuin makaan paikallani jalka tyynypinon päällä, on kaikki melko hyvin. No, lukuunottamatta jatkuvasta makaamisesta puutuvaa takamusta. Mutta auta armias, kun pitäisi vessaan päästä: tuo paisunut nilkaksikin pilkattu pallo ei kestä yhtään veren pakkautumista, vaan koko sääri leimahtaa liekkeihin. Lääkärin mukaan minun pitäisi jo varata hieman painoa tälle kipeälle jalalle, mutta enhän minä edes voi laskea sitä napaa alemmas ilman kipukohtausta!

Eikä se lääkäri tosiaan mitään särkylääkettä määrännyt. Kysäisi vain, että onko minulla kotona mitään. Kerroin kaapin perältä löytyvän vielä raskaudenaikaisia panadoleja, ja niillä pitäisi lääkärin mukaan sitten pärjätä. No, eipä niistä kyllä lauantaina ja sunnuntaina tuntunut juuri apua olevan, tai mistä minä tiedän kuinka kamalalta olisi tuntunut ilman niitäkään nappeja.

Typerää tämä nilkan varominen joka tapauksessa on. Eilen Erik ja Mella menivät pulkkamäkeen, ja minä jäin sohvalle makaamaan. Huomenna Erik ja Mella menevät vauvauintiin, minä jään sohvalle makaamaan.

Onneksi ei ihan toimettomana tarvitse olla. Kuin kaikkea tätä pahaa ennakoiden otin perjantaina hieman töitä kotiin, ja nyt olenkin sitten hoitanut hommia sohvalla maaten. Ja olenpa ehtinyt myös lukea muuten laiminlyötyjä blogejakin. Vaan enpä usko, että ihan viikkoa jaksan tätä menoa. Pitäisiköhän paneutua siihen kesken jääneeseen Dyyni-trilogiaan? Ensimmäisen kirjan luin äitiyslomalla ennen Mellan syntymää, mutta pimun tulon jälkeen ei kaunokirjallisuuteen oikein ole riittänyt aikaa. Jonkin verran aloittelin ensimmäistä jatko-osaa, mutta se ei vaikuta läheskään niin hyvältä kuin ensimmäinen teos. Innostus vähän lopahti.

Ja onneksi Mellastakin on seuraa. Ihana kiljuja! Miten voikaan noin pieni pakkaus ehtiä joka paikkaan. Erityisen hauskaa seurattavaa Mellan meno on, kun en itse pysty seuraamaan perässä. Lokoilen tässä sohvalla ja huudan Erikille aina, kun pimu lähestyy uhkaavasti levyhyllyä/sähköjohtoja/viherkasvia/sanomalehtiä. Kai sitä voisi aikansa kehnomminkin viettää.

"Tehtäisiinkö tänään jotain kivaa?"

Tänään oli aamulla ihan sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä jotain kivaa. Mennä jonnekin kivaan paikkaan. Lähdimme sitten kaupungille hoitamaan välttämättömiä ostoksia, ja vähän niitä turhiakin. Olihan mukava auringonpaistekin.

Päivä ei ollut ehtinytkään pitkälle, kun piipahdimme ruotsalaisen vaateketjun lastenvaateliikkeeseen Aleksilla. Olin ilmeisesti liian innoissani ruskeasta vauvapiposta, kun onnistuin horjahtamaan salakavalan vinon kynnyksen kohdalla ja taittamaan nilkkani.

Siinä lattialla istuskellessani ja kylmägeelia puristaessani en ajatellut, että olisi mitenkään kurjasti käynyt. Kohta tästä noustaan ja lähdetään kotiin. No, varmuuden vuoksi päätimme kuitenkin lähteä Marian sairaalaan esittelemään kovaa vauhtia lihaisaksi ilmapalloksi muuttuvaa jalkaani. Urheana neitokaisena nousin kolmosen ratikkaan vaihtaakseni Mariaan vievään kasiin Apollonkadulla, mutta eipä se kasi sitten kulkenutkaan juuri tänään. Onneksi bussi 8X korvasi viheiläisen raitiovaunun, tosin reippaasti myöhässä (minkä ansiosta kyydissä oli *todella* aggressiivisia töölöläissetiä ja -tätejä).

Eipä sille nilkalle kovin kummasti käynyt, mikään ei murtunut. Pieni nyrjähdys, lasta vain paikalleen ja kotiin viikoksi makoilemaan.

Mutta kun se sattuu! Aijaijai! Olen minä kaikenlaisia niveliä elämäni aikana nyrjäytellyt, muttei mikään ole näin paljon sattunut. Ja tämän sanon tietoisena siitä, että olen synnyttänyt. Supistustenkin välillä oli sentään taukoja, ja itse ponnistusvaihe kesti alle puoli tuntia. Tämä vain jatkuu ja jatkuu!

Meillä ei sitten tänä yönä nukuta. Huoh...

Hammas! (Tällä kertaa ihan oikeasti)

Jo melkein neljä kuukautta sitten julistin täällä, että Mellan ensimmäinen hammas olisi tulossa. No, silloin olin väärässä, mitä lie kuvittelin näkeväni. Mutta eilen Erik soitti juuri kun olin leikkaamassa leipää Amican lounasjonossa ja kertoi, että lusikka kalisee Mellan suussa.

Pääsin sitten itsekin kokeilemaan illalla, ja aivan hammasmainen kolinahan sieltä kuului. Mitään ei vielä näkynyt (eikä pimu kyllä suostu pitämään suutaan edes auki pyydettäessä), mutta kyllä siellä ohuen ikenen alla selvästikin tapahtuu jo kummia.

Sen ihmeemmin Mella ei kyllä ole hampailuaan oirehtinut, mitä nyt söi ruokansa erityisen hyvin ja kiltisti eilen. Ehkä se huuto tulee vasta myöhemmin.

Sunnuntai = pulkkapäivä

Eilen Mella pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa pulkkamäkeen. Tai, no, se oli ihan vain tavallinen hiekkatienpätkä Viikissä kummipariskunnan kotipihassa, mutta mäki mikä mäki ja pulkalla sitä mentiin.

Valokuviakin otettiin, tosin vain huterasti istuvasta tytöstä. Jäi sitten räpsäisemättä todiste siitä hölmöäkin hölmömmän näköisestä asetelmasta, jossa Mella pötkötti sinisessä pulkassa selällään ketarat levällään. Asento ei ympäristöstään kiinnostunutta tyttöä nimittäin kovin pitkään miellyttänyt, ja naama oli aika hapan. Valokuvia ei kuitenkaan nyt tähän hätään ole käden ulottuvilla, eli joudutte tyytymään mielikuvitukseenne.

Vaan entäs se pienen pieni pätkä, jonka neiti pysyi istuallaan ja viiletti mäkeä alas! Voi sitä riemua tytön kasvoilla! Ennen seuraavaa viikonloppua täytyy käydä ostamassa ihan kunnon vauvapulkka, jossa pienempikin hurjapää voi selkänojan ja turvavöiden ansiosta istua tukevasti pystyssä.

Itsekin pääsin laskemaan hieman mäkeä matkalla bussipysäkille. Erik päätti kiskaista minut vauhtiin pitkin autotietä, ja tietenkin hiljaisella tiellä kulki juuri silloin yksi henkilöauto. Onneksi auton nopeus oli alhainen ja kuski päätti vielä varmuuden vuoksi kiertää minut mahdollisimman kaukaa. Kyytiläiset tuijottivat menoani kuitenkin pitkään, on kai aikuinen nainen pulkan kyydissä kohtalaisen harvinainen näky maantiellä.

Matkakuumetta

En tiedä oliko se Ilkka Malmbergin kirjoittama HS Kuukausiliitteen juttu rahtilaivamatkasta yli Atlantin vaiko vain Hesarin lauantain matkailusivujen juttu Portugalista, mutta minuun on nyt iskenyt matkakuume. Vielä reilu vuosi sitten se oli jokapäiväinen vaiva, mutta mahan kasvaessa ja varsinkin Mellan syntymän jälkeen matkustusinto on ajoittain suorastaan kuollut.

Mellan suunnitteluvaiheessa puhuimme kyllä kovasti Erikin kanssa, että emme anna perheenlisäyksen katkaista sujuvaa matkailuharrastustamme. Lapsen kanssa ei ehkä lähdetä ihan entisenlaisiin paikkoihin entisenlaisella varustuksella, mutta kyllähän lapsenkin kanssa nyt voi matkustaa! Eikä matkakohteen tarvitse olla mikään turistihotelli, vaan meidän keskiluokkaistunutta versiotamme reppumatkailusta voi harrastaa myös alaikäisten kanssa.

Niin, kai se teoriassa on näin, mutta ajatus jatkuvasti nälkäänsä tai märkää vaippaansa itkevästä vauvasta tien päällä on tuntunut lähinnä kammottavalta tässä viime kuukausien aikana. Vaan eipä enää! Nyt olen päättänyt, että matkalle pitäisi päästä. Jos tässä jämähtää vain kotioloihin pariksi vuodeksi, ei enää uskalla lainkaan lähteä liikkeelle lapsen kanssa. Pitäisi nyt vain avata se pää ja lähteä luottavaisin mielin liikkeelle. Pienen harjoittelun jälkeen se paras selviytymisasenne yleensä löytyy, kun muistaa odottaa lomamatkalta kaikenlaisia yllätyksiä. Eikös juuri niiden yllätysten takia matkalle lähdetäkin?

Tämä matkakuume ja suuri ilmestykseni ei kuitenkaan toistaiseksi vielä johda toimenpiteisiin kahdesta syystä: a) työt, b) raha. Mutta mielennurkassa se siemen itää. Jos nyt pääsisimme sinne Färsaarille, minne meinasimme mennä ennen kuin päädyimmekin Kuubaan. Vai pitäisikö aloittaa huokeammasta, tutummasta ja helpommasta autoajelusta Saksaan Ruotsin kautta ja takaisin Baltian läpi? Vai jaksaisiko sitä körötellä ihan Portugaliin tai Italiaan asti? Entä jos viimeinkin viipyisi Sloveniassa paria tuntia pidemmänkin ajan? Nyt kun siellä voi maksaa euroillakin, heh.

Uusi harrastus?

Kävin eilen kokeilemassa vesijuoksua, kuka tietää, ehkä olen löytänyt uuden harrastuksen. Koomisen näköistä puuhaahan se on, mutta sen monimutkaisuus yllätti. Vaikkei maailma olekaan menettänyt minussa loistavaa tanssijaa, olen aina pitänyt koordinaatiokykyäni kohtuullisena. Silti oli varsin kinkkistä muistaa yhtä aikaa pitää vartaloa suorana ja leukaa pystyssä, potkia juuri oikealla tavalla ja vielä kauhoa käsillä vettä oikeassa rytmissä. Ja sehän tuntui ihan oikealta liikunnalta!

Niin hauskaa kuin juoksu olikin, enpä taida onnistua raahaamaan Erikiä koskaan mukaan. Aivan sosiaalisista syistä voi olla vaikea suostutella hieman alle 30-vuotiasta miestä n. 30-50-vuotiaista naisista koostuvaan liikuntaryhmään. No, onhan se hyvä, että Mellalle on hoitaja minun juoksujeni aikana.

Aamun hyvä uutinen

Joskus se Kauppalehti osaa yllättää myönteisestikin, niin kuin tänä aamuna. Mitä mieltä sitten poliittisista asioista ja EK:sta yleensä voikin olla, tänään tämä uutinen ilahdutti.

Ympäristöteknologian osaajana Suomi voi olla kokoaan suurempi
vaikuttaja

Keskiviikko 10.1.2007, Kauppalehti, Uutiset, sivu 9

Suomen osuus maailman kasvihuonepäästöistä on alle 0,3 prosenttia. Suomalaiset yritykset ovat jo huippuluokkaa energiatehokkuudessaan ja vähäpäästöisyydessään.
Kovin paljon enempää ei maailman mittakaavassa voida tehdä.

Suomella voi kuitenkin EK:n mukaan olla kokoaan suurempi rooli
ympäristöteknologian kehittäjänä. Järjestön mukaan Suomen tulisi tähdätä
ilmasto- ja energiateknologian huippuosaajaksi.

Saman toiveen esitti viime viikolla uusi ympäristöministeri Stefan Wallin.

- Suomen on nyt tartuttava tilaisuuteen ja panostettava vahvoihin osaamisalueisiinsa. Niitä ovat
esimerkiksi energiatehokkuus, yhdistetty sähkön ja lämmön tuotanto, bioenergia ja jätehuolto, sanoi EK:n johtava asiantuntija Riitta Larnimaa.

Riskirahaa vain alkuvaiheeseen

Ympäristöteknologian yritykset kärsivät samoista ongelmista kuin muutkin pk-yritykset. Riskirahaa ei ole alkuvaiheen jälkeen. Maailmalle pitäisi ponnistaa suoraan ja se on vaikeaa, jos Suomessa tehdyt pilottihankkeet puuttuvat.

EK:n mukaan valtion tiede- ja teknologianeuvoston esille nostama energia- ja ympäristöalan strateginen osaamiskeskittymä tulisi saada nopeasti liikkeelle. Toimitusjohtaja Leif Fagernäsin mukaan seuraava looginen askel on Tekesin ympäristöteknologiaan suuntaamien tuotekehityssatsausten kasvattaminen.

- Ilmastonäkökulma tulee kytkeä osaksi muuta innovaatiotoimintaa. Ilmastopolitiikka on yhä selvemmin energia- ja elinkeinopolitiikkaa, muistutti Riitta Larnimaa.

Hämmentyneelle lukijalle annan pienen tulkintavihjeen: olisiko minulla kenties ilmakehäfyysikon vaimona oma lehmä ojassa? Onhan varsin mukavaa kuulla valtakunnallisten vaikuttajien toivovan lisäpanostuksia oman miehen alalle...

Pieniä ja vieläkin pienempiä

Alkuun pakollinen Mella-raportti, meillä kun ei vauvakirjaa kirjoitella vaan päivämäärien pitäisi löytyä täältä blogista: viime perjantaina, siis 5.1.2007, Mella nousi Erikin mukaan ensimmäistä kertaa itse istumaan. Aikuisen nostamana pimu on toki pysynyt istuma-asennossa jo pidemmän aikaa, mutta nyt kullanmurumme sai siis ensimmäisen kerran kangettua itsensä makuuasennosta ylös aivan ilman apua.

Aivan selvää ei ole, kuinka tämä tapahtui. Erikin kuvailun mukaan Mella oli kaikessa rauhassa (no, niin rauhassa kuin se hyperaktiivinen pyörijä nyt voi olla) lattialla mahallaan, ja seuraavan kerran vilkaistessaan isukki näkikin typykän istuallaan.

Niin se vain kasvaa, se mötkäle. Erityisen hyvin huomasimme tämän eilen sunnuntaina, kun kävimme katsomassa työkaverin vauvaa (terveisiä vain Marielle). Äitinsä mielestä tuo hieman alimittaisena syntynyt ja nyt neliviikkoisena häthätää kolmen kilon painon saavuttanut nyytti oli muka "iso tyttö". Samaan aikaan Mella yritti kaikin voimin vängätä itseään sylistä pois / hakata pöytää / hakata tuolinselkää / vetää äidin hiuksista / syödä äidin nenää / tiputtaa puurolusikan isän kädestä / potkaista kahvikuppia / syöksyä pää edellä lattiaan. Ei, ei se pikkuinen neliviikkoinen olento ollut "iso tyttö", jos nyt ei ehkä Mellakaan.

Ovatko kaikki kahdeksankuiset vauvat yhtä energisiä kuin meidän neiti? Mummo pelkäsi kesällä, että Mellasta kasvaa liian vaativa isän vauhdikkaissa leikeissä. Että tyttöä pitää olla koko ajan heittämässä ilmaan ja roikottamassa jaloista ylösalaisin, kun se on siihen jo alusta asti tottunut. Mutta sehän on niin kivaa! Mikään ei ole ihanampaa kuin riemusta kiljuva vauva.

Eksynyt Blogistaniassa

Haparoivat askeleeni blogiyhteisössä seisahtuivat taas hetkiseksi, kun Ihanat naiset blogissa haudattiin liiallisen uneliaisuuden ja hitauden vääjäämättömänä loppupisteenä. Jotenkin niin tyypillistä, aina kun keksii jotain kivaa onkin jo aika luopua siitä... (Luopumisen vaikeuteen törmäsin tänä aamunakin, kun ennen töihin lähtöä imetin maailman suloisinta ja iloisinta pikkuvauvaa. Miten mukavaa olisi ollut vain jäädä siihen viereen köllöttämään ja kuuntelemaan Mellan höpötystä!)

Toisaalta ehkä blogiyhteisöön hakeutuminen on hieman hätiköityä, kun ihan vain omankin blogin päivittäminen tuntuu näin perhe- ja työelämän puristuksessa jäävän luvattoman harvinaiseksi tapahtumaksi. Kirjoitettavia asioita kyllä pulpahtelee mieleen vähän väliä, mutta jotenkin ne ehtivät väljähtyä ja vanhentua siihen mennessä, kun löydän omaa aikaa. Miten ne ahkerat ihmiset oikein tekevät sen? Miten ne käyvät töissä, hoitavat monilapsista perhettään ja ihmissuhdettaan, harrastavat ja kirjoittavat vieläpä blogeihinsa?

Nyt enää pitäisi tietää, keitä nämä ne ovat. Enhän minä oikeasti ole edes ehtinyt lukea toisten blogeja! Odotankohan minä joskus vähän liikaa itseltäni? Mutta kun on niin kiva olla työteliäs, silloin kun se onnistuu. Sehän on oikeasti vain järjestelykysymys, vai mitä?

Kyllä minä vielä täällä pysyn, älkää luulkokaan pääsevänne minusta eroon.

Olihan se, ja menikin

Joulu tuli, joulu oli ja joulu meni, mikä on ihan hyvä asia. Oli mukavaa olla ensimmäistä kertaa ihan kotona jouluna, ja erityisesti se oli mukavaa vieraiden takia. Tänään on ensimmäinen työpäivä ja vieraat jo istuvat lentokoneessa matkalla koti-Saksaan, mikä on sekin aika hyvä asia.
Sitä paljon puhuttua joulustressiä en kokenut, vaikka omatekoisia ruokia omassa kotona isommalla porukalla söimmekin. Ikävää oli lähinnä juuri joulunpyhiksi ajoittunut ja joulupäiväksi huipentunut flunssa, josta tällä hetkellä on jäljellä seulana vuotava nenä ja kuiva yskä. (Tai, no, aamuisin se yskä on kaikkea muuta kuin kuiva.)

Suurin hankaluus joulun aikana olikin se, että Mella nukkui meidän huoneessamme. Iso paksu tyttömme kun on jo oppinut nukkumaan yksin omassa huoneessaan, ja neiti saakin parhaat unet siellä omassa rauhassaan. Nyt Mellan huone kuitenkin luovutettiin pyhien ajaksi vieraiden käyttöön ja pimu siirrettiin meidän jalkopäähämme.

Rauhaan ja hiljaisuuteen tottunut vauva sitten tietenkin heräsi joka kerta, kun minä flunssainen yskin. Ja yskässä usein yskitään usein.

Odotankin nyt jo innolla sitä, että kohta pääsen rauhoittuneeseen kotiin. Voi vain lysähtää sohvalle ja heittää aivot narikkaan! Ehkä katsoa jonkun kivan leffan! Tai järjestää vaikka TV-sarjamaratonin! Erik taas on odottanut riemuissaan sitä, että Mella syö jälleen kiltisti. Jouluna tytön ympärillä hääri niin paljon setiä ja pappoja pelleilemässä ja rupattelemassa, ettei neiti malttanut moneen päivään syödä kunnolla. Nyt on kotona taas ruokarauha, kun edes minä en ole pärskimässä ja köhimässä. Sen sijaan pärskin ja köhin päivät Vantaankoskella, työrauhasta täällä avokonttorissa saa tosin muutenkin lähinnä haaveilla... jos siis sellaisesta on kiinnostunut, minä en ole.

Kohta koittaa uusi vuosi, mitäköhän silloin tekisi? Pienenä extreme-haaveena olisi viettää vuoden vaihtumista omalla mökillä erämaan rauhassa. Sähkötön ja lämmittämätön tupa saattaa olla aika haasteellinen, mutta kyllähän sen saa takalla lämpimäksi kun kärsivällisyyttä riittää. Minä voisin Mellan kanssa jättää lämmitysurakan suosiolla Erikille ja istua sillä aikaa mummolassa kahvilla...

Täytyy nyt katsoa, toteutuuko haave. Mikäli flunssani etenee Mellaan tai Erikiin tai Mella ei parane jouluhulluudesta ja -syömättömyydestään, täytynee jäädä koti-Helsinkiin rauhoittumaan ja kokeilla mökkiä jonain toisena talviviikonloppuna. Ehkä sitten pääsiäisenä... Onhan Keski-Suomessa talvi vielä pääsiäsenäkin, onhan?

Jouluflunssa

Se iski sitten, se jouluflunssa. En ihan ehtinyt edes kunnon työntekijäksi, kun jouduin jo tänään jäämään kotiin sairastamaan. Kuvittelin vielä eilen päivällä, että se orastava sairaus hiipisi vähän hitaammin ja tulisi vasta viikonloppuna.

No, nyt on onneksi kuitenkin hyvin aikaa levätä. Erikin isä ja veli tulivat eilen Saksasta, ja tänään Erik vei sukunsa Helsinki-turneelle. Onhan nyt ensimmäinen kerta, kun appiukko on Suomessa. Veli on toki jo vanha Helsingin-kävijä.

Ja kun Mellakin lähti kierrokselle mukaan, on minulla koko päivä aikaa vain lojua kotona. Kyllähän se hyvää tekee. Vieläkin parempaa tekisi, jos ei olisi kurkku kipeä. Vähäkuumeiset flunssat olisivat muuten ihan kivoja rentoutumishetkiä, mutta polttava kurkku pilaa aina senkin riemun. Pah. Onneksi joulun varalle on kuitenkin ostettu paljon suklaata, ja käskin Erikin vielä tänään kauppaan täydentämään varastoja. Lohtu se on laihakin lohtu, tai, no, tämän jälkeen ei niin kovin laiha.

Täytyy kohta lämmittää kuppi mustaherukkamehua. Tässähän voisi olla todella huono työntekijä ja yrittää peräti parantua vielä ennen jouluaattoa. Elämässä täytyy olla tavoitteita.

Mitä Mella osaa

Jos ei kerran kunnon proosaa ehdi kirjoittamaan, tyydytään sitten listoihin. Tämän listan teemana on "mitä Mella osaa".

Sormileikki. Mella harjoittelee ahkerasti pinsettiotetta, siis nostamista pieniä esineitä etusormen ja peukalon väliin. Sormien yhteistyö ei ole saumatonta, ja pääasiassa Mella vain hipelöi kaikkea vastaantulevaa pikkuriikkisellä etusormellaan. Koko kämmenellä tarttuminen on tosi passé, paitsi jos esineestä on erityisen tärkeää saada pitävä ote. Tällaisia esineitä ovat lähinnä äidin hiukset ja silmälasit.

Eteneminen. Mellan liikkumista ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua ryömimiseksi, mutta kyllä se pimu saattaa jollain ihmeellisellä telekineesillä siirtyä lyhessäkin ajassa parin metrin matkan. Lähinnä kyse on epämääräisestä kierimisen ja pepun heiluttelun yhdistelmästä. Joskus taaksepäin ryömiminen näyttää suorastaan tarkoitukselliselta, mutta pääasiassa neiti osaa vain peruttaa ison takamuksensa jumiin sohvan alle.

Istuminen. Mella osaa jo istua paikallaan useita minuutteja, ellei jokin ylivoimaisen kiinnostava ääni tai liike saa pimua kääntämään painavaa päätään liian nopeasti. Ihan itse typykkä ei kuitenkaan osaa nousta istumaan, eikä istumisen lopettaminen suju vielä kunnolla. Niinpä istumaan laitetun Mellan ympärille pitääkin joko kasata paljon tyynyjä tai olla itse ottamassa kaatuva lapsi vastaan.

Syöminen. Kaikkialla varoitettiin antamasta pienelle vauvalle tuttipulloa, koska silloin se mokoma unohtaa miten tissiä syödään. Miksei kukaan varoittanut siitä, että jos vauva saa vain tissiä, se ei osaa enää syödä tuttipullosta? Minun työhönpaluuni nosti esiin tämän ongelman, eli Mella suostuu syömään ainoastaan suoraan rinnasta tai sitten lusikalla kulhosta. Ei tietenkään itse otettuna, vaan syötettynä. Mutta aika ripeässä tahdissa Mella ruokaansa sisään näinkin lappaa, joten ei siinä mitään. Mella ei ole myöskään nirso, eli oikeastaan kaikki toistaiseksi tyrkytetyt soseet ovat maistuneet ainakin jonkin verran. Neiti vaikuttaakin tavattoman uteliaalta, ja ottaa täysin luottavaisena vastaan ensimmäisen lusikallisen mitä tahansa, syötävää tai ei.

Juttelu. Usean tavun mittaisia jokelteluja ei olla vielä kuultu, lukuunottamatta taajaan toistuvaa huudahdusta "ÄPYH!". Siinäkin tuo ensimmäinen ä-tavu saattaa olla vain vahinko, valmistautumista varsinaiseen pyh-tuhahdukseen. Muihin suosikkiääniin lukeutuvat mm. liki ultraäänellä kiljuminen, maailmaa tuomitseva aggressiivinen "HÖH!"-tuhahdus sekä mielipuolisen hempeilevä huokailu. Myös kielen pärisyttely, käytännössä siis lähinnä pelkkä sylkeminen, lienee tapa kommunikoida.

Itsenäisyyspäivää

Tuli hyvään saumaan tämä itsenäisyyspäivä, tauko olikin paikallaan. Enpä minä nyt niin kovin pitkään ole töissä ollut, mutta pieni ajatustuokio tekee kuitenkin hyvää. Sen verran uudet tehtävät ovat innostaneet, että ne ovat pyörineet päässä aika paljon vapaa-ajallakin. Nyt yritän opetella pitämään työasiat töissä ja kotiasiat kotona. Se on vaatinut totaalista rauhoittumista, mikä tänään on tarkoittanut kotiin linnoittautumista. (Anteeksi siis Anna: puhelimeni on ollut koko päivän kiinni ja sähköposteihin en ole juuri koskenut. Suunnitelmia olen tehnyt korkeintaan puoleksi tunniksi eteen päin. Juuri muuhun aivot eivät näin vapaalla suostu.)

Aivan toimettomana en kyllä ole tänäänkään ollut, vaan käynnissä on Projekti Sämpylä & Kääretorttu. Loppuillaksi onkin sitten suunnitelmissa mahdollisimman vähä-älyistä toimintaa, joka sisältää ainakin syömistä ja mahdollisesti iltapukujen haukkumista. Niitä näkyy kuulemma tänään livenä jopa intternetissä.

Tiedättekö/muistatteko, mitä perheellemme kuului tasan vuosi sitten? Viime itsenäisyyspäivänä tunsin ensimmäisen kerran Mellan liikkeet vatsassa. Nyt pimu potkii jo aika paljon kovempaa, ja vaikkei varsinainen ryömiminen vielä kuulu repertuaariin, osaa Mella kierimällä jo karata vaikka minne. Yleensä olohuoneen pöydän alle, jossa rääpäle sitten pureskelee johtoja, pissaa matolle (jos on liikkeellä ilman vaippaa) ja lyö päänsä pöydänjalkoihin.

Pässinpäitä yliopistolla

Kävin äsken rankan työviikon päätteeksi kansantaloustieteen laitoksella tarkoituksenani kopioida makrotalousteorian luentokansiosta materiaalia viikonlopun opiskeluja varten. Tiistaiaamuna on nimittäin tentti, ja maanantait ovat niin tiukkoja työpäiviä etten välttämättä ehdi ja jaksa opiskella enää silloin.

Aikomukseksi tämä kuitenkin jäi, sillä kansio ei ollut paikallaan. Muutamissa viimeisissä laskuharjoituspapereissa onkin ollut vieno toive, että kansiota ei vietäisi pitkäksi aikaa pois paikaltaan, jotta kaikki pääsevät kopioimaan tenttimateriaalin. Pyynnölle on näköjään ollut tarvetta, mutta siitä ei ole ollut hyötyä.

Joten, sinä pässinpää joka veit makrotalousteorian luentokansion pois tenttiä edeltäväksi viikonlopuksi: voisitko ystävällisesti kuolla pois, tosin palauttaisitko sen kansion ennen harakiriäsi?

Aivan oma puhinansa olisi se, että miksi nykyisenä internetaikana vielä käytetään nuhjuisia luentokansioita. Tai miksi kopioitavaksi tarkoitettavaa materiaalia säilytetään kaksi kerrosta ylempänä kuin opiskelijoiden kopiokoneita. Vai opinko minä vain liian hyvään viimekeväisellä mikrotalousteorian kurssilla?

Töissä on, yllätys yllätys, kiire

Ei tullut mitenkään yllätyksenä, että töissä on täysi hulina päällä. Käynnissä on vahdinvaihdon lisäksi paljon rekrytointeja, ja minäkin olen päässyt istumaan työhaastatteluissa ja jo palkkaamaan yhden uuden ahertajan. Tiimin vastuun siirtyminen omille harteille lisää tietenkin hulinantunnetta: uudenlaiset tehtävät kiinnostava ja innostavat siinä määrin, että ne pyörivät vielä unissaankin mukana. No, mikäs siinä, kyllä se siitä tasaantuu.

