Loma tuli, loma meni

Onnistunut loma koostui kahdesta erinomaisen menestyksekkäästä ja iloisesta palasesta eli Saksan-reissusta ja mökkeilystä sekä niiden väliin osuneista ihastuttavista kesähäistä. Ei siitä sen enempää.

Lomaltapaluuahdistuksen aika. Kun eivät ilmeisesti kaikkien rahojen onnistunut tuhlaaminen, kotona odottanut laskupino ja parvekkeelle kuihtuneet kukkaset vielä korpea tarpeeksi, on joku räkänokka mennyt taas puhkomaan pyörästäni takakumin. Onhan tässä tietenkin muutama päivä aikaa korjata se ennen töihin palaamista, mutta kuka nyt jaksaisi tällaisessa helteessä vaihtaa pyöränkumeja. No, kai se kohta taas sataa räntää.

Ja samperin natiaisissakin on energiaa enemmän kuin koskaan ennen. Ihan kuin ne olisivat muka nukkuneet paljon, vaikka tiedän vanhoissa luissani paremmin.

Nyt ei jaksa edes potkia seinää.

Osmo ja pyssyt

Loman vuoksi luin vasta tänään vanhan suosikkini Osmo Soininvaaran tekstin aseista. Minä olin jo oppinut pitämään Soininvaaraa vihreiden järjen valona, mutta ainakin tämän korttelin matkalta on lampuista näemmä päässyt polttimo palamaan. Kotifasistin mielestä Soininvaara on toki edelleen vihreiden järjen valo, minkä on tietenkin tarkoitus kuvata hänen vihreitä koskevia yleisiä mielipiteitään.

Seuraavassa tiivistelmä kirjoituksesta sekä etenkin sen kommenttiosiosta. Aihe on vanha, mutta oman blogimerkintäni oikeuttakoon valtaisa pettymykseni Soininvaaraan.


Osmo: Luvallisten käsiaseiden määrä Suomessa korreloi positiivisesti luvattomien käsiaseiden määrän kanssa Suomessa. Siispä käsiaseet tulisi kieltää Suomessa, tai ainakin niiden lukkoja tulisi säilyttää ampumaradoilla.

Kommentaattorit: [ne tavanomaisimmat argumentit]

- Moisesta korrelaatiosta ei ole näyttöä; sitä paitsi laittomia aseita tulee ulkomailta viimeistään kotimaisen virran tyrehtyessä.

- Kyseessä on rakas harrastus.

- Lukkojen säilytys ampumaradalla ei juuri ratkaise ongelmia, mutta synnyttää tukun uusia.

- täyskielto ei tuottanut toivottua lopputulosta UK:ssakaan.

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa uuden näkökulman:] Mitä jollain revolverilla muka voi tehdä?

Kommentaattorit: No vaikka metsästää tai ampua erilaisissa kilpailuissa [lista linkkejä Wikipediaan ja lajijärjestöjen sivuille], omia lajeja revolvereillekin katsos riittää.

Osmo: [tarkentaa:] Mitä hyödyllistä jollain revolverilla muka voi tehdä? Sehän on suunniteltu vain ja ainoastaan ihmisten tappamiseen eikä sillä osu hyvin.

Kommentaattorit: No sitä samaa hyödyllistä kuin vaikkapa nopeilla autoilla, miekoilla, jousipyssyillä tai vanhoilla polkupyörillä... Ja mikä nyt kenenkin mielestä on hyödyllistä, kaikki muuko sitten kiellettäisiin?

Osmo: [hiljaisuutta]

Osmo: [avaa jälleen uuden näkökulman:] Melkein kaikki aseiden omistajat rikkovat lakia, kun eivät suostu säilyttämään pyssyjään lain edellyttämissä kaapeissa.

Kommentaattorit: Mistäs Osmo on tällaisen tilastotiedon aseharrastajien laittomuuksista omaksunut, kun ei ole itselle tullut vastaan? Ja kai Osmo tiesi, että kaappia edellytetään vasta yli viiden aseen kohdalla? [linkki Finlexiin]

Osmo: [hiljaisuutta]


Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että 95 lukemani kommentin ketjussa Osmo vastasi yhteen argumenttiin: siihen, jossa vaadittiin aseita kaikille ihmisille väkivallan ehkäisymielessä. Eli kyllä Osmo noita kommentteja selvästi luki läpi, mutta vastasi vain siihen yhteen helppoon.

Minua ei haittaa se, että Osmo on jostain eri mieltä kanssani. Mutta olen tottunut odottamaan argumentaatiota hiljaisuuden sijaan. Jos Osmolla on vastaukset kommenteissa esitettyihin väitteisiin, olisin erittäin kiinnostunut lukemaan niistä. Muistanette, että minut on helppo puhua ympäri.

Postikortti Euroopasta

Ihan vain pienenä väliaikatietona kerrottakoon, että nyt on stetsoni täältä Berliinistä löytynyt. Joskin se on sellainen turisteille ja häthätää täysikäisille wanna-be-rockabillyille suunnattu mustaksi lakatusta oljesta tehty, mutta yrittäkääpä itse kulkea villahattu päässä keskellä kivikaupunkia, kun varjossa on +38C. Eikä siellä varjossa voi koko ajan olla. Seuraavalla reissulla sitten lämpimämpi myssy, okei?

Kerrottakoon myös, että vehnäolutta vihannut kotifasisti on täällä ollessaan alkanut pitää mokomasta juomasta, kuten myös allekirjoittanut. Mutta on se kieltämättä vähän neitien juomaa, sellaista situkkaa. Tämä mielenheilahdus johtuu yksinomaan vuvuzeloista: sellainen piti saada, mutten urheilun vihaajana voinut vain mennä ja ostaa. Niinpä piti ostaa kuusiopakkaus olutta, jonka kylkiäisenä nyt vain sattui tulemaan vuvuzela. Ja se olut oli vehnäolutta - siitä se sitten lähti.

Makeaa mahan täydeltä

Lapset pitävät kaikenlaisista kivoista ja poikkeuksellisista asioista. Erityistä iloa saavat aikaan erilaiset ruuat, erilaiset kulkuvälineet, erilaiset ihmiset ja erilaiset kyläilypaikat. Kaikkia näitä onkin viime aikoina riittänyt, sillä pariin viime viikkoon sisältyvät mm.

-oma mökki

-isomummola

-mumman ja papan mökki

-lukuisat uimamahdollisuudet järvissä, puroissa ja saaveissa

Tänään pesue tuli pitkästä aikaa kotiin, ja runsaasti riemua tuottavia asioita ovat päivän aikana olleet mm.

-jälleennäkeminen

-juustokakku

-keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko

-esikoisen kummitädin tapaaminen

-esikoisen kummitädin vauvan paijaaminen

-Myyrä

Lapset tietävät jo odottaa seuraavan viikon sisällä seuraavia asioita:

-merenranta

-taksi

-lentokone

-U-Bahn

-S-Bahn

-Strassenbahn

-Saksan-pappa eli Opa

-Saksan-setä

Millä tavalla tähän kaikkeen hemmotteluun on sitten reagoitu? No, esimerkiksi näin:

-Mumman ja papan kyydillä kotiin saavuttuaan kuopus saa itkuraivarin. Kuopus haluaa päästä näkemään vauvan. Soitan kummitädille ja tuppaudun kylään, koska vauva olisi nyt nähtävä. Sillä välin esikoinen saa itkuraivarin, koska haluaa nähdä kummitädin. Kuullessaan näkevänsä kummitädin ihan pian saa esikoinen uuden itkuraivarin, koska olisikin oikeastaan mieluummin mennyt tänään uimarannalle ja vasta huomenna kummitädin luo.

-Vartin pyörämatkalla kuopus huutaa kurkku suorana koko ajan ja vaatii päästä näkemään esikoisen kummitädin. Tilannetta ei helpota tieto siitä, että matkalla ollaan ja jäljellä on enää muutama minuutti.

-Kummitädin luona molemmat kyllästyvät ja vaativat päästä kotiin. Pihalla saavat itkuraivarin, koska olisivat tietenkin halunneet jäädä kiipeilytelineeseen eivätkä lähteä kotiin. Saavat kiipeilytelineessä itkuraivarin, koska haluaisivat kiivetä samasta kohdasta yhtä aikaa. Saavat itkuraivarin joutuessaan pyörän kyytiin. Huutavat kotimatkan ajan.

-Esikoinen saa kotona itkuraivarin, sillä olisi halunnut pastan sijaan risottoa. Ei suostu syömään lautastaan tyhjäksi, mutta pitää itsepintaisesti kiinni jälkiruokaoikeudestaan. Ei saa tahtoaan läpi, joten jatkaa itkuraivariaan. Syö lopulta lautasensa tyhjäksi, koska jälkiruoka hupenee uhkaavasti.

-Esikoinen saa itkuraivarin, sillä maitolasi on tyhjä, eikä isi suostu täyttämään lasia. Isi täyttäisi, jos esikoinen pyytäisi, mutta esikoinen ei moiseen aio alentua. Puolen tunnin vääntämisen jälkeen esikoinen nöyrtyy pyytämään lasin vettä.

-Esikoinen saa ruuan jälkeen itkuraivarin, koska isi makaa sohvalla, vaikka hän olisi halunnut maata sohvalla.

-Esikoinen saa itkuraivarin kuullessaan, että lentokoneeseen pääsee vasta ylihuomenna, ei jo huomenna. Tyhmä lentokone!

-Esikoinen saa saumattomasti toisen itkuraivarin kuullessaan, että U-Bahniin, S-Bahniin ja Strassenbahniin pääsee vasta viikon kuluttua. Typerä pohjoissaksalainen maaseutu, jossa ei ole edes raideliikennettä.

Life is peaceful there

Olen huomannut itsessäni hiljattain kolme toisistaan täysin irrallista mielihalua. Olen kuitenkin nyt havahtunut pohtimaan, etteivät ne ehkä olekaan niin irrallisia.

1. Haluan pumppuhaulikon. Tämä tuskin kaipaa selityksiä, tottahan jokainen pumppuhaulikolla edes kerran elämässään ampunut haluaa takaisin siihen olotilaan.

2. Haluan stetsonin, ison mustan stetsonin. Olen jo parin kesän ajan etsinyt täydellistä kesähattua, sillä olen hattuihminen. Hatuton hattuihminen. Viime viikolla tajusin, että iso musta stetsoni olisi juuri sitä, mitä nyt kaipaan. Ajattelin etsiä sellaisen ehkäpä Berliinistä reilun viikon päästä, ellei Helsingissä tule mitään kätevää vastaan.

3. Näin jossain amerikkalaisessa tv-sarjassa jonkun ajavan pickupilla, niin kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa taajaan tavataan tehdä. Tämän yhden kohtauksen aikana päässäni kuitenkin yhtäkkiä kilahti: aloin haluta avopakettiautoa, aivan silmittömästi. Sellaisen saadakseni voisin jopa opetella ajamaan autoa.

Prioriteetteja

Kuten tunnettua, kaltaiseni sitoutunut perheenäiti ei pahemmin omasta rauhasta pääse kotona nauttimaan. Edelleen saattaa olla tunnettua, että tällä viikolla sitä rauhaa on ensimmäisen kerran neljään vuoteen sitten ollutkin, oikein monta päivää putkeen.

Kyllähän sitä on vuosien varrella kasannut itselleen kamalasti haaveita siitä, mitä sillä täydellisesti omaan käyttöön pyhitetyllä ajallaan tekisi. Maalaisi tietenkin tauluja, lukisi kaikki ne lukemattomat kirjat, sisäistäisi Hesarista myös ne tavallisesti vähemmälle huomiolle jäävät kuivat artikkelit, kävisi elokuvissa, tapaisi ystäviä, kävelisi rannalla ja istuisi puistoissa syömässä jäätelöä.

Arvaatteko, mitä olen tosiasiassa kaikella tällä ajallani tehnyt?

Tiesin, ettette arvaisi: katsonut America's Next Top Modelia.

Kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää

Kahdeksan vuorokautta. Niin kauan pitäisi osata olla ilman lapsiaan; pidempään kuin koskaan aiemmin. Itse palasin juhannuksenvietosta junalla Helsinkiin töihin, kun taas mukulat jäivät kotifasistin kanssa mökille.

Ja voitte uskoa, että pani itkuksi. Siis minä, eiväthän lapset nyt niin. Koko junamatka oli yhtä nyyhkimistä ja nikottelua, eikä se kuulkaa kotonakaan mitään herkkua ole näiden ensimmäisten tuntien aikana ollut.

Erityisen vaikeita tilanteita ovat olleet nämä:

Viikko ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Mitenköhän sen kestää? Itkettää eikä uni tulee illalla moneen tuntiin.

Edellisenä iltana ennen tiedossa olevaa eronhetkeä. Siitä tulee varmaan ihan kammottavaa. Itkettää eikä uni tule moneen tuntiin.

Eron hetki. Juoksen juna-aseman portaat alas ja vilkutan hätäisesti, jotta hetki menisi ohi nopeammin. Itkettää.

Junaan istuminen. En uskalla katsoa ikkunasta ulos, jos vaikka näkisin jälkikasvuni. Toisaalta itkettää ajatuskin siitä, että siellä lapseni saattaa yrittää vimmatusti vilkuttaa, eikä äiti edes katso. En katso. Itkettää.

Käytävällä kävelee lapsi. Itkettää. Suljen silmät ja täytän korvani nappikuulokkeilla.

Emämunaus: piti sitten valita taustamusiikiksi Tori Amos. Maailman kurjuutta valittava, hiljaista tuskaansa huokaileva naisääni. Itkettää.

Lähellä istuu lapsiperhe, jonka leppoisa jutustelu kuuluu läpi piristäväksi kuvittelemani Volbeatinkin. Itkettää.

Juna-asemalta kotiin kävellessäni joudun kulkemaan läpi lasteni päiväkodin pihan. Itkettää.

Käyn ostamassa ruokaa lähikaupasta. Ruokaa yhdelle hengelle, kun tavallisesti ostan koko pesueelle. Itkettää.

Keittiöstä huomaan, että lastenhuoneen lattia on palikoiden ja leikkijunien peitossa. Itkettää.

Olohuoneen hyllyssä lapset hymyilevät leveästi valokuvassa. Itkettää.

Soitan hyvänyönpuhelun mökkiväelle. Esikoinen sanoo ikävöivänsä äitiä, ja kuopuskin hänen mukaansa kuulemma ikävöi, vaikka onkin vähän tuhma. Purskahdan itkuun, jolloin kotifasisti päättää olevan parasta lopettaa puhelu pian ja lähettää minut tekemään jotain leppoisampaa.

Yksikään lapsi ei keskeytä suihkuani. Itkettää.

Voisiko joku vaihtaa nämä mitkäliehormonit johonkin ihanmihintahansa, sanotaan seuraavan kahdeksan vuorokauden ajaksi? Otan ne kyllä mielelläni takaisin sitten myöhemmin.

Kapasiteetin riittämättömyydestä

Olen alkanut epäillä, että innostuksen summa on elämässä kutakuinkin vakio. Vai miten pitäisi tulkita se, että työ innostaa ihan täysillä (ja raastaa ja riemastuttaa ja turhauttaa ja - no kyllä te tiedätte), enemmän kuin mikään työnteko on hyvin pitkään aikaan (koskaan?) innostanut. Sen sijaan parina viimeisenä vuonna harrastuksista ehkä eniten riemua tuottaneet bloggaus ja ampuminen ovat nyt selvästi matalasuhdanteessa.

Bloggaamisesta en ole kuitenkaan huolissani; kyllä tässä on kaikenlaisia jaksoja tämänkin bloggausuran aikana ehtinyt tulla, ja kun aihepiiriä ei ole mitenkään rajattu, ei varsinaista loppuakaan ole näköpiirissä. Kyllä se juttu tulee kun on tullakseen, ei sitä tarvitse mitenkään pakottaa.

Mutta ampumisen takkuilu harmittaa oikeasti. Enää ei jaksa käydä HSC:llä takomassa niitä samoja reikiä niihin samoihin pahveihin niillä samoilla mutkilla, mutta harrastuksessa eteneminen vaatisi jotenkin liian paljon vaivaa. Pitäisi sitä SRA:ta varmaan nyt oikeasti alkaa treenata, mutta en ole saanut vieläkään itseäni raahattua yhdenkään kiväärin ääreen.

Kaikki on kiinni yksinkertaisesti siitä, ettei yhtään huvita lähteä sompailemaan ypöyksin jonnekin Santahaminaan. Nyt ei ole edes (pääasiassa) kyse siitä, että pelkäisin kaikkien nauravan minulle (nauravathan ne, mutta pellenä on ihan kivakin olla). Kyse on siitä, etten minä edes löydä perille! Eikä missään ole kivaa opaskirjasta, jossa näytetään satelliittihybridikartoin että tuossa on bussipysäkki, tuosta kävelet vasemmalle ja sitten vähän matkan päässä on sellainen koppi, jossa on joku tyyppi, jolle sanot koodisanan, ja sitten kaikki hoidetaan sinun puolestasi.

Olen siis törmännyt kynnykseen. Kynnys ei ole ylittämätön, mutta koska kaikki mukavuusalueeni ylittävä kapasiteetti on jo suunnattu huikeaan urakehitykseeni, ei vapaa-ajalle jää enää jäljelle aloitteellisuudesta kuin rippeitä. Ja nekin suuntautuvat lähinnä pohdintaan rantareittiä vai kaupunkireittiä, maitoa vai karpalovissyä, pitsaa vai possupataa.

Pitää varmaan taas lähteä jonnekin Turkuun.

Marssiraportti

Perjantaina taivaalta pulppusi inhaa vettä, elohopea valahti alas ja tuulikin kävi aukomassa päätään, vaikkei toki aivan samassa mittakaavassa kuin eilen lauantaina. Ihanuudesta huolimatta pakkasimme muksut autoon ja lähdimme sille paljon puhutulle marssille. Tiedättehän, yötön yö, kesä ja kärpäset.

Ensimmäinen takaisku tuli jo kotitalomme alaovella: kuopus oli psyykannut itsensä jo hirmuiseen marssiflow'hun ja oli raivoissaan, kun joutuikin nousemaan auton kyytiin. Eihän nyt autolla voi mennä marssimaan! Autolla kuitenkin menimme. Haloo, joku Vantaa.

Esikoisen käämit taas paloivat ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun seisoskelimme parikymmentä minuuttia kylmästä hytisevän marssilauman hännillä odottamassa omaa lähtövuoroamme. Hyvin tyttö kuitenkin käyttäytyi, sillä hienoinen marina kyllä kalpeni sille, kun kuopus kiipeili aitojen yli, potki kanssaseisojiaan ja jankutti jatkuvasti, että milloin me äiti oikein mennään sinne marssimaan.

Tilanne olisi voinut olla sietämätön, ellei tytärten pieni ikä ja koko olisi ollut jokseenkin kaikkien muiden osanottajien mielestä tavattoman hellyttävää. Muita lapsia ei marssilla juuri näkynytkään, joten meidän perheemme sai kyllä enemmän kuin oman osansa huomiosta. Ylpeät pikkulapset pääsivätkin maaliviivan ylitettyään poseeraamaan useammallekin kameralle.

Kymmenen kilometrin marssilla oli puolivälissä taukopaikka, jossa lapsoset ensin täytettiin mehulla ja sitten tyhjennettiin bajamajassa. Taukopaikka oli kaikenlaisen karmeuden kliimaksi, kun kumpikin rääpäle kitisi, inisi ja ulisi niin märkää kuin väsymystä. Mutta kun päästiin taas matkaan, kitinä vaihtui riemunkiljahduksiin ja säihkyviin silmiin. Ja ikävä maanpinta rattaisiin sekä isin hartioihin.

Noista ei kyllä ota hullukaan selvää. Miten kymmenen kilometrin kävelymatkalle voikin mahtua koko pienen ihmisen tunneskaala? Miten nelivuotiaan mielestä voikin olla metsässä niin hirveää, mutta kuitenkin ihan parasta ikinä? Ja seuraavana päivänä tytöt olivat pettyneitä, kun tiedossa ei ollutkaan enää uutta marssia. Onneksi neideillä on sentään hienot diplomit ja mitalit esiteltävänään.

En minä kyllä enää sateessa tällä kokoonpanolla lähde marssimaan, mutta kauniilla ilmalla voisi harkita.

Keski-ikäinen heräteostos

Keski-ikäistyminen tuntuu vain kiihtyvän, sen verran omituisia alkavat heräteostokseni olla. Jos joku olisi kymmenen tai vaikkapa vain viisi vuotta sitten väittänyt, että joku päivä vaihdan pelkistettyä skandinaavisuutta huokuvan, tummasta puusta tehdyn suorakulmaisen ruokapöytäni ja yksinkertaisen suoralinjaiset mustat tuolini vaaleapuiseen talonpoikaistyyliä henkivään pyöreäpöytäiseen ruokailuryhmään, olisi varmaan saanut kuonoonsa. No, muu sisustus taitaa nyt vaatia hienosäätöä.

Rakastuin kierrätyskeskuksessa pöytään ja tuoleihin ensisilmäyksellä, ja kovasti ne miellyttivät kotifasistinkin silmää. Vasta kaupat tehtyäni ymmärsin, mikä ruokaryhmässä niin ihastuttaa: tuon pöydän ääressä haluan ruokkia lastenlapseni.

Minähän olen aina halunnut eteläeurooppalaiseksi matriarkaksi, jonka ison pöydän ääreen koko suku kerääntyy aina sunnuntaisin syömään. No, nyt minulla on jo se pöytä.

Skeptikko

Muistatteko, kun esikoinen alkoi epäillä puhallusta kaikkeen kipuun auttavana helpotuskeinona? Tätä tietä ei ole onneksi jatkettu sen pidemmälle, vaan perinteinen hoito on yhä tytölle kelvannut. Mutta skeptisismin siemen näkyy juurtuneen, sillä tänään hammaspesun jälkeen neiti ilmoitti, ettei ole koskaan onnistunut näkemään hammaspeikkoja peilistä. Tämä on luonnollisesti iso pettymys, kuvaileehan äiti aina hyvinkin graafisesti karkuun juoksevia ja viemäriin päätyviä hammaspenteleitä.

Toistaiseksi tytölle riitti selitykseksi se, että vain aikuiset näkevät hammaspeikot. Luulen kuitenkin, että asiaan tullaan vielä palaamaan.

Streptococcus mutantis ei Googlen kuvahaun perusteella näytä valitettavasti kovin painajaismaiselta tapaukselta. Miksei se voisi näyttää vaikkapa pölypunkilta? Huolellisesti laaditulle strategialle on nyt kuitenkin selvästi tarvetta.

Terveisiä kaupungista

Ei voi aina keksiä mitään nokkelaa sanottavaa, jos kaikki luova energia on suunnattu työntekoon. Mutta ihan viitteellisesti voin kertoa teille, että elämä on ihmisen parasta aikaa. En mitenkään valita, että saan aamuisin (en liian aikaisin, vaan juuri sopivaan aikaan) polkea töihin pitkin merenrantaa ja katsella purjeveneitä sekä haistella vastaleikattua nurmikkoa. Valituksen aihetta ei löydy siitäkään, että kyllä tuolla Eiran-Ullanlinnan-Punavuoren tuntumassa näkyy olevan ihan kivoja lounaskuppiloitakin.

Elämänlaatua taitaa parantaa sekin, että voi ohi polkiessaan napata seuraavan aamun sämpylät tai illallisen jälkiruuat koko monikulttuuriselle perheelleen saksalaisesta leipomosta. Ja ihan mukavahan sitä on katsella auringossa hymyileviä ihmisiä fillaroidessaan leppoisasti ydinkeskustassa vailla minkäänlaista kiirettä. Tai jos haluaa kuitenkin vähän nostaa sykettä, voi suhauttaa taas sitä rantareittiä.

Sitä paitsi minulla on deadline. Tänä perjantaina. Ja minä pidän deadlineista.

Sijaistoimintoja

Perjantaina oli viimeinen työpäivä vanhassa työpaikassa, huomenna on ensimmäinen työpäivä uudessa työpaikassa. Nyt kyllä jo jännittää. Sen verran feminiiniä itsestäni löysin, että suuntasin ajatukset pois liian pelottavasta uudesta alusta ostamalla korkokengät. Puhtaan tarpeeton heräteostos.

Kyllä se vähän helpottikin.

Miehistä, naisista ja aikuisista

Tiesittekö, että

• Miehet osaa laittaa ruokaa, naiset ei. Jos miehet ei käske, naiset ei saa laittaa ruokaa;
• Naiset osaa leipoa miehiä paremmin;
• Miehet osaa ajaa autoa naisia paremmin, paitsi mumma ajaa yhtä hyvin;
• Naiset ui miehiä paremmin, paitsi miehet ui uimapatjalla naisia paremmin;
• Miehet osaa korjata lamppuja, naiset ei;
• Isi on aikuinen ja tietää kaikkea.

Mitään en tunnusta

Lomailo

Toukokuun hellejakso pehmensi pään niin, että koko ajan tuntuu ihan lomalta ja/tai juhlalta. Kevyenhilpeää sekavuutta lisää se, että jäljellä on enää yksi viikko vanhassa työpaikassa ja sen jälkeen siirtymä Uuteen ja Tuntemattomaan. Sellaiset asiat ovat kovin vaativia meidän keski-ikäistyvien jähmeille aivoillemme.

Työpaikan vaihdoksesta huolimatta minäkin pääsen nauttimaan kesälomasta, kaikkiaan neljä ihanaista viikkoa heinäkuussa. Lentoliput Saksaan onkin jo varattu ja vaikka moinen lähimatkailu ei trendikkäiden maailmankansalaisten aikoina olekaan mitenkään kova juttu, minä nautin matkan odotuksesta vanheneva sydän hypähdellen.

Lapset ovat nimittäin varmasti aivan pähkinöinä päästessään lentokoneeseen. Edellisestä kerrasta on kaksi vuotta, eivätkä ne esikoisen väitteistä huolimatta todellakaan muista siitä mitään. Sen sijaan lentokentällä mukulat ovat rampanneet useamminkin vieraita tuodakseen ja viedäkseen sekä lentäviä busseja bongaillakseen.

Keskenkasvuinen puujalka

Mitä meteorologinimiin tulee, Asko Hutila on oikeasti vieläkin parempi kuin Pekka Pouta. Haluan nyt kovasti kuitenkin luottaa Askoon.

Värikkäitä miehiä

Meinasi mennä maidot väärään kurkkuun esikoisen touhuja kuunnellessa: päiväkodissa on opetettu uusi jännä juoksuleikki "Kuka pelkää värikästä miestä".

Mitä tuohon nyt voisi sanoa. Eihän se kuulosta edes poliittisesti korrektilta, vaikka sellaista ilmeisesti tavoitteleekin. Tai ehkä päiväkodissa on tosi pelottavia sinisiä miehiä.

Teemapäivä

Olen ilokseni huomannut, että kyllä minussa edelleen asuu pieni idealisti, joka ei pyri laskelmoimaan eikä rationalisoimaan valintojaan. En tiedä lainkaan, minkä laidan puoluetta seuraavissa vaaleissa äänestäisin, mutta yhden asian tiedän: en voisi äänestää ehdokasta, joka jollain tavalla vastustaa homoliittoja ja homoutta ylipäänsä. Näin kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä aiheesta onkin soveliasta kirjoittaa blogimerkintä.

Jos ihan vaikuttamisen logiikasta lähtee liikkeelle, ei homoystävällisyyden nostaminen ylimmäiseksi kriteeriksi tunnu ehkä ihan rationaaliselta. Todennäköisyys, että vaikkapa kaupunginvaltuutetun homomielipiteillä olisi valtuuston tyypillisimmissä päätöstilanteissa minkään maailman merkitystä, on hyvin pieni. Eduskunnassa sentään säädetään vähän enemmän ihmisten yksityiselämään laajasti liittyviä lakeja, mutta sielläkin enin aika menee aivan muiden aiheiden parissa.

Tässä yhdessä ainoassa selkeässä mielipiteessäni lieneekin kyse juuri sen yksinkertaisuudesta. Melkein mistä tahansa muusta voidaan kyllä väitellä, ja liberaali feministikin voi heikkoina hetkinään miettiä, että olisiko niiden lasten sittenkin parempi olla kotona äidin kanssa ja ehkä ne tiukkapipoiset alkoholipoliittiset linjaukset ovat sittenkin meidän omaksi parhaaksemme. Mutta samaa sukupuolta olevien keskinäisten parisuhteiden sorsiminen on niin yksiselitteisen käsittämätöntä, että minun ja homofoobikon ihmiskuvista täytyy löytyä jokin perustavaa laatua oleva ero, joka ei liene kurottavissa umpeen.

Ongelmana tässä yksinkertaisuudessa on se, että kuvittelemiani olkiukkoja on todellisuudessa hyvin harvassa. Suurin osa ihmisistä ja poliitikoistakin taitaa mennä siihen perussuvaitsevaiseen ja perusvarautuneeseen kategoriaan, jossa kaikkea uutta ja omituista vähän ihmetellään ja pikkaisen pilkataan muttei lopulta viitsitä sillä niin kamalasti vaivata päätään.

Luulen kuitenkin, että kristillisdemokraatit ovat automaattisesti poissa laskuista, ja perussuomalaisetkin ovat vähän turhan riskialtis seurue.

Säpinää kesäiltoihin

Olen aina otettu, kun löydän itseni kohdistetun ja poikkeuksellisen osuvan markkinoinnin kohteena. Nytkin on oikein mukavaa, että maailman parhaan ruotsalaisbändin levy-yhtiö kertoo minulle sähköpostitse suosikkibändini uudesta singlestä ja videosta. Henkilökohtaisesti olisin kyllä toivonut uuden albumin ensimmäiseltä sinkkulohkaisulta hieman energisempää polkkapoljentoa voimaballadifiilistelyjen sijaan, mutta toisaalta video kuitenkin ilahduttaa.

Kerran sadassa vuodessa

Mökkiviikonloppu oli kaikin puolin niin täydellinen, että kehuvat adjektiivit ja myönteiset superlatiivit uhkaavat loppua kesken. Muistan kyllä kevätsiivoushetkiä, jolloin järvi on vielä ollut jäässä ja mökki niin kohmeessa, ettei se ole vuorokauden lämmitykselläkään muuttunut kuin juuri ja juuri elinkelpoiseksi. Muistan myös hiirenpapanaläjiä, joita on saanut lapioida pois kuivakaapista ja aterinlaatikosta.

Vaikka hyvin vähähiirisiä vuosia on ollutkin, en muista, että koskaan aiemmin olisi selviydytty täysin papanoitta. Enkä takuulla muista elohopean kivunneen 29 celsiusastetta plussan puolelle varjossa. Ja vaikka hyvän kirjan ja viileän oluen kanssa laiturilla yliluonnollisen kuumassa auringonpaahteessa lojuminen olikin varsin herkullinen tovi (siivoamisen sijasta kun saikin viettää viikonlopun lähinnä lomaillen), sitäkin enemmän mieltä taisi lämmittää kahden alaikäisen nakupellen rantaleikkien seuraaminen. Kaupunkilaislapset olivat suorastaan humaltuneet siitä tiedosta, että kerrankin sai juosta ilman housuja, kirkua ja läträtä niin paljon kuin sielu sietää.

En olisi villeimmissä haaveissanikaan osannut toivoa, että keskellä toukokuuta mökkireissun suurin ongelma olisi suojautuminen auringolta. (Ja juu, kyllä niillä oli sentään t-paidat, hatut ja hillittömät määrät aurinkorasvaa.)

Mökki

Ei ihan kehno keli sattunut kevään (kesän?) ensimmäiselle mökkiviikonlopulle. Kyllä sitä kelpaa hiirenpapanoita lakaista kun on ulkona yli 20 astetta lämpöä ja lapset kirmaavat iloisina pitkin metsiä. Tai tällainen on ainakin suunnitelma.

Heipähei kaupunki, olehan siivosti.

Strömsö

-täytekakun marsipaani ei kestä kakun täytettä vaan sulaa silmissä
-juustokakun kiille ei ehdi jähmettyä ajoissa
-suklaamuffinssit lässähtivät
-suklaamuffinssien kuorrutteen ensimmäinen versio oli niin kovaa, että rikkoi vatkaimen; toinen versio jäi liian löysäksi ja valuu sotkien joka paikan
-porkkanamuffinsseista tuli pakastimessa tahmeita
-porkkanamuffinssien kuorrute maistuu kyseenalaiselta
-liljannuput eivät ehtineet yön aikana avautua, vaikka kukkakaupan täti lupasi; sen sijaan kukat kukoistanevat mökkiviikonloppumme aikana keskenään

Yritä tässä nyt sitten järjestää jotain synttärijuhlia, saamari.

Missä on keltainen lehdistö kun sitä tarvitaan?

Olen ihan vilpittömästi hieman yllättynyt ja vähän pettynytkin, etten ole törmännyt vieläkään missään otsikkoon "Homo ja muslimi eivät kelvanneet, työnantaja valitsi epäpätevän - katso kuvat!". Olen kai lukenut vääriä lehtiä.

Neljä

Pieni esikoiseni on jo aika iso, nimittäin tasan neljä vuotta. Äidin sydän pakahtuu ylpeyteen edelleen, onhan nelivuotias jo niin kovin taitava, itsenäinen ja silti vielä äidin oma pikkutyttö. Liikutuksen kyynel silmäkulmassani katselin esimerkiksi neidin ihastuttavaa valintaa juhlapäivänsä vaatetukseksi: vaaleanpunainen prinsessamekko, lyhyt musta nahkatakki ja selkään keijukaisen siivet. Sellaisessa univormussa ei voi mikään mennä pieleen pienen ison tytön elämässä.

Pää on mennä pyörälle siitäkin ajatuksesta, että jälkikasvuni vanhin on jo selvästi lähempänä koulun aloitusta kuin syntymäänsä. Ei sen kai pitäisi enää yllättää, osaahan pimu jo kirjoittaa nimensä niin oikein- kuin väärinpäinkin; lisäksi reipas lapsukaiseni polkee nykyään jo ihan itse omalla pyörällään kodin ja päiväkodin välisen 2,5 kilometrin matkan mennen tullen. Kerrossänkyynkään ei nykyään kiivetä pikkulasten tapaan tikapuita pitkin, vaan tyylikkäästi sängyn päädystä. Neiti osaa myös kaulita marsipaania pitkiä aikoja laittamatta yhtään palaa suuhun.

Ja mikä ihaninta, lapsi haaveilee pääsevänsä joku päivä ihan itse pesemään pikkusiskonsa vaipat pyykkikoneessa.

Painajainen

Näin viime yönä ahdistavaa unta, että minulla oli ikioma nettistalkkeri. Tämän seurauksena ryhdyin unessani välittömästi operoimaan verkossa pelkällä nimimerkillä, mutta korjausliike tuli auttamatta myöhässä – hullu oli jo ikkunan alla.

Joku teistä lähettää nyt selvästikin pahoja viboja.

En koe silti oppineeni mitään.

Äitienpäivästä

Olen nyt neljän vuoden kokemuksella huomannut, etten oikein osaa viettää äitienpäivää. Tai siis tottahan toki meilläkin vietetään äitienpäivää, mehän vietämme kaikkia mahdollisia kissanristiäisiä, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia. Mutta en ole löytänyt itsestäni sitä varsinaista motiivia, sen juhlan sielua. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että oma äiti on ollut haudassa jo toistakymmentä vuotta. Ei ole aikuisiältä kokemusta kenenkään muun kuin itsensä juhlistamisesta.

Perinteisen näkemyksen mukaan äitienpäivä lienee se yksi päivä vuodessa, kun äitien ei tarvitse puurtaa keittiössä miestä ja lapsia hyysätäkseen. Mikäli juhlapäivä on juuri näiden työjuhtien lepopäivä, ei minunlaisellani laiskurilla ja erinomaisella kotityödelegaattorilla ole tänään mitään asiaa heittäytyä pitkäkseen ja nostella maljoja.

Tietenkin voisi ylipäänsä juhlia äitiyttään ja riemuita lapsistaan, mutta miten ihmeessä se muka eroaisi tavallisesta päivästä? Ymmärrän juhlistamisen siinä tapauksessa, että lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa ja tulevat juhlistamaan vanhaa äitimuoriaan; silloin kaikki tilaisuudet kokoontua yhteen ovat tervetulleita. Kortit ja muut etämuistamiset ovat myös ihan ymmärrettäviä kauniita symboleja.

Mutta tässä elämäntilanteessa noita mukeloita tulee nähtyä joka päivä ja niiden ihanuus on mielessä koko ajan. On oikeasti aika mahdoton ajatus, että yhtenä päivänä vuodessa sitä miettisi ja rakastaisi lapsiaan vielä tavallista enemmän. Sellaisen esittäminen tuntuisi vain tekopyhältä teeskentelyltä.

Syntymäpäivät ovat helpompia; ne voi pyhittää yksinkertaisesti itsekkyydelle ja hemmottelulle. Jokainen on syntynyt joskus, jokainen viettäköön halutessaan oman egonsa pönkityspäivää. Se on kuitenkin tasapuolista, jokaisen vuorohan tulee tasan kerran vuodessa. Mutta mitä ihmettä äitiydestä voi irrottaa tavallisen arjen yläpuolelle sanomatta samalla, että tavallisessa arjessa on jotain vikaa? Mikä on se äitiyden suuri saavutus, joka pitää erikseen nostaa esiin?

Tämä kaikki saa minut kiusaantumaan.

Mitä te muut oikein äitienpäivänä juhlitte?

Sadeviitta

Kun ottaa huomioon, että poljin koko viime kesän ja tänäkin vuonna jo kuukauden töihin niin paahteessa kuin myrskyssäkin, on aika yllättävää, että ostin vasta tänään sadeviitan.

Kyseisessä vermeessä on se erityisen kätevä puoli, että työmatkan uuvuttaessa siitä voi käden käänteessä väsätä makuupussin ja vetäytyä pusikkoon lepäämään. Ja jos matkan varrella sattuu tapaamaan muita saman sadeviitan omistajia, voi heidän kanssaan pystyttää vaikkapa yhteisen teltan.

Huutava vääryys

Moni teistä saattaa tietää, että rakastan tositelevisiota; osan korviin on voinut kiiriä sekin trivia, että työelämäsuuntautuneena eräs suosikkirealityistäni on The Apprentice, suomeksi Diili.

Katsoin eilen kahdeksannen Trump-Diilin päätösjakson, joka oli samalla toisen julkkis-Diili-kauden päätösjakso. Ei nyt mennä yksityiskohtiin, mutta sanonpahan vain, että maailmassa ei ole enää oikeudenmukaisuutta.

Minulla ei ole ollut illuusioita siitä, että tämänkaltaisissa ohjelmissa millään tavalla esitettäisiin todellisuutta, edes todellisuutta kyseisen sarjan kuvauksissa sattuneista tapahtumista. Mutta minulla on ollut kohtalainen usko sarjan käsikirjoittajien haluun tuoda eteemme yksinkertainen ja helposti seurattavissa ja perusteltavissa oleva draaman kaari. Tosi-tv-sarjat seuraavat omia sääntöjään ja lainmukaisuuksiaan, jotka toki vaihtelevat eri sarjojen välillä.

Kun haluan palkita kisaajat katteettomista syytöksistä, lapsellisista raivokohtauksista, ilmiselvien totuuksien kieltämisestä ja kaksinaismoralismista, katson vaikkapa parinhakusarjoja, isoveljiä, stailausohjelmia, selviytymmisseikkailuja ja laulukilpailuja. Tuollaiset asiat ovat hyvinkin tervetulleita niihin tosi-tv-sarjoihin, joihin ne lähtökohtaisesti kuuluvat.

Diilissäkin näitä puuhia ja piirteitä on viihdyttävä katsella, mutta ensimmäistä kertaa voitto jaettiin näiden pohjalta. Hyvästi ammattitaito, organisointitaidot, tuloksentekokyky, aikuismainen käytös, rationaalisuus ja todelliset teot. Kisan säännöt muuttuivatkin kesken kauden.

Jumalauta.

Ja voitteko kuvitella, kotifasisti yritti vielä illalla puolustella tehtyjä ratkaisuja vetoamalla ihmisten "erilaisiin mielipiteisiin". Tottahan toki erilaisia mielipiteitä on, joidenkin mielestä esimerkiksi neljä plus seitsemän on kolmetoista (kymmenen ylitykset OVAT vaikeita). Minä kuitenkin varaan itselleni oikeuden kutsua sellaista ihmistä ihastuttavan Jesse Jamesin sanoin tyhmäksi.

Tarvinnut kotifasistillekaan sitten loppuillasta enää puhua.

Ei ole ei

Ei ole kuulkaas ollenkaan kiire, ei ole pää ajatuksia täynnä eikä ole langanpätkiä solmittavana ennen uuteen työpaikkaan vaihtamista. Paniikki ei laisinkaan iske, kun yrittää ajatella, mitä kaikkea pitäisi ehtiä vielä tehdä, tai kun ajattelee, mitä sitä tulevaisuudessa päätyykään tekemään.

Ei laisinkaan väsytä, vaikka valoisina öinä lapset kukkuvat (uusi jännittävä kerrossänky lisäsi kierroksia entisestään) ja itsekin jotenkin vain kieriskelee sängyssä kyettömänä löytämään unen päätä. Ihan normielämäähän tämä. Ei ole, ei.

Jostain kai sekin kertoo, jos ei ole pahemmin aikaa tai henkistä kapasiteettia roikkua verkossa.

Mutta en minä valita, en suinkaan. Johonkin uuteen aamuun tästäkin herätään, ja minä olen uutuuksien perässä laukkaava aamuihminen.

Puhelinongelmia

En ole koskaan pahemmin kiinnostunut kännyköistä enkä vertaillut erilaisia kilkkeitä. Jo usean vuoden ajan käytössäni on ollut firman puhelin, jonka joku muu on valinnut puolestani ja vain lykännyt käteen. Järjestely on sopinut vallan mainiosti. Aiemmat itse ostamani puhelimet taas ovat olleet mahdollisimman halpoja ja vähäkilkkeisiä: kunhan niillä on voinut soittaa ja lähettää tekstiviestejä.

Nyt minulla onkin ongelma: uudessakin työssä on firman luuri, mutta nyt se pitää valita itse. Kaikista maailman kännyköistä. Juuri se minun tarpeisiini parhaiten sopiva.

Onko minulla tarpeita? Millä tavalla nykyaikaiset puhelimet niihin vastaavat? Herranen aika sentään.

Nyt pitää sitten surffailla ahkerasti kännykkäsivustoilla, ehkä jopa käydä hipelöimässä puhelimia jossain fyysisessä kaupassakin. Alustavien tutkimusten perusteella olenkin ajatellut painottaa seuraavia ominaisuuksia:

- kosketusnäyttö
- helppo käyttöliittymä
- nopea ja helppokäyttöinen nettiselain
- kohtalainen mp3-soitin

Joo joo, tiedetään. iPhone. Mutta kun minä en oikeasti pidä Applesta, vaan pelkään yhtiön valloittavan maailman ja orjuuttavan jokaisen eloonjääneen vähän samaan tapaan kuin arvelen Googlen, Facebookin ja S-ryhmänkin tekevän (Kuitenkin käytän kaikkien kolmen viimeksi mainitun tuotteita jokseenkin päivittäin, toim. huom.). Apple on kuitenkin vieläkin hurahtaneempi kultti, eli omppujengillä on hyvä etumatka Siriukseen.

Tästä voi tulla vielä iso projekti.

Syvässä päässä

Allekirjoitin eilen uuden työsopimuksen ja irtisanouduin tänään nykyisestä työstäni. Hyvästi jättimäinen mediakonserni työsuhdeturvineen ja -etuineen, terve start-up-yritys joustavine toimenkuvineen ja epävarmoine tulevaisuuksineen. Uusi työ alkaa toukokuun lopussa.

Ei siis tarvitse kysyäkään: kyllä pelottaa. Mutta sitähän tässä vähän haettiinkin, vaihtelua ja jännitystä. Yli kuusi vuotta on tullut työskenneltyä samassa firmassa, jossa työyhteisö on pysynyt melko samana vaikka tehtävät ovat vuosien varrella vakavoituneetkin. Työt aloitin lapsettomana opiskelijana, joten voisin kai sanoa kasvaneeni aikuiseksi niiden kuuden vuoden aikana. Siltä nyt ainakin tuntuu.

Shokki ehti iskeä eilen viimeistään siinä vaiheessa, kun fillaroin työsopimusta allekirjoittamaan. Ei lähtenyt sillä kertaa höpötystä tytöstä, kummastelivat tulevat työtoveritkin. Ei hätää, se oli vain sitä järkytystä se. Turtuneen umpimielisyyden jälkeen illalla kuvaan astuikin sitten levoton paniikki ja tärinä.

Jotenkin tuntuu siltä, että muut ihmiset vaihtavat työpaikkaa viileän rauhallisesti ja asiallisesti. Sehän on vain työtä, business as usual, mitä siitä turhia hötkyilemään. Minulle tämä taas on ihan megalomaaninen tapahtuma.

Osaankohan minä mitään? Entä jos olenkin vain hyvä kehumaan itseäni mutta surkea tekemään töitä? Mitä jos saan potkut jo koeajalla?

Ei tarvitse kysyäkään: olen aivan innoissani.

Mars!

Yllätin itsenikin, kun päädyin ilmoittamaan koko perheeni tänne. Yötön yö, sotilasmusiikkia, viikko kesälomaan, mikä voisi olla sen mukavampaa?

Nyt pitää ihan tosissaan alkaa hommata niitä maastovermeitä. Onneksi esikoisella on sentään se kenttälippis ja kotifasistilla maiharit. Jos vaikka naamioisi kuopuksen rattaat maastoverkolla?

Maa, johon kukaan ei kai ole tervetullut

Vihaan byrokratiaa, