Kotona jälleen

Eilen illalla saavuimme viimein kotiin, kahden rankan matkustuspäivän jälkeen. Taisi matkailu käydä loppua kohden kovaksi myös Mellalle, sen verran itkuinen tyttö oli molempien päivien iltoina. Oli ihana päästä kotiin! Vajaat kaksi viikkoa poissaoloa riitti näköjään siihen, että palatessani kykenin haistamaan asuntomme ominaistuoksun. Tiedättehän, jokainen asunto tuoksuu tietynlaiselta, riippuen kaiketi valmistusmateriaaleista, huonekaluista ja sen sellaisesta. Omaa kotiaan ei yleensä pysty tottumuksen vuoksi haistamaan, mutta eilen meitä tervehti se sama tuttu mutta jo unohtunut tuoksu kuin ensimmäisellä tutustumiskäynnillä.

Matkan aikana pääsimme taas tutustumaan erilaisiin ajokulttuureihin, ja joskus hauskinta on seurata Erikin reaktioita kanssa-autoilijoihin. Paikalliset erot alkavat jo nousta pintaan. Muistattehan, Suomessa ajetaan aina ylinopeutta muttei tehdä hulluja ohituksia, kun taas Baltian maissa ja Puolassa tilanne oli päinvastoin. Saksassa Erikin mielestä tietenkin ajetaan oikein ja järkevästi, paitsi ne huoltoasemalla kännäävät teinit jotka yön pimeinä tunteina muuttuvat risteiksi ja kukkapuskiksi tienvarsipuiden juurille.

Saksastakin löytyy näköjään heikkoja kohtia, sillä taisimme törmätä erikoiseen paikallisilmiöön Sassnitziin ajaessamme. Piskuinen satamakaupunki sijaitsee Saksan suurimmalla saarella Rügenillä, ja liikenteestä paikalliset tunnisti RÜG-rekisterikilvistä. Toisin kuin Erikin (ja minun vähäisen kokemukseni) mukaan muualla Saksassa, täällä harrastettiin baltialaisittain villejä ohituksia. Jos haluttiin ohi, mentiin ohi, oli vastaantulevaa liikennettä eli ei. Muiden on sitten ajettava tien sivuun tai iskettävä jarrut pohjaan.

Ruotsin puolelle Trelleborgiin päästyämme tuli vastaan toisenlainen paikalliskulttuuri, kun päätimme ajaa pohjoiseen maisemareittiä eli itäistä merenrantaa pitkin sen iänikuisen moottoritien sijaan. Etelärannikon pikkuteitä edetessämme Erikin kiusaksi pääsimme tutustumaan ruotsalaiseen leppoisuuteen. Miespoloa ärsyttävät nopeusrajoituksia noudattavat autoilijat, mutta entäs sitten 10-20 km/h nopeusrajoitusta hitaammin ajavat ruotsalaispapat ja -mummot? Kenelläkään ei tuntunut olevan tuolla etelässä kiire yhtään minnekään, mikään ei ollut niin justiinsa. Jopa nuoriso mateli viittäkymppiä seitsemänkympin alueella, olihan kaunis ilma ja merinäköala ja kaikkea. Se kaikki oli Erikistä aivan käsittämätöntä.

Maisemareitti osoittautui ylipäänsä virhevalinnaksi. Muutenkin pitkää ajomatkaa venyttää turhan hidas jolkuttelu, vaikkei reitti pituutensa puolesta ole kovin paljon mittavampi kuin se Malmö-Helsingborg-Norrköping-motari. Päivää pidensi lisäksi vielä Mella, joka automatkan aikana päätti viimein lopettaa monen päivän kakkalakkonsa. Tyttö on normaalisti vääntänyt sinapit noin kolmasti päivässä, mutta nyt äidin ja isin huoleksi tahmaa ei ollut kuulunut yli kolmeen päivään. Autoon päästyään neidin suolisto ilmeisesti innostui, ja ruokatauolla neiti nostettiin turvakaukalostaan kainaloitaan myöten liimaisessa, keltaisessa kakassa. Aikamoinen saavutus! Sen jälkeen sitä möhnää onkin sitten tullut ihan kunnon annoksina.

Mellasta puheenollen, ehdittekin jo varmaan toivoa esittelyä oheiselle kuvalle. Erikin serkku Puschel sai myös oman esikoisensa tässä talvella, ja Saksan-visiitillämme pääsimme esittelemään pikkuserkukset toisilleen. Eipä lapsukaisia kyllä vielä kiinnostanut toistensa seura, mutta vanhemmista oli silti mukavaa asetella vauvoja teennäisesti vierekkäin. Kuvassa siis ylpeät isät Erik ja Puschel sekä esikoiset Mella ja Sebastian, seitsemän viikkoa ja neljä kuukautta (respectively).

Kyseinen valokuva saatiin Puschelilta, sillä meidän digikameramme pamahti rikki matkan aikana. Tässäpä siis vetoomus Mellan lauantaisiin juhliin saapuvilta: ottakaa omat kameranne mukaan, räpsikää paljon kuvia ja lähettäkää ne sitten meille. Eihän tyttösemme valokuvakansioon voi jäädä aukkoa nimiäisjuhlan ajalta. (Nimiäisjuhlasta vielä puheenollen: ilmoittautumisaktiivisuus on ollut pettymys. Ruokaa ja astioita katetaan kuitenkin vain ilmoittautuneille, hölmöt!)

Myrskyä ilmassa

Paahtava helle eteni viime yönä loogiseen lopputulemaan eli ukkosmyrskyyn. En muistanutkaan miten intensiivistä ukkonen täällä Saksassa on, kunnes eilen sain taas vähän makua luonnonvoimista. Muutama vuosi sitten sain nauttia hienosta salamaesityksestä ja niin kovasta tuulesta, etten pysynyt pystyssä ilman tukea. Nyt olimme kyllä sisätiloissa ja sängyssä eli en tiedä sitten siitä tuulesta, mutta salamat olivat komeita pilkkopimeässä yössä. Sähkötkin katkeilivat.

Ja se jyrinä! Kuumuuden takia ullakkohuoneemme ikkunat olivat sepposen selällään, joten ulkoilman meteli tuli vaimentamattomana sänkyymme asti. Korviin sattui, kun taivaalta kuului valtaisa kolina. Koskaan en ole pelännyt ukkosta, mutta nyt huomasin pelkääväni vauvan puolesta: kyllähän tällainen salamoiden välke ja korviahuumaava pauke varmasti säikähdyttää moisen pienen käärön.

Mutta vielä mitä, neiti nukkua posotti läpi koko shown. Kun itse tungin sormia korviini Mella ei edes hätkähtänyt. Tyttö näyttääkin nukkuvan parhaiten kovassa metelissä, minkä myös tämänaamuinen torvisoittokunta todisti. (Aivan oikein, torvisoittokunta. Aamukymmenen tienoilla 350 asukkaan kylämme ainokaisella kadulla marssi täysimittainen, paraatipukuihin sonnistautunut torvisoittokunta cheerleader-tyttöineen ja keppijaloilla kävelevine jonglööreineen. Kukaan ei toistaiseksi tiedä miksi.)

Myrskyn myötä tullut sade on virkistänyt ilmaa, eikä ullakolla ole enää sietämättömän kuuma. Mutta ei tuota ilmaa kylmäksikään voi väittää, kyllä tuossa pilvisessä ja kosteassa säässä vielä tarkenee mainiosti terassilla kesävaatteissa. Tuli tuokin todettua, kun kävimme syömässä läheisessä majatalossa. Saapa nähdä, miten keli kehittyy edelleen. Tai, no, mehän emme tätä näe, kun matkustamme jo ensi yönä takaisin. Kenties Suomessa on taas kylmä palatessamme, se ei kyllä haittaisi lainkaan. (Säätiedotus tosin lupailee lämmintä, ja nimiäisjuhlapäivänä olisikin taas kiva saada auringonsäteitä.)

Loma etelässä

Lomasää täällä Pohjois-Saksassa on ollut aika lämmin, ellei peräti hehkuvan kuuma. Paikallisten tuttavien kanssa rupatellessani tajusin, etten kyllä ole koskaan tainnutkaan kokea viileää saksalaiskesää. Yleensä käymme täällä vain talvisin ja syksyisin, ja ne pari kesäistä visiittiä ovat osuneet harvinaisen lämpimään aikaan.

Niin siis tälläkin kertaa, kun lämpömittarin lukemat vetävät vertoja viime syyskuun Kuuban-matkalle: tänään keskipäivällä oli varjossa 36 astetta. Eilen tajuttiin katsoa lämpötila vasta iltaseitsemältä auringon jo painuttua naapuritalojen taakse, ja silloinkin mittari kertoi lukua 33. Auton ilmastointi on kyllä kiva, totesimme kauppareissulla.

Aika on kiitänyt nopeasti, olemmehan olleet täällä kohta jo viikon ajan. No, onpa viikkoon sisältynytkin yhdet häät ja pari tuttavaperhevierailua lähistön kaupunkeihin. Myös silkka kauppareissu on ohjelmaa sinänsä, lähin supermarketti kun on reilun kymmenen kilometrin päässä lähimmässä pikkukaupungissa. Tänään illalla on vuorossa grillailua sekä boolitesti Mellan nimiäisjuhlaa varten, lauantaina taas saamme vuorollamme kestitä tänne Rothemühliin saapuvia sukulaisia. Epäinhimillisen varhain sunnuntaiaamuna pitääkin jo lähteä ajamaan kohti Sassnitzia ja lauttaa Trelleborgiin, josta köröttelemme Kaarina-fasterin luo Ruotsin Knivstaan yhdeksi lyhyeksi yöksi ennen päivälauttaa Turkuun ja automatkaa kotiin.

Se mainittu nimiäisjuhla onkin jo tulossa kovaa vauhtia kohti, ja olemme viimein päässeet kunnolla suunnittelemaan sitä. Ohjelmarunko alkaa olla hyvin kasassa (no, aika kevyestihän siellä mitään varsinaista ohjelmaa on), ruokalista on laadittu (se on kyllä Robertin ansiota) ja kakkukin on valittu ja melkein tilattu. Ostoslista alkaa olla jo hyvässä vaiheessa, ja kukkakoristeitakin on pohdittu. Ensimmäisiä ilmoittautumisia on myös tullut, ryhdistäytykääpäs nyt loputkin kutsutut.

Matkalla urheiluhulluun maahan

Matka Saksaan sujui varsin hyvin, eli ehdimme eilen torstaina Trelleborgissa jo aiemmin lähtevään lauttaan. Se tosin tarkoitti sitä, että ajomatkan aikana pysähdyttiin vain kerran pikaisesti tankkaamaan ja vessaan, ruokaa ei saatu lainkaan. Mellan kakkavaipatkin vaihdettiin vasta sataman lähellä, kun ehtiminen oli jo varmaa.

Helsinki-Tukholma-lautalla meillä oli luonnollisesti halvin mahdollinen hytti, mikä tarkoitti paperinohuita seiniä. Muutaman millin päässä naapuri huudatti radiota (siinä määrin kuin noita Ruotsin-laivojen hyttiradioita nyt voi huudattaa) hereillä ollessaan ja kuorsasi kuin sirkkeli nukkuessaan. Musiikista ei kuitenkaan kehdannut valittaa, kun muisteli omaa villiä nuoruuttaan ja opiskeluaikojen hyttibileitä. Niin kaksinaismoralistiseksi en ole vielä tullut, mutta eiköhän sekin päivä koita. Oli miten oli, kai tässä on tullut vanhaksi. Vauva kyllä nukkui täysin häiriöttä.

Toinen, tosin myönteisempi, merkki ajan kulumisesta saatiin sitten Ruotsin E20-motarilla. Yhdellä ylikulkusillalla parveili päiväkotiryhmä (eli joukko pikkulapsia oransseissa huomioliiveissä ja pari samoin liivitettyä aikuista), joka vilkutti ohikulkeville autoille. Siis meillekin! Minä vilkutin takapenkiltä takaisin, mutten usko kenenkään huomanneen.

Samalla muistelin niitä aikoja, kun mummo ja pappa isän puolelta vielä asuivat valtatie kolmentoista varrella Hietamalla. Serkkujen kanssa oli suurta hupia vilkutella ohi ajaville autoille, ja meillä oli oikein järjestelmä sitä varten. Pieniä ja fiksuja kun olimme, koimme terveellistä pelonsekaista kunnioitusta noita hevosvoimahirviöitä kohtaan. Niinpä emme uskaltaneetkaan mennä kovin lähelle tietä, varsinkaan isompien autojen huristellessa ohi. Maahan olikin piirretty kaksi viivaa: sen tienpuoleisen viivan taakse ryhmityimme vilkuttamaan henkilöautoille, kun taas kuorma-autoja ja rekkoja varten vetäydyimme ripeästi takimmaiselle viivalle.

Siinä sai tuntikausia kulumaan. Aina joku vilkutti takaisin. Ja nyt minä istuin sisällä autossa, jolle pienet lapset vilkuttavat! Ihanaa.

Viime yönä saavuimme perille Rothemühliin, ja tänään olemme jo käyneet ostamassa supermarketin tyhjäksi. Emme ole järin kiinnostuneita jalkapallosta, mutta osasimme odottaa törmäävämme lukuisiin lieveilmiöihin. Erikin isäkään ei onneksi ole aivan pahimmasta päästä urheiluhulluja, vaikka Saksan menoa kiinnostuneena seuraakin.

Tähän mennessä olemme syöneet aamiais-Nutellamme jalkapallon muotoisesta astiasta, levittäen sitä jalkapallokuvioidun leivän päälle. Kaupasta ostimme jalkapallon muotoisia suklaakarkkeja sekä Saksan lipulla koristellun superpallon. Ajellessamme huomasimme lukuisien kanssa-autoilijoidemme tunnustavan väriä pienellä ikkunaan asennetulla Saksan lipulla, ja Erikin isää kiusoitellaksemme ostimme moisen lipun itsekin ja asensimme sen tuoreen isoisän istuimen viereiselle ikkunalle.

Tämän jälkeen isä ja poika keskustelivat hieman saksalaisesta traumasta ja sen mahdollisesta päättymisestä. Muutama päivä sitten Hesarin urheilusivujen kolumnissa pohdittiinkin tätä toisesta maailmansodasta periytynyttä haavaa, jonka vuoksi kaikenlainen kansallishurmos on Saksassa tabu. Nämä jalkapallon suurkisat ovat kolumnistin mukaan kuitenkin muuttaneet tilannetta, kun sadattuhannet saksalaiset uskaltavat kerrankin pukeutua maansa väreihin ja kokoontua julkisille paikoille ylpeilemään kansallisuudellaan. Vertailtiinpa kolumnissa myös edesmennyttä Itä- ja Länsi-Saksaa: idässä liput heiluivat jokaisissa kissanristiäisissä, kun taas lännessä kansallistunto oli kielletty. Tämän ovat kyllä Herrmannitkin huomanneet, kun ovat eläneet arkea niin entisessä idässä kuin nykyisessä lännen kulttuurin perineessä yhdistyneessä Saksassakin.