Töissä on siis ollut kiva olla, ainakin ensijärkytyksen ja Mella-ikävän jälkeen. (En nyt väitä etteikö ikävä olisi yhä, mutta nyt se on siedettävää.) Vähän surettaa se, että kotona on ollut käynnistysvaikeuksia: Mella ei oikein opi juomaan pumpattua maitoa pullosta, neiti kun on tottunut täyteen luomupalveluun. Täytyy nyt vain valaa Erikiin uskoa, että kyllä se pimu lopulta suostuu syömään. Hyvähän se tietenkin on minun sanoa, kun imetys on ollut helppo ruokintatapa enkä nyt ole kotona näkemässä sotimista.

Ensimmäinen viikkokaan ei kuitenkaan ole vielä ohi, joten katsotaan tilanteen etenemistä.

Pikaraportti Vantaalta

Takana on nyt yksi työpäivä ja alkamaisillaan uusi. Ensimmäistä kertaa töissä äitinä ja esimiehenä, tosin ensimmäinen päivä oli maanantain tapaan tyypillisen kiireinen ettei siinä oikein ehtinyt tuntojaan paistatella tai uusiin työtehtäviin totutella. No, jo tänään pääsen haastattelemaan uusia työntekijäkandidaatteja. Siitä se lähtee.

Tänään raahasin työpöytäni kulmalle myös kaikennähneen viherkasvini (älkää kysykö mikä se on). Samainen kasvipolo on elänyt jo pari vuotta täällä avokonttorin keinovalossa, minkä jälkeen se vietti äitiyslomani aikana helteisen ja vedettömän kesän suorassa auringonpaisteessa parvekkeella sekä muutaman viikon ajan samaisella parvekkeella pakkasessa. Ja yhä se vain vihertää!

Sermiini olen jo kiinnittänyt kolme valokuvaa Mellasta sekä hyviä Dilbert-strippejä. Näyttöni taustakuvan olen myös jo vaihtanut Mellaksi. Sermissä olisi kyllä vielä paljon tilaa, jonkinlaisia värikkäitä kuvia täytyy ryhtyä hamstraamaan. Kaikki mahdolliset piristävät väriläiskät ovat hyödyllisiä tänä pimeänä aikana.

Vatsasta kipristää

Hohhoh, onpas nyt paljon häslinkiä ja sekavia ajatuksia. Päivä on mennyt sämpylöiden tekemisessä ja laskuharjoitusten raapustamisessa, ja tietenkin Nick Caven keikalle valmistautumisessa. Tällä hetkellä taustalla soi No More Shall We Part (sekä se levy että sen nimibiisi) ja meikit on jo laitettu. Lapsenvahdit eli Jonna ja Robert ovat ihan kohta täällä.

Huolestuttaa niin paljon! Mella ei ole koskaan ennen ollut meistä kahdesta erossa yhtä aikaa. Mitä jos se saa ihan kamalan paniikkihätäraivokohtauksen eikä me vastata puhelimeen keikalla? Pimu ei ole vielä oppinut vierastamaan, mutta mitä jos se oppii kerralla tänään ja traumatisoituu? Ja jos Mella on tänään ihan kauhea, Jonna ja Robert traumatisoituvat eivätkä enää ikinä puhu meille tai Mellalle.

Huomenna sitten pitäisi mennä töihin. Sekin on herättänyt riemun lisäksi ahdistusta. Mellalla kaikki on varmasti hyvin, jäähän se yhä kotiin isin kanssa. Mutta miten minä osaan olla joka päivä kymmenen tuntia erossa rakkaimmastani? Kun tähän mennessä olen ollut pikkupimun kanssa joka paikassa, mitä nyt parin tunnin eroja on ollut. Voi olla, että itku tirahtaa toimiston vessassa. Ainakin olen jo vähän iltaisin kyynelehtinyt ennen nukkumaanmenoa.

No, kääretorttuterveiset on leivottu toimiston kahvihuoneeseen ja huominen vaatekerta valittu. Nyt se elämänmuutos on sitten taas edessä.

Mella vauvauinnissa

Pikapyrähdys Tallinnaan

Hääpäivä se sitten tuli ja meni, tällä kertaa yllätyksen merkeissä. Toisin sanoen yllätin Erikin varaamalla meille pienen Tallinnan-risteilyn juhlapäiväämme varten. Laivalla majoituimme lokoisasti sviittiin ja Tallinnassa kävimme syömässä venäläistä ruokaa (ks. valokuva) sekä tepastelemassa ympäriinsä. Muutamista sadepisaroista huolimatta päivä oli mukava, ja ruokaa tuli syötyä aivan liikaa. Erikkään ei ollut ollenkaan pahastunut yllätyksestä, vaikka vähän pelkäsin aluksi reaktiota. Kun nyt oltiin puhuttu ja sovittu, että vietetään hääpäivää ihan rauhassa kotosalla.

Yllätys pysyi mainiosti salassa vielä siinäkin vaiheessa, kun Robert oli odottamassa pihalla meidän pääsyämme vauvauinnista. Ajomatkan päätepysäkki paljastui vasta sitten, kun emme kääntyneetkään kotipihaan vaan jatkoimme kohti Katajanokkaa. Siinä vaiheessa oli pakko varmistaa, että olihan se Erikin passi mukana. Ja oli se.

Muutoksia blogissa

Saas nähdä mitä tästä tulee, vaihdoin nimittäin blogini juuri Bloggerin beta-versioon. Jo aivan alusta asti olen himoinnut luokituksia teksteilleni, mutta Blogger ei ole niitä tähän mennessä tarjonnut. Beta-versiossa tämäkin uusi kaunis piirre on ollut tyrkyllä, mutta toistaiseksi en ole uskaltanut betaan siirtyä. Suurimpana esteenä on ollut se, etteivät tyyliasetukset ole säilyneet uuteen versioon siirrettynä. Ja minä kun niin kovalla vaivalla olen saanut kaikki värit ja leveyden juuri oikeanlaisiksi!

No, mutta nyt Blogger sitten viimein lupasi sujuvan vaihdon tyyleineen päivineen. Tällainen tämä nyt sitten on. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus käydä läpi vanhoja posteja ja läiskäistä niihin luokitteluja mukaan. Kyseessä on vain sen verran iso homma, etten ole ihan varma jaksamisestani...

Puhutaan taas hiustenleikkuusta

Eilen se viimein tapahtui: minä pääsin kampaajalle ja hiuksistani eroon. Tai no en nyt kaikista hiuksista, mutta aikamoisesta läjästä kuitenkin. Nyt päätäni koristaa söpön tyttömäinen pörrö, saa nähdä, miten tämä uusi imago vaikuttaa minuun. Ja saa nähdä, kuinka kauan jaksan pitää suoristusraudan erossa hiuksistani...

Taas kerran eilen kampaajalla tuli mietittyä puhumista ja vaikenemista. Eikös perinteisesti kampaajan tuolissa pitäisi turista niin että äänihuulet kipeytyvät, kertoa kaikki juorut ja viimeisimmät kuulumiset? Siinähän se värjäysten ja leikkausten aika menee joutuisasti, kun vähän rupattelee lämpimikseen.

Minusta ei oikein ole kuitenkaan ollut tuohon. Olen jo seitsemän vuotta käynyt samassa kampaamokoulussa, joten paikan opettajat kyllä ovat jo tuttuja mutta varsinaisen työn on tähän mennessä hoitanut joka kerta aivan uusi tyyppi. Pikaiset kuulumiset saatan vaihtaa opettajien kanssa ja jonkin verran alustaa elämäntilannetta oppilaallekin (eilen pääsin mm. päivittelemään äitiysloman aiheuttamaa rupsahdusta ja imetyksen myötä irtoilevia hiuksia), mutta pääasiassa minä haluan istua hiljaa. Luen joko omaa kirjaani tai vain istun ja rentoudun, saatanpa jopa torkahtaa. Joskus, kun oikein hömpätyttää, saatan lukea niitä vuoden vanhoja naistenlehtiä.

Tunnen kuitenkin välillä syyllisyyttä tästä hiljaisuudestani. Onkohan kampaajaoppilaasta kiusallista väkertää kolmekin tuntia niin lähellä toista ihmistä täydellisen hiljaisuuden vallitessa? Ehkä hän haluaisi jutella, mutta odottaa minulta aloitetta siihen? Yritän kyllä kovettaa mieleni ja muistaa, että olen ostamassa palvelua. Asiakas on aina oikeassa, ja minä haluan ostaa rauhaa ja hiljaisuutta hiustenleikkuun yhteydessä. Kai sen tilanteen on mentävä minun ehdoillani?

Joskus kyllä kohdalle sattuu iloisesti pälpättävä kampaajaoppilas, eikä se minua yhtään haittaa. Jutustelu kyllä tarttuu minuunkin, jos se lähtee ensin liikkeelle tuolin toiselta puolelta. Mutta yleensä tuntuvat nuoret oppilaat olevan varsin ujoja. Mitäköhän kampaamokouluissa opetetaan asiakkaan kanssa seurustelusta? Kehotetaanko keksimään tikusta asiaa, tulkitsemaan asiakkaan hienoisia signaaleja sosiaalisuuden asteesta vaiko vain keskittymään itse asiaan eli leikkaamiseen ja värjäämiseen?

No, oli miten oli, nyt minulla on uusi pää. Vajaa viikko töiden alkuun, vielä vähemmän Nick Caven konserttiin. Huomenna on hääpäivä, perjantaina laitetaan kavereiden kanssa yhdessä kotona ruokaa ja koeajetaan uusi ruokapöytä isommalla poppoolla. Tänään vauvauinnissa paikalla on videokuvaaja, ja Mellammekin pääsee oman 7-minuuttisen elokuvansa tähdeksi. Niin paljon mukavia asioita pakattuna niin lyhyeen aikaan!

Dramaattinen seitsemäs vuosi alkamassa

Tänään on kulunut kuusi vuotta siitä, kun menestyksekäs seurustelusuhteemme alkoi. Tätä juhlistaaksemme palloilimme päivän kaupoissa etsimässä istuinpehmustimia ja kaitaliinoja uutta ruokapöytää varten, hihii. Kivoja löytyi, mutta emme niitä vielä ostaneet. Mella sen sijaan sai suloisen juhlamekon.

Oikeasti päivämäärää piti mennä juhlistamaan minttukaakaolle ravintola Belgeen, sillä itse suhdekin alkoi sen kuusi vuotta sitten juuri silloisessa ravintola Kluuvissa minttukaakaon ääressä. Idea kariutui kuitenkin siihen, ettei Belgen alakerrassa ollut enää tilaa eikä yläkertaan päässyt lastenvaunuilla. Siispä kävimme Alkossa ostamassa Leffeä (edellisestä Leffe-pullostani on jo reippaasti yli vuosi!) ja tulimme kotiin syömään itsetehtyä pitsaa.

Which was nice. Ei yhtään harmittanut, että Belge-suunnitelma meni mönkään. Niin hauskaa kuin merkkipäivän juhlistaminen pääkallopaikalla onkin, on kotonakin oikein kivaa. Onhan meillä nyt se legendaarisen pelottava ja riskialtis seitsemäs yhdessäolon vuosi alkamassa, eli on tässä jo jotain sentään yhdessä koettukin. En nyt väitä meitä miksikään vanhaksi ja kokeneeksi pariksi, mutta vakiintuneeksi nyt kuitenkin. Onnelliselta tuntuikin istua oman kullan ja oman pikkuvauvan kanssa oman ruokapöydän ääressä syömässä omaa pitsaa ja juomassa namia olutta. Mitä muuta sitä voisi elämältä edes toivoa?

Olen ihana nainen!

Olen ottanut uuden askeleen Blogistania-ujouteni torjumisessa ja ryhtynyt kirjoittamaan ryhmäblogiin. Mitäs siihen sanotte? Nykyään kädenjälkeni koristaa siis tämän valtamedian ohessa myös Ihania naisia blogissa, ja suora linkki ensimmäiseen ryhmäblogitekstiini löytyy tästä. Myös sivubannerista pääsee perille. Tervemenoa naiseuden ihmeelliseen maailmaan!

Miksi en ole töissä yliopistolla

Meidän perheessämme minä olen töissä yksityisessä yrityksessä, kun taas Erik vääntää väitöskirjaansa yliopistolla tutkijanpestillä. Kaikkihan tietävät, ettei yliopistouraa ole kuorrutettu muhkeilla palkkioilla tai edes koulutukseen nähden kohtuullisella peruspalkalla, mutta kyse onkin lähinnä kutsumustyöstä. On varmasti palkitsevaa päästä tutkimaan syvällisesti omaa mielenkiinnon kohdettaan, kyllähän minäkin joskus pienempänä halusin tutkijankammioon lisäämään ihmiskunnan tietoa ympäristöstä ja olevaisesta. Se tutkijankutsumus sitten joskus heikkeni, eikä moinen homma enää oikein jaksakaan sytyttää. Erikiä se kyllä kiinnostaa.

Niin, en siis ole töissä yliopistolla, koska minulla ei ole siihen kutsumusta. Mikään muu ei siihen hommaan (pienen akateemisen vapauden lisäksi) sitten kyllä houkuttelekaan. Ymmärrän kyllä, ettei yliopistoilla ole käytettävissä kovinkaan muhkeita resursseja, eikä tarvitsekaan. Mutta sitä en ymmärrä, ettei niitä vähäisiä resurssejakaan osata aina käyttää niin ammattitaitoisesti.

Sehän on jo tuttua, että yliopisto ja valtio yleensäkin kuuluu merkittävimpiin pätkätöiden tarjoajiin. Myös pätkätöiden ketjutus vuosikausia, ellei vuosikymmeniä, on yliopiston arkea. Se kuitenkin tyydyttää tutkimisesta innostuneita, ja tuleehan mukana ainakin joillain aloilla mukava vapaus: kukaan ei valvo työaikojasi kellokortin kanssa, vaan saat vapaasti tehdä hommia silloin kun haluat. No, useimmiten tuo kyllä tarkoittaa palkatonta ylityötä, mutta tavallaan se kai on (ainakin usein) oma valinta.

Tuo mukava vapaa ilmapiiri kuitenkin tarkoittaa joskus sitä, ettei työsopimuksia erityisemmin harrasteta. Tämä puute on meidänkin perheessämme jo karvaasti koettu. Erik on suorittanut normaalin kuukausipalkkaisen tutkijantyönsä ohessa käytännössä vapaaehtoista opetus"velvollisuuttaan" opettamalla laboratoriokursseilla, mistä on saanut hieman ylimääräistä tuntipalkan muodossa. Opetus"velvollisuuden" vuoksi palkkaa on tosin saanut vain 50 % tunneista, mikä on kuitenkin ollut siedettävää n. 20 euron tuntipalkalla.

Ensimmäinen ikävä kokemus tuli, kun Erik pari vuotta sitten tiedusteli palkkaustaan opetusvelvollisuuden hoidon jälkeen. Toisin sanoen halusimme tietää, maksetaanko hänelle 100 % tunneista sen jälkeen, kun hän on jo suorittanut koko vuoden opetusvelvollisuutensa täysimääräisenä. Asioita hoitavan sihteerin mukaan kyllä, palkka tulee tällaisessa tapauksessa kokonaisena. Onpas kiva!

Paitsi ettei ollutkaan. Kun työt oli tehty ja palkkakuitti postitettu kotiin, oli summa odotettua pienempi. Itse asiassa tarkalleen 50 % odotettua pienempi: rahaa ei sittenkään maksettu kokonaismääräisenä. Tiedusteltaessa yliopistolta kerrottiin, ettei aiempiin kysymyksiin vastannut sihteeri näköjään ollut tiennyt asioiden oikeaa tolaa.

Erik siis etukäteen selvitti palkkansa määrän, mutta saikin sovittua pienemmän summan jo työn tehtyään. Inhimillinen virhe, niitähän sattuu. Miten mukavaa, että riski on yksin meidän perheemme kannettava.

No, tuosta on siis jo pari vuotta, ja katkeruus on jo hieman haihtunut. Mutta nyt tuli uusi paukku. Tänä syksynä Erik hoitaa labrakurssia tuttuun tapaansa, odottaen saavansa samat 50 % palkasta kuin aina ennenkin. Mutta minkäslainen viesti kurssin puolivälissä tuleekaan? Tuntipalkka on laskettu 20 eurosta 9 euroon! Ja tämä pätee tietenkin takautuvasti. Tai siis eihän kyse ole toki takautuvasta palkanmuutoksesta, sellainen taitaisi olla räikeän laitonta. Erik muisteli, että kurssin alussa oli yksi kokous, johon hän ei Mellan neuvolakäynnin takia päässyt. Siellä kokouksessa oli varmaan kerrottu tästä palkan puolituksesta.

Toisin sanoen jo siinä vaiheessa, kun kurssien vetäjät on jo valittu, heille kerrotaan yhdessä kokouksessa palkan laskevan puoleen. Missään vaiheessa tätä ennen tai tämän jälkeen asiasta ei puhuta. Kokouksesta puuttuville henkilöille tätä tietoa ei viedä.

Haloo?! Tuollaista asiaa ei pidetä viestimisen arvoisena? Palkan puolitus on aika ratkaiseva muutos työsuhteessa, eikä Erik olisi ottanut hommaa lainkaan vastaan jos olisi etukäteen tiennyt saavansa siitä bruttona 4,5 euroa tunnilta. Säntillisenä miehenä muruni päätti kuitenkin hoitaa kurssin loppuun, minä olisin kyllä jättänyt työn kesken sillä seisomalla.

Ei taida minulta sitä kutsumusta löytyä, ei tosiaan. Tsemiä vaan kaikille tutkijanuraa suunnitteleville, toivottavasti työn sisältö ja mukavat työkaverit tuottavat riittävästi tyydytystä. Mihinkään muuhun ei kannata luottaa, ei edes fysiikan kaltaisella rahoituksen suhteen etuoikeutetulla alalla.