Politiikan viikko

Onpas ollut kiivas politiikan viikko, ja Ylen ympärillä tullut pyörittyä. Jos tuppeensahattu lauta on ollut ennen kaikkea viihdyttävää, saa tämä minut sitten lähinnä murjottamaan.

Tämä on nyt jotenkin niin absurdia, etten edes osaa sanoa asiasta mitään. En enää ymmärrä tätä maailmaa.

Faktoja Mutkaprojektiin

Tartuin itseäni niskasta ja soitin sinne poliisille. Nyt on Suuren Mutkaprojektin käytettävissä ihan kylmää faktaa työhönsä kyllästyneen poliisivirkailijan suusta: ennen omaa pistoolilupaa tulee ampumista harrastaa aktiivisesti vähintään kahden vuoden ajan seuran aseella. Aktiiviseksi harrastukseksi taas katsotaan radalla käyminen kahden viikon välein.

Voi olla aika hiljaista, että elämässäni tulisi missään vaiheessa kahden vuoden yhtämittainen jakso, jolloin käyn kahden viikon välein ampumassa. Pitääkö sitä kesälomaltakin palata Helsinkiin vain radalla piipahtaakseen?

No, ehkä ne eivät aivan niin suurennuslasilla käyntejä tarkkaile. Mutta aika kaukana tässä kyllä ollaan edellytysten täyttymisestä, kun tämän vuoden ajan on tullut käytyä radalla vain n. kerran kuussa.

Optimointiongelma

Miten ratkaisisitte seuraavanlaisen ongelman?

Läsnä kaksi leikki-ikäistä, joista kuopus opettelee parhaillaan potalle. Ainoastaan yksi aikuinen. Pottatreenaaja ei onnistu tähtäyksessään odotusten mukaisesti.

Yksi kakkapökäle on potassa, toinen roikkuu vielä kiinni ympäri asuntoa kirmailevassa treenaajassa, kolmas on kauempana lattialla ja neljäs liiskautui juuri sen ainoan aikuisen jalkapohjaan, minkä seurauksena aikuinen pystyy liikkumaan ainoastaan yhdellä jalalla hyppimällä. Pottatreenaaja on optimoinut tilanteen käynnistymään mahdollisimman kaukana kylpyhuoneesta tai ylipäänsä minkäänlaisesta vesipisteestä ja paperirullasta. Esikoinen malttaa juuri ja juuri pitää näppinsä erossa materiasta, mutta vain, jos häntä pidetään silmällä.

Tavoitteena mahdollisimman vähän kakkaa asunnon ja ihmisten pinnoissa. Myös suuhun tungetun kakan määrä tulee minimoida ja viemäriin päätyneen ulosteen määrä maksimoida.

Suuri Mutkaprojekti takkuaa

Suuri Mutkaprojektini on nyt jämähtänyt paikalleen, ja syy on yksinkertainen: minua pelottaa. Ajattelin noudattaa saamaani selväpäistä neuvoa ja soittaa seuraavaksi paikalliselle poliisiasemalle, kertoa toiveistani ja kysellä edellytyksistä. Luuri ei vain ole noussut.

Pelkään törmääväni mm. seuraavanlaisiin vastoinkäymisiin:

1. Poliisisetä purskahtaa nauruun ja ihmettelee, mitä minun kaltaiseni ikääntynyt tytönhupakko muka omalla mutkalla tekisi. Setä laittaa vielä puhelun kaiuttimeen, josta kuulen koko konttorin hohottavan.

2. Poliisitäti toteaa kuivasti, ettei lupia nyt ihan kenelle tahansa anneta, turha yrittääkään, ja lyö luurin korvaan.

3. Vaikka puhelu menisikin hyvin, viranomaisten hälytyskellot soivat ja blogini joutuu erityistarkkailuun. Käy ilmi, että olen poliisipsykologin mielestä henkisesti aivan liian epätasapainoinen minkäänlaiseksi luvanhaltijaksi; ajokorttinikin hyllytetään. Lisäksi viranomaiset määräävät blogini poistettavaksi internetistä väkivaltaisen kiihotussisällön vuoksi.

4. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä ja aktiivinen harrastus voisi jatkua päämääränään ikioma hankkimislupa, sosiaaliset seuraukset saattavat olla rankkoja. Punavihreät piirit eivät suhtaudu oman mutkan hankkimiseen kevyenä hairahduksena vaan luokittelevat luopion parantumattomaksi ja hylkäävät kokonaan.

Toisaalta fasistipiireihin on aivan turha yrittääkään tunkea: vuoden verran harrastaneet nauretaan pihalle ja pelkän naksukakkosen omistajat tavataan piestä saunan takana pidemmillä mutkilla. Uutuudenviehätys rajojaan etsivästä hipistä on jo karissut, kun läppä on venytetty liian pitkäksi ja touhu käynyt liian vakavaksi.

Jokin porvarillinen tai nuiva puolueorganisaatio voisi sentään toivottaa tervetulleeksi vaalien alla, mutta heti veret seisauttavan vaalivoiton jälkeen lentäisi ex-punikki nurkkaan kuin vanha rukkanen. Vaalitappio taas laitettaisiin ex-punikin syyksi.

5. Vaikka puhelu menisi hyvin, viranomaiset olisivat myönteisiä, ystävät ymmärtäisivät ja mutkakin päätyisi omaan kaappiin, elämä ei sittenkään olisi entistä parempi. Ammattitaidottomana lankean ostamaan kelvottoman mutkan alennuslaarista, ja lopetan koko harrastuksen sormenpäiden hierryttyä vereslihalle loputtomasta ronklaamisesta. Määräaikaista lupaa ei uusita, eikä ala-arvoinen mutka käy kaupaksi. Sosiaalinen piiri hylkää maansa myyneen.

Aikamoisia kynnyksiä ylitettäväksi.

Sähkekulttuuria

On ehkä tullut juotua liikaa kahvia, tai sitten konttorissa on muuten vain sähköistynyt tunnelma. Vanhasen keekoilut ovat herättäneet suunnattomasti mielenkiintoa uutisnälkäisten tiedotustoimittajiemme ja mediaseuraajiemme joukossa, joten Ylen ja Hesarin sivuja on latailtu ahkerasti ja STT:n sähkeikkunaa kyyläilty työnteon lomassa.

Uutisnarkkari on saanut nostettua adrenaliinitasoa ihan mukavasti odotellessaan ensin Masan tiedotustilaisuutta (klo 12.30), sitten Ylen lupaamaa vastinetta (tuli hieman jälkeen klo 14) ja nyt sitten Masan ukaasia: todisteet kahdessa tunnissa tai muuten. Sääli, että olen neljältä jo pyörän selässä, enkä pääse näkemään joko todisteita tai sitä muuta.

Sähköinen tiedonvälitys on haastavaa, kun toisessa päässä on juuri meidän kaltaisiamme kärsimättömiä uutisfriikkejä. Farssia siitä tulee siinä vaiheessa, kun STT:n tuorein politiikan sähke on faktalaatikko tuppeensahatusta laudasta.

Kansa vaatii, toimittaja antaa. Vaikka sitä lautaa.

Uhmaikä, vol 2.0

Uhmaikä on palannut taloon, tällä kertaa aiempaa hirmuisempana. Esikoinenhan on jo ehtinyt käyttäytyä varsin sivistyneesti sitten viimeisimmän kiukuttelujaksonsa, mutta nyt on kuopuksen aika saavuttaa tämä riemastuttava elämänvaihe. Ensi merkeistä päätellen sanoisin, että tällä kierroksella pannaan paremmaksi.

Neilan bravuureja ovat korviaraastava kirkuna sekä selän raivokas jäykistäminen kaareksi, oli tyttö sitten sylissä, seisaaltaan tai makuullaan. Seurauksena on yleensä takaraivon kumea kolahdus vasten lattiaa, sylissäpitäjän leukaa tai muuta heikosti joustavaa pintaa. Neila myös puree kaikkea eteensä osuvaa raivostuessaan.

Ilmeisesti pikkusiskonsa esimerkistä riemastuneena myös esikoinen on löytänyt uuden uhmavaiheen. Pääasiassa se ilmenee kaikenlaisena vastaanväittämisenä: mitä vain kysytkin, Mellan vastaus on aina jämäkkä ei ryyditettynä hysteerisellä kikatuksella. Kuitenkin myös raivokohtaukset ovat tulleet mukaan kuvioon, ja Mellan kohdalla ne muistuttavat hyvin paljon tätä:

Kulunutta soopaa pakkoruotsista

Pakkoruotsi on aihepiiri, joka ei ole minua sitten ala-asteen ainekirjoitusvuosien jälkeen erityisemmin sytyttänyt. Olenkin yrittänyt pitää näppini erossa tästä teemasta ja jättää sen suosiolla kiihkoileville suomenruotsalaisille ja leijonatatuoiduille isänmaanystäville.

Tänään en kuitenkaan malta pitää suutani kiinni, kun armoitettu presidenttimme Martti Ahtisaari meni pykäämään aiheesta pitkän pätkän Hesarin vieraskynäpalstalle. Aamulla haukoin henkeäni, niin kulunut ja teatraalinen argumenttikimara siellä oli vastassa. Moneen kertaan kuultuja, pureskeltuja ja torjuttuja perusteita. Onkohan pakkoruotsia koskaan puolustettu yhtä huonosti kuin tänään?

Ahtisaaren argumentithan ovat seuraavat:

Meidän on osattava ruotsia, jotta pohjoismainen identiteettimme olisi ehjä.
Kieli on eittämättä merkittävä osa identiteettiä, mutta eri asia sitten on, kuinka vahvasti suomalainen kokee tarvetta identifioida itsensä juuri pohjoismaalaiseksi. Jos minulla on ollut vaikeuksia löytää isänmaallista identiteettiä, on se pohjoismaalainen vieläkin kaukaisempi. Joku voisi tietenkin sanoa, että tämä johtuu pakkoruotsin vastaisesta ilmapiiristä. Mutta en silti koe menettäväni mitään elimellistä, vaikka koko kansa ei tätä identiteettiä täysimääräisesti löytäisikään.

Suomen historia ja kaunokirjallisuus on pitkälti ruotsinkielistä, ja sitä voi ymmärtää parhaiten vain alkuperäiskielellä luettuna.
Varmasti Vänrikki Stoolin tarinoista ja Mannerheimin muistelmista saa enemmän irti, kun lukee ne ruotsiksi. Tätä meille filosofianopiskelijoillekin toitotettiin: lähteet on aina luettava alkuperäiskielellä. Mutta tarvitseeko JOKA IKISEN eurooppalaisen oikeasti opiskella muinaiskreikkaa sisäistääkseen länsimaisen sivistyksen olemuksen? Voisiko alhaisempikin vaatimustaso riittää älyllisesti tyydyttävään elämään?

Ruotsia oppiva ymmärtää kertaheitolla maantieteellisesti laajan alueen elämää.
Niin, ja englantia puhuva vielä laajemmankin. Saksallakin taitaa päästä jo prameampiin ymmärtämislukuihin. Eikä se norjan ja tanskan ymmärtäminen ehkä sittenkään ole niin helppoa kouluruotsin pohjalta, islannista puhumattakaan.

Tuhannet suomalaiset ovat muuttaneet Ruotsiin, ja he tarvitsevat kieltä siellä.
Eli miljoonat opiskelevat ruotsia, jotta muutama tuhat voisi joku päivä muuttaa maahan asumaan? Kuulostaa hieman tehottomalta toiminnalta, enkä aivan heti näe Suomen motiivia kouluttaa kielitaitoisia työntekijöitä naapurimaata varten.

Ruotsin kielen osaaminen helpottaa muiden kielten oppimista.
Toisin kuin englannin, saksan, ranskan, venäjän, espanjan, latinan...?

Muita kieliä osaamalla tullaan suvaitsevaiseksi.
Niin, kuten vaikkapa englantia, saksaa, ranskaa, venäjää, espanjaa, latinaa... (No okei, ehkä ei latinaa. Ja saksakin on vähän arveluttavaa. Ja Ranskassa on niitä väkivaltaisia mellakoita, ja venäläisetkin ovat jotenkin pelottavan nationalistisia. Pysytään tosiaan vain siinä ruotsissa.)

Suosikkiargumenttini on pakko ottaa suorana lainana:

Totta kai voimme puhua englantia muiden pohjoismaalaisten kanssa seurustellessamme. Mutta tällöin olemme kielellisesti ja osin kulttuurisestikin samassa asemassa kuin ketkä muut hyvänsä, jotka puhuvat englantia. Emmekä edes samassa vaan heikommassa asemassa kuin vaikkapa uusiseelantilaiset tai jamaikalaiset, jotka puhuvat englantia äidinkielenään.

Siis häh? Olemme englantia puhuessamme heikommassa asemassa kuin sitä äidinkielenään taitavat, kun taas ruotsia natiivien kanssa käyttäessämme olemmekin tasa-arvoisessa tai ainakin toivottavammassa asemassa? Ilmeisesti Mara tarkoittaa sitä, että ruotsalaiset tykkäävät enemmän meistä kuin jamaikalaisista, koska me voimme puhua heidän äidinkieltään. Tasa-arvoiselta sellainen dialogi ei kuitenkaan kuulosta.

Tämä on tympeä aihe, koska olen ilman muuta kaikenlaisten kielten, myös ruotsin, opiskelun kannalla. Itsekin olisin varmasti lukenut ruotsia, vaikka se olisi ollut täysin vapaaehtoista. Olisinpa saattanut jopa aloittaa ruotsin opiskelun ennen englantia, jos se olisi ollut aikoinaan mahdollista - sen englannin kun oppii muutenkin.