Saksa kutsuu

(Hetken aikaa harkitsin otsikoksi Erikin suosikkisitaattia Suomen kansan virtuoosiverbaalikolta Seppo Rädyltä: "Saksa on paska maa". Oma Saksa-aiheinen suosikkini taas on lentävä mattinykäsmi: "Itävalta-Saksa on mun toinen kotimaa". En sitten päätynyt kumpaankaan, jotten antaisi itsestäni vääränlaisia mielikuvia.)

Vasta sunnuntaina kotiuduttiin mökkireissulta, ja nyt pikkuneiti Herrmann pääsee jälleen matkaan. Tänään pieni perheemme nousee Katajanokan terminaalista viikinkilaivaan kohti Tukholmaa suunnistakseen sieltä autolla kohti eteläisen Ruotsin Trelleborgia ja laivaa Saksan Sassnitziin. Sassnitzista sitten ajetaan puolikuolleina ja rättiväsyneinä Rothemühliin esittelemään pientä neitokaista Saksan-papalle ja -sedälle.

Mellakin on nyt sitten virallisesti saksalainen, eilen nimittäin kävimme suurlähetystössä laittamassa neidin nimen Erikin passiin. Tarjoutuivat siinä samalla liittämään Mellan minunkin suomalaiseen passiini, mikä kuulosti jokseenkin oudolta: onko Saksan suurlähetystöllä todella valtuudet lisätä Suomen kansalaisten passeihin toisten Suomen kansalaisten nimiä? Kieltäydyimme tarjouksesta ja marssimme sen sijaan poliisiasemalle hoitamaan saman.

Poliisiasemalla sitten kävikin ilmi, ettei Suomessa lasten nimien lisääminen vanhempien passiin ollut aivan yhtä yksinkertaista kuin Saksassa: minun piti hakea kokonaan uusi passi itselleni. Ja sehän tietenkin kestää pari viikkoa. Onneksi tyttönen on nyt kuitenkin jo Erikin passissa, eli tyllerön matka ei tyssää heti ensimmäiselle rajalle. Ja onneksi emme antaneet suurlähetystön tehdä passilleni mitään, olisivat vain mokomat sorkkimisellaan tehneet siitä epävalidin. Olisin siinä sitten pahimmassa tapauksessa jäänyt lehdelle soittelemaan perheen saksalaisvahvistusten ylittäessä rajoja.

Kaikkia matkavalmisteluja ei ole vielä aivan hoidettu, pakkaamisesta nyt puhumattakaan. Jo aiemminkin olemme onnistuneet jättämään auton papereiden hankkimisen viime tinkaan, mutta tämä oli nyt ennätyksellisen myöhäinen herääminen. Ulkomaille lähdettäessä kun tarvitaan lappusia kahdesta paikasta, auton oikealta omistajalta (lue: lainanantaja eli pankki) sekä vakuutusyhtiöltä. Pankkiin soitin jo äsken saadakseni faksilla valtakirjan (normaalisti se lähetettäisiin postitse, mutta tässä tapauksessa, heh, ei), kohta pitäisi pakata Mella vaunuun jä lähteä vakuutusyhtiöön hakemaan green cardia. Voi tätä byrokratiaa! No, kahden paperin hankkiminen ei vielä ole ylivoimaista. Varsinkin, kun se olisi oikeasti tätä helpompaa. Jos olisin hoitanut ne asianmukaisesti ajallaan, olisin voinut vain tilata ne netistä kotiin.

Mutta, pidemmittä puheitta, olisi aika lopetella ja ryhtyä hommiin. En malta odottaa, että pääsen maistelemaan Viikkarin Food Courtin alkupala- ja jälkiruokabuffettia!

Hieno tyttö, hyvä vauva

Edellisessä postauksessa kerroin edessä olevasta neuvolakäynnistä, ja jännitin terkkarin ja lääkärin tämänkertaisia tuomioita. Odotus palkittiin, Mella voi vallan hyvin. Lääkäri jopa erehtyi luulemaan alle 6-viikkoista päivänsädettämme peräti yli 7-viikkoiseksi, niin iso, jäntevä ja energinen tyttö meillä on. Aktiivinen lentoharjoittelu onkin lääkärin mukaan kehittänyt neidin vartaloa ikäistään vahvemmaksi. Hoitaja taas päivitteli kilttiä, iloista ja tarkkaavaista lastamme. Ja paino on noussut jo yli viiden kilon!

Yksi neuvolavisiittien kohokohdista on sanallisten arvioiden kirjoittaminen neuvolakorttiin. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, jonka mukaan terveydenhuoltohenkilökunnan sukupuolittuneet asenteet näkyvät juuri noissa teksteissä. Neuvolakortissahan on joka tarkastusta varten tarkemmin määriteltyjen slottien lisäksi yksi isompi avoin tila, johon tarkastaja voi kirjoittaa vapaamuotoisempia näkemyksiään lapsen tilasta. Tämän taannoisen tutkimuksen mukaan terkkarit ja lääkärit äityvätkin usein kuvailemaan tyttöjä kilteiksi ja suloisiksi, kun taas pojat ovat reippaita ja vahvoja. Lähinnä positiivisia asioita noihin kohtiin näytetään kirjoitettavan.

Aivan ensimmäisessä terveydenhoitajan tutkimuksessa neiti todetaan mm. jänteväksi, mikä sitten tuntuukin olevan punainen lanka myös muissa tarkastuksissa. Uskottava se on, meillä on jäntevä tyttö. Proosallisempien "napatynkä vielä kiinni, iho hyvänvärinen" -selitysten ohella terkkari kertoo, että kyseessä on "hyväkuntoinen tyttö".

Toisella tapaamisella saimmekin sitten kuulla neidin kasvaneen liian hitaasti, ja vapaamuotoinen tekstikin käsittelee vain faktatietoja hyvin kuivasti. Suositellaan tiheitä imetyksiä ja navan puhdistusta desinfiointiaineella sekä todetaan D-vitamiinitippojen käytön alkavan pian. Loppuun kuitenkin terkkari vielä kirjoitti "jäntevä vauva".

Kolmannella kerralla paino olikin jo lähtenyt kunnolla nousuun, minkä terkkari huomioikin kirjoittaessaan "paino noussut hienosti". Lisäksi saimme tietää, että meillä on "jäntevä hyvä vauva". Niin, luitte oikein. Hyvä vauva. No, hyvä tietää.

Neljännellä eli edellisellä kerralla nähtiin lastenlääkäri ensimmäistä kertaa sitten synnytyssairaalan. Lääkäri oli selvästi vähäsanaisempi kuin terveydenhoitajat, ja siteeraankin nyt hänen kirjoittamaansa tekstiä kokonaisuudessaan: "Hieno tyttö. Kasvaa hyvin, kaikki kunnossa."

Toistaiseksi jäntevää vauvaamme ei ole vielä tekstissä kuvailtu suloiseksi ja kiltiksi. Mutta sitähän Mella tietenkin on! Kuten myös reipas, vahva ja rohkea. Ja älykäs. Lahjakas. Viisas. Hassu. Huumorintajuinen. Kantaaottava. Aurinkoinen.

Mökkielämää

Kuten ainakin miljoona muuta suomalaista, meidänkin perheemme suunnistaa juhannuksenviettoon mökille. Kohteena on iki-ihana suvun mökki Keski-Suomessa, ja Mella näkee sen nyt ensimmäistä kertaa. Otamme varaslähdön tänään iltapäivällä, ehkei Lahti-Heinola-moottoritie ole vielä silloin aivan tukossa. Paluu on tosin sunnuntaina, jolloin varmaan nähdään matkan varrella auto jos toinenkin.

Kuten odottaa saattoi, Jyväskylän seudullekin on luvattu jussiksi sateita. Ei ole mahdollista, että keskelle kesäkuuta osuva aurinkoinen jakso voisi mennä päällekkäin juhannuksen kanssa. No, lämpötilan on kuitenkin ennustettu pysyvän kahdenkympin paremmalla puolella, eli ei pidä valittaa. Sitä paitsi, torstaiksi on ennustettu ukkosta. Mikään ei ole ihanampaa kuin kunnon ukkosmyrsky, ja sähkötön järvenrantamökki keskellä erämaata on maailman paras paikka kokea ukkonen. Rakastan ukkosta! Äiti aina kielsi menemästä järveen ukkosmyrskyn aikaan, ja ilmeisesti juuri tämän takia kunnon jylinässä on niin mahtavaa käydä uimassa.

Samalla visiitillä Mellaa viedään näytille isomummolle ja -papalle, saapa nähdä kuinka innostuvat. Pitänee räpsiä valokuvia tästä sukupolvien kohtaamisesta, eikös sellainen kuulu asiaan? Itse en muista juuri mitään omista isoisovanhemmistani, mutta olen nähnyt itseni heidän sylissään valokuvissa. Pitäähän Mellalle suoda sama mahdollisuus.

Juuri ennen mökille lähtöä on vielä terveydenhoitajan tapaaminen sekä neuvolalääkärin vastaanotto. Jännittää, mitenkähän se tyttö on kasvanut? Saako äiti synninpäästön? Onko paino noussut käyrien mukaan? Voiko juhannusta viettää huojentunein mielin?

Tilastoissa parveketupakointi, fetajuusto raskaana oleville sekä synnytyslaitokselle pakattavaa

Blogin kävijätilastojen seuraaminen on suunnatonta hupia, ja erityisen hauskaa on nähdä hakukoneiden kautta sivulleni eksyneiden reittejä. Ehdottomaksi ykköshauksi on muodostunut sana parveketupakointi. Kirjoitin aiheesta merkinnän huhtikuussa, ja siitä lähtien olenkin ollut selvästi monen tietolähde. Tosin varsinaisen tiedon määrä ja laatu on saattanut tuoda pettymyksen, ellei lukija ole nimenomaisesti hakenut yksittäisten ihmisten henkilökohtaisia näkemyksiä.

Toinen, jo pidempään kestänyt hakuhitti on sanapari "raskaus" ja "fetajuusto". Suomi näyttääkin olevan pullollaan raskaana olevia naisia, jotka empivät fetajuuston syömistä. Valitettavasti blogini on joutunut tuottaman tämän tiedon metsästäjille pettymyksen, sillä sanat eivät edes esiinny samassa tekstissä. Raskaudesta olen talven mittaan kirjoittanut paljonkin, kun taas fetajuusto esiintyy kolmannella makuasioita-listalla yhtenä mieliasioistani.

Raskauden ja fetajuuston yhdistämistä pohtiville tuleekin nyt tietoisku, jonka olen itse saanut neuvolasta: suomalaista fetajuustoa (lue: Valio) saa syödä raskaana ollessa, sillä se on tehty pastöroidusta maidosta ja on jatkuvan laaduntarkkailun kohteena. Muihin fetoihin kannattaa suhtautua varauksellisesti, turvallisinta on välttää niitä tai ainakin vähintään varmistaa niidenkin pohjautuvan pastöroituun maitoon. En ole kaupallinen blogi, mutta pitihän tämä nyt tiedonjanoisille kertoa.

Näiden lisäksi Suomen googlaavaa kansaa tuntuu kiinnostavan synnytyslaitoksella tarvittava tavaramäärä, sillä "synnytyslaitokselle mukaan" on kiinnostanut yhtä jos toistakin surffaajaa. Jälleen kerran he ovat joutuneet pettymään, sillä mainitsin joskus vain jo alkaneeni pakata synnytyslaitokselle mukaan tulevaa kassia. Kassin sisällöstä en sitten sanonut halaistua sanaa.

Korjataan tämäkin epäkohta nyt, ja kerrotaan mitä otin mukaan (ja mitä olisi pitänyt ottaa mukaan). Laitokselle otin mukaan mm. omat yö- ja alusvaatteet (kannatti, pahimman verenvuodon laannuttua oli ihanaa pukeutua omiin vaatteisiin), villasukat (olen lämminjalkainen, olivat turhat), normaalisuuruiset vaatteet paluumatkaa varten (housut olivat turhat, maha oli synnytyksen jälkeenkin vielä niin isohko etteivät vanhat vaatteet sopineet vaan tulin kotiinkin raskausajan vaatteissa). Imetysrintaliivit olin ostanut etukäteen, mutta nehän jäivät toivottoman pieniksi kun rinnat paisuivat kaksi kuppikokoa maidon noustessa. Jonkinlaiset liivit olisi kuitenkin hyvä olla mukana, maidon nousu kun tekee aika kipeää ja tuki on tarpeen... Ehkä jonkinlaiset venyvästä materiaalista tehdyt toppimaiset liivit?

Vauvalle otin mukaan äitiyspakkauksesta kietaisupaidan, potkuhousut, pipon, sukat (tarpeettomat kesällä kärjellisten potkuhousujen ohella) sekä lahjaksi saadun ulkohaalarin (äitiyspakkauksen haalarit kun olivat niin isoja). Valokuvia varten otettiin mukaan myös pääkallobody, mutta ei niitä pääkallovalokuvia sitten saatu aikaiseksi vielä siellä laitoksella.

Viihdykkeeksi mukana oli läppäri ja sen kovalevylle siirrettyjä tv-sarjoja. Sarjoja ei sitten tullut katsottua, mutta läppärillä kirjoitin hieman blogitekstejä varastoon vaikken verkkoon päässytkään. Lisäksi mukana oli kirja, joka oli tarpeellinen. Sairaalassa kun saattaa käydä aika jopa pitkäksi, jos vauva malttaa nukkua välillä. Kamera akkuineen oli tietenkin mukana, ja ensimmäiset kuvat räpsittiin heti synnytyksen jälkeen. Inhorealistisimmat voivat toki ikuistaa jo itse synnytystäkin, tosin itse ainakin tarvitsin tulevan isukin kaiken huomion oman oloni parantamiseen.

Mukana oli myös pullo shampanjaa, joka korkattiin vuodeosastolla pahimman väsymyksen ja tärinän laannuttua. Omat lasit tulivat tietenkin myös mukaan, kuka nyt hienoa samppakaljaa haluaisi sairaalan mehulaseista lipittää. Vasta synnytyksestä toipuvalle pariskunnalle kokonainen pullo oli kyllä aivan liikaa, joten sitä tarjottiin tuoreelle kummipariskunnallekin näiden vierailun aikana. Kuubalaisia sikareitakin otettiin mukaan, mutta eipä isukki sitten saanutkaan niitä poltettua (eikä ole polttanut vieläkään, taitavat jäädä nimiäisjuhlaan). Pahin sikari-into onkin Erikiltä laantunut jo, kun syyskuisesta Kuuban-matkasta on kulunut riittävästi aikaa.

Jään nyt jännityksellä odottamaan, löytävätkö ahkerat googlaajat tämän postauksen. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyäkin!

Elämä onkin normaalia

Synnytyksen jälkeinen hormoniryöpytys on tainnut hieman tasoittua, joskaan ei täysin vielä olekaan kadonnut. Alun kauhistus ja pelko omasta selviytymisestä on muuttunut yksinkertaiseksi ja omalla painollaan eteneväksi arjeksi. Eihän tässä olekaan mitään vaikeaa! Voi toki olla, että meidän kohdallemme on vain osunut kiltti ja helppo lapsi.

Aluksi tuntui jotenkin stressaavalta ja fyysisestikin vaativalta olla koko ajan imettämässä. Nykyään sekin on kovin helppoa: kun lapsi kitisee, otan sen rinnalle ja jatkan lehden lukua, nettisurffailua tai television katselemista. Mikään ei ole helpompaa kuin imettäminen, vaikka se näin kuumalla kesäilmalla on aika hikistä puuhaa meidän auringonpaisteisessa asunnossamme. Pikkulapset ovat aikamoisia lämpöpattereita, huomaan.

Vaipanvaihto ja muut rutiinihoidot ovat myös niin kovin yksinkertaisia. Olemme siirtyneet entistä enemmän pois kertakäyttövaipoista kohti kestovaippoja, ja pyykinpesuhan on aina ollut mielestäni kotitöistä vaivattomimpia.

Kauhean paljon muuta tuo lapsi ei vielä vaadikaan. Kyllä Mella nykyään valvoo jo vähän enemmän ja kaipaa seuraa, mutta ainakin toistaiseksi tytön kanssa on vain mukava vähän temppuilla ja jutella. Saa nähdä, käykö leikittäminen rasittavaksi pirpanan kasvaessa isommaksi ja vaativammaksi.

Ainoa asia, mikä vielä aiheuttaa tunnekuohuja, on ajatus töihinpaluusta. Joskus ensi syksyn aikana olin ajatellut palata, jotta Erik pääsisi vuorostaan kotiin. Ja kyllähän itseäkin kiinnostaa aikuisseura ja jonkinlainen oma, itsenäinen elämä.

Hormonit ja perinteinen naisen rooli kuitenkin nostattavat valtavan syyllisyyden tunteen aina, kun ajattelenkin töitä. Eihän hyvä äiti voi jättää lasta ennen kuin se täyttää vuoden! Eikä ikinä, ei missään nimessä koskaan ennen kuin se on ainakin kuusi kuukautta vanha. Imetyksen vähentäminen ennen sitä on vain merkki itsekkyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsesta. Vai mitä? Siltä ainakin tuntuu.

No, tiedän kyllä järjellä ajatellen, että Erik on mitä mainioin isä ja vallan kykeneväinen huolehtimaan Mellasta minun käydessäni töissä. Tässä vaiheessa ahdistaakin jo ajatus päivähoitoon viemisestä. Vanhempainrahakausi kun päättyy jo ennen vauvan täyttäessä yhtä vuotta, joten äidin ja isän palatessa työelämään pitää vasta konttaamaan oppinut pirpana jo viedä vieraan hoidettavaksi. Hoitovapaaseen kun ei meidän perheessä ole varaa, ei ainakaan ilman muuttoa Helsingin ulkopuolelle.

Kesä, syntymäpäivä ja tutti

Vieressä komeilee tänään kuukauden vanha Mella-neiti, joka sai kuukausisynttärilahjakseen kuvassa näkyvän tutin. Tähän mennessä olemme ajatelleet, ettei noissa tuteissa taida oikein järkeä olla. Jossain vaiheessa tulee vain kauheita ongelmia, kun lapsi pitäisi vierottaa mokomasta lelusta. Miksi sellainen pitäisi ottaa käyttöön alun alkaenkaan?

Mutta viimeiset kaksi päivää neiti on ollut niin levoton ja itkuinen, että tutti on tullut harkintaan. Etenkin eilen tyttöpolo itki niin kovasti, että epäilimme jo koliikkiakin. Hetkittäin itkua vähensi mahdollisuus imeä isin etusormea.

Tänään sitten yritin selviytyä ripeästi ruokaostoksista, kun tyttö marisi taas vaunuissa. Kassajonossa tarjosin oman etusormeni imettäväksi, ja siitäkös neiti tuli kovin onnelliseksi. Niinpä peruutin vaunut pois jonosta ja marssin vauvantavarahyllylle nostamaan koriin yhden tutin. Sitten vain äkkiä kotiin kiehauttamaan tutti käyttökuntoon, ja loppupäivä onkin sujunut kuin leikiten.

Saatiinkin sitten upea päivä, voi herranen aika. Nyt on tullut oikea kesä, juuri kätevästi pikkuneidin syntymäpäivää ja uutta tutillista elämää juhlistamaan.

Ilta aikuisten kesken

Eilen vietin ensimmäisen kerran iltaa ilman vauvaa, ja olihan se aika hurjaa. Kyllä piti itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kun jätin neidin isänsä huostaan muutamaksi tunniksi. Nykyisten ja entisten työkavereiden kesken kokoonnuttiin nimittäin pienelle piknikille vaihtamaan kuulumisia. Mella sai jäädä kotiin äidinmaidonkorvikkeen voimin, mikä kieltämättä kolotti kovasti äitinsä omaatuntoa. Yöllä kolotus siirtyi omastatunnosta rintoihin, jotka imetyksen puuttuessa olivat paisuneet giganttisiin mittoihin ja tuntuivat räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.

Kaipauksesta huolimatta oli mukavaa viettää hieman iltaa pelkässä aikuisporukassa, ja oli erityisen hauskaa nähdä pitkästä aikaa työväkeä. Kotiin palattuani Mella näytti kuitenkin söpömmältä kuin koskaan ennen, eikä lumous ole vieläkään särkynyt. Ehkä itseensä panostaminen todellakin parantaa myös suhdetta lapseen. Ainakin tänään on harvinaisen hyvä olla. Mellakin vaikuttaa varsin tyytyväiseltä, vaikka korvike taisikin sopia polon vatsalle huonosti (eli tyttö oksensi koko vatsalaukkunsa tyhjäksi minun päälleni).

Ilma vaikuttaa ainakin parvekkeelta katsoen varsin upealta, ja olemmekin pikapuoliin lähdössä romanttiselle perhekävelylle. Ajattelimme suunnata Kaivopuistoon ja meren rantaan, jos kävisi vaikka kahvillakin. Viikonloppu tuntuu taas oikeasti erilaiselta kuin arki, kun Erik on palannut töihin. Lauantaissa on jo ihan uudenlainen tenho.

Vastuullista aikuisuutta

Tänään tunnen vastuun kasvavan kertarysäyksellä: Erik palasi töihin isyyslomaltaan. Tähän mennessä en olekaan vielä hoitanut Mellaa yksinäni kuin pieniä kauppareissun mittaisia pätkiä. Nyt pitäisi sitten opetella olemaan kotona kahdestaan vauvan kanssa.

Tällä hetkellä ajatus ei tunnu mitenkään kurjalta. Mella on ollut harvinaisen kiltti tyttö, nukkui koko yön nätisti. No tietenkin aina välillä herättiin syömään, mutta silloinkin aina aikataulun mukaan eikä herättely ollut vaikeaa. Isi sai siis nukuttua vähän paremmin työpäiväänsä edeltävänä yönä.

Nytkin neiti vetelee vielä sikeitä, vaikka äidillä olisi oikeastaan jo ikävä. Kunpa napero vain heräisi, niin pääsisin pitämään sitä sylissä ja juttelemaan hempeitä... Voisi ehkä laulaa lastenlauluja. Haluaisin lauleskella Mellalle koko ajan Sinistä yötä, mutta se pitäisi varmaan säästää nukkumaanmenolauluksi. Tähän mennessä viisu ei vain ole toiminut halutulla tavalla, eli tytölle ei ole tullut uni silmään heti tuutulaulun kuullessaan.

Asiasta toiseen: sattui sitten hassu päivämäärä tälle kesäkuiselle tiistaille. Lehdetkin tuntuvat odottavan nälkäisenä uusia tuhopolttoja ja muita pedon päivän pikku sattumuksia, ja Norjassakin on laitettu kirkot tehovalvontaan. Pienet metallistit taitavat olla innoissaan, ilmeisen moni metallibändi julkaisee tänään jonkinlaista materiaalia. Jäämme odottamaan, mitä kaikkea jännää turhautunut nuoriso tänään keksiikään.

Oma päivän kohokohtani taitaa olla lounastunti Kumpulassa. Niin, luuliko joku tosiaan, että viettäisin päivän ihan ilman Erikiä? On ollut sellaista puhetta, että Erik kävisi työpäivinä aina kotona lounaalla. Vaihtoehtoisesti me menemme Mellan kanssa päiväkävelylle Kumpulan kampukselle. Siispä: kaikki te Kumpulassa päiviänne viettävät, tavataan joskus lounaalla.

Toinen mahdollinen kohokohta voisi olla Mellan tulevan kummipariskunnan vierailu illalla. Nimiäisjuhlien suunnittelu olisi hyvä jo käynnistää, sukulaisille lähetettäviä kutsukortteja olemmekin jo suunnitelleet. Kaverit joutuvat tyytymään sähköpostikutsuihin. Toivottavasti juhlat saavat mahdollisimman paljon ihmisiä liikkeelle, vaikka ne vietetäänkin kuumimpana lomakautena ja ihan vain arkisesti kotosalla.

Kesäkuu on syystäkin kesäkuu

Eilen Erik pääsi jälleen kerran naureskelemaan käsityksilleni vuodenajoista, kun riemuitsin kesän alkavan tänään torstaina. Mies ei ottanut tosissaan näkemystäni maaliskuusta kevätkuuna, mutta kesäkuuhan nyt on virallisestikin kesäkuu. Eikö totta? Kesäkuussa alkaa tietenkin kesä, sitähän todistaa jo koulujen päättyminen. No joo, nykyään koulut päättyvät kaiketi aina kesäkuun ensimmäisenä lauantaina eivätkä suinkaan kesäkuun ensimmäisenä päivänä, mutta se nyt on vain saivartelua.

Itse asiassa tänä vuonna on ollut aiempaa vaikeampaa muistaa toukokuussa, ettei vielä olekaan kesä. Minähän olen ollut lomalla koko toukokuun! (Kuten myös koko huhtikuun, mutta kuka sitä nyt kesäksi luulisi.) Tähänastisen elämäni aikana olen viettänyt pidempiä lomia ainoastaan kesällä tai vaihtoehtoisesti joulu-tammikuussa. Jos ulkona ei ole lunta eikä minun tarvitse pitkään aikaan mennä kouluun tai töihin, täytyy olla kesä. Eikö totta?

Myönnetään, reilun kymmenen asteen lämpötila ei ole mitenkään kliseisen kesäinen. Mutta puut ja pensaat ovat jo aivan vihreitä! Erikin mielestä nyt on tietenkin vain kevät, mutta minusta moinen väheksyntä osoittaa vain keskieurooppalaista arroganssia: kai nyt saksalaisen mielestä keväälläkin voi olla aurinkoista ja vihreää. Mutta Suomessa tällaisetkin kelit täytyy vastaanottaa kiitollisina, ja myöntää niille kesän status. Ei niitä hellerajoja heinäkuussakaan itsestäänselvästi ylitetä!

Valtakunnassa kaikki hyvin

Tänään oli Mella-neidin kolmas neuvolatapaaminen, ja sitä jännitettiinkin meidän perheessä erityisen paljon. Viime viikolla punnituksessa nimittäin neuvolatäti totesi, ettei tyttö ole kasvanut riittävästi. Pitkiin yöuniin taipuvaista tyttöä on siitä lähtien pitänyt säntillisesti syöttää kolmen tunnin välein, mikä ei aina ole kyllä ollut mahdollista lapsen merkittävien unenlahjojen ansiosta.

Aika rankalta se kuitenkin tuntui vielä babybluesia kärsivästä äidistä: lapseni ei saa riittävästi ruokaa! Vauvani on nälkäinen! Aarteeni on vajaakasvuinen! Vaikka neuvolatäti vakuutteli asioiden olevan muuten täysin kunnossa (ihon väri on hyvä, pissaa ja kakkaa riittää, typykkä ei ole itkuinen), alkoi puntari saada uusia merkityksiä. Tuntui siltä, että vauvan painon sijaan sillä pienellä vaa'alla mitataankin äitien kelvollisuutta. Ja viime viikolla minä reputin testin.

Ruuan tuputtaminen on kuitenkin tuottanut tulosta, sillä elämämme valo on viikossa kasvanut peräti yli 200 grammaa ja kaksi senttiä. Lapsukaisen napa on myös parantunut, ihonväri säilynyt ihanteellisena, katse seuraa neuvolatädin piirroskuvaa esimerkillisesti ja virkeäkin typykkä on. Vain lievä nuhaisuus varjostaa ylpeiden vanhempien päivää, eikä sekään oikeastaan varjosta lainkaan. Sanalla sanoen: tämä on ollut hyvä päivä.

No, päivät ovat muutenkin kivaa aikaa. Erikin isyysloma tuntuu jo ihan oikealta lomalta, kun voi päiväsaikaan napata Melluskan kyytiin ja palloilla ympäri kaupunkia. Keskustasta löytyy kuitenkin ihan toimivia imetyspaikkoja, ja muut ajathan pirpana vain nukkuu. Ainakin jos pääsee vaunuihin. Vanhemmat voivat sitten vapaasti kierrellä kauppoja ja kahviloita.

Oli myös miellyttävää huomata, että Tarjoustalosta saa vallan kelvollisia lastenvaatteita pilkkahintaan. Vai onko reilut kolme euroa liikaa sinivalkoisesta bodysta, jossa lukee "Made in Finland"? Ei minustakaan.

Ihmisten ilmoilla

Eilen tunsi itsensä hetkeksi peräti vapaaksi aikuiseksi, kun pääsi käymään kylässä ihan oikeissa kotibileissä. Antsla ja Martsa kun viettivät tupareita/Martsan synttäreitä, ja meidänkin pienoisperheemme suuntasi sinne. Mellallehan nyt on aika sama missä se on, kunhan lämpötila on sopiva ja tissi koko ajan saatavilla. Niinpä kykenimme viettämään peräti useita tunteja asunnossa, jossa oli suuuuri määrä ihmisiä. Ihanaa!

Jossain vaiheessa neidin kauneusunet alkoivat kuitenkin häiriintyä lisääntyvästä metelistä, päästipä tyttönen jopa kipakan itkukiljaisun jonkun hieman suuremman naurunremakan jälkeen. Piti sitten luovuttaa ja lähteä kotiin, oikeastaan kyllä jo vähän äitiäkin väsytti.

Olen aika vakavissani harkinnut, että yrittäisin verkostoitua äitimaailmassa. Kaikenlaiset vauvakahvilat jäävät kuulemma tauolle kesäksi, mutta muitakin keinoja tutustua lähiseudun äiteihin taitaa olla. Esimerkiksi tämä ihmeellinen internetti! En ole yleensä ollut kovin vastaanottavainen sellaisissa väkinäisissä tilanteissa, joissa aivan erilaisista ympäristöistä revityt ihmiset kootaan yhteen jonkinlaisen mukamas yhdistävän teeman alle ja odotetaan heidän tulevan mainiosti juttuun keskenään. Esimerkiksi perhevalmennuksessa ne pakolliset "tutustukaa vierustovereihinne" -tuokiot olivat vain kiusallisia.

Siinä missä vasta raskaana olevilla pariskunnilla ei välttämättä ole vielä niin kovin paljon annettavaa toisilleen, tuoreilla äideillä voisi sittenkin olla paljon yhteistä. Ainakin minä olen nykyään niin leimallisesti kotona vain läheisyyttä, hoivaa ja ennen kaikkea maitoa tuottava palveluntarjoaja, että lähes jokainen saman kokenut voinee samaistua toiveisiini aikuisseurasta.

Katsotaan siis, josko mammaelämä tästä urkenee. Täytyy kysäistä seuraavalla kerralla neuvolatädiltä mikä se suositeltu nettisivusto olikaan. Anonyymi tai ainakin kasvoton lähestyminen vaikuttaa tässä vaiheessa turvallisimmalta vaihtoehdolta, kun en vielä ainuttakaan äitiä muuten tunne.

Meillä on nyt nimi

Tänään kävimme pienen perheemme kanssa maistraatissa jättämässä Mellan tiedot rekisteriin. Sepä tarkoittaa siis, että tästä päivästä lähtien elämämme valolla on virallisesti nimet. Maailmaan on tullut yksi Mella Jekaterina Herrmann, tervetuloa.

Varsinainen nimiäisjuhla järjestetään sitten heinäkuun puolivälissä. Sitäkin tilaisuutta varten Mella sai tänään kaupasta vaaleanvihreän prinsessamekon. Piti heltyä.

Lisää tarinoita vauva-arjen keskeltä

Blogini on vaarassa jäädä paitsioon, mikäli elämä jatkuu tällaisena. Arki kun on ihan silkkaa vauvaa, joten juuri muusta ei tulisi kirjoitettuakaan. Mutta kuka lukijoistani muka haluaa kuulla päivittäisiä tai edes viikottaisia raportteja vauvaperheen arjesta? Sellaiselle on varmasti olemassa vankkakin lukijakunta, mutta ne lukijat eivät seuraa minun blogiani. Ongelmallista.

Mutta jatketaan nyt sitten. Viime lauantaina vauva saatiin viedä ensimmäisen kerran ulos. Tai, no, neuvolatäti antoi luvan mennä ulos, mikäli ilmat ovat lämpimät. No, eihän sitä lämmintä sitten lauantaina saatu, mutta ulos mentiin kumminkin. Ensimmäisenä päivänä sai viedä naperoa ulos 15 minuutin ajaksi, seuraavana 30 minuutin ajaksi, sitä seuraavana 45 minuutiksi... osaatte varmaan päätellä loput.

Mahtoi näyttää eriskummalliselta, kun kaksi haltioituneen näköistä tuoretta vanhempaa kantaa auton turvakaukalossa viikon ikäistä lasta sateenvarjon alla keskellä Lintulahdenaukiota. Eihän vartissa ehdi kovin kauas, joten menimme vain hengailemaan ikkunan alle. Kyllä oli neitikin ihmeissään, varsinkin niistä satunnaisista sadepisaroista, joita vanhempien huolehtimisesta huolimatta pääsi kasvoille.

Seuraavana päivänä korkkasimmekin sitten jo vaunut ja kävimme ruokakaupassa. Eilen maanantaina koko homma vähän karkasi käsistä, kun kolmen vartin sessiosta tulikin lähinnä puolitoistatuntinen. Mutta kun ilma oli niin kiva, Mella oli niin tyytyväisesti unessa ja kaupoissa oli mukava kierrellä... Tänään sitten pitäisi taas uhmata sadetta ja lähteä etsimään Mellalle juhlavaatteita kesäksi. Samalla pitäisi hoitaa paperihommia maistraatissa, huoh. Kaikki perhetapahtumat tuntuvat vaativan niin kovin paljon byrokratiaa, varsinkin, kun kyse on useamman kansalaisuuden edustajasta.

Jo tässä vaiheessa on tullut mietittyä työntekoa, ehkä jonkinlaisena irtiottona kakkavaipoista ja ympärivuorokautisesta imetyksestä. Olen koko ajan suunnitellut jatkavani täysimetystä sen suosituksen mukaiset kuusi kuukautta, eli töihinkään ei olisi asiaa ennen sitä. Mutta olisiko se nyt niin kamalaa, jos vähentäisi imetystä jo neljän kuukauden jälkeen? Nyt nimittäin tuntuu siltä, että voisi ehkä sittenkin mennä puolipäivätöihin jo joskus tuossa syksyllä. Vai olenko vain tulossa mökkihöperöksi näin alussa?

Erikin on kuitenkin mentävä takaisin kokopäivätöihinsä jo vajaan kahden viikon kuluttua, jolloin minä jään päivisin yksin tämän kaiken keskelle. Ja se tuntuu jotenkin väärältä molempien kannalta: miten ihmeessä minä jaksan päivät ilman aikuista seuraa, toisaalta Erik taas haluaisi olla enemmän vauvan kanssa. Niinpä puolipäiväratkaisu olisi reilu kaikille osapuolille. Toivottavasti työnantajalta löytyy syksyllä hommia kolmeksi päiväksi viikossa, mikäli mieleni on vielä silloin sama. Mikä taas ei ole tietenkään lainkaan itsestäänselvää tässä hormonivyörytyksessä.

Elämää vauvalandiassa?

Vieressä pieni Mella puettuna pääkallobodyyn, eikös olekin herttaista?

Sitähän tämä elo onkin nyt viime päivinä ollut, yhtä vauvaa. Tunteet heittelehtivät ja kaikki tuntuu pyörivän tuon pienen ihmisen ympärillä. Tulee itkettyä yhtä aikaa onnesta ja pelosta, kun katselee jotain noin haurasta omassa kodissaan, omalla vastuullaan. Miten jokin noin pieni voi pysyä hengissä?

Toisaalta, oma elämäkin tässä mietityttää. Tai siis: onko elämää jäljellä vauvalandiassa? Kuuluuko arkeen mitään muuta kuin imetystä ja vaipanvaihtoa? Tai vaikka arkeen jäisikin aikaa muillekin asioille, saako ajatuksensa irti vauvasta ja kohti jotain muuta? Olisikohan hyväkin, jos joskus saisi jotain muuta ajateltavaa? Mutta enhän minä halua mitään muuta ajateltavaa! Vai haluanko?

Tämä elämä varmaan avartuu hieman siinä vaiheessa, kun vauvan saa viimein viedä ulos. Rattaat mukaan ja kaupungille! Kylään tuttujen luo! Siitähän vasta tulee mukavaa, tai näin ainakin toivon. Onhan meillä vielä tuttuja? Ihmisiä, joiden luo voi mennä? Vaikka mukana olisi vauvakin? Ja onhan meillä vielä ihmisiä, jotka tulevat entiseen tapaan meille kylään? Vaikka nyt paikalla on vauvakin?

Tuntuu siltä, että tuon nyytin täytyy juuri nyt olla suloisimmillaan. Voi, kunpa et koskaan kasvaisi isommaksi! Toisaalta, tuntuu pelottavalta olla useiden kuukausien ajan tissistään kiinni tuossa pienessä kakkakoneessa. Että pitäisi muutaman tunnin välein olla käytettävissä ympäri vuorokauden, miten sellaista jaksaa? Niin että siinä mielessä on oikein hyvä, että tuo Melluska (tai Mellakka, niin kuin Erik tyttöä nimittää) kasvaa ja hieman itsenäistyy. Ehkä äidin pelkokin tästä hälvenisi, kun lapsi näyttäisi varttuvan ja voivan hyvin. Kai meistä on ihan kelpo vanhemmiksi, miksei olisi.

Jorinoita Kätilöopiston sairaalasta

Tänään tultiin sairaalasta kotiin. Eipä ole juuri tullut kirjoiteltua blogiin viime päivinä, heh. Raapustin kuitenkin sairaalassa muutamia sanoja, tässä jorinoita viime ajoilta.

13.5.2006 klo 10

Pikkuinen (tai ei niinkään pieni: 4120 g, 53 cm) Mella-tyttö syntyi eilen, siis perjantaina 12.5. klo 10.49. (Itse asiassa Erikin mielestä kello oli silloin 10.48, mutta kätilö merkkasi tietoihin eri ajan. Ehkä kätilö tiesi synnytyshuoneen kellon olevan jäljessä, tai jotain...) Olipahan kokemus... Vajaat kahdeksan tuntia ehdittiin Kätilöopistolla viettää, kunnes neiti tupsahti ulos. Noin niin kuin esikoiseksi se oli kai ihan kohtuullisen ripeää toimintaa, ei ponnistuskaan kestänyt kuin puolisen tuntia. (Taas kerran tämä oli Erikin kertomaa, itse en juuri kelloon vilkuillut.)

Nyt on vietetty ensimmäinen yö Kätilöopiston osasto 5:n perhehuoneessa kolmestaan. Rääpäle heräili yöllä tunnin välein kakat vaipassa, mutta on nyt nukkunut miltei yhtä soittoa jo viitisen tuntia. Välillä yritettiin herätellä poloa syömään, mutta näyttää näköjään uni maittavan paremmin. Toivottavasti tämä linja pysyy myös jatkossa.

Aika pelottavaahan tämä on, ja varsinkin yön hulabaloon aikana kovasti epäilyttivät omat vauvanhoitotaidot. Miten sitä osaa ilman hoitajien apua selvittää, mikä tuota naperoa milloinkin vaivaa? Nyt aamun valjetessa (ja Mellan nukkuessa) mieli on hieman optimistisempi, ja kotiinlähtö siintää jo haaveissa. Vielä ei ole tietoa siitä, milloin täältä saa lähteä. Ehkä jo äitienpäivänä, siis huomenna. Oi, olisipa mukavaa päästä pienen paketin kanssa kotiin jo huomenna!

Niin, se nimi. Kokonaisuudessaan tyttö on nimeltään Mella Jekaterina Herrmann.


14.5.2006 (äitienpäivä) klo 11.20

Eilen hoitajan kanssa sovittiin, että kotiin lähdetään maanantaina. Olisihan se ollut mukavaa päästä jo kotiin, mutta ehkä ihan hyvä saada tarvittava varmuus vauvan hoitoon. Etenkin tuo imettäminen kun saattaa olla varsin konstikasta, eikä se meilläkään ihan ongelmitta ole lähtenyt vauhtiin. Nyt on kuitenkin maito noussut ja vauvan motivaatio kasvanut, eli voiton puolella ollaan.

Mella näyttää kyllä synnyttäneen selvän rytmin: yöllä inistään ja rääytään tunnin välein, päivällä nukutaan ohi ruoka-aikojen. Siinä se taas olla möllöttää sikeässä unessa, vaikka kuinka kutiteltaisiin ja maaniteltaisiin tissin ääreen. Jossain vaiheessa pitäisi päästä punnitsemaan ja tarkastamaan parin vuorokauden ikäisen naperon kuntoa, jos neiti vain suvaitsisi herätä hetkeksi.

En vielä tiedä, missä vaiheessa vauva saa itse täysin määrätä oman ruokailutahtinsa. Nythän sitä maitoa yritetään tuputtaa vähintään neljän tunnin välein, mutta kyllä kai se jatkossa saa syödä ihan niin harvoin kuin haluaa. Yöllä kuitenkin kelpaa useammin.

Vähän täällä tulee jopa aika pitkäksi. Nyt ei enää väsytä, kun laiskuuttamme annoimme vauvan vedellä sikeitä aamuyöstä viisi-kuusi tuntia ilman ruuan tuputusta. Saimme siinä sitten samalla itsekin nukuttua, Erik varsinkin torkkui myös imetysten aikana. Mikäs tässä on nyt ollessa, keskellä kirkasta päivää kohtalaisen levänneenä ja valmiita ruoka-aikoja odotellen. Vieraiden käynti onkin lähinnä piristävää, ei rasittavaa. Vaikkei meistä kyllä ole tainnut seuraa vieraille olla, kunhan tuijottelemme eteerisesti sängyssään uinuvaa oliota...


15.5.2006 klo 10.30

Tänään olisi kotiinlähdön aika, ihanaa! Olen jo luopunut sairaalakaavuista, virkistävää olla omissa vaatteissaan. Sitä tuntee olonsa ihan ihmiseksi, eikä niinkään potilaaksi tai imetyskoneeksi. Tosin tuo viimeisin tunne varmaan tulee taas yöllä, kun neidin ruokahalu kasvaa jälleen giganttisiin mittoihin. Mikä siinä on, että erään mielestä syöminen ja huutaminen on niin paljon mukavampaa yöllä kuin päivällä?

Nyt on mukavan leppoisa meininki, laukut on pakattu ja Mella uinuu tyytyväisenä isänsä sylissä. Jäljellä on enää lääkärintarkastus, ennen kuin meidät vapautetaan kotiin. No, ehkä napero virkistyy ja sydämistyy tutkimuksesta ja punnituksesta niin, että pitää vielä suorittaa yksi imetyssessio ennen lähtöä. Mutta kaukana tässä ei enää olla!

Näinkin paljon siis voi turhautua

En tiedä, kumpi on pahempaa: se, ettei loppuraskauden aikana tapahdu mitään synnytykseen valmistavaa, vaiko se, että tulee vääriä hälytyksiä ja pettymyksiä. Tähän mennessähän olen kärsinyt lähinnä tuosta ensimmäisestä ongelmasta, mutta viime yönä tuli sitten ensimmäinen väärä hälytys.

Supistelu alkoi jo myöhäisiltapäivästä, mutta noin yhdeksältä illalla otimme kellon käteen ja ryhdyimme seuraamaan tarkkaan polttojen välejä. Kovin säännöllisiä ne olivatkin: tulivat joka seitsemäs minuutti. En halunnut hötkyillä ja lähteä sairaalaan liian aikaisin, joten jaksoimme seurailla supistelun edistymistä puoli kolmeen asti yöllä. Tai, no, minä jaksoin seurailla, Erikin käskin nukkumaan.

Puoli kolmelta päätin sitten, etten enää jaksa torkahdella muutamiksi minuuteiksi joka supistuksen välillä ja taas herätä painamaan kellon nappulaa: halusin jo sairaalaan, josko siellä pääsisi vaikka puudutukseen ja saisi nukuttua hieman pidempiä pätkiä. Ei sillä että kipu olisi ollut niin sietämätöntä että olisin tarvinnut siihen lievitystä, mutta uni tosiaan olisi kelvannut.

Kätilöopistossa ei kuitenkaan vielä toivotettu minua tervetulleeksi, vaan käskettiin ottaa panadol-tabletti ja jatkaa seurailua vielä vähän aikaa. Minä kun olin ansiokkaasti kyllä mitannut supistusten välisen ajan, mutten yksittäisten supistusten kestoa. Piti varmistaa vielä, että ne kestävät vähintään 45 sekuntia kerrallaan.

No, puoli kolmesta lähtien mittasin sitten intervallien lisäksi myös polton kestoa, ja kaikki vaikutti hyvältä: supistukset tulivat entistä tiheämmin (viiden minuutin välein) ja kestokin nousi jo yli minuuttiin. Mutta sitten! Neljän jälkeen poltot alkoivatkin harventua, ja se penteleen panadol myös vei suurimman osan kivuista pois. Viideltä nukahdinkin kokonaan, mikä synnytyskielellä tarkoittaa väärää hälytystä. Kahdeksalta heräsin toivottoman masentuneena ja vihaisena: tähänkö tämä yö sitten meni.

Supistuksia on senkin jälkeen tullut koko ajan, koko tämän päivän ajan nipistäviä polttoja on tullut n. 2-3 kertaa tunnissa. Viime yöstä tähän pelleilyyn meni kahdeksan tuntia, eli olen aivan kuolemanväsynyt. Nyt päivällä sitten yritän vähän torkahdella, mutta supistukset kuitenkin herättävät aina silloin tällöin. Eikä näin valoisalla voi kyllä muutenkaan kovin sikeästi nukkua.

Kuinka kauan tätä nyt on sitten tarkoitus kestää? Ei synnyttämään voi lähteä puolen tunnin välein tapahtuvien supistusten vuoksi, mutta mikään muukaan eläminen ei ole mahdollista. Jos seitsemän tunnin mittaiset säännölliset ja kovenevat supistukset eivät vielä merkitse synnytystä, niin missä vaiheessa sitä seuraavan kerran uskaltaa yrittää lähteä sairaalaan? Jos tiheät poltot alkaisivat juuri nyt, soittaisiko sitä sairaalaan ehkä jo sunnuntaina?

Tympii tämmöinen.

Sämpylöitä ja turhautumia

Taas tuli vastaan lämmin päivä, kuten sain huomata käydessäni kaupassa ostamassa jauhoja. Tänään oli ohjelmassa sämpylöiden leipomista, ja poikkeuksellisesti pääsin työn touhuun jo puolenpäivän maissa. Keskipäivällä leipominen onkin näköjään vähemmän rasittavaa kuin illansuussa leipominen, vaikken kummassakaan tapauksessa olisi ollut töissä samana päivänä.

Jotenkin sitä silti pääsi vähän lamaantumaan leipomisurakan jälkeen. Enää ei huvittanut ryhtyä maalaamaan, ja lehtien lukemisestakin meni nopeasti maku. Kirjaakaan ei millään jaksanut ottaa käteen, se Dyyni-trilogia kun on niin toivottoman painava järkäle. Olen sitten lähinnä katsellut tylsiä sivuja netissä, mikä saa aina pahalle ja turhautuneelle tuulelle. Olen varmasti maailman huonoin nettisurffaaja, moinen kun saa minut aina äkäiseksi! Vaikka tarkoitus olisi viihdyttää. Mikä ihme siinä on? Siis varoitus vain Erik, jos luet tätä ennen töistä lähtöä: olen taas kiukkuinen ilman mitään syytä.

Liian pitkä toimeton aika netissä turruttaa jopa sen hyvänolon tunteen, joka tuli leivonnan myötä. Onhan aina hienoa nähdä kättensä jälki, oli se sitten maalaus, ruokaa tai leivonnaisia. Olisi tämä päivä voinut mennä kurjemminkin, nyt sentään on jotain pakkaseenkin säästettävää ja illaksi kasvissosekeiton kanssa mussutettavaa. Ehkä minun ei tarvitse venyä kuin yhteen urotekoon päivässä, olkoot sämpylät tämän päivän missioni.

Nyt olen jo kohtalaisen vakuuttunut siitä, ettei tämä vauva synny omin avuin vaan vaatii käynnistyksen sairaalassa. Eilen kerroin tämän tiedon Erikille, joka nauroi: mistäs minä nyt yhtäkkiä sen tiedän. Ensin vetosin äidinvaistoon, mutta olipa minulla tarkemmin ajateltuna järkiperusteitakin. Monet äidit kertovat käyneensä lukuisia kertoja turhaan synnytyssairaalassa ennen todellisen synnytyksen alkua. Iso osa tuntuu myös kärsivän supistuksista, jotka turhauttavasti pysyvät kuitenkin epäsäännöllisinä eivätkä siis viittaa synnytyksen käynnistymiseen.

Minulla ei ole kuitenkaan ollut mitään tällaista. Viimeisen kuukauden aikana olen kahdesti tuntenut supistuksen, johon liittyi jonkinlaista lievää kivistystä. Muutaman viikon välein tapahtuva supistelu on vielä aika kaukana synnytyksen edellyttämästä viiden minuutin välein toistuvasta, tuntikausia kestävästä supisteluryöpytyksestä. Tämä vauva ei vain yksinkertaisesti ole tulossa ulos, piste.

No, eipä siinä synnytyksen keinotekoisessa käynnistyksessä kai mitään sen kummempaa vikaa ole. Täytyy kuitenkin vain toivoa, ettei napero ole jo ehtinyt kasvaa liian isoksi ensimmäiseen sairaalatutkimukseen mennessä. En haluaisi joutua keisarinleikkaukseen, vaan kokea sen ihan tavallisen synnytyksen. Olisihan se nyt epäreilua laittaa minut leikkaukseen, kun en ole missään välissä kärsinyt minkäänlaisesta synnytyspelostakaan. Että toisia maanitellaan alatiesynnytykseen vaikka pelko on kova, ja minulta sellainen evättäisiin liian isoksi kasvaneen riiviön vuoksi. Pah!

No, peli ei ole vielä pelattu. Katsotaan jälleen ensi yö. Mummo kehotti saunomaan joka ilta ja kävelemään portaita. Täytynee tosiaan kyllä ainakin laittaa se sauna lämpiämään, portaisiin taidan olla liian laiska (ja mitä sinne nyt laittaisi edes päälle ja mitä jos naapuritkin näkevät).

Piirustusta paremman tekemisen puutteessa

Kun tuo jälkikasvu ei näytä pitävän mitään kiirettä, ryhdyin luonnostelemaan seuraavaa taulua. En tänään jaksanut edetä hiililuonnosta pidemmälle, katsotaan tilannetta huomenna uudestaan. Luotan siihen tupakka-bussi-ilmiöön: eikös bussi saavu aina siinä vaiheessa, kun tupakoitsija sytyttää savukkeen? Ehkä vauvakin päättää viimein syntyä nyt, kun olen rutannut lastenhuoneen maton rumasti sivuun, levittänyt sanomalehtipaperia lattialle ja nostanut maalauspohjan esiin.

Mutta ehkä napero päättää kiusallaankin odottaa yli äitienpäivän. No, käyhän se, eipä tässä kellään ole kiire. Varmistaisipahan ainakin myöhästelyllään sen, ettei synttäreitä tarvitse koskaan juhlia äitienpäivänä. Sellaisesta päällekkäisyydestähän kärsisivät niin äiti kuin lapsikin: äiti ei saisi toivomaansa hemmottelua (=myllerrettyä keittiötä) eikä lapsi saisi kutsuttua kavereitaan kekkereille oikeana syntymäpäivänään.

Loppuviikoksi on luvattu kylmenevää, ja jo tänä aamuna oli hieman vilpoista kävellä pienissä kesävaatteissa neuvolaan. Eilen kaupassa käydessä taas pukkasi oikein hikeä (ja yksi kovempi supistuskohtaus). Tavoitteena on viettää mahdollinen viileä ja sateinen aika sairaalassa, aurinkoisina päivinä kun ei tekisi mieli virua neljän seinän sisällä.

Teknisten pulmien jälkeen taas verkossa

Olisin eilen kirjoittanut tänne tekstiä, ellen olisi törmännyt ikäviin teknisiin ongelmiin. Lukuisista erilaisista ongelmista viisastuneena eilinen teksti on kuitenkin sentään tallessa, eli tällaista olisin kertonut teille 4.5.2006 iltapäivällä:

--------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt saisi jo tulla

Fanfaareja! Rummutusta! Ilonkiljahduksia! Rytmikästä tanssia! Karnevaalimeininkiä! Ilmapalloja!

Laskettu aika on tänään, eli raskautta on kestänyt 40 viikkoa ja rääpäle on nyt 38 viikon ikäinen. Tai siis olisi, jos näitä viikkoja ja päiviä nyt voisi muka niin tarkkaan laskea. Mutta päivämäärät ovat merkittäviä symboleja minulle siitäkin huolimatta, että ne on usein vedetty enemmän tai vähemmän hatusta.

Tänään oli myös se mikrotalousteorian toinen ja viimeinen välikoe. Aika loppui taas kesken, mutta muuten meni ihan hyvin. Siis meni läpi, eikä edes jäänyt turhautunut olo. Nyt minulla ei ole enää suunniteltua ohjelmaa tai sen kummempia tavoitteita ennen vuoden 2007 helmikuun puoltaväliä, jolloin olen tämänhetkisten suunnitelmien mukaan palaamassa vanhempain-, kesä- ja talvilomaltani takaisin töihin. Nyt voin heittää aivot narikkaan ja ryhtyä vauvailemaan.

Niin että antaa tulla vain. Lapsi! Sinua odotetaan. Tai no jos maltat vielä muutaman tunnin, sillä äiti ja isi ovat kohta menossa leffaan. Mutta heti sen jälkeen voisi alkaa supistella. Kyllä tänään onkin supistellut jo muutamaan otteeseen, ihan kuin vauvakin tietäisi hetken tulleen. Ei kyllä ole vieläkään kipeitä supistuksia, vähän vain sellaista kiristystä ripeämmän kävelyn yhteydessä.

Luontokin on huomioinut merkkipäivän, onhan lämpötila ollut kesäisen korkea ja aurinko helottanut keskeytyksettä. Erikilläkin oli tänään tentti (ruotsia!), ja miekkonen tuli aikaisin kotiin lounastamaan. Vietimmekin kevään ensimmäisen parvekelounastunnin: tuntui aivan kesälomalta istua lämpimässä ilmanvireessä ja syödä makaronilaatikkoa kauniisti katetun parvekepöydän ääressä. Lounastunnin kruunasi iso kulhollinen vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa. Tätä on loma!

Tekisi mieli jatkaa merkkipäivän juhlistamista vielä illalla, kun nuo terassitkin ovat jo ryhtyneet aukeamaan. Innostuisikohan joku kaveri istumaan viilenevässä illassa elokuvamme päätyttyä? No, ainakin voimme mennä kahdestaan. Vähän jo tekeekin mieli ginger alea, erästä parhaista alkoholittomista kesäjuomista.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Ja sitten takaisin nykyhetkeen eli perjantaihin 5.5. Kerrottakoon vain, että leffan jälkeen menimme kuin menimmekin korkkaamaan terassikauden. Erityiset kiitokset Eatzin henkilökunnalle, joka tarjoili meille ruokaa terassille. Ruokailu terassilla kun ei ole kyseisen ravintolan käytäntöä vielä tässä vaiheessa kevättä, ja tilauksen tekeminen sujuikin hieman monimutkaisemmin. Tästä huolimatta tilaus otettiin vastaan ja lautaset kannettiin pöytään sujuvasti ja iloisesti. Katsoivatkohan tarjoilijat, että jos viimeisillään raskaana oleva nainen pyytäää ruokaa, ei parane sanoa ei...

Vanha ei enää jaksa

Onpa mennyt tiistaipäivä melkoisessa koomailussa. Torstaina ja perjantaina kulutin jalkapohjiani shoppailemalla ja muuten vain kaupunkia kiertelemällä, lauantaina oli hullu siivouspäivä (uutta parkettimoppia piti päästä testaamaan), sunnuntaina vappubileet vastasiivotussa kodissa heti aamusta alkaen ja maanantaina vappupiknik Ullanlinnanmäellä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Sen lisäksi yliarvioin maanantai-illan viihteen tarpeen ja sain huomata, että kaksi vuokraleffaa olikin vähän liikaa.

Toisin sanoen viime aikoina on ollut paljon hulinaa ja vähän lepoa, mikä kyllä jo tässä vaiheessa tuntuu luissa ja ytimissä. Samaan aikaan vauva on jatkanut laskeutumistaan ja ilmeisesti kiinnittänyt pienen päänsä entistä pysyvämmin lantiooni, ja liikkumisestani on tullut hieman monimutkaisempaa. Neuvolatäti kehottikin tämän aamun visiitillä painokkaasti painumaan pehkuihin, etteivät voimat lopu kesken.

Sitä minä sitten olenkin tänään tehnyt: nukkunut päiväunia sohvalla ja aina välillä käynyt tyhjentämässä tai täyttämässä pesukonetta lievästi unenpöpperöisenä. Ylihuomenna on laskettu aika, mutta myös mikrotalousteorian toinen välikoe. Tänään olin ajatellut aloittaa kokeeseen kertaamisen (varsinaisen alueenhan olen jo lukenut hyvissä ajoin viikko-pari sitten), mutta kertaus sai jäädä näköjään huomiseksi.

Äsken pirahti summeri, ja suureksi yllätyksekseni kusti toi postipaketin. Olemme tilanneet vauvatuotteen Israelista, ja näköjään hulppeaan 30 dollarin postimaksuun sisältyy sentään kotiinkuljetus, vaikka kyse onkin isommasta paketista.

Tilattu tuote on kätkythälytin, tai mikä vauvamonitori se baby monitor suomeksi olisikaan. Tiedän, tiedän, aivan täydellisen vainoharhaista, mutta mitäpä sitä ei mielenrauhansa vuoksi tekisi. Kätkytkuolemien syytähän ei juuri tiedetä, mutta erinäisiä rahastuskeinoja niiden ehkäisemiseksi on kuitenkin kehitetty. Sadalla dollarilla ostimme vauvan patjan alle laitettavan sensorin, joka hälyttää, mikäli vauva lakkaa hengittämästä.

Kätkytkuolemat ovat hyvin harvinaisia, enkä usko monitorinkaan olevan mikään pomminvarma laite. Mutta niin Erik totesi: jos jotain kuitenkin sattuisi, jossittelusta tulisi loppuelämän mittainen painajainen. Olisiko jotain voinut sittenkin tehdä? Sata dollaria on tässä vauvakonkurssissa kuitenkin pikkusumma.

Väriä lastenhuoneeseen

Eilen pääsin viimein sorvin ääreen, ja maalasin lastenhuoneen seinälle tarkoitetun taulun loppuun. Tai kai se on nyt sitten loppuun asti maalattu, en kyllä ole ihan varma. Ensimmäistä kertaa nimittäin päätin taulun olevan valmis jo ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Ei ole harvinaista, että jo valmiista tauluista löytyy myöhemmin epäonnistuneita kohtia tai koko taulu alkaisikin näyttää kammottavalta. Tähän mennessä olen kuitenkin aina ollut suunnattoman tyytyväinen aikaansaannoksiini heti työn valmistuttua.

Vaan nytpä en. Kädet ovat viimeistelemättä, oranssi taustaväri liian räikeä ja tummat kiehkurat paikoittain liian paksuja. Laiskuus vain iski päälle, ja halusin päästä viimein eroon koko taulusta. Oranssi taustaväri ei tunnu ehkä enää niin räikeältä siinä vaiheessa, kun saan maalattua toisen taulun samaa sarjaa. Siihen olisi tarkoitus sitten tulla oranssihiuksinen hahmo, mahdollisesti myös vihreä tausta.

Mutta nuo kädet! Rakastan käsien piirtämistä hiilellä ja lyijykynällä, mutta niiden maalaaminen on yksinkertaisesti silkkaa tuskaa. En vain saanut itsestäni irti enää tämän enempää, ehkä palaan tauluun vielä joskus ja viimeistelen nuo sormet. Kenties se on helpompaakin taulun jo roikkuessa seinällä, tämän ison mahan kanssa kun on aika vaikea istua lattialla. Minä kun en omista kunnollista maalaustelinettä, enkä ole sellaisista oikein koskaan perustanutkaan. Minä olen lattiatyyppiä, muulloin kuin raskaana ollessani teen mielelläni kaiken lattialla istuen tai makoillen.

Tuskailua Aku Ankan kanssa

Erikille on tullut suomenkielinen Aku Ankka -lehti vuoden 2004 alusta alkaen, mutta vasta nyt sain aikaiseksi ostaa lehdille säilytyskansioita. Tässä onkin sitten vierähtänyt mukava tovi, kun olen tunkenut lehtiä kansioihin. Tähän mennessä olen saanut pakattua kaikki vuoden 2004 lehdet, mutta pinna loppui kesken ja urakka jäi sikseen.

Viimeksi olen urakoinut Akkarikansioiden kanssa joskus 80-luvun lopulla, ja olin toivonut niiden nauttineen jonkinlaisesta tuotekehityksestä viimeisen 20 vuoden aikana. No, mitään sellaista ei suinkaan ole tapahtunut, ellei värin vaihtumista keltaisesta punaiseen nähdä kehityksenä. Kansioiden kiinnitysmekanismi koostuu yhä metallilangoista, jotka menevät toivottomaan sotkuun heti parin lehden kiinnityksen jälkeen. Kun kansiosta kaksi kolmasosaa on täytetty, alkaa siellä myös olla niin tiukkaa, että lehdet rypistyvät. Kun idiootit lehdentekijät vielä harrastavat varsinaisten kansien päälle nidottavia puolen sivun levyisiä mainoslehdyköitä, on viimeisten lehtien pujottelu hermoja ja lehtiä raastavaa puuhaa. Vaikken olekaan nykyään enää tumpelo alakoululainen, ovat kansioiden viimeiset Akkarit auttamattoman rypistyneitä ja repeilleitä.

Miksi, oi miksi pitää lehden siistin säilytyksen olevan niin paradoksaalisen vaikeaa? Lehtemme ovat nyt varmasti huonommassa kunnossa kuin makoillessaan irrallaan kirjahyllyssä. Ja ajatella kaikkia niitä lapsia, jotka kokevat epäonnistumisen hetkiä yrittäessään siististi pujottaa rakkaita lehtiään parempaan talteen. Kokonaiset sukupolvet saavat traumoja siitä, että hyvää tarkoittavat Aku Ankka -kansiot tuhoavatkin värikkäät lehdet. Syyttänevät lapsipolot vielä itseään, kuvittelevat olevansa jotenkin lahjattomia käsistään.

Pelle Peloton, vetoan sinuun: katkaise vuosikymmenten mittainen pettymysten kierre ja keksi toimiva säilytyskansio Aku Ankka -lehdille.

Keväthuumaa ja sattumuksia kadun varrella

Olen aamusta asti yrittänyt saada blogattua, mutta tyhmä Blogger on ollut täydellisen jumissa. Tällaista olisin kertonut teille klo 10.30:

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt ei voi Erikkään sanoa vastaan, kun kevät on saapunut oikein rysäyksellä. Viikonloppuna auringon saapuminen tuntui erityisen konkreettiselta, kun istuttiin kavereiden kanssa pussikaljalla. Älkää innostuko, pikku moralistit, minä söin vain jäätelöä kun muut tissuttelivat. Nautitut aineet eivät ole se pointti, vaan ulkona istuskelu.

Ja tänään näyttää aivan yhtä upealta! Nyt olisi paljon vapaa-aikaa, kun sain viime viikolla päätökseen itselleni asettaman opiskelujakson. Ensi viikolla on tentti laskettuna päivänä, ja halusin saada kaiken tenttiin liittyvän luettua jo hyvissä ajoin. Eihän nyt juuri synnytyksen alla pidä stressata mistään, joten päätin järjestää itselleni kunnon lomaa. Sääli vain, ettei kukaan kaveri taida nautiskella vapaasta samaan aikaan. Täytyy yrittää repiä ilo irti tästä ilmasta ihan yksikseen, ellei nyt joku blogini lukijoista haluaisi vaikka lähteä lounaspiknikille.

Äsken käväistiin taas neuvolassa, jossa mitattiin pitkästä aikaa hemoglobiini. Se oli jostain käsittämättömästä syystä poikkeuksellisen alhainen, vaikka olen napsinut rautatabletteja koko talven ja tuntenut oloni kevään ansiosta erityisen virkeäksi viime aikoina. Outoa.

Kotiin kävellessämme satuimme kohdalle, kun rollaattorilla liikkunut vanhempi naisihminen sai jonkinlaisen sairaskohtauksen. Tai oli siis jo kai saanut aiemmin, koska naisen luo jo aiemmin pysähtynyt mies oli jo auttamassa mutta pyysi vain kännykkää lainaksi hätäpuhelua varten. Minä sitten soitin hätänumeroon, mikä oli muuten elämäni ensimmäinen kerta. Se oli suorastaan pelottavaa, jotenkin hätänumero on lapsesta asti ollut jonkinlainen korkea auktoriteetti. En ymmärrä ihmisiä, jotka soittavat pilapuheluita hätänumeroon, lapsena itsekin pilapuheluita soitelleena en olisi ikinä voinut kuvitellakaan soittavani sinne ilman oikeaa asiaa.

Huomasin kuitenkin, etten oikein osannut toimia tilanteessa tehokkaasti. Sain sentään kerrottua nimeni ja paikan osoitteen, mutta sitten hämmennyin ja siirsin puhelimen paikalle jo aiemmin saapuneelle miehelle. Olen niin toivoton puhelimessa, jostain syystä puhelutilanteet ovat kauhean kiusallisia ja hermostuttavia. Enkä minä tiennyt yhtään, mitä oli tapahtunut. Minähän olin vasta saapunut paikalle.

Erik taas oli tapansa mukaan tilanteen tasalla, ja auttoi mummelin parempaan asentoon syliinsä. Siinä minä sitten seisoskelin tumput suorina, kun yksi puhuu hätäpuhelua ja toinen pitää mummoa kädestä kiinni. Onneksi jotkut ihmiset osaavat suhtautua tällaisiin tilanteisiin oikein. No, ehkä minäkin saisin itseni kasattua kokoon, jos olisi oikea tarve. Olen vain niin tottunut siihen, että Erik hoitaa hätätilanteet... Eihän tässä ole tarvinnut huolehtia edes itsestään.

Köydenvetoa Kelan kanssa

Tänään tuli postia Opintotukilautakunnalta, ja vaikka kirjettä oli kyllä jo odoteltukin, ei sen saapuminen ollut suinkaan mieluinen tapahtuma. Toisin kuin olin omissa laskelmissani itselleni uskotellut, joudun sittenkin maksamaan takaisin yhden tukikuukauden rangaistuskorkoineen. Yllätysmaksu johtuu tulkintaeroista: olin kyllä jo aikanaan laskenut tarkkaan kaikki tuloni ja tukikuukauteni, mutten tajunnut miten eri tavoin pykäliä voidaankaan tulkita. Nyt ymmärrän kyllä mainiosti lautakunnan tulkinnan ja pidän sitä jopa järkevämpänä kuin omaani, mutta valitettavasti tämä tulkintavirheeni maksaa perheellemme nyt lähes 500 euroa. Olen tienannut 47 senttiä liikaa vuonna 2004, joten joudun maksamaan takaisin 500 euroa. Kohtuullista, vai mitä?

Eipä asialle mitään voi, pakkohan se on maksaa. Käsittääkseni Kela on varsin ymmärtäväinen maksuaikojen suhteen, ja pidemmälle ajalle ripoteltuna tuon takaisin maksaminen ei tule olemaan mikään oikea ongelma. Mutta kyllähän se kismittää suunnattomasti: jos olisin tehnyt tuona vuonna töitä kaksi minuuttia vähemmän, tätä ongelmaa ei olisi. Onhan 500 euroa Helsingissä asuvalle yliopistopalkkaiselle lapsiperheelle lopulta valtava summa, vaikkemme toki pidäkään itseämme erityisen vähäosaisina. 500 eurolla saisi kuitenkin ostettua kestovaipat koko vauvan vaippaiäksi ja yli jäisi vielä hyvin rahaa vihannesmössöönkin!

No, enää en sentään itke hysteerisesti, kuten tein kirjekuoren avattuani. Olen ollut hyvin ylpeä kyvystäni luovia läpi monimutkaisimman byrokratian ja hoitaa perheemme raha-asiat säntillisesti. Tällainen virhe käy kukkaron ohella myös itsetunnolle.

Parveketupakointi puhuttaa jälleen

Päivän Hesari uutisoi Tampereen käräjäoikeuden päätöksen, jonka mukaan taloyhtiöllä on oikeus kieltää parveketupakointi yhtiökokouksen ääntenenemmistöllä. Näin keskusteluun nousee jo taannoin puhetta herättänyt parveketupakoinnin yleisempikin kieltäminen.

Näin tupakoimattomana henkilönä en tiedä, kuinka asiantuntevasti minä voin moiseen keskusteluun osallistua. Itse yritän arjessani tasapainoilla suvaitsevaisuuden ja hajuyliherkkyyteni välillä, eikä se ole aina ihan yksinkertaista. Omasta itsekkäästä näkökulmastani parveketupakoinnin kieltäminen olisi meidänkin talossamme vallan ihanaa, nykyään naapurin tiuhaan harrastama pahe tarkoittaa meidänkin asunnossamme löyhkäävää savua ja kirveleviä silmiä. Ainakin kesäisin, kun ikkunaa ja parvekkeen ovea on pidettävä auki jo vain lämpötilan vuoksi. Jo näin kylmänä keväänä esteetön auringonporotus tekee suljetusta asunnosta aivan liian kuuman.

Mutta mikä sitten olisi vaihtoehto parvekkeella tupakoinnille? Sisällä tupakointi? Sekö olisi sitten parempi, että mahdollisesti yhden tupakoivan vanhemman vuoksi pienet lapset joutuisivat hengittämään tupakansavuista ilmaa koko ajan kotonaan? Omistusasunnon sisällä tupakointia ei voi käsittääkseni kieltää, eikä tupakoinnin kieltäminen kokonaan kuulosta kovinkaan realistiselta ajatukselta.

Oletetaanko tupakoitsijoiden sitten joukolla siirtyvän savukkeineen aina ulko-ovelle? No sehän kiva, että aiemmin tasaisesti pitkin parvekkeita levitelty savu siirtyisi nyt sitten yhden tai kahden alakerran asunnon vaivaksi. Sehän olisikin tosi reilua. Vai olettaisimmeko tupakoitsijoiden käpöttelevän talvipakkasella sauhuttelemaan jonnekin metsään sijoitetulle erilliselle tupakkapaikalle? Joo, se varmaan onnistuisikin käytännössä.

Ihanteellisintahan olisi, jos kaikkiin uusiin rakennettaviin taloihin saataisiin Kaiken Pelastavan Uuden Teknologian avulla sellainen ilmanvaihto, ettei kenenkään parvekkeelta tulisi häiritsevää savua (tupakan tai grillin) kenenkään toisen reviirille. Tai ehkä uusiin taloihin voitaisiin rakentaa jonkinlaisia kerroskohtaisia tupakointitiloja, joiden ilmanvaihto olisi jotain aivan muuta kuin niiden nykyisin monessa paikassa käytössä olevien ihmisarvoa alentavien häkäkoppien. Taitaa olla utopiaa.

Itse olen ottanut tavoitteekseni löysät ranteet: pidän itsepintaisesti parvekkeen ovea auki, ja yritän vain totuttautua savuun. Muistutan itselleni, etteivät ne meille asti päätyneet vähäiset savuhaituvat aiheuta terveydellisiä haittoja minulle tai vauvalleni. Yritän muistaa olevani yliherkkä, läheskään ainahan Erik ei edes huomaa savua siinä vaiheessa kun minä jo kimpaantuneena häiriinnyn siitä. Se on minun osaltani asennevamma, hoen itsekseni. Tästä huolimatta, jos minun kaltaiseltani pahaiselta vuokralaiselta kysyttäisiin anonyymisti, päätyisin varmaan asukasäänestyksessä kannattamaan parveketupakoinnin kieltoa häntä koipien välissä. Muiden ongelmilta kun on niin helppo sulkea silmänsä.

Perhevalmennukset takana, perhe-elämä edessä

Tänään tulee täyteen 37 raskausviikkoa, eli tästä päivästä lähtien syntyvää lasta ei enää kutsuttaisi ennenaikaiseksi tai keskoseksi. Jipii, olkaamme siis normaaleja. Eilen oli viimeinen neljästä neuvolan perhevalmennussessiosta, ja olihan se aikamoinen valmennus. Paljon hömppää mutta jonkin verran myös asiaa.

Valmennuskerrat oli selvästikin suunniteltu ovelasti: jokaisella kerralla käsiteltiin jotain kiinnostavaa käytännön asiaa, mutta myös jotain aivan silkkaa huttua. Niinpä jokaisella kerralla piti olla läsnä, mikäli mieli saada kaikki hyvät vinkit. Samalla piti sitten kuunnella sitä jaaritusta, että "lapsen tulo muuttaa teidän elämänne" ja "isän on hyvä olla äiden tukena arjessa ja synnytyksessä".

Ensimmäisellä kerralla aloitettiin aina yhtä kiusallisella tutustumisella, eli odottavat pariskunnat tutustuivat toisiinsa pienissä ryhmissä ja esittelivät sitten toisensa koko porukalle. Tämän jälkeen pakotettua sosiaalista kanssakäymistä ei sitten juurikaan ilmennyt... Mutta loppuaika käytettiin sitten kiinnostaviin aiheisiin, eli normaalisynnytyksen yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja mm. kivunlievitysmenetelmien esittelyyn.

Toisella kerralla katsottiin sitten synnytysvideo, aaaaargh! Verta ja suolenpätkiä siinä ei ollut, video ei suinkaan kuvannut synnytystapahtumaa mitenkään naturalistisessa mielessä. Sen sijaan höpsön videon taustalla oli naiivi kertojanääni, joka mm. heitti niinkin kuolemattomia lauseita kuin "jokainen hetki on täynnä merkityksiä". Eräskin ryhmän koiranleuka tosin väänsi tämän muotoon "jokainen hetki on täynnä tuskaa", mikä kuvasikin mainiosti katselukokemusta. No, plussaa siitä, että videolla esiintyi vain aitoja potilaita aidoissa synnytys- ja haastattelutilanteissa, kuten myös aitoja kätilöitä ja muuta henkilökuntaa. Tosin tämän aitouden myötä tuli tietenkin täydellinen tönkköys ja epäluontevuus. Aika söpöä.

Toisellakin kerralla oli kuitenkin mielenkiintoista asiaa: esiteltiin ei-normaalisynnytyksiä, eli lähinnä sektiota. Myös imetyksestä mainittiin jotain.

Kolmas kerta oli ehkä kiinnostavin, paikalle oli nimittäin saatu ihka oikea perhe. Vajaan vuoden ikäisen esikoisensa kanssa vieraileva nuoripari oli juuri oikealla tavalla jalat maassa, ja heiltä saatiin valtava määrä hyviä käytännön niksejä arjesta selviytymiseen. Ja olihan se mukana seurannut vauva hellyttävä...

Mutta miksi, oi miksi kolmannella kerralla piti tehdä niitä typeriä ryhmätöitä? Siis oikeasti: jakauduimme neljään ryhmään, ja jokaiselle annettiin jokin tehtävä pohdittavaksi. Minun ryhmäni pohti, mitä kaikkea lapsi tarvitsee vanhemmiltaan, siis noin niin kuin abstraktissa mielessä. Aaaaaarrrgghh! Ryhmätyön lopputuloksena oli niinkin vallankumouksellisia irrallisia sanoja kuin "hellyyttä", "huolenpitoa", "rakkautta", "kärsivällisyyttä" ja "huomiota". Kyllä tuo ryhmätyö varmasti muutti meidän kaikkien elämää parempaan suuntaan.

Neljäs kerta, siis eilinen, oli suoranainen shokki. Johonkin pahaan osasin jo varautua, sillä ohjelman mukaan sillä kerralla käsiteltäisiin parisuhdetta ja hammashoitoa. Saatoin jo kuvitella sen parisuhdeosuuden: "vauvan tulo muuttaa parisuhdetta", "miehen ja naisen suhde muuttuu isän ja äidin suhteeksi" sekä tietenkin se klassikko: "kahdenkeskinen aika on kortilla vauvan syntymän jälkeen".

Mutta varsinainen shokki oli se, että parisuhdeosuudesta huolehti Kallion seurakunta. Siis julkisen terveydenhuollon järjestämä perheneuvola puffaa evankelis-luterilaisen kirkon perhetapahtumia. Jaettiinpa infossa myös Kallion seurakunnan ohjelma ja henkilökunnan yhteystiedot. Mitä on tapahtunut uskonnonvapaudelle? Kaikki kunnia kirkon tekemälle työlle perheiden parissa, mutta seurakunta oli kuitenkin ainoa terveyskeskuksen ulkopuolinen taho, jonka toimintaa esiteltiin tuollaisessa mittakaavassa.

Kuuntelemisen kivuliaisuutta ei yhtään vähentänyt se, että session sisältö oli nolla. Katsoimme mm. kalvolta kaaviota, johon oli piirretty nuolia isän, äidin ja lapsen välille. Nuolet tarkoittivat sitä, että näiden välillä on ihmissuhteita. Siis tiesittekö, perheessä isällä ja äidillä on ihmissuhde, äidillä ja lapsella on ihmissuhde, isällä ja lapsella on ihmissuhde. Entäs se mielikuvaharjoittelu: "Sulkekaa silmänne ja palatkaa muistoissanne johonkin lapsuuden hetkeen, jolloin tunsitte olonne erityisen hyväksi". Tästä opimme, että lapsen olo on hyvä aivan arkisten asioiden keskellä. Ai jaa.

Voimakkaana kontrastina loppuajaksi paikalle saapui sitten suuhygienisti, jolla oli painavan asian lisäksi myös supliikki hallussa. Itsekin kahden lapsen äiti onnistui naurattamaan porukkaa jatkuvasti, ja samalla saatiin kuulla paljon lapsen hampaiden kehityksestä ja niiden hoidosta. Suurin osa kerrotusta tuli täysin uutena tietona, missään neuvolan jakamissa vanhemmuusoppaissa ei pureuduttu purukalustoasioihin.

No, nyt kun tuo valmennus on ohi, täytyy ryhtyä odottelemaan sitä todellisuutta. Vauvan tekstiilit on nyt pesty, kuivatettu ja viikattu kaappiin. Kehto laitettiin kuntoon tänä aamuna, ja tällä hetkellä päiväpeiton alla makoilee koe-eläimenä nallekarhu. Synnytyslaitokselle mukaan otettavan kassin pakkaaminen on jo aloitettu, mutta mukaan otettavia vauvanvaatteita ei ole vielä aivan päätetty. Mikäköhän on lämpötila kotiinpaluun aikaan? Näillä ilmoilla se voi olla mitä tahansa miinus viiden ja plus kahdenkymmenenviiden välillä. No, ei se pakkaaminen ole niin kriittistä. Toisin kuin elokuvissa opetetaan, synnytyslaitokselle ei todellakaan lähdetä kauheassa kiireessä. Kovia ja tiheitä supistuksia pitäisi tulla vähintään kahden tunnin ajan, ennen kuin sairaalaan lähtöä edes harkitaan. Kyllä siinä ehtii pakata laukun jos toisenkin. Jos itse en poltoilta pääsisikään kaappeja penkomaan, suoriutunee Erik tehtävästä vähintään yhtä mallikkaasti. Ainakin kuunnellen kiukkuisia ohjeita sängynpohjalta.

Työntäyteinen päivä

Eilen tiistaina tulikin tehtyä sitten ihan täysi työpäivä kotona, tai ainakin siltä tuntui illalla. Parin tunnin opiskelusession jälkeen ryhdyin nimittäin urakoimaan ja pesin viisi koneellista pyykkiä vauvanvaatteita ja muita vauvatekstiilejä. Eihän niitä tavaroita nyt ihan viittä täyttä koneellista sentään ole kertynyt, mutta noin monta satsia tuli noudattamalla kunkin vaatteen pesuohjeita. Nyt on kämppä täynnä märkiä söpöjä pikkusukkia, potkupukuja ja vauvamittaisia lakanoita. Oli suorastaan vaikea saada vaatteita lajiteltua, kun teki mieli vain kiljahdella toinen toistaan pienempiä vaatteita ihastellessa.

Tätäkin mittavampi urakka oli vanhan pöytäkoneen kovalevyjen siivoaminen. Jo aikoja sitten meille ostettiin 250 gigaa ulkoista muistia kaiken maailman valokuvia ja muita tiedostoja varten, mutta kumpikaan meistä ei ole oikein ehtinyt järjestellä ja siirtää niitä faileja. Eilen käytin sitten kaikki pesukoneen täyttövälit näiden tiedostojen setvimiseen.

Jos koneen kovalevyille olisi alusta alkaen luonut jonkinlaisen siistin hierarkian, ei siivoaminen olisi ollut lainkaan niin työlästä. Mutta kun kyseessä oli ihka ensimmäinen tietokoneemme ajalta ennen ajanlaskun alkua, pääsi se jo heti alusta alkaen ryöstäytymään käsistä: kaikki tiedostot olivat aivan hujan hajan, löytyi My Documentseja niin C- kuin D-levyltäkin, puhumattakaan epämääräisistä "photos since May 2004" -tyyppisistä kokonaisista muistikortillisista koostuvista sekalaisista valokuvakansioista. Edes kotisivuni eivät löytyneet minkään yksittäisen kansion sisältä, vaan kukin sivu vähän mistä sattuu.

Vaan ei enää: nyt on siivottu html-tiedostot ja järjestelty kaikki valokuvat yhden kansion ja miljoonan alakansion alle. Huoh. Kunhan Erik vielä käy levyt läpi ja varmistaa siirtäneensä kaikki omat tiedostonsa, pääsee vanha tietokoneraasu eläkkeelle. Mutta mitä järkevää voi tehdä vanhalla pöytäkoneella? Vähän tyhmältä tuntuisi viedä se vain pölyttymään kellariin, mutta ei kai kellään ole moiselle enää mitään käyttöäkään. No, ehkä se pitää raahata kierrätyskeskukseen, toivottavasti se huolitaan edes siellä. Onhan kone vielä ihan toimintakuntoinen, vaikkakin hidas ja äänekäs. Vai löytyisikö lukijoiden joukosta elektroniikkaharrastajaa, joka haluaisi rakentaa tuomiopäivän koneen 90-lukulaisista tietokonekomponenteista?

Nimet tiedossa

Täytyypä nyt kertoa tämänkin blogin lukijoille, että tulevan vauvan nimivaihtoehdot on nyt sitten päätetty: niin tytölle kuin pojallekin on nyt valittu kaksi etunimeä per sukupuoli, ja jopa niiden keskinäinen järjestys on lyöty lukkoon. Jos kuvittelette minun kertovan mitä nämä päätetyt nimet ovat, luulette liikoja. Jos meidän täytyy odottaa lapsen sukupuolen paljastusta synnytykseen asti, täytyy muiden odottaa nimien julkistusta vähintään siihen asti. Saa nähdä, kykenemmekö pitämään nimet omana tietonamme jopa nimiäisjuhlaan asti. Se olisi aika hauskaa, mutten luule liikoja itsestäni.

Nimiäisjuhlasta puheen ollen, olisiko kenelläkään hyviä ideoita mahtavista ja huokeista juhlapaikoista? Olisi ihanaa järjestää oikein kunnon pippalot, mutta kun tuota rahaa ei oikein olisi tuhlattavaksi asti. Jos eläisimme täydellisessä maailmassa, sattuisi nimiäispäivä olemaan kaunis, lämmin ja aurinkoinen, ja juhlat vietettäisiin jossain ihanaisessa puutarhassa päivänvarjojen alla viileitä booleja lipitellen ja makoisia noutopöydän antimia mussutellen. Kun katsoo ulos tuota harmaata loskaa, on vaikea uskoa auringon paistavan koskaan vihreän maiseman yllä. Eivätkä ne viileät boolit ja noutopöydän antimet taida ihan rahatta ilmaantua. Pöh.

Olen muuten tainnut viimein tuntea ennenaikaisia supistuksia, joita monet ovat opaskirjasten ja neuvolatätien mukaan tunteneet jo seitsemänneltä kuulta asti. Eilen kaupungilla kävellessäni lopulta päätin, että kyseinen portaiden nousuun usein liittyvä kouraiseva tunne alavatsassa on kuin onkin kohdun pientä treeniä synnytystä odotellessa. Tämän ilmestyksen jälkeen supistuksia tulikin sitten tiheään tahtiin koko loppupäivän ajan, ainuttakaan porrasta en kyennyt kiipeämään ilman tätä sinänsä aivan harmitonta ja kivutonta tunnetta. Kivi valahti sydämeltäni: minunkin kohtuni osaa valmistautua tulevaan. Kai se vauvakin sieltä joskus tulee, toivottavasti ei liian aikaisin mutta eipä sen siellä kannattaisi kovin yliaikaiseksikaan paisua. Naperolla on jo nyt ihan kiitettävästi kokoa, vaikkei vaarallisen suuruinen olekaan. Kolme kiloa, arvioi lääkäri viime torstaina. Sehän on keskimääräisen ostoskassin verran.

Uuden tekniikan pauloissa

Viikonloppuna tuli päästyä taas pois kotisohvalta. Ensin perjantaina juhlittiin synttäreitä Ruoholahdessa pikkutunneille asti, lauantaina shoppailtiin tavaroita koko perheelle ja sunnuntaina harrastettiin niin korkeaa kuin populaariakin kulttuuria.

Perjantaina käytiin syömässä Ruoholahdessa Basilica-ravintolassa, joka tarjosi kyllä hyvää ruokaa muttei aivan ihanteellista palvelua. Mitäköhän sille meidän miestarjoilijallemme oli tapahtunut, kun näytti niin hapanta naamaa ja jokainen pyyntö tyrmättiin ennen kuin harkittiin? On sääli, ettei Suomessa oikein voi protestoida jättämällä tarjoilijan ilman tippiä, juomarahan maksaminen kun on muutenkin niin harvinaista ettei sitä kukaan käsittäisi viestiksi.

Lauantaina sitten käytiin jälleen ostamassa tavaroita vauvalle, tällä kertaa onneksi sentään jo vähän pienempiä esineitä. Rahaa kun on palanut aivan tolkuttomasti, ja ruokailu on pahasti lipumassa kaurapuurolinjalle. Nyt piti hankkia itkuhälytin, rintapumppu, kylpyöljyä sekä erinäisiä pumpulituotteita. Myös kestovaippoihin käytiin tutustumassa Ekokauppa Ruohonjuuressa, joka on siirtynyt imagoonsa mainiosti sopivalta paikaltaan makasiineilta ostosparatiisiin eli Kampin keskuksen viereen.

Lauantain merkittävin ja eittämättä kallein (luottokortti vinkuu, viuh vain) oli kannettava tietokone. Jotta vauva saa huoneen kokonaan omaan käyttöönsä, luovumme me kivikautisesta pöytäkoneestamme ja siirrymme langattomaan aikaan. Niinpä voinkin nyt kirjoittaa tätäkin tekstiä lukijoille jo kovinkin tutuksi tulleella Kotisohvallani (TM).

Läppärin käyttö on jotenkin outoa, en ole koskaan ennen sellaista omistanutkaan enkä juuri käyttänytkään. Jokusen kerran olen tainnut lukea sähköposteja ulkomailla joko Erikin työläppäristä tai veljensä saksalaisella näppiksellä varustetusta koneesta. Tässähän ei ole edes hiirtä! Erikin mieltä hiirtä ei tarvitakaan, ja minä olenkin luvannut ainakin näin muutaman päivän harjoitella tuon epämääräisen kosketusjutskan käyttöä ennen kuin vaadin pöytäkoneen hiiren liittämistä kannettavaamme.

Outoudesta huolimatta on toki ihanaa saada viimein uusi kone. Vanha pöytäkone kun pitää niin hirvittävää meteliä, että iso savuava räjähdys tuntuu hetki hetkeltä todennäköisemmältä. Ja onhan se niin kovin, kovin hidaskin. Onhan tässä uutuudenviehätystäkin, tässä uudessa tekniikassa.

Sunnuntaina sain Erikin irti uudesta läppäristä (jonka kimpussa mies tietenkin vietti koko lauantai-illan pikkutunneille asti) ja pitkästä aikaa aamiaiselle Tin Tin Tangoon. Sieltä pääsimme viimein käymään Kiasmassa, ensimmäistä kertaa sitten vaikean ystävyyden alun. Aivan ongelmattomasti visiitti ei nytkään sujunut, mutta lopulta pääsimme kuitenkin näkemään itse näyttelyn. Mielentila ei ollut kaikkein vastaanottavaisin, mutta jokunen videoteos rauhoitti ajatuksia sen verran että näyttelystä sai kuin saikin jotain irti. Täytyy mennä joskus paremmalla ajalla katsomaan niitä videoteoksia ihan kaikessa rauhassa. Kunhan vain pysyn kaukana siitä neljännen kerroksen ahdistavasta japanilaisvideosta, siitä jossa pikkutyttö laulaa jotain painajaismaista lallatusta surrealistisessa keijukaismaisemassa.

Kiasman jälkeen kävimme katsomassa Nick Caven käsikirjoittaman Proposition-elokuvan. Olen itse sen verran herkässä mielentilassa, että osasin odottaakin hieman häiritsevää kokemusta. Joissain kohtauksissa oli pakko sulkea silmät ja tunkea sormet korviin, mutta eihän nyt elokuvan äänentoistoa voi kahdella etusormella torjua. No, kovin ahdistunut olo ei kuitenkaan tullut, joten ei se kai niin kauhean raaka ollutkaan. Pahempiakin fiiliksiä on leffoista jäänyt. Olemme kuitenkin katsoneet Deadwoodin ensimmäisen kauden lähestulkoon maratonin muodossa, joten tuhruinen ja raadollinen lännenmeininki ei enää tullut niin yllätyksenä. Tosin täytyy myöntää, että kovin monen Deadwood-jakson jälkeen tarvitsen aina hieman amerikkalaista sitcomia tai jotain muuta huttua keventämään mieltä.

Tuskien taival

Omituisella tavalla nämä erilaiset raskauspäivät seuraavat toisiaan. Ilmeisesti napero on nyt laskeutunut hieman kohti lantiota, ainakin eilinen lääkärikäynti osoittaisi hienoista hivuttautumista tapahtuneen. Varsinaisella lopullisella paikallaan luulantiossa pikkuisen pää ei vielä kuitenkaan ole, eli alamäkeä on vielä odotettavissa.

Vauvan laskeutuminen tarkoittaa oppaiden mukaan ainakin sitä, että hengittäminen on helpompaa kun keuhkot saavat hieman takaisin menetetystä tilastaan. Toisaalta samalla sitten viedään virtsarakolta se viimeinenkin vapaus, eli vessassa saa laukata koko ajan. No, ainakin nuo vessakäynnit ovat viime aikoina tihentyneet.

Mutta mahdollisesti laskeutumiseen liittyy myös kipuja, vai mitenköhän muuten selittäisin kolmen viime yön tuskallisuuden ja etenkin tämän päivän vaivalloisuuden? Lantion, alaselän ja nivusten seudun luut vain natisevat liitoksistaan, ja kävely on entistä lähempänä pingviinimatelua. Aamulla suihkussa pääsi oikein kiljaisu, kun jalan nostaminen saippuoitavaksi ei ollutkaan aivan niin miellyttävää kuin kuvittelin. Olenkin yrittänyt viettää päivän mahdollisimman liikkumattomana, mikä ei tietenkään ole alkuunkaan onnistunut. Pitäähän sitä nyt vähintään nousta vähän väliä vessaan, eikä se ruokakaan lennä jääkaapista suuhun. Toisaalta paikallaan olo on myös pitkästyttävää.

Kohta pitäisi lähteä juhlistamaan Robertin syntymäpäivää ravintolaan. Mitäköhän siitäkin tulee, enhän mä edes saa kenkiä jalkaani ilman apua. Miten kuvittelen käveleväni ulkona ja nousevani portaita? Entä kuinka hyvin jaksan istua paikallani ravintolan pehmustamattomalla ja arvattavasti epäergonomisella tuolilla? Entä jos siitä ei vain tule mitään?

No, tällaisia kipupäiviä tulee joskus vastaan. Yleensä niitä on kyllä edeltänyt ylimääräinen rasitus, toivottavasti tästä ei nyt ole tulossa pysyvää olotilaa.

Lusmuilun välttämättömyydestä

Taas eilen tuli todistettua, kuinka tärkeää oikein ajoitettu lusmuilu onkaan. Olin saanut Rakkautta & Anarkiaa -sähköpostilistan kautta vapaaliput Kino Engeliin Viva Zapatero -elokuvaan eiliseksi illaksi, ja tarkoitus oli suunnata sinne heti neuvolan perhevalmennuksen jälkeen. Jo ennen valmennusta iski kuitenkin laiskuus, ja varsin tyypilliseen tapaan olisi tehnyt mieli vain jäädä kotiin. Sain kuitenkin sentään lähdettyä sinne valmennukseen.

Valmennuksen jälkeen olisi pitänyt kuluttaa tunti ennen elokuvaa, ja siinä sitten Erikin kanssa mietittiin mitä tehdä kun ei ollut nälkäkään. Lopulta kävi ilmi, ettei mun yhtään huvittanut mennä leffaan. Liput oli jo haettu ja kaikkea, mutta oikeasti teki mieli vain käydä vuokraamassa leffa, ostamassa jäätelöä ja käpertyä kotisohvalle. Hetken aikaa tuskailtuani näin sitten tapahtuikin, ja vuokraamosta mukaan lähtivät Crash sekä Wallacen ja Gromitin täyspitkä.

Mielen valtasi suunnaton kepeys heti sen jälkeen, kun olin päättänyt lusmuta illan. Onhan toki tyhmää heittää hukkaan ilmaiset liput sinänsä ihan kiinnostavaan elokuvaan, mutta etenkin näin äitiyslomalla täytyy tehdä sitä mikä kulloinkin tuntuu parhaalta (ohjekirjasessanikin muuten sanotaan, että KAIKKIEN täytyy kohdella minua nyt kuin prinsessaa).

Ei lusmuilun hyödyllisyys kuitenkaan rajoitu vain raskausaikaan, vaan muuhunkin elämään. Etenkin opiskelussa on tärkeää, että osaa lintsata riittävästi. On vain tervettä jäädä välillä luennoilta pois, kun kyse ei ole läsnäolopakosta tai vaikeasta kurssista, jonka sisältöä ei löydä mistään kirjasta tai luentoprujuista. Luennoilla edetään kuitenkin sellaista keskimääräistä tahtia, joka tuskin on jokaiselle opiskelijalle se ihanteellinen. Jossain vaiheessa luento tuntuu aina vanhan toistolta, ellei ole aiheesta täysin pihalla. Toisaalta joskus päähän ei vain tarttuisi yhtään mitään, vaikka velvollisuudentunnosta luennolle menisikin. Silloin penkissä istuminen on silkkaa hukkaan heitettyä aikaa, kun olisi voinut olla vaikka kotona tai kaupungilla tuulettamassa mieltään.

Itse en ainakaan usko, että olisin ikinä valmistunut ilman taidokkaasti säännösteltyä lintsaamista. Rajansa silläkin toki on, ennen pääaineen vaihtoa lintsasin kaikesta mahdollisesta enkä tietenkään saanut mitään tehtyäkään. Mutta sitten kun löysin oman alani, ryhdyin käymään luennoilla ja muissa opintotapahtumissa todellisen tarpeen ja fiiliksen mukaan. Ja nyt olen huomannut lintsaavani joka ikiseltä mikrotalousteorian luennolta, vaikka aluksi kuvittelin rientäväni innoissani äitiyslomalla ihmisten pariin. Se ei vain tunnu mielekkäältä, kun luen salissa käsiteltävät asiat itse paljon nopeammin kirjasta ja muistiinpanoista. Motivaatiohan siinä menee, jos istuu turhaan luennoilla.

Ylistetty olkoon akateeminen vapaus! On siinä jotain järkeäkin, meinaan. Ja ihan kiva, ettei elokuviinkaan ole pakko mennä, vaikka liput olisi jo hommattu.

T miinus kuukausi

Tänään on tasan kuukausi laskettuun aikaan, hui. Napero saattaisi periaatteessa putkahtaa ulos milloin tahansa, normaali ajoitushan synnytykselle on laskettu aika plus miinus kaksi viikkoa. Mutta vielä puuttuu kokonaan mahdollisen pojan toinen nimi! Tytön nimet on jo päätetty, tosin kutsumanimeä ei oikein osata valita. Se valikoitunee sitten ajan myötä. Mutta miten tämä voikin olla näin vaikeaa! Miten ihmeessä ihmiset keksivät nimiä suurperheissä, kun yksikin lapsi tuottaa näin paljon pulmia?

Nyt on aamupäivä mennyt netin ääressä, eli olen käynyt läpi valtavia nimilistoja erilaisista teemoista. On se vaikeaa, kun nimen pitäisi kuulostaa hyvältä, sopia yhteen jo päätetyn ensimmäisen nimen kanssa sekä olla helppo lausua suomeksi ja saksaksi. Lisäksi tietenkin nimen merkitysten täytyy sopia sekä vanhempien maailmankuvaan että jo valittuun ensimmäiseen nimeen. Eikä lapsen pitäisi joutua koulussa ja tarhassa kiusaamisen kohteeksi monitulkintaisen nimensä vuoksi. Erik hämmästelikin kykyäni ajatella kuin pikkutuhma teini, kun tyrmäsin lukuisia nimiehdotuksia niiden synnyttämien mielleyhtymien vuoksi. Mutta lapsipolohan joutuu viettämään vuosikausia pikkutuhmien teinien seurassa!

Oman pienen lisänsä tuovat sitten tietenkin kulttuureiden välillä sukupuolta vaihtavat nimet. Tytölle olisin kovasti halunnut antaa toiseksi nimeksi Suzanne Vegaa mukaillen Luka, mutta ainakin Suomessa se onkin pääasiassa pojan nimi. Pojalle se taas ei meidän kuvioissamme kävisi lainkaan.

Ja mikä siinä oikein on, että kaikki parhaat nimet on aina annettu tarinoiden pahiksille? Esimerkiksi Sauron olisi vallan mainio nimi ja rytmikin sopisi hyvin, mutta eihän nyt sellaista taakkaa voi antaa pienen pojan kannettavaksi. Samalla tavalla juuri oikein soisi nimi Samael, mutta se on merkitykseltään vieläkin karmaisevampi: vähintään se on taruissa demonin nimi, pitääpä Neil Gaiman sitä peräti itse Luciferin enkelinimenä ennen lankeamista. Rajansa kaikella.

Lauantai-ilta viihteellä

Olen viime vuosina löytänyt itsestäni aikamoisen kotihiiren, eli on ollut yllättävän vaikeaa päästä iltaisin kotoa yhtään minnekään. Ensimmäiset opiskeluvuodet kun taas toisaalta kuluivat pääasiassa kodin seinien ulkopuolella, läheskään aina ei tullut raahauduttua kotiin edes nukkumaan kun keskustassa saattoi yöpyä myös vaikkapa Limeksen kerhohuoneella.

Nyt hormonit ovat kasvattaneet pesänrakennusviettiä entisestään, eikä edes huomattavasti aiempaa useamman kotitunnin mukanaan tuonut äitiysloma ole vähentänyt oman kotisohvan houkuttelevuutta iltaisin. Eilen kuitenkin varsin poikkeuksellisesti lähdimme Erikin kanssa viettämään iltaa kodin ulkopuolelle. (No joo, onhan tässä tullut viime aikoina vierailtua sukulaisissa sekä käytyä Limeksen vuosijuhlissa, mutta ne nyt ovat olleet sellaisia erikoistilanteita joista ei ole voinut kieltäytyä edes kotisohvaan vedoten.)

Kotoa lähteminen vaati toki etukäteisvalmistautumista: Kansallisteatteriin päädyimme isommallakin porukalla siitä syystä, että liput varattiin ja maksettiin jo alkuvuodesta. Erik otti lisäksi ohjat käsiinsä ja osti alkuviikosta ennakkoliput Sosiaalifoorumin iltabileisiin Kauko Röyhkän keikalle, koska tunsi minut liian hyvin: ilman etukäteen maksettuja lippuja olisin varmasti vain halunnut suoraan teatterista kotiin.

Niinpä minä sain meikit naamaani ja Erik irokeesinsa pystyyn, ja herrasväki Herrmann lähti sivistyksen pariin. Reko Lundanin Kutsumattomia vieraita oli kyllä vähän laimea kokemus, muutama esitelty irrallinen ihmiskohtalo kun ei oikein tuntunut sanovan mitään uutta. Joo, elämä heittelee meitä kaikkia ja iän myötä sitä näkee kaikenlaista. Rakkautta on kestää toisen heikotkin hetket, rakkaus ei katso ikää, viattomuuden voi menettää maailmalla, ihmisiä ei pitäisi arvioida vain taloudellisin reaaliteetein... *haukotus*

Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että Kauko Röyhkä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa livenä. Kyllähän me siellä Ravintolalaiva Wäiskissä näimmekin Kaukon, kun se käveli yleisömassan läpi lavalle. Sen jälkeen näkeminen olikin tungoksessa vähän vaikeampaa... Kuuleminenkaan ei ollut järin helppoa, laivan äänentoisto kun on sen verran kehnoa että koko musiikki oli aikamoista puuroa. Jossain vaiheessa vetäydyimmekin seurustelemaan laivan paremmin ilmastoituun takaosaan, jossa moni ihminen kyseli: mikäs bändi se siellä nyt soittaa? Ongelmana ei sielläkään ollut volyymin puute, vaikka keskustelu olikin mahdollista. Biiseistä ei vain saanut mitään selvää. Erikille keikan kohokohta taisikin olla se, kun vieressämme seisova kanssakuulija osoittautui Maj Karman Herra Ylpöksi.

No, onneksi kuuden euron liput eivät olleet niin kalliit että olisi harmittanut varsinaisen keikan missaaminen. Mukavaa oli myös vain istuskella ja jutella kavereiden kanssa. Mukavaa oli myös, että Wäiskistä on niin lyhyt matka kotiin että sen voi kävellä vaikka korkkareissa. Sillä kotonahan on aina lopulta kaikkein mukavinta.