Mutta kuvitteleeko Mara nyt oikeasti puolustavansa ruotsin kielen opetusta näillä argumenteilla? Vai oliko tarkoitus sittenkin kirjoittaa yleinen oodi vieraille kielille, mutta jostain poliittisesta syystä siihen piti lisätä koodisanaksi ruotsi? Pakkoruotsista saa olla mitä mieltä tahansa, mutta minä vaadin jämerämpiä argumentteja noinkin näkyvältä mediapaikalta.

Lapsiperheen automatka

-Äiti. Äiti! Äitii! ÄITIII!!!
-No mitä?
-Äiti kuuntele kun mä puhun itelle! Laa laa laa laa...
-...

-Laa laa laa laa... Äiti. Äiti! Äitii! ÄITII!!!
-No mitä?
-Äiti oliko hyvä biisi?

Syksyinen retriitti

Olipas rentouttavaa viettää viimeinen lämmin viikonloppu mökillä ilman rääkyviä leikki-ikäisiä: aamulla sai nukkua niin pitkään kuin halusi, eikä päivälläkään tarvinnut tehdä mitään, mitä ei halunnut. En edes hurrannut kotifasistin laiturinnostoepisodille, vaan päädyin nukkumaan päiväunia.

Ihan täydellinen mielentyhjennys tuo yhden viikonlopun retriitti ei kuitenkaan ollut. Ensimmäisenä yönä näin unta ampumisesta: olin HSC:n radalla, ja jostain syystä juuri minun kohdallani tavalliset maalitaulut olivat loppuneet kesken. Minulle riitti enää vain puolta pienempi pahvinpalanen, mutta enhän minä siitä pahastunut - eivät minun parveni tuota isommalle alalle lentäisikään.

Jostain syystä maalitaulu vielä kutistui ripustuksen aikana, ja lopulta päädyin tähtäilemään n. 5 cm x 5 cm suuruiseen paperinpalaan. Eipä tuokaan minulle mikään ongelma ollut, totta kai jokainen laukaus osui. Ja voi sitä gloorian määrää, vaikka minä tietenkin olin vaatimaton ja pröystäilemätön muiden ihastelevien katseiden alla.

Kotifasistia nauratti aamulla kovasti, kun kerroin kaiken.

Toisena yönä en muistaakseni nähnyt unta ampumisesta, mutta lipastamisesta kylläkin. Ja jostain syystä lipastin kaksikakkosen sijaan ysimillistä. Hmm.

Pitää varmaan laajentaa nyt vähän tätä elämänpiiriä.

Syksy muuten tuoksuu hyvälle.

Kesäkausi vetelee viimeisiään

Kesäkausi päättyy virallisesti huomenna lauantaina 26.9., sillä tuolloin kotifasisti hyppää hyiseen keskisuomalaiseen järveen ja vetää laiturin rannalle minun hurratessani vierestä kuivin jaloin villapaita päälläni. Ensimakua kylmyydestä saamme varmasti jo tänä iltana saapuessamme pilkkopimeään mökkiin keskellä erämaata, pelottavia puita ja uhkaavia kaivonkansia.

Elämänmuutos

Suuren Mutkaprojektin edellyttämä elämänmuutos on alkanut hiljalleen hiipiä tajuntaani. Asiat, jotka ennen olivat sallittua ja hupaisaa viihdettä, ovatkin nykyään potentiaalisia uhkia.

Esimerkiksi viime päivinä Facebookissa on kiertänyt testi, jolla halukkaat koiranleuat voivat selvittää, millaisia murhaajia he ovat. Ystäväpiirini näyttää koostuvan testin perusteella lähinnä sarjamurhaajista, mutta itse en uskalla lupaviranomaisten pelossa tehdä testiä.

Tajusin myös, että minun täytyy varmaankin siivota CV:täni. Eihän se missään julkisesti nähtävillä ole, mutta jos ne vaikka tulevat ja penkovat koneeni kovalevyn. Ei voi hakemusvaiheessa näyttää hyvältä, jos sattuu olemaan Papintappajien perustajajäsen sekä yhden kauden ajan jäsen Helsingin Yliopiston Salamurhaajissa. Vieläpä tuomarina.

Jos nyt leikitään, etten kirjoittanut mitään edellisistä lauseista tähän blogiin, ja kuvitellaan, että lupa voisi minullekin joskus heltyä: onko satunnainen, muutaman viikon välein toistuva kilpailuton zeniläinen tähtäily riittävän vakavaa harrastamista?

Mikä on nykyään aikataulukäytäntö täällä Helsingin seudulla? Saako vuoden ampumaseurajäsenyyden jälkeen vielä luvan? Onko se koskaan oikeasti riittänytkään? Joko nyt käytännössä toimitaan ensi vuoden puolella ehkä voimaantulevien tiukennusten mukaisesti?

Pitääkö tässä asennoitua harrastamaan vielä puolitoista vuotta, vai voisiko lupa-asiassa tärpätä sittenkin jo vuodenvaihteessa?

Vai pitäisikö sittenkin ryhtyä kotifasistin toiveiden mukaisesti harrastamaan metsästystä ja hankkia se pumppuhaulikko? Metsästäminen korkokengissä on kuitenkin vähän vaikeaa, luulen.

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

Suuri Mutkaprojekti

Viime viikolla meni niin saamarin kehnosti ampumaradalla, että tällä viikolla piti ottaa revanssi. Nyt piti hoitaa asiat Oikein: ei häiritseviä seuralaisia, ei turhia jorinoita, vain minä ja zen. Syviä hengenvetoja ja tyhjenevä mieli.

Alku oli epäonninen: kotifasistin pyörästä oli puhjennut kumi, joten hän lainasi minun pyörääni. Armas punainen sotkimeni tuli takaisin luokseni niin myöhään, että sain polkea hyvällä sykkeellä koko matkan ampumaradalle, ja silti myöhästyin pari minuuttia. Tarkoitus oli luopua korkokengistä ja vaihtaa jalkaan mukavat tennarit, mutta aikataulun vuoksi ryntäsin sitten suoraan pyssyn kahvaan hikipäissäni ja korot kopisten.

Ensimmäisellä kierroksella en sitten nähnyt yhtään mitään, kun suojalasit olivat sankan huurun peitossa. Olkapäät olivat korvissa ja tuttu takanoja hukassa korkeiden korkojen vuoksi. Mutta mitä se tekikään suoritukselle? No kuulkaa, ei ainakaan mitään huonoa.

En olekaan koskaan ampunut niin tasaisen hyvin kuin tänään. Olen edelleen kaukana täydellisestä, eli lähes joka kierroksella meni yksi (no, kerran tai pari kaksikin) laukausta maalitaulun valkoiselle osiolle. Mutta ylivoimainen enemmistö pysyi sentään nätisti siellä mustassa pallukassa, eikä minkäänlaista vasemmalle saati oikealle kallistuvaa parvea ollut havaittavissa. Liipasinsormeni on siis viimein oppinut, mitä pitää tehdä! Täytyy varmaan korottaa omaa sisäistä vaatimustasoa.

Sen lisäksi, että tulokset olivat tasaisen hyviä, tuntui laukaisukin juuri oikealta. Joka ikinen kerta ase nykäisi kevyesti mutta tukahduttamatta, jälkipitokin löytyi kuin selkäytimestä. Laukaisut tulivat ripeästi ja yllättäen, mutta silti harkiten. Käsi ei edes tärissyt! Eikä korvan juuressa vierustoverin kädessä jylisevä Desert Eaglekään ei vienyt huomiota omasta suorituksesta, vaan toi sellaista mukavaa tärinää koko touhuun.

Ilmeisesti kohdalle osui sitten huomattavasti edelliskertaista paremmassa kunnossa oleva asekin: pari kehnompaa patruunaa kyllä yritti kiukutella matkan varrella, mutta itse ase liukui kuin unelma - kuin kitkaa ei olisi keksittykään, paitsi juuri niissä oikeissa paikoissa.

Mikä on johtopäätös? No ainakin se, että tästä lähtien ammun aina korkokengissä, jos vain mitenkään mahdollista. Toiseksi se, että onpas julmetun kivaa tämä ampuminen.

Kolmanneksi sitten se, mitä tässä on yritetty vältellä: TAHTOO OMAN! Nyt julistankin käynnistyneeksi Suuren Mutkaprojektin, eli Mistäs Saataisiin Anginalle Oma Kaksikakkonen.

Täytyy varmaan ruveta ottamaan selvää asioista. Pitääkö tässä ryhtyä ylläpitämään jotain ampumapäiväkirjaa? Elämään siivosti? Äänestämään oikein? Kuulostaa vaikealta, mutta ehkä minä pystyn siihen.

[Liidän yhä.]

Julistus

Torstai on viikon paras päivä, koska torstaisin Kauppalehdessä on Markus Ånäsin palsta. Nih.

Samalla logiikalla pitäisi ehkä julistaa keskiviikko viikon huonoimmaksi päiväksi, koska ikinä kuunaan ei ole Markku "Pahkasika" Paretskoin hupailu kirvoittanut minusta hymyn hymyä.

Haluatko näköalapaikan konsulttibisneksestä?

Kokko & Herrmann Private Consulting on vuonna 2008 perustettu ja nopeasti kasvanut konsulttiyritys, joka keskittyy ratkaisemaan asiakkaidensa henkilökohtaisia ongelmia. Tunnetuin tuotteemme on ratkaisukeskeinen 14 askeleen ohjelma, jonka räätälöimme vastaamaan asiakkaidemme yksilöllisiä tarpeita. Sinun päämääräsi on meidän päämäärämme!

Maineemme kasvaessa ja toimeksiantojemme lisääntyessä voimakkaasti kaipaamme nyt innokkaita ja motivoituneita osaajia liittymään energiseen joukkoomme!

KHPC etsii

Junior Private Consultantia Jealousy & Vengeance -yksikköönsä. Tehtäviisi kuuluu avustaminen monipuolisissa mustasukkaisuuteen liittyvissä toimeksiannoissa. Haastavassa yksikössä osaava juniorikonsultti voi nousta nopeasti vastuullisempiin tehtäviin! Edellytämme korkeakoulututkintoa esim. psykologiasta tai muulta soveltuvalta alalta, kokemusta epäonnistuneista ihmissuhteista sekä puhdasta rikosrekisteriä.

autonkuljettaja-henkivartijaa. Edellytämme A-, B-, C-, D-, E-, S- ja Plussa-korttia, soveltuvaa turvallisuusalan korkeakoulutusta sekä vähintään viiden vuoden kokemusta vastaavista tehtävistä. Venäjänkielen taito luetaan hakijalle eduksi.

Tarjoamme kaikille työntekijöillemme kilpailukykyisen peruspalkan sekä työsuorituksesta riippuvat bonukset vailla kattoa, liikuntaetuja sekä innostavan työyhteisön Toimipisteemme sijaitsee keskeisellä paikalla Helsingissä palvelujen ja baaritiskien välittömässä läheisyydessä.

Palkkatoiveella, valokuvalla ja CV:llä varustetut hakemukset tulee toimittaa kommenttilaatikkoon tai sähköpostitse Chief Private Consultant Angina Herrmannille osoitteeseen angina.herrmann@munosotesullekuulunookeiseongeemail.com.

Hesarin keskustelupalstan dynamiikasta

Olen taas erehtynyt lukemaan Hesarin keskustelupalstaa, tai siis vilkuilemaan useitakin eri aiheita. Lukemaanhan sitä ei juurikaan voi, ellei ole työtön tai sairaslomalla, kun kaikki vähänkin kiinnostavat ketjut paisuvat sietämättömän pitkiksi. Ja hulluksihan ne kaikki kauniit mielipiteet siellä tekevät.

Varsinaiset aiheet ovatkin alkaneet jo turruttaa, ja itse keskustelupalstan dynamiikka kiinnostaa päivä päivältä enemmän. Verkkohesarissa alkaa olla jo niin paljon materiaalia, että keskusteluista voisi hyvinkin pyöräyttää tutkimuksen jos toisenkin. Varmaan useampikin sosiologian ja muun sellaisen gradu ja ehkä väitöstyökin on pohjautunut jo Hesarin kaltaisiin keskustelupalstoihin; tehdäänhän sitä graduja homomiesten deitti-ilmoituksistakin.

Mutta onko kukaan yrittänyt mallintaa Hesarin keskustelupalstan dynamiikkaa mitenkään yleisemmällä tasolla? Minua kiinnostaisi tietää, kuinka kaoottisesta systeemistä onkaan kyse. Joskus tuntuu siltä, että keskustelu lähtee aivan käsittämättömäksi offtopiciksi, jos joku neropatti vain keksii tarpeeksi varhaisessa vaiheessa riittävän harhaanjohtavan kommentin (yleensä kyse on väärinymmärretystä sarkasmista). On psykedeelistä avata jokin pitkä keskustelu summittaisesti vaikkapa sivulta viisi, kun puheenaiheella ei tunnu olevan enää mitään tekemistä alkuperäisen artikkelin kanssa. Toisaalta jotkut teemat taas tuntuvat palaavan aina samoihin asetelmiin, oli lähtötilanne mikä hyvänsä.

Riippuuko keskustelun dynamiikka paljonkin aiheista, vai onko kaikilla riittävän pitkillä keskusteluilla sama ennustettava kaava? Löytyykö kenties joitain tiettyjä kuumia aihepiirejä (maahanmuutto, homot, kirkko ja valtio, lastenhoito, miesten ja naisten palkkaerot), jotka laukaisevat aina tietynlaisen lopputuloksen tai omanlaisensa dynamiikan keskelle mitä hyvänsä keskustelua? Synnyttävätkö väärinymmärretyn sarkasmin kaltaiset satunnaiset häiriöt perhosvaikutuksen, vai palaako keskustelu pienen kuohunnan jälkeen takaisin uomiinsa?

En kyllä suin surminkaan lähtisi tutkimusavustajaksi tuohon projektiin. Joku muu saa lukea ne viestit läpi.

Rakentavaa palautetta Maikkarille

Kuten tunnettua, olen heikkona tositelevisioon. Nyt kun meillä ei pariin vuoteen ole ollut televisiota, olen kieltämättä pudonnut jo pahasti genren kärryiltä. Sen verran kuitenkin olen perillä, että ryhdyin seuraamaan Hjalliksen vetämää Diiliä, kun nuo jaksot kerran Maikkarin nettitelevisiosta helposti ja ilmaiseksi löytyvät. Hjallis kieltämättä vetää roolinsa aika paljon paremmin kuin Sarasvuo aikoinaan, vaikkei Trumpiksi Trumpin paikalle kelpaakaan oikeasti kukaan muu kuin Trump.

Kiitos kaunis siis nettitelevisiosta, mutta mitä ihmettä siellä Maikkarilla oikein ajatellaan? Viime viikolla surffailin tieni ohjelman kotisivulle aikomuksenani katsoa ensimmäinen jakso pian sen tv-esityksen jälkeen, ja mikä uutisotsikko kirkuikaan silmieni edessä heti sivulle päästyäni? "Markku putosi ensimmäisenä!" NO KIITTI VAAN, EN OLISI KESTÄNYTKÄÄN SITÄ JÄNNITYSTÄ LOPPUUN ASTI!!

Tällä viikolla olin ovelampi, ja käytin hyväkseni kotifasistin korkeampaa spoilerinsietokykyä. Kotifasisti sai avata Diili-sivun aina varsinaiselle netti-tv-sivulle asti, jolloin minä en joutunut näkemään Maikkarin uutisotsikoita. Kaikki hyvin tähän asti.

Mutta minkä ohjelmavinkin näenkään mediasoittimen ruudussa, kun ryhdyn klikkaamaan auki illan jaksoa? "Katso Arin pudotusvideo!" JUMALAUTA!!

Hei teini

Hei sinä teini ja teininmielinen! Tässä ei nyt ole mitään uutta, mutta kertauksen vuoksi:

Tupakantumppien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullonkorkkien kylväminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.
Pullojen särkeminen lasten hiekkalaatikkoon ei ole kewl.

Pirullinen rajapyykki

Blogeissa lienee tavallista jotenkin huomioida tiettyjä saavutettuja rajapyykkejä, joten eihän tätäkään voi jättää väliin: tämä on blogini 666. merkintä. Reilun 50 kuukauden aikana on siis tullut keskimäärin 13 tekstiä kuussa, joskin sekä määrä että laatu ovat nousseet merkittävästi vuosien varrella.

Tässä vaiheessa on todettava, viime viikosta huolimatta, että kaikki taitaa olla ihan hyvin. Sen kunniaksi vielä videopätkä perheemme pikkupiruista.

Vastuun ulkoistamista vai opportunismia?

Taannoin pyrin selvittämään jälkikasvuni poliittista suuntautumista, enkä ole hylännyt projektia vieläkään. Olisihan vallan jännittävää, jos 3- ja 1,5-vuotiailla lapsilla olisi jonkinlainen sisäsyntyinen näkemys siitä, miten maailma makaa. Kenties tällainen paatunut melkkis voisi lasten silmien kautta nähdä vilauksen turmeltumattomasta todellisuudesta!

Tänään esikoinen bongattiin ruokapöydästä leikkimässä ksylofonilla kesken illallisen. Kaikille osapuolille pitäisi olla selvää, etteivät lelut ja leikit kuulu ruokapöytään. Esikoinen ei mielestään kuitenkaan tehnyt mitään väärää, sillä hän ei itse tuonut lelua ruokapöytään. Perustelu meni jokseenkin sanatarkasti näin: "En mä tuonut sitä tänne, se oli Neila. Neila ei sais tuoda leluja ruokapöytään, koska jos Neila tuo lelun ruokapöytään, mun pitää leikkiä sillä. Eikä ruokapöydässä saa leikkiä. Neila oli tuhma!"

Tällainen vilpitön vastuun ulkoistaminen tavataan kai pahantahtoisten joukoissa kokea ennen kaikkea vasemmistolaisena piirteenä. Noiden punaisten holhoajienhan mielestä ihmisiltä pitäisi viedä kädestä tupakat, viinapullot ja pyssyt, koska tupakkaa on pakko polttaa lasten edessä, viinapullolla on pakko ajaa perhe hankeen ja pyssyllä on pakko ampua ihmisiä. Ja ksylofonia on pakko soittaa.

Tämä olisi kuitenkin varsin rajoittunut ja ilmeisen populistinen tapa tulkita lapsen oikeudentuntoa. Monesta muusta yhteydestä olen nimittäin saanut osviittaa siitä, että lapsilla on taipumusta aika vahvaan opportunismiin. Eikö tämäkin esimerkki oikeastaan kuvasta juuri pelisääntöjen ja moraalin hylkäämistä oman edun tavoittelun nimissä? Ja opportunismihan on sanana sitten taas vasemmiston rakkaimpia pilkkakirveitä.

Toisaalta puhdas opportunisti ei varmaankaan hirttäydy mihinkään tiettyyn poliittiseen suuntaukseen, vaan kulkee sujuvasti virran mukana. Joten opportunisti ei kai vielä voi olla ainakaan julistuksellinen oikeistolainen? Toisaalta muistamme, että esikoinen kuitenkin nimesi itsensä juurikin oikeistolaiseksi.

Jatkan tutkimuksiani.

P.S. Googlaillessani näkemyksiä vastuun ulkoistamisesta bongasin tällaisenkin vihreän tekstin. Eikä nyt pidä unohtaa sitäkään, että istuin eilen iltaa ydinvoimaa puolustavan vihreän seurassa. Kyllä näitäkin näköjään on.

Syksy, lempivuodenaikani

Syksy on aina ollut suosikkivuodenaikani: puiden väriloisto, kirpeät aamut, uusi kouluvuosi ja uudet kouluvaatteet sekä sen rasittavan auringonpaahteen loppu. Mikäköhän minuakin on oikein vaivannut? Syksyhän on ihan syvältä.

• Joskus kesällä ajattelin, että rikkaruohot parvekkeen hoitamattomassa kukkalaatikossa ovat aika rumia. Nyt tiedän, että kuihtuneet rikkaruohot ovat vielä rumempia.
• Aamut eivät ole vain kirpeitä, vaan myös pilkkopimeitä. Yritä siinä sitten polkea aamukuudelta töihin kolaroimatta, kun silmät ovat yhä unihiekan umpeen muuraamat. Onneksi ajatukset saa pois ikävästä liikennetilanteesta kuuntelemalla jotain äänekästä musiikkia korvanapeista.
• Lapsille pitää taas pukea pino vaatteita pientäkin kauppareissua varten.
• Muuttolinnut liitelevät kohti valoisampia seutuja ja alakuloistavat mielen kuin mielen.
• Illuusiot lähestyvästä valkoisesta joulusta ja reippaista pulkkamäkiriennoista ovat jo tähän ikään mennessä karisseet, kun todellisuudessa edessä on yhdeksän kuukauden mittainen sylvi.
• Oikeasti syysvaatteiden shoppailukin on hemmetin rasittavaa. Kun vaatteen pitäisi kestää sadetta ja tuulta, mutta olla silti riittävän viileä. Takissa saisi olla vuorta, mutta olisikohan se sittenkin liian kuuma niihin kuudentoista asteen päiviin? Mutta kun aamulla voi sitten kuitenkin olla jo pakkasta? Ja mites ne kengät, voiko niillä kävellä vesilammikoista ja istua baaripöydän ääressä?

Epäonninen triptyykki

Kuten lupasin, maalasin taannoisen triptyykin päätösosasta uuden version. Se aikaisempi versio oli jotenkin epätyydyttävän kliininen, ja nyt oli tarkoitus tuoda mukaan vähän lisää intensiteettiä. Valitettavasti en mielestäni onnistunut nytkään; tosin osa uuteen kuvaan liittyvästä tyytymättömyydestä johtuu lähinnä teknisistä ja sommitelmallisista vajaavaisuuksista.

No, kai tästä pitää vain kehittyä.

Taiteen välinearvosta

Taannoinen keskustelunpätkä taiteen tulkinnoista sai minut pohtimaan yleisemminkin suhtautumistani taiteeseen, ja keksin ainakin yhden selityksen sille, miksi minä tulkitsen taidetta niin kuin tulkitsen: minulle taiteella on pelkkä välinearvo, ei mitään itseisarvoa. En minä kiistä, etteikö taiteella voisi jollain mystisellä yleisinhimillisellä tasolla olla itseisarvoa, mutta minulle henkilökohtaisesti ei.

Taideteosta haluan tulkita usein taiteilijan motiiveista lähtien, koska itse taideteos on minulle merkityksetön mutta ihminen sen takana kiinnostava. Joskus sitten olen toki kiinnostunut itse teoksesta ja kaivan esiin omia tulkintojani, mutta silloin tavoite taas on löytää jotain itsestäni ja taideteos on jälleen vain väline tähän tutkiskeluun.

Ilmiselvää on, että omat tauluni ovat minulle nimenomaan pelkkiä välineitä. Ei nyt pidä kuvitella, että jokainen maalaamani taulu olisi jonkinlainen trauman ilmentymä, kyllä maalaamisella on vähemmän dramaattisiakin merkityksiä. Olen minä maalannut ihan vain sellaisestakin syystä, että haluan seinälleni jotain pirteän väristä. Jotkut kuvat taas ovat uuden tekniikan kokeilua, sillä ainahan on kiva oppia jotain. Oppiminen onkin itseisarvo. (Vai onko sittenkään?)

Luonnostelin eilen uuden version taannoisen lintutrilogian päätösosaan, kuvia tänne tulee siinä vaiheessa, kun saan maalattuakin jotain. Näillä näkymin olen tekemässä uuden version myös keskimmäisestä osasta, joten kai siitä ensimmäisestäkin pitää ihan vain harmonian vuoksi tehdä toinen versio. Mutta sitä ennen pitää ratkaista puuttuvien kiilapuiden ja puuttuvan kankaan ongelma.

Epäsosiaalisesta käytöksestä

Tiedättehän ne päivät, kun ei tee mieli jutustella mukavia vaan luimistella varjoissa ja mennä lounaallekin ihan itsekseen omine ajatuksineen? Tänään on ollut juuri sellainen päivä, mutta minulla lienee vielä opittavaa epäsosiaalisesta käytöksestä.

Tällaisina päivinä lounaalle mennessä ei esimerkiksi pitäisi katsoa silmiin vastaantulijoita, ei ainakaan tuntemattomia. Ei pitäisi hymyillä ja tervehtiä, eikä pitää ovea auki kanssakulkijoille.

Ruokalassa pitäisi mennä istumaan johonkin pieneen pöytään jossain vähän syrjemmällä eikä siihen kaikkein isoimpaan ja näkyvimmällä paikalla olevaan, jossa kaiken kukkuraksi istuu pelkkiä tuttuja.

Jätin sentään yhden tuolin väliin ja yritin keskittyä oman lautaseni tuijottamiseen enkä keskustelun kuuntelemiseen. Se oli kuitenkin vaikeaa.

Minä en osaa näköjään edes murjottaa.

Ei, ei se ole yhtään parantunut

Viikko alkaa lähestyä loppuaan, mutta vastoin toiveita se ei suinkaan ole paranemaan päin. Nyt on kyllä myönnettävä, että kaikki ärsyttävät asiat ovat jo niin ärsyttäviä, että ne lähestulkoon viihdyttävät. Kuten nyt vaikka se, että muokkaamisen sijaan päädyn epähuomiossa poistamaan blogitekstejä. No, kukapa niitä jäisi kaipaamaan, en minä vain.

Ehkä kaikessa ärsytyksessä täytyy saavuttaa jokin katarsis, jonka jälkeen elämä on valoisampaa kuin koskaan. Voisiko joku nyt alkaa vielä vähän ryttyilemään minulle, että saataisiin sekin hoidettua pois alta?

Huonouden multihuipennus

Synninteko ei sitten ollutkaan aivan niin nautinnollista kuin olin toivonut: ensimmäinen ampumakerta sitten elokuisen pienoiskivääri- ja haulikkokokemuksen meni aika penkin alle. Kyse ei siis ole vain siitä, että reikiä meni liian vähän mustaan osaan ja liian paljon valkoiseen osaan; varsinainen häpeä koostui siitä, etten näköjään enää osannut edes käsitellä pistoolia. Vedin lukkoa taakse väärässä kohtaa, sujautin lippaan paikoilleen liian huolimattomasti ja unohdin poistaa sen ennen kuin aloin ronklata kesken kaiken jumiutunutta asetta. Olin sählätessäni käsittämättömän hidas, enkä sitten saanut tarpeeksi aikaa keskittyä jokaiseen laukaukseen.

Koska minä en kuitenkaan ole huono, on turha syytellä minua tästä kurjuudesta. sen sijaan useita erilaisia selityksiä ongelmille löytyy, ja totuus lieneekin jonkinlainen yhdistelmä seuraavista:

Kurja ase. Meni jumiin lähes joka kierroksella. Kukaan ei voi olla niin huono, joten se oli aseen syy. Vanha, huonosti huollettu, muumi jo syntyessään tai muuten epäkelpo.

Luokattomat patruunat. Jostain syystä minulle ilmeisesti sujautettiin tiskin takaa viallisia patruunoita. Ehkä ne olivat magneettisia, vai miksi muuten ne tuntuivat koko ajan puuroutuvan yhteen pesässä?

Seuralaiseni. Minähän en koskaan ammu kovin hyvin seurassa, koska silloin ei voi olla tarpeeksi zen vaan pitää harjoittaa small talkkia. Sitä paitsi ensimmäistä kertaa radalla käyvä tietenkin tupeloi ja kerää ympärilleen keskittymistä häiritsevän parven opettajia ihan siihen viereiselle luukulle.

Opettaja. Tartte tulla antamaan niitä neuvoja, että tee kaikki aina samassa järjestyksessä ja muista kurkistaa pesään. Ja niin hemmetin ystävälliseen ja kärsivälliseen sävyyn! Kai siinä nyt tulee miellyttämistarve ja suorituspaineita ihan kenelle tahansa, ja yritäpä sitten keskittyä ampumiseen sellaisten odotusten edessä.

Eräs turkulainen ampumaharrastaja. Kahdellakin tapaa: Ensinnäkin taannoinen lähempi tuttavuus kivääreihin ja haulikkoihin selvästikin tyhjensi kokonaan muistini. Kun viimeinen kosketus aseeseen on ollut pumppuhaulikon ryskyttäminen, niin kai sitä nyt vähän rutinoimattomampi ihminen on sormi suussa kun pitäisi taas osata lipastaa piskuisia kaksikakkosia. Toisaalta se typerä yllytys ampua nopeampaa nopeampaa hei älä nyt ole noin hidas pitääkö tässä ottaa aikaa kamoon vähän kilpailuhenkeä oli kyllä vihoviimeinen karhunpalvelus. Zenini on kadonnut.

Eikä siinä vielä kaikki: kotimatkalla raitiovaunukuskikin kääntyi minua vastaan. Täysin viattomasti ja lainkuuliaisesti olin menossa maksamaan matkani kortinlukijalla, kun vaunu aivan varoittamatta kääntyi mutkassa ja heitti minut päin lippulaitetta. Nyt on sitten kaulassa mustelma, leuassa ruhje ja sielussa haava. Baaritappelussako tässä on oltu vai mitä?

Loppuviikon on pakko mennä jo paremmin.

Punainen voitto

Kuinkahan paljon huonommin suomalaisella vasemmistolla menisikään, jos tämä ei pitäisi paikkaansa?

Päivän teemalaulu

Oi autuutta, pääsen tänään töiden jälkeen tekemään syntiä ensimmäisen kerran sitten Turun-reissun. Joten:

Huono maanantai

Miksi aamulla pitää olla niin kylmä, että tarvitsen kaulahuivia? Miksi samalla pitää kuitenkin olla sen verran lämmin, että polkiessa tulee hiki ja lasit huurtuvat?

Miksi maitohampaiden pitää sattua, kun ne puskevat ikenistä läpi? Miksi lasten pitää huutaa koko yö, kun hampaisiin sattuu? Mikseivät ne voisi vain hyväksyä kipua tosiasiana ja antaa edes muiden nukkua?

Miksi aamulla pitää nousta klo 5.30, vaikka ei ole saanut juurikaan nukuttua edellisenä yönä? Miksi töissä pitää jaksaa olla koko päivä, vaikka mieluummin olisi makaamassa kotisohvalla?

Miksi lapset pitää hakea päiväkodista, mikseivät ne voisi itse kävellä kotiin? Tai miksei kunta voisi vaikka tuoda niitä kotiin, antaa niille voileivät käteen ja käskeä odottamaan kiltisti äitiä ja isiä?

Miksi palkkapäivään on aina liian pitkä aika? Miksei koskaan ole aikaa käydä ostamassa talvikenkiä? Miksei kaupoissa ole kunnollisia talvikenkiä? Miksei koskaan ole varaa hankkia kaikkea sitä, minkä haluaa?

Miksi automaattikahvi on niin pahaa? Miksi kahvinkeittimellä itse tehty on vielä pahempaa? Miksi kaikki toimistossa juovat kahvia samaan aikaan, jolloin lähes kaikkien täytyy jonottaa omaa vuoroaan sen ainoan automaatin edessä? Miksi kaikilla on aina samaan aikaan vessahätä?

Miksi katutyöt eivät koskaan valmistu, vaan pyörällä joutuu kyntämään kuumaisemassa ja nyrkin kokoisten kivenmurikoiden yli lumentuloon asti? Miksi huoltoaseman ilmapumpuista loppuu ilmanpaine aina siinä vaiheessa, kun suuttimen saa tiiviisti kiinni venttiiliin?

Jaksa tätä pelleilyä.

Hyvä sunnuntai

Laiskana leipurina nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun juhlin yhdellä kakulla sekä Pikkusiskon että Saksalaisvieraamme syntymäpäiviä. Sunnuntai on yleisesti ottaenkin hyvä päivä tehdä kaikkea rentoa, kuten vetää marsipaaniövereitä.

Naisen Ikään päässyt Pikkusisko joutuu nyt kohtaamaan sen, minkä taakseen jätti: julman feidauksen vuosi sitten tehneenä sai nyt lahjaksi tutustumiskäynnin HSC:lle. Nyt ei enää nuoren naisen kunnia kestä perääntymistä, ja taas on yksi ihminen korruptoitu.

Uuskonservatiivisuudesta

Hesarin sunnuntaisivujen pääjuttu kertoo, että Suomesta on tullut 2000-luvulla aiempaa konservatiivisempi; lehti puhuu suoranaisesta uuskonservatiivisuudesta. Etenkin nuoret ovat nykyään mukavuudenhaluisia, kun ennen oltiin vielä radikaaleja ja yritettiin pelastaa maailma.

Artikkeli on tietenkin hurjan kiinnostava, mutta jotenkin liukas kuin saippua. Monesti teksti tuntui kuvailevan juuri minua:

"Muutoshaluttomuus ei kuitenkaan tarkoita sisäänlämpiävyyttä. Kotisohvalla istuu utelias, maailman menosta huolestunut suomalainen. --- Kiinnostus maailman ongelmia kohtaan näyttää kuitenkin jäävän usein puheen tasolle. --- Lisääntynyt kiinnostus maailman asioita kohtaan tarkoittaa, että halutaan uutta tietoa. Suomalaisten huoli maailman tilanteesta purkautuu ennemmin nettikeskusteluissa kuin lähimmäisten auttamisena."

Touché!

Toisaalta en ole kuitenkaan hankkimassa turvalaitteita enkä erityisemmin pelkää rikollisuutta ja väkivaltaa. Räikeän väärältä tuntuu myös ajatus naisten paikasta kotona lasten kanssa, mutta kieltämättä tilastot tukevat näkemystä Suomesta kotiäitiyhteiskuntana. Minä en tunne ketään, joka myöntäisi ajattelevansa näin, mutta silti valtaosa äideistä tosiaan on kotona sen kolme vuotta.

Ärsyyntymiskynnys taas nousi, kun konservatiivisuudeksi nimettiin miesasialiikkeen nousu feminismin rinnalle, päivitelläänpä artikkelissa myös valkoisten heteromiesten viimeaikaista suosiota - se perussuomalaisten vaalimenestys katsokaas.

Eniten artikkelissa jääkin ihmetyttämään, mitä oikein tarkoitetaan konservatiivisuudella. Minä kun en käsitettä ainakaan tuon jutun perusteella oikein osannut jäsentää, ja samassa rytäkässä tarjottiin sitten vielä sen päälle rakennettua uuskonservatiivisuutta. Siis mitä minä nyt olen, jos tunnistan tuosta aatekimarasta omiakin piirteitäni? Olen laiska parantamaan maailmaa mutta innokas puhumaan aiheesta; toisaalta minultakin löytyvät värisuorasta avioliitto, kaksi lasta, auto, kesämökki ja vakiduuni.

Mutta minä en pidä lapsia hoitavia miehiä puistattavina (kuten etusivun nostatukseen poimittu esimerkkitapaus, 23-vuotias suomalaisnainen), en kavahda homoja enkä ole poiminut koti-uskonto-isänmaa -kolmiosta omaan käyttööni muuta kuin sen kodin.

Olenko siis konservatiivi, uuskonservatiivi, pehmoradikaali vai väliinputoaja?

Nollatoleranssista

Tiedän olevani nyt pahasti ajastani jäljestä ja sen lisäksi jankuttavani vanhaa asiaa, mutta en vain voinut jättää tätäkään kasaa tonkimatta. Parin viikon takaisessa Hesarissa muutamilta ajattelijoilta kysyttiin, kuuluvatko Jussi Halla-ahon blogikirjoitukset oikeuden arvioitaviksi. Six Degreesin Alexis Kouros luonnollisesti vastasi myöntävästi. Mikä erityisesti minun silmääni (ja sieluuni) pisti, oli tämä toteamus:

"Kannatan nollatoleranssia nettiherjausten ja kunnianloukkausten suhteen."

Jos nyt ei puututa siihen kohtaan, että miksi juuri netti- vaan ei muiden herjausten, niin tartutaan tuohon nollatoleranssiin. Mitä ihmettä on nollatoleranssi kunnianloukkausten suhteen? Minä ymmärrän nollatoleranssin niin, että rangaistaan jonkin tietyn, yhteisesti sovitun rajan pienistäkin ylityksistä. Ylinopeuksien nollatoleranssi on helppo käsittää: kahdeksankympin rajoituksella ei saisi ajaa edes 81:tä kilometriä tunnissa.

Mutta mikä on tämä selkeä ja kiistaton raja kunnianloukkauksessa? Sen löytäminen taitaa olla hieman vaikeampaa kuin liikkuvan ajoneuvon nopeuden mittaaminen. Koska kunnianloukkaus on kuitenkin laissakin määritelty käsite, joutuu oikeusistuin käytännössä etsimään sille rajoja. Epätäydellisessä yhteiskunnassa joudumme varmaankin tyytymään juuri tuollaiseen oikeuden löytämään, jos raja on aivan pakko saada.

Mitä tässä tapauksessa sitten tarkoittaa Kourosin nollatoleranssi? Sitäkö, että mitään oikeuden vetämää rajaa ei ylitetä? No, sellainenhan meillä sitten onkin jo: jos oikeudessa päätetään, että tämä lausunto ylittää kunnianloukkauksen rajan, niin sittenhän se on jo samalla tuomittu. Ilmeisesti Kouros ei kuitenkaan kunnianloukkauksen nollatoleranssia peräänkuuluttaessaan tarkoita mitään näin triviaalia.

Tarkoittaako Kouros sitten kenties sitä, että jokaisen kunnian loukkaannuttua asia tulisi viedä oikeuteen? Ja kun kyse on nimenomaan nollatoleranssista eikä vaikkapa vain vähän kehnosta toleranssista, tulee jokaisen, jota vähän harmittaa, käynnistää oikeusjuttu.

En tiedä, mikä kaikki herra Kourosia harmittaa ja loukkaa. Minua loukkaavat jossain määrin mm. seuraavat asiat:
-humalaiset lähentely-yritykset
-sivu suun menevät ylennykset ja palkankorotukset
-pyöräilijöiden oikeuksista piittaamattomat autokuskit
-mielipiteilleni nauraminen ja alentuvat kommentit tyyliin "kyllä sinäkin vielä joskus ymmärrät".

Valitettavasti Kourosin nollatoleranssilinjaa seuraamalla en ehtisi harrastaa mitään muuta kuin virallisten papereiden täyttelyä. Nielen lopulta mieluummin ylpeyteni ja käyn vaikka pyörälenkillä.

Nomen est omen

Tajusimme kotifasistin kanssa vasta tänään, mikä on kuopuksemme nimi väärinpäin. Tyttö on jo yli puolitoistavuotias ja nimikin oli tiedossa ainakin pari kuukautta ennen syntymää, mutta näin kauan sen hoksaaminen kesti. Kaikki muut ympärillämme ovat varmaan kuvitelleet sen olleen osa suunnitelmaa.

Voiko olla sattumaa, että olen kutsunut rääpälettämme Alieniksi lukemattomia kertoja tämän puolentoista vuoden aikana? Tyttö osaa nimittäin päästää juuri samanlaisen korviavihlovan kirkaisun kuin tämä populaarikulttuurin hirviö. Nimi onkin ollut enne, tai ainakin poikkeuksellisen osuva.

Täten vannon

Minä vannon, kautta kiven ja kannon, etten pitkällä tikullakaan koske internettiin enkä kännyköihin. Vannon ja vakuutan, etten tilaa kotiini nettiyhteyttä enkä ota nimiini kännykkäliittymää. Käsi sydämelläni lupaan, etten livahda nettikahvilaan, lainaa ystävän kännykkää tai käytä työpaikan verkkoliittymää. Naapurin avoimeen wlaniin en tietenkään koske, sussiunatkoon, sehän on jo muutenkin laitonta. Televisiotahan, tuota kapitalistin propagandakonetta, ei muutamaan vuoteen ole ollutkaan.

Menikö oikein?

Humanisti, tuo yhteiskunnan kivijalka

Kaltaiseni humanisti voi vain hyristä tyytyväisenä katsellessaan nykyhallituksen jaloja pyrkimyksiä luoda parempaa maailmaa pehmeämpien arvojen avulla. Kaikki varmaan muistavat sen Ilkka Niiniluodon vetämän Muutoksen Suomi -työryhmän viime vuoden puolelta? Minähän raportoin tuloksista taannoin.

Toinenkin filosofi sai hiljattain töitä, kun tehtäväksi tuli henkisen kulttuurin kohottaminen. Filosofit rokkaavat! Mutta erityisen hienoa ja ennakkoluulotonta on, että asevelvollisuuden kehittäminen on jatkossa mm. Marko Ahtisaaren, Mikael Jungnerin ja muiden brändiammattilaisten osaavissa käsissä.

Ihan oikeasti, tyypit, minulta lähtisi edelleen todella paljon kehitysideoita huokeaan hintaan. Miksei kukaan kutsu minua mihinkään kehitysryhmään? Pitää varmaan alkaa lähetellä blogini osoitteella varustettuja käyntikortteja valtion päättäville elimille.

Vasemmistolaisuus, periytyvä sairaus?

Joidenkin tahojen mielestä vasemmistolaisuus selittyy parhaiten jonkinlaisena periytyvänä sairautena, joskin tartuntatautikin voisi tulla kyseeseen. Yritin tulkita omaa vasemmistolaisuuttani (vaiko entistä sellaista?) tämän teorian kautta.

Suvussanihan ei ole tietääkseni kovin merkittäviä vasemmistolaisuusesiintymiä, mutta tämä ei kuulemma vielä sulje pois periytyvyyden mahdollisuutta: olennaista olisi tietää, ovatko lapseni vasemmistolaisia. Niinpä sainkin tehtäväksi tiedustella asiaa heiltä.

Kun kysyin kuopukselta hänen näkemyksiään markkinataloudesta, hän heilautti päätään taaksepäin ja purskahti nauruun. Yksityisyritteliäisyyteen tyttö totesi "tättä" ja tökkäsi äitiään silmään. Myöhemmin hän vielä tarkensi lausuntoaan sanomalla "hauva".

Esikoinen oli jo verbaalisempi. Omien sanojensa mukaan Mella on oikeistolainen, ei vasemmistolainen, mutten luottanut sokeasti tähän lausuntoon vaan esitin lisäkysymyksiä. Mellan mielestä progressiivinen verotus on parempi kuin tasavero, toisaalta markkinatalous, yksityisyrittäjyys ja yksilönoikeudet ovat kuulemma kaikki ennemmin hyviä kuin huonoja asioita. Mella jopa haluaa itse yksityisyrittäjäksi.

Halusin tarkentaa vielä esikoisen näkemyksiä yksilönoikeuksista ja tiedustelin, kuinka paljon ja laajasti oikeuksia pitäisi olla. Mella ryhtyi laskemaan sormin ja päätyi siihen, että yksilönoikeuksia tulisi olla viisi.

Miten tämä nyt olisi tulkittavissa? Jonkinlaiseksi maltilliseksi oikeistolaisuudeksi? Siis yksi piste pois periytyvyysteoreetikoilta. Vai millä tavalla kotifasistin geenit sotkevat kuviota?

Jumalanpilkasta ja poliittisista vakaumuksista

Elämme jännittäviä aikoja, kun liberaaleina itseään pitävät alkavat ylistää jumalanpilkkatuomioita. Minun on ainakin jokseenkin vaikea niellä koko pykälä, mutta onneksi kaikilla ei ole vastaavia ongelmia ja koherenssihakuisuutta. Tuomio kuin tuomio, ihan sama mistä aiheesta. Rajat on nyt vedetty! On tosiaan, mutta haluttiinkohan niitä rajoja juuri sinne, minne ne nyt tuli räiskäistyä?

Mikäköhän on vasemmiston (vas, sd) näkemys? Pitää varmaan googlailla sitäkin. Vasemmallahan nyt ainakin on vastustettu jumalanpilkkapykälää ihan näkyvästikin.

Tiedän, tiedän, ei minun olisi tähän enää kannattanut sekaantua. Mutta en vain saanut pidettyä näppejäni erossa aiheesta.

Taidetulkinnoista

Minä olen ollut aina huono katsomaan muiden tekemää taidetta. Olen sen verran sulkeutunut näissä asioissa, että enemmän kiinnostavat omat raapustukset. Erityisesti tulkintojen tekeminen on jotenkin ärsyttävää: miksi minun pitäisi yrittää tulkita jotain, miksei taiteilija voisi suoraan sanoa, mistä on kyse?

Minulla onkin Teoria. On olemassa tasan kolme syytä heittäytyä mystiseksi ja antaa tulkinnanvapaus katsojalle:

a) Taiteilija oli teosta tehdessään niin aineissa/psykoosissa, ettei enää muista, mistä on kyse;
b) Teos käsittelee jotain niin yksinkertaista, henkilökohtaista ja ennen kaikkea noloa, ettei sitä voi kaikille paljastaa;
c) Koska jokainen laittaa seinälleen mieluummin omia ongelmiaan kuin muiden ongelmia, on taloudellisesti järkevää antaa ostajan kuvitella teoksen kertovan jotain juuri hänen omasta elämästään.

Voi paljastaa, että minun tauluni asettuvat kategoriaan b. Jokunen 1990-luvulla tehty taas on siinä mielessä kategoriaa a, etten enää muista, mitä olen silloin nuorena ajatellut. Aineita ei tosin ole työprosessissa käytetty, mutta minähän en olekaan oikea taiteilija. Kategoria c on sinänsä mahdoton, kun mitään en koskaan kenellekään myy. Pitäisi ehkä.

Feminististä marmatusta

Otetaan nyt vielä kerta kiellon päälle, alkoi nimittäin niin tehdä mieli marmattaa feministisesti muiden ihmisten marmatuksesta. Viime aikoina on taas kerran ollut tärppejä, joihin ei pitäisi koskea, mutta koskenpa kuitenkin.

Audi-mies. Älkää nyt saamari jaksako marmattaa siitä, miten kurjaa on, kun mielipiteensä ääneen sanonut mies savustetaan työpaikastaan. Myyntijohtaja nyt ei ihan oikeasti ole ihan mikä tahansa jamppa, eikä edes rajoitettuun jakeluun tarkoitettu aikakauslehti ole mikä tahansa saunailta. Onko ihan oikeasti yllätys, että myyntijohtajalla ei tosiaan ole mielipiteenvapautta edustamansa yrityksen logon alla poseeratessaan? Älkää hakeutuko myyjiksi, jos sellainen niin kismittää.

Mutta älkää hitto vie jaksako enää marmattaa siitäkään, miten kauheaa ja sovinistista ja 1800-lukulaista. Se on jonkun autofirman 59-vuotias pukuhemmo, näitä nyt on vähän joka niemessä ja notkelmassa. Lopettakaa jo se itkeminen ja puhutaanko jostain muusta?

Isät vanhempainvapaalle. Minustakin on typerää, miten vähän isät vanhempainvapaitaan pitävät. Lisäksi on typerää, miten huoltajuusriidoissa isiä ilmeisesti edelleen räikeästi syrjitään. Mutta hei isit: jos ihan oikeasti ei nyt just jaksais jäädä sen muksun kanssa kotiin kun ois toi yks proggis, niin ihan turha tulla erotilanteessa itkemään että olisin mä ihan hyvä isä, antakaa mulle nyt vain se tilaisuus. Ja jos kyse taas on siitä, että äiti ei päästä valtakuntaansa vaan haluaa hoitaa mukelot ihan omin päin, niin olisiko kannattanut harkita asiaa etukäteen tai sitten ainakin varhaisessa vaiheessa lyödä kuvainnollisesti nyrkkiä pöytään?

Ja äidit: kyllä lapsia saa tehdä sellaistenkin miesten kanssa, jotka eivät halua niitä niin kamalasti hoitaa. Jos se oli etukäteen tiedossa, niin pulinat pois. Jos se taas tuli yllätyksenä, niin mitäs jos vaikka yrittäisitte puhua asiasta? Ja jos se isi on niin kamalan huono vaihtamaan sen rääkyläisen kakkavaippoja että teet sen mieluummin itse, niin älä marmata, jos ei se sitten vielä vuoden päästäkään osaa sitä tehdä.

Ja ennen kaikkea: älkää nyt käykö marmattamaan, ettei se noin yksioikoista ole ja poikkeuksiakin löytyy - tiedossa on kiitos vain. Kaikkihan me olemme yhtä ihanaa ja ainutlaatuista poikkeusta tilastoon.

Kuihtuva identiteetti

Minulta on nyt viety mahdollisuus kutsua itseäni punaiseksi, vihreäksi ja feministiksi (via TM, kiitos vain), ilman, että olisin saanut tilalle vastaavia määreitä. Liberaali kun kuulostaa niin ympäripyöreältä, eikä edes pääty -istiin. Kun opintotaustakin on kirjava ja täysin yhteensopimaton nykyisen työni kanssa, ei minulla ole äitiyden lisäksi oikein mitään tarttumapintaa itsestäni. Eikä minusta kyllä pullantuoksuista kotiäitiä saa.

Nyt pitää ihan oikeasti perustaa jokin oma liike.

Homma nousuun

Mitä veikkaatte, kuinkakohan helpolla tämä poppoo saa kasaan tarvittavat 5 000 kannattajakorttia?

Käyttöominaisuuksista

Harvoin siivoan, vielä harvemmin silitän paitoja, en itke töissä, ikää on jo liikaakin ja nilkat nyt ovat mitä ovat. Korot sentään ovat sen seitsemän senttiä tai enemmän. No, eipä kyllä mieskään ajele Audilla, vaatimaton siis.

Kielletyistä sijamuodoista

Pienenä teoreettisen filosofian opiskelijana kävin fuksisyksynä ensimmäisen esseekurssini, jolta jäi jotain hampaankoloon. Vaikken kurssilta välttämättä muuta muistakaan, muistan sen, että kurssin vetäjät kielsivät käyttämästä otsikossa sijamuotona elatiivia. Heidän mukaansa sellainen otsikko kun kuulostaa teennäisen vanhahtavalta eikä siis lainkaan sopivalta nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun.

Jos olette lukeneet blogiani useammankin merkinnän verran, olette saattaneet huomata, että olen päästänyt elatiivit valloilleen. Kapinan siemen istutettiin silloin nuorena, ja heti kahleista päästyäni olen ollut yhtä elatiivia koko nainen.

Itse asiassa pitäisi ehkä muuttaa blogin nimikin elatiivimuotoon. Miltäköhän kuulostaisi yksinkertainen "Anginasta"? Koska etunimenihän pitää mahduttaa blogin nimeen, niin määrätietoisestihan minä olen itseäni brändäämässä nimeni varaan. Tosin sellainen nimi saattaisi antaa harhaanjohtavan vaikutelman liian suuresta egosta (Hihi, egosta).

Ehkä mennään vielä näillä.

Äitiyden mystifioinnista

Nykyään tuntuu törmäävän usein huomioon, ettei äitiyttä pitäisi mystifioida. Sitä samaa arkea se on kuin muukin elämä, ei mitenkään erityisen hohdokasta. No, niinhän se tietenkin on, kakkavaippa kädessä ei ihan hirveästi laulata, paitsi joskus univajeessa voi hysteerisesti naurattaa.

Mutta käsi sydämellä väitän silti, että äitiydessä on jotain mystifioimisen arvoista. Tai, koska haluan kuitenkin olla sanoissani varovainen, ainakin minun kokemuksissani äitiydestä on jotain mystistä. Minulle äitiys on ollut jotain aivan muuta kuin mikään aiemmin (tai myöhemmin) kokemani.

Lasten saaminen tietenkin muuttaa arkea, mutta kyllä se on muuttanut minua ihmisenäkin. Ei välttämättä niin, että sen muut havaitsisivat; ennemminkin tuntuu siltä, että jokin pikkuruinen mutta merkittävä palanen minua on siirtynyt aavistuksen verran johonkin uuteen paikkaan. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

En ole koskaan ollut erityisen tunneköyhä ihminen, vaikka luonteeltani olenkin ollut aina analyyttinen. Raskausaikoina ja varsinkin niinä muutamina synnytyksen jälkeisinä kuukausina mielialat heittelehtivät kuitenkin aika dramaattisesti, mutta sehän nyt olikin vain sellaista hormonaalista pyöritystä.

Nyt kun hormonitaso lienee jokseenkin normalisoitunut, näkyy kaiken arkipyörityksen taustalla jotain uutta, jotain, mikä tuntuu ihan erilaiselta kuin kaikki muu. Sivusin hieman aihepiiriä taannoin, mutta kyllä tässä on kyse muustakin kuin siitä, että lapsistaan välittää enemmän kuin mistään muusta. Kyse on jostain Suunnattomasta Pysyvyydestä, joka kaikessa massiivisuudessaan suorastaan pelottaa.

Ennen kaikkea kyse on identiteetistä: nyt olen kaiken muun lisäksi Äiti. Ja kuten tästäkin blogista on käynyt ilmi, identiteetti voi olla aika häilyvä asia. Monenlaista olenkin elämäni varrella ehtinyt olemaan, mutta Äiti tulen olemaan tästä lähtien aina ja ikuisesti. Vaikka lapseni minut kieltäisivät, vaikka minä heidät hylkäisin, vaikka molemmat menisivät heittämään veivinsä, olisin yhä Äiti. Kaikesta muusta elämässäni voin luopua, mutten koskaan äitiydestä.

Jos se ei muka ole mystistä, mikä sitten? Yhtä aikaa jotain elämää suurempaa ja hienompaa, mutta juuri siksi niin karmaisevan pelottavaa. Ensimmäinen asia elämässäni, jolle en voi itse yhtään mitään. Ensimmäinen täysin peruuttamaton teko.

Ehkä muut äidit eivät koe samoin, en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, onko isillä samanlaisia ajatuksia. Tässähän onkin vain kyse minusta.

Riskitön muuttumisleikki

Olen sovinnainen: en erityisemmin harrasta dramaattisia muodonmuutoksia, enkä ainakaan leikkauta hiuksistani mitään kovin hätkähdyttävää. Potkuthan siitä tulisi. Sitä paitsi näyttäisin typerältä hassuissa hiuksissa.

Mutta juuri tätä varten ovat parisuhteet; tarkemmin ottaen miehet, jotka eivät ole turhan tarkkoja omasta kuontalostaan. Ennen kuin voin alkaa elää nuoruuttani uudelleen lasteni kautta, voin toteuttaa itseäni mellastamalla kotifasistin frisyyrillä.

Muutama vuosi sitten sain pienen erävoiton, kun onnistuin taivuttelemaan vannoutuneen skinin kasvattamaan irokeesin. Ehtona oli, että minä ylläpidän mokomaa työlästä pehkoa. Esikoisen synnyttyä sain päähäni leikkiä tavallista perhettä, ja suostuttelin kotifasistin luopumaan irokeesista ja vaihtamaan ammattikampaajan toteuttamaan tavanomaiseen miesten leikkaukseen. Taka-ajatuksena oli päästä näkemään harmaantuneita hiuksia ohimolla.

Nyt leikki on loppunut ja partakone surissut. Täytyy varmaan käydä taas ostamassa kaappi täyteen kuituvahaa ja hiuslakkaa.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pandemiasuunnitelma

Nyt kaikenlaisten eläininfluenssojen uhatessa tulee jokaisella järkevällä yrityksellä olla pandemiasuunnitelma, ja Kokko & Herrmann Private Consultingillakin on nyt sellainen. Tämän suunnitelman pohjalta toimitaan, jos tauti alkaa vastoin kaikkia odotuksia niittää väkeä meidänkin terveessä henkilöstössämme.

Kokko & Herrmann Private Consulting: Pandemiasuunnitelma

Välttämättömät toiminnot, jotka hoidetaan aina

• Kahvinkeitto - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager, Junior Administrative Officer
  
• Asiakkaiden yhteydenottoihin vastaaminen - vastuuhenkilö: Junior Sales Manager, varalla: Chief Private Consultant, Senior Brand Manager, Consultant Trainee
• Jo aloitettujen 14 askeleen ohjelmien laatiminen loppuun kirjallisesti - vastuuhenkilöt: Chief Private Consultant ja Senior Brand Manager, varalla: Consultant Trainee
• Panttivankien hengelle välttämättömien toimien suorittaminen, mm. ruokkiminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager, Senior Brand Manager, Chief Private Consultant

Tärkeät toiminnot, jotka hoidetaan niin kauan, kuin mahdollista

• Uusasiakashankinta - vastuuhenkilö: Junior Sales Manager, varalla: Consultant Trainee
• Kaluston huolto - vastuuhenkilö: Senior Tactical Enforcer, varalla: Chief Private Consultant, Consultant Trainee
• Valmiiksi laadittujen 14 askeleen ohjelmien käytännön toteutuksen käynnistäminen - vastuuhenkilö: Senior Tactical Enforcer, varalla: Chief Private Consultant, Senior Brand Manager
• Asiakastiedotteet - vastuuhenkilö: Reluctant Communications Officer, varalla: Senior Brand Manager, Consultant Trainee
• Panttivankien toissijaiset toiminnot, mm. peseytyminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee, varalla: Junior Sales Manager
  

Väistyvät toiminnot, jotka voidaan jättää hoitamatta tiukassa paikassa

• Uusien markkinointikampanjoiden aloitus - vastuuhenkilö: Senior Brand Manager
• Laskunmaksu - vastuuhenkilö: Junior Administrative Officer
• Panttivankien virkistystoiminta, mm. ulkoiluttaminen - vastuuhenkilö: Consultant Trainee
  

Wanted: Punainen vitsi

Poliittinen kriisini ei tunnu laantuneen yhtään, vaikka tätä on tässä tahkottu jo ainakin vuoden ajan. Välillä on hiljaisempia kausia, välillä sitten taas on aikaa märehtiä. Kriisin aikana on pitänyt tehdä äänestyspäätöskin, jota tietenkin piti sitten jälkikäteen katua. Tosin mitään parempaa vaihtoehtoa ei ole tullut vastaan edelleenkään, joten samapa tuo.

Onkohan minun tavoitteissani jotain vikaa? Olen pitänyt tehtävänantoa mahdollisimman avoimena, jotten sulkisi pois osaa ratkaisuista jo etukäteen. Olen valmis löytämään itselleni jonkin hienon Ismin, joka vastaa kaikkiin kysymyksiin vähintään tyydyttävästi. Toisaalta olen myös valmis käytännöllisempään ratkaisuun, jossa sysään ideologiat syrjään ja valitsen ehdokkaat tulevissa vaaleissa tapauskohtaisesti, puoluekannasta täysin riippumatta, ainoastaan heidän yksittäisten tekojensa ja lupaustensa perusteella.

Olen valmis löytämään paikkani jostain perinteisestä vasemmisto-porvarit -kuviosta, jostain keskisuuresta vihreät-persut -poppoosta tai sitten jostain aivan uudesta jengistä tyyliin Piraattipuolue tai Joutsenpuolue. Myönnettäköön, etten ole valmis luopumaan äänestämisestä - juuri tästäkö syystä kriisini alkaa viedä minua entistä enemmän nukkuvien suuntaan? Ainoa merkittävä reunaehto tosiaan oli, että jotain olisi löydettävä.

Toisaalta etsintöjäni häiritsee suorastaan pakkomielteinen pyrkimykseni neutraalisuuteen. Aluksi kaikki oli hyvin: punaviherfeministi mussuttaa hommaläppää, miten mukavan harmoninen asetelma. Mutta nyt tasapaino on alkanut järkkyä, kun en enää oikein muista, mikä minusta tekee punaisen tai vihreän. Mitä enemmän etsin punavihreyden ydintä, sitä liukkaammin se karkaa käsistä. Onko se pelkkää ryhmäidentiteettiä, joukkopsykoosia? Yhteisen kokemuksen tunnetta vailla asiasisältöä? Retoriikkaa ja vanhentunutta maailmankuvaa? On vaikea uskoa, että niinkin moni ihminen lankeasi pelkkään kivakivailluusioon; minä en kai vain näe sitä jotain. Katsonko jo liian kaukaa, vai vielä liian läheltä?

Myönnän, että vietän aikaani aivan väärissä paikoissa, jos tarkoitukseni kerran on löytää rehellinen punavihreä näkökulma. Porvari- ja antimokutusblogien ja -foorumien lukeminen ei varmasti edistä pyrkimyksiäni, mutta minä en vain ole löytänyt yhtä puoleensavetävää punavihreää verkkonurkkaa. No, onhan minulla vielä Soininvaaran blogi, mutta se on vain vihreä, ei punainen. Ja tietenkin täysin asiapitoinen. On kauhean pinnallista valita poliittinen näkökulmansa sillä perusteella, missä kerrotaan parhaat vitsit. Vai onko sittenkään? Ne vitsithän naurattavat juuri siksi, että ne tuntuvat kertovan totuuden.

Osaisiko joku lukija vinkata johonkin kiinnostavaan suomalaista yhteiskuntaa käsittelevään blogiin tai foorumiin, jossa tarkastellaan maailmaa kyynis-sarkastisesti, vähän ilkeästi ja röyhkeän punaisesti? Punavihreään vivahtava Lehtikin on liian neutraali toimiakseen todellisena vastapainona.

Irrallisia huomioita

Järkevät ja järjestelmällisetkin ihmiset voivat joskus tehdä sekavia ja juonettomia blogimerkintöjä.

...

Hetken aikaa olin jo poistaa punaviherfeministi-tagin, kun koin tekeväni vääryyttä tittelille ja suorastaan valehtelevani. Niin tuuliajollahan tässä on oltukin. Mutta sitten tulikin ratkaisu: vääryyttä nimitykselle tekevätkin muut. Reclaim the title! Tosin en ole yhtään isänmaallinen, mikä voi muodostua ongelmaksi.

...

Samasta keskustelusta edelleen: miten voi olla mahdollista, ettei joku tiedä, millainen väri syntyy punaisen ja vihreän sekoituksesta? Miten voi olla mahdollista, ettei sellaista hahmota? Ja onko sukupolvi- vai ammatinvalintakysymys, kun joku ajattelee värien sekoittumista ensisijaisesti värillisten valojen sekoittumisena eikä ikinä kuvistunnilla oppinut väriaineiden sekoittumisen monimutkaista logiikkaa?

...

Päivän sitaattikimara:

- Sitä ei voi käydä kieltämään, että Koraani ja Raamattu sisältävät hätkähdyttäviä väitteitä, Tontti puolustautuu ja kritisoi tiettyjen kristittyjen kirjaimellista tapaa tulkita tekstejä.

- Jokaisen kristyttynä itseään pitävän olisi syytä pohtia Raamatun sisältämiä väitteitä, hän jatkaa.

---

- Jos olen oikein Halla-ahon ja hänen kannattajiensa näkökantaa ymmärtänyt, he perustavat maahanmuuttokritiikkinsä esimerkiksi siihen, että muodollisesti muslimi toteuttaisi Halla-ahon ja hänen kannattajiensa Koraanista löytämiä ohjeita automaattisesti ja aina omassa elämässään. Näin ei onneksi ole, Tontti kertoo.

...

Jep, kävin myös lukemassa Mestarin livetentin oikeudenkäynnin jälkeen. Skandaalinnälkäni on nyt tyydytetty ainakin täksi illaksi.

Lapsuuden kipupisteitä

Mistä tietää, ettei puolitoistavuotiaaseen sattunutkaan aivan niin kovasti kuin hän antaa ymmärtää? No esimerkiksi siitä, että kyynelehtivä lapsi ojentaa puhallettavaksi eri jalkaa kuin sitä, joka kolahti tuoliin.

Lapset ja örinä

Minä olen perheessämme ainoa, joka ei ymmärrä kotifasistin kuunteleman örinän päälle.

Sympathy for the Devil

Oli käynnissä tavanomainen perhehetki, jolloin kotifasisti opettaa esikoiselle mytologiaa arkiaskareiden lomassa. Mella halusi kolajuomaa, mutta se evättiin häneltä.

-Mikki?
-Koska se ei sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska siinä on ainesosia, jotka eivät sovi pienille lapsille.
-Mikki?
-Koska paholainen on laittanut sinne niitä aineita. Muistathan, se sarvipäinen setä, joka nähtiin eilen siellä taidemuseossa.
-Mikki se on laittanut ne sinne?
-Koska paholainen on ilkeä ja haluaa kiusata ihmisiä.

Mella ei olisi minun tyttäreni, ellei hänellä olisi sydän puhdasta kultaa ja sielu täynnä empatiaa. Neiti pääsikin nopeasti jyvälle ja keksi syyn paholaisen ilkeyteen: kaikki ihmiset kiusaavat poloista niiden sarvien vuoksi. Voisitteko siis lopettaa sen kiusaamisen? Ei se niille sarville mitään mahda.

Poliittisen järjestelmän synty, kukoistus ja rappio

Herrmannin perheen ajatushautomo on tänään pähkäillyt vasemmistolaisuuden ydintä. Tätähän on tullut tässä jo pidemmän aikaa tahkottua, mutta tänään korkkasin monikansallisen virvoitusjuomayhtiön kolajuomapullon ja päätin löytää viimein vastauksen.

Pienen kaivamisen jälkeen aloinkin olla vahvasti sitä mieltä, että minun tulkintani vasemmistolaisuudesta kiteytyy tuloeroihin: vasemmisto pyrkii pitämään tuloerot kohtuullisen pieninä. Tämä tuntuu ainoalta konkreettiselta yhteiseltä nimittäjältä, kun ympäriltä riisutaan kaikki "heikoista huolehtimisen" ja "solidaarisuuden" kaltaiset ympäripyöreydet. (Kotifasisti tosin yritti pitkään tarjota vasemmiston yhteiseksi nimittäjäksi oman kulttuurin ja historian vihaamista, mutta minä sivuutin ehdotuksen kylmästi.)

Hirvittävän epätarkka määritelmähän tuokin on; ei kai mikään puolue Suomessa aja tulonsiirtojen poistoa ja tuloerojen maksimoimista? Toisaalta tuloerojen totaalista nollaustakaan ei varmaan yksikään varteenotettava puolue halua. Eroja löytyy siis lähinnä sopivasta tuloerotasosta. Koska käsittääkseni tuloerot ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä lähteneet kiihtyvään nousuun, on tämän kehityksen jatkumista kannattava politiikka mielestäni jo ideologisesti jotain vallan muuta kuin kehityksen hidastamista, pysäyttämistä tai peräti kääntämistä vaativa politiikka. Olenko väärässä, jos uskoisin nykyporvareidenkin kannattavan tuloerojen "maltillista" kasvua vielä nykyisestä? Tai että tuloerojen kasvun estäminen ei ole ainakaan kovin korkealla heidän prioriteettilistallaan?

Lähteistämme Tärkein ja Luotettavin eli Wikipedia antaa ymmärtää, että pienet tuloerot tuppaavat korreloimaan paremman (hyvinvoivemman, menestyneemmän, ihkumman) yhteiskunnan kanssa. Tai ainakin tämä oletus on aavistuksen verran todennäköisempi kuin se, että rikkaiden rikastuminen olisi lopulta kaikkien etu. Tästäpä syystä julistan, että mikäli vasemmistolaisuus rakentuu tuloerojen tasaamisen ympärille (ja muut suuntaukset eivät), olen minä edelleen vasemmistolainen.

Mutta mitä muuta vasemmisto sitten on? Vaikka kolaa meni jo litran verran, en keksinyt oikein muuta merkittävää kiinnepistettä. Nykyvasemmistolla on toki kaikenlaisia päivänpolttavia teemojaan, mutta minä haluan nyt operoida ideologisella tasolla. Niinpä kehitinkin itselleni seuraavanlaisen uskomusjärjestelmän: Valtio pitäköön näppinsä erossa kaikesta inhimillisestä toiminnasta, joka ei vaikuta tuloeroihin kansantalouden tasolla.

Hetken aikaa hihkuin ihastuksissani ja uskoin keksineeni uuden pyörän, kunnes putosin maan tasalle. Enhän minäkään mitään kommunismia halua, vaan kohtuulliset tuloerot. Mutta mikä ihme on kohtuullinen taso? Entä jos kohtuullinen taso on sittenkin jossain siellä oikeiston hamuamassa suunnassa? Ja jos se olisikin vasemmiston esittämässä suunnassa, mistä tiedämme, milloin on aika lopettaa tasaaminen? Mieluitenhan tietenkin pitäisi vielä löytää jokin harmoninen tasapaino eikä koko ajan tasata-lisätä-tasata-lisätä sen oletetun ihannetilan ympärillä.

Ja onko erottelu tuloeroihin vaikuttava toiminta - muu toiminta sittenkään niin selvä? Minä halusin mahdollisimman liberaalia politiikkaa niin taloudessa kuin sosiaalipuolellakin, mutta kun tarpeeksi pitkään tonkii, saattaa aivan kaikesta löytyä jonkinlainen monipolvinen suhde tuloeroihin. Muuttuisiko liberaaliksi aikomani yhteiskunta sittenkin täystotalitarismiksi? En saakaan enää ostaa markkinajohtajan kolajuomia, sillä sekin lantti vain päätyy korporaation pääjohtajan bonuksiksi.

Tämä ei ole enää kivaa.

Mutta arvatkaapa, mikä on pahinta: Mieleeni hiipi tämän kaiken keskellä pelko siitä, että kenties nykyvasemmisto koostuukin juuri minunkaltaisistani ihmisistä - meistä ideologiseen pohdiskeluun rakastuneista teoreetikoista, jotka haluavat löytää elämästä ja maailmankaikkeudesta harmoniaa ja tasapainoa sekä rakentaa yhteiskunnan tämän kauniin mallin mukaan. Tästähän vasemmistoa alati moititaan, mutta mitä jos se ei olekaan kyynisten panettelua? Senkö vuoksi minäkin koen jotain omituista selittämätöntä vetoa vasemmalle? Meitä ei pitäisi päästää poliittisiin tehtäviin.

Jostain syystä minäkin olen kuitenkin pragmaattinen, tehokas ja ratkaisukeskeinen, kun on kyse työelämässä tehtävistä päätöksistä. Mistäköhän se johtuu? Porvarivastauksen mukaan tietenkin siitä, että töissä on kyse omasta toimeentulostani ja urakehityksestäni eikä Muiden Rahoista. Saamari. Vastalauseita?

Piraatteja odotellessa

Minun täytyy tunnustaa, että olen suorastaan lapsekkaan innostunut Piraattipuolueesta. Kuten tyypillistä, seuraan tätäkin poliittista keskustelua lähinnä tunnepohjalta, ja piraatit ovat nyt mieltä lämmittävä lupaus jostain uudesta. Olen kevään ja kesän mittaan seurannut kiinnostuneena Tiedemiehen ja Osmo Soininvaaran tekstejä tekijänoikeuksista ja patenteista, ja toivon näkeväni jatkossa lisää puhetta asiasta.

Enhän minä ole juurikaan perillä siitä, mitä kaikkea ne piraatit nyt oikeasti haluavat ja millaista politiikkaa valtaan päästessään ajaisivat - tietävätköhän itsekään? Eduskuntavaaleihin on nyt kuitenkin vielä mukavasti aikaa, joten olen ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseni muodostaa puolueesta mielipiteen vaaleihin mennessä: Piraattipuolue, kyllä vai ei?

Innostustani nostatti Hesarin toimittajan kommentti, jossa piraattien alkutaivalta verrattiin Koijärveen. Olisiko tässä seuraava Vihreät? Niin hyvässä kuin pahassakin? Jostain syystä tämä asetelma on kovin riemastuttava, vaikka tiedänkin, ettei kärsivällisyyteni riitä pitämään tämänkaltaista jännitystä yllä vuosikymmenien ajan. Tiedän kyllä syvällä sisimmässäni, ettei parin vuoden sisällä ole tapahtumassa valtavia yhteiskunnallisia muutoksia eikä suurta poliittista jännitysnäytelmää, mutta kai sellaisen mahdollisuudella saa edes mielessään hekumoida? Kaivan jo popcorneja esiin, vaikken edes pidä paukkumaissista.

Sillä kun vatsanpohjalla on epämääräinen tunne siitä, että jossain on jokin vika, on kiva uskoa, että joku on ihanhetikohta matkalla korjaamaan sen. Mikä se vika ja kuka se korjaaja sitten onkin. Ja jos ei vikaa onnistutakaan paikantamaan, on aika kuitenkin sujunut ihan viihdyttävissä merkeissä. Odotan vähintään skandaaleja.

Tuliaisia Säkylästä

Eihän taannoiselta Säkylän-reissulta voinut palata ilman tuliaisia lapsille. Toivottavasti nämä kaksi nallea (kuvassa esiintyy vain toinen niistä, sillä toinen yksilö on jo päätynyt nukkuvan esikoisen viereen) kykenevät puolustautumaan paremmin kuin Bunny-polo.

Tosin pitkästä aikaa lapsia omiin sänkyihinsä nukuttaessani tajusin, ettei pehmoleluja kannattaisi ehkä sittenkään enää ostaa: Mella ei nimittäin enää pian mahdu itse sänkyynsä sen lelumeren sekaan. Neilan teräville hampaille ja tuhovimmalle alkaa olla käyttöä. Vai järjestäisiköhän kukaan sellaisia pehmolelujen tuhoamisproduktioita enää täällä päin maailmaa?

Anginan seikkailut kiväärien ja haulikoiden ihmeellisessä maailmassa

Jos luulitte, että Turku-vierailumme sujui täysin rauhanomaisissa merkeissä, olitte väärässä. Tarkoitushan oli tutustua myös paikalliseen fasistiseen alakulttuuriin, mikä onnistuikin tyydyttävästi. Kovasta uhosta huolimatta seudun aseellisen järjestön edustajat olivat kuitenkin piiloutuneet kukin omiin koloihinsa kuka mihinkin tekosyyhyn vedoten, ja poterostaan uskaltautui esiin ainoastaan uhkarohkea Paha Kani. Oli aika viedä punaviherfeministi Lopullisen Pahuuden Maailmaan.

Aivan ensimmäiseksi opin sen, etten kyllä enää raahaa kotifasistia mukaan ampumaan. Tartte tulla pätemään. Paikalle oli saatu jottai pyssyi, älkää kysykö mitä. Minähän suljen aktiivisesti korvat aina siinä vaiheessa, kun aletaan kertoa nimiä ja kokoja. Perheen insinöörinä kotifastisti kuitenkin tenttasi kaikesta mahdollisesta, kaivelipa maasta vielä edellisten ampujien hylsyjä ja kyseli "mikä tää on? entäs tää?" kuin kolmivuotias esikoisensa konsanaan. Minä taas olen tyytyväinen, kun joku antaa käteeni pyssyn ja kertoo mihin pitää tähdätä. Ja silloinkin tähtään huonommin kuin insinööri.

Vaikka pelkäsin tätä uutta kokemusta aivan yhtä paljon kuin ensimmäistä vierailuani HSC:llä, eivät kädet tällä kertaa tärisseet aivan yhtä pahasti ja taisin muistaa välillä hengittääkin. Toisaalta käsien tärinästä nyt ei kai niin hirveästi edes haittaa ollut, kun touhu lähti käyntiin makuuasennosta kiikaritähtäimellä varustetulla piskuisella pienoiskiväärillä. Täytyy kyllä sanoa, että kiikaritähtäin etäännyttää niin fyysisesti kuin henkisestikin: rekyylitön laukaus sillä kaksikakkosia sylkevällä laitteella muistutti lähinnä mikroaaltouunin ajastamista. Paina nappia, hiekka pöllyää; paina nappia, einespitsa höyryää.

Vähän enemmän ampumisen makuun pääsi sitten tähtäilemällä seisaaltaan, ja siinä jossakin toisessa kiväärissä oli sitten jo vähän enemmän tuntumaakin. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä mihinkään osu yhtään missään asennossa. Mutta kai sitä saa silti toivoa vähän enemmän haastetta.

Henkisiä haasteita ja suoranaisia kompastuskiviä saatiin siinä vaiheessa, kun päätin vaihteeksi kokeilla pistoolilla ampumista. Senhän minä osaan, kun en ole muuta kokeillutkaan, vai mitä? Vaikka tietenkin ysimillinen on vähän erilainen kuin kaksikakkonen, mutta kuitenkin.

Eikö mitä, ensimmäisellä yrityksellä en saanut ainuttakaan kutia tauluun. En ainuttakaan! Voitte arvata, että olin hyvin lähellä purskahtaa itkuun ja juosta lähimpään puskaan nuolemaan haavojani. Sen sijaan purin huulta, leikin isoa tyttöä ja yritin uudestaan. Toisella kerralla elämä näyttikin jo paremmalta, varsinkin, kun kotifasisti tajusi ilmeisesti tahallaan ampua hieman minua huonommin. Tästä huolimatta voi olla, etten näytä naamaani Varsinais-Suomessa ihan lähiaikoina.

Varsinainen hupi alkoi vasta siinä vaiheessa, kun isäntä pitkällisten pelottelujen jälkeen lykkäsi käteeni haulikon. Jos kiikaritähtäin ja pienoiskivääri ovat mikromurkinaa, oli haulikolla ampuminen sitten kuin silmämääräisesti sotketun mutta aina yhtä maukkaan lettutaikinan paistamista kaasuliedellä ja hyvällä valurautapannulla - siinä oli tekemisen meininkiä!

Olen täysin tietoinen siitä, että minun pitäisi varmaan hävetä sitä puhdasta riemua, jonka sain haulikolla räiskimisestä. Osumat kun olivat lähinnä vähän sinne päin, ja pumppuhaulikon virittäminenkin on niin kovin vulgääriä ja punaniskaista. Ei hienon naisen, varsinkaan akateemisesti kouluttautuneen ja punavihreästi suuntautuneen, tulisi koskea sellaiseen pitkällä tikullakaan.

Joulupukki, tuothan minulle oman pumppuhaulikon?

Käytiin sitten Turussa

Mökkiloma alkaa lähestyä loppuaan, mutta eihän tämä ole pelkäksi saunomiseksi ja mustikoiden poimimiseksi mennyt. Jotta mökkihöperyys ei veisi mennessään, lykkäsimme lapset mummolaan ja vietimme kotifasistin kanssa viikonlopun entisessä pääkaupungissa tuolla Varsinais-Suomessa. Paremman puutteessa Turkukin tuntui ihan kaupungilta kaikkien niiden lillukanvarsien jälkeen.

Ensisilmäyksen perusteella sanoisin, että Turussa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän hippejä ja punkkareita kuin Helsingissä. Lisäksi ehdimme tarpoa joen väärällä puolella vain puoli tuntia, kun vastaan tuli jo ensimmäinen täysin avoimesti toteutettu suonensisäisten huumeiden kauppa. Aika kyseenalainen kaupunki.

Tiesin turkulaisten olevan heikkona Hesburgereihinsa, mutten voinut kuvitellakaan, miten monta Heseä onkaan mahdollista pystyttää niin pienelle alueelle. Eikä kilpailevia purilaispaikkoja sitten näkynyt mailla eikä halmeilla. Kotiseuturakasta ja omahyväistä väkeä selvästi.

Huolimatta käsittämättömästä Hese-saturaatiosta emme onnistuneet piipahtamaan ainoassakaan; sen sijaan pääsimme kyllä nauttimaan Mantun Grillin antimista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ja mikäs siinä oli nauttiessa, kun grillitädit olivat leppoisia ja jonottavat asiakkaatkin hyväntuulisia ja lähestulkoon seurallisia - no, kello olikin vasta puoliyö. Ja kyllä se valkosipulimajoneesi oli aika namia.

Typerää kuitenkin on, ettei Aura-olutta saanut ostettua mistään sikspäkkeinä, mäyräkoirista puhumattakaan. Ei sitten. Pitäkää kaljanne. Ei se olisi niin hauska läppä ollutkaan.

Kolmas osa, olkaa hyvät

Loma painaa päälle, joten piti saada tämä kolmaskin kuva viimein valmiiksi. Kaksi edeltävää osaahan ovat täällä ja täällä. Kuten jo aiemmin vihjailin, päätösosa muuttuikin matkan varrella. Pohdiskelen tosin yhä mielessäni, että pitäisiköhän raapustaa se vaihtoehtoinenkin loppu ja vaihdella niitä sitten seinällä aina mielialan mukaan. Voipi olla, että saan sen aikaan; voipi olla, etten.

Vaatimustaso

Kun itse olen viettänyt aikaa pensseli kädessä, on kotifasisti viihdyttänyt kolmivuotiastamme katselemalla Youtube-videoita. Opetus on selvästi mennyt perille, sillä neidillä on nyt jo varsin selkeät käsitykset hyvän videon edellytyksistä. Video ei nimittäin ole katsomisen arvoinen, ellei siinä ole vähintään yksi volttia heittävä auto, kaatuva bussi tai raiteilta suistuva ja näyttävästi räjähtävä juna. Mieluiten tietenkin nämä kaikki.

Pahanteossa jälleen

Edellisestä paukuttelusta on kulunut jo pitkä tovi, ja sen kyllä huomasi tänään radalla: ihan kaikki piti keksiä uudelleen. No okei, sain sentään aseen ladattua ja osasin tähdätä oikeaan tauluun, mutta hengitys, jalkojen ja hartioiden asento, käsien oikea ojennus ja jopa tähtäinkuvakin olivat aivan hukassa. Viidenkymmenen minuutin sessiosta oli kuitenkin sen verran apua, että loppupuolella homma alkoi jo olla vähän lähempänä hanskaa.

Iso osa sessiosta meni kuitenkin pettymyksen ja suoranaisen häpeän merkeissä. Kaikki tämä aika, enkä minä vieläkään ole tämän parempi! Vähänkin pidempi kesätauko, ja kaikki opittu unohtuu. Ketä minä tällä yritän oikein huijata? En minä vain osaa.

Mutta sitten oli kuitenkin niitä zeniläisiä hetkiä, kun välähdyksenomaisesti tiesin tarkalleen, mitä olin tekemässä. Sormi veti liipaisinta tarpeeksi hitaasti, tähtäinkuva pysyi tasaisena ja rekyyli oli kevyt. Niinä hetkinä se oli sen arvoista, eivätkä pienet epäonnistumiset niin kaihertaneet.

Tähänastisista vähäisistä ampumakokemuksistani parhaimpia ovatkin ne tuokiot, kun ympäristö lakkaa olemasta ja pystyn keskittymään täysin tyynesti ohjaamaan luodin oikeaan paikkaan. Olen aina ampunut huonosti, kun minulla on ollut seuraa ja sosiaalista kanssakäymistä. En sitä paitsi osaa edes kuvitella, millaista ampuminen olisi vaikkapa jossain SRA-tilanteessa, jossa ympärillä on kaikenlaisia ärsykkeitä, joihin on oletettavasti tarkoitus reagoida. Kuuluuko siinä olla jossain aivan eri mielentilassa, vai ovatko ne muut ärsykkeet vain hämäystä sen ainoan merkityksellisen asian eli minä-ase-taulu -kolmiyhteyden tiellä?

Yhtä kaikki, oli hyvä saada taas vähän kosketusta tähän pahantekoon tauon jälkeen. Viikon päästä joudun nimittäin harjoittamaan ammuntaa täysin vierailla ja minulle epäilemättä liian raskailla asetyypeillä täysin arveluttavassa asehullussa seurassa. Suorituspaineilta ei voi välttyä, mutta toivottavasti pysyn edes tajuissani enkä panikoi. Tosi tiukassa tilanteessa voin aina heittäytyä tytönhupakoksi ja ryhtyä kikattamaan hermostuneesti, sillä tavalla kun saa paljon anteeksi.

Aikuisena

Kun kuuntelee kolmivuotiaan kaihoisaa kaipuuta kasvaa aikuiseksi, osaa hetkittäin itsekin arvostaa omaa ikäänsä ja itsenäisyyttään. Ajatelkaa nyt, aikuisena saa esimerkiksi

-ajaa pyörää seisten
-juoda kaljaa
-koskea tietokoneeseen
-koskea dvd-levyihin
-käydä töissä
-uida isossa altaassa
-ampua
-kasvattaa tissit
-maalata niin, etteivät vaatteet sotkeudu
-ostaa vaatteita

Päivän ärsytys

Kirjavia netti- ja muita keskusteluja pienen elämän verran seurattuani olen tullut siihen tulokseen, että maailman idioottimaisin sanonta on "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Juuri mikään ei ole ärsyttävämpää, sisällyksettömämpää ja keskustelulle haitallisempaa, ei edes natsikortti. Natsikorttikaan ei sentään yhtä suoraviivaisesti etukäteen julista jokaisen eriävän mielipiteen olevan esimerkki kaikesta pahasta.

Eikä sitten minkäänlaisia vastalauseita, sillä ite on joka muita haukkuu.

Teini-ikä, kolmenkympin kriisi ja vaihdevuodet

On se kiva huomata, että vielä aikuisenakin voi tunteilla näin laidasta laitaan, ja että sellainen voi olla suorastaan hedelmällistä. Vietin eilisen illan shoppailukrapulaa ja yleistä maailmantuskaa potien lähinnä murjottaen kuulokkeet päässäni, mutta onneksi kunnon murjotushetkeen kuuluu myös luonnoslehtiö. Niinpä niistä syvistä vesistä ja elämän mustista onkaloista sukeutuikin täysin uusiksi mennyt päätösosa siihen kolmen taulun mittaiseen tarinaan. Tämä pessimistisempi onkin paljon parempi kuin se omituisen nousujohteinen finaali, jota olin toistaiseksi viritellyt.

Vielä tänä aamuna murjotutti, kun kuvittelin olevani taas tulossa flunssaan heti kesäloman aluksi. Mutta kyse taitaa sittenkin olla vain siitepölyallergiasta, hip hei! Lopullinen käänne kurjuudesta riemuun tuli, kun sain hetken mielijohteesta ja vastoin kaikkia odotuksia varattua itselleni radan juuri auenneelta HSC:ltä heti huomiseksi. Ja illalla pääsee maalaamaan!

On tämä aika superia. Kaikkien pitäisi murjottaa säännöllisesti. Ja kokea se kolmenkympin kriisi.

Kasvatuksen hedelmiä ja ympyröitä

Kasvatukseni näyttää väkivahvalta, sillä arvatkaapas, mitä esikoiseni on viime päivinä piirrellyt kaikki paperit täyteen? Taideteoksen keskeltä löytyy tyypillisesti pieni pallo, jonka ympärille on sitten piirrelty uusia ympyröitä aina paperin reunoille asti (ja vähän ylikin).

Toki asiaan on saattanut vaikuttaa myös neuvolan kolmivuotistarkastus, jossa tyttöä pyydettiin piirtämään ympyrä. Niin että siinä olisi ympyrä poikineen, hitto vie!

Yön pimeinä tunteina äiti nappaa piirustukset ja lisää ympyröiden kehille vielä numeroita. Muahhahhahhahhah!

Miks on niin vaikeeta?

Esikoisen kasvua seuratessa törmää jatkuvasti uusiin ikävaiheisiin, jotka ovat toinen toistaan rasitt--- ei kun ihanampia. Uhmaikä on tällä erää Mellalta ohi, ja käynnissä on kyselykausi. Kausihan alkoi mitä- ja mikä-kysymyksillä, mutta nyt se on edennyt vatsahaavoja synnyttävään ja verenpainetta nostattavaan miksi-vaiheeseen.

Kaikki keskustelut Mellan kanssa noudattavatkin nyt samanlaista kaavaa:

"Nyt luetaan sitten iltaruno, minkäs sä tänään---"
"Miks luetaan sitten iltaruno?"
"No kun nyt on nukkumaanmenoaika."
"Miks nyt on nukkumaanmenoaika?"
"Koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten."
"Miks koko päivä on nyt takana, ja pitää levätä seuraavaa päivää varten?"
"Että jaksaa huomenna sitten taas leikkiä."
"Miks jaksaa huomenna sitten taas leikkiä?"
"No kuule juuri siksi, että nyt levätään."
"Miks nyt levätään?"
[ja niin edelleen maailman tappiin]

Tällä foorumilla otetaankin nyt ilomielin vastaan kolmivuotiasta tyydyttäviä vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:
-Miks toi A-kirjain on A-kirjain?
-Miks toi raitiovaunu on raitiovaunu?
-Miks toi pyörä ei oo auto?
-Miks toi auto ei oo pyörä?
-Miks se on niinku äiti sanoo että se on?
-Miks se nyt vaan on syntyny sellaiseks?
-Miks siitä nyt vaan on tehty semmoinen?
-Miks mä kysyn liikaa kysymyksiä koko ajan?

Numeroleikkiä illan ratoksi

Lankesin lukemaan Hesarin nettikeskusteluja, vaikka järkevän ihmisen ei pitäisi tehdä sellaista. No, aina ei vain voi olla järkevä. Pyöräilykypärän käyttöä koskevaa keskustelua en jaksanut ryhtyä seuraamaan, se kun tuntui määrällisesti riistäytyvän käsistä. Sen sijaan kestosuosikkiani eli aseita koskeva keskustelu on pysynyt ihan luettavissa.

Ja alkoihan se naurattaa. Nimimerkki Harrastaja totesi itsetuhoisesti, että "aseet ovat kivoja ja niillä on hauska harrastaa" (todettuaan moneen otteeseen ennen lausuntoa ja lausunnon jälkeen, että turvallisuudesta on huolehdittava säntillisesti ja tuomittuaan uutisessa esiintyneen vastuuttomuuden). Nimimerkki Jussi järkyttyi moisesta aggressiivisuudesta ja huudahti, että toivottavasti nimimerkki Harrastaja ei asu hänen naapurissaan!

Pitihän sitä sitten kaivella esiin kiinnostavia lukuja. Jos Suomessa on reilulle 670 000 ihmiselle myönnetty ampuma-aseen hallussapitolupa, kuinkakohan monessa kotitaloudessa voisimme olettaa luvan olevan? Kuinka tyypillistä on, että yhdessä kotitaloudessa on useampiakin lupia? Aivan hatusta on mukava vetäistä mukavan pyöreä oletus, että lupa ja siten oletettavasti myös jonkinlainen ase löytyisi n. 500 000 kotitaloudesta maassamme. Onko jollakulla oikeita faktoja asiasta?

Sitten pyöristellään vähän Tilastokeskuksen tietoja ja oletetaan, että Suomessa on 2 500 000 kotitaloutta. Tämähän tarkoittaisi sitä, että joka viidennessä kotitaloudessa on ase. Siis 20 %! Mitenköhän se on jakautunut alueellisesti? Onko vihreässä, urbaanissa ja pasifistisessa Helsingissä vähemmän murhavälineitä kuin maakunnissa?

Koska vara ei kuitenkaan venettä kaada, kannattaa Jussin hankkia oveensa parempi lukko. Todennäköisesti Jussinkin rapussa tai rivarinpätkässä nimittäin asuu juuri Harrastajan kaltainen paatunut yksilö.

Alkakaa panikoida än-yy-tee-nyt!

Bunny ja sen kohtalo

Lukeekohan tätä kukaan, joka muistaa minut nuoruusvuosiltani? Muistatteko Bunnyn, rakkaan pehmoleluni, joka kulki mukanani joka puolelle pää takin taskusta pilkistäen? Lukiossakin Bunny istui kaikki tunnit pulpettini nurkalla ja toi onnea kokeisiin.

Omia rakkaita pehmoleluja ei pitäisi antaa alaikäisille, sillä niille käy näköjään näin:

Anteeksi, että tuppaudun

[Tiedossa omaan napaan tuijottelevaa metabloggausta, joten sellaista karsastavat voivat suosiolla jättää lukematta.]

Nyt olen näköjään blogannut jo neljä vuotta ja tämäkin on jo 618. merkintä, mutta edelleen tunnen itseni aikamoiseksi untuvikoksi. En minä mielestäni ole mitenkään arka ihminen, mutta blogimaailmassa olenkin suorastaan ujo. Taustalla lienee ristiriita siitä, että tietenkin haluaisin paljon lukijoita, mutten sitten kuitenkaan yhtään liikaa. Enkä varsinkaan sellaisia ikäviä, jotka kommentoivat rumasti ja pahoittavat mieleni. Toisaalta tylsäksihän se kävisi, jos kaikki olisivat koko ajan vain samaa mieltä ja kehuisivat.

Niinpä en ole erityisemmin pyrkinyt mainostamaan blogiani ja bloggaamistani. Vaikka luen melko paljon muitakin blogeja, kommentoin niitä aniharvoin enkä juuri koskaan ainakaan kerro kommentin yhteydessä linkkiä omaan blogiini. Sitä jotenkin ajattelee, että sellainen olisi vain oman hännän nostoa ja itsensä markkinoimista. Että se veisi jotenkin huomion pois itse kommentista ja saisi ihmiset epäilemään kommentoinnin motiiveja.

Tätä tilannetta ei muuta se tieto, etten luonnollisestikaan ajattele omista kommentoijistani noin. Päin vastoin; mukavinta on, jos joku käyttää anonyymin nimimerkin sijaan oikein linkillistä aliasta. Että joku kehtaa ihan noin puolijulkisesti tunnustaa lukeneensa ja vaivautuneensa jopa kommentoimaan sanomisiani. Mutta kaikki muuthan ovatkin tietenkin ulkomaailmassa kuin kotonaan; ansioituneita, itsevarmoja ja kiinnostavia kirjoittajia. Itse on aina se uusi tungettelija, jolla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa ja joka voisikin tästä nyt sitten heihei...

Tämä siis pätee vain muiden ihmisten blogeihin, omassani nyt tietenkin voin leikkiä vaikka kukkulan kuningatarta. Kun en astu kenenkään muun tontille. Pitäisi kuitenkin ehkä rohkaistua.

[/metabloggaus päätty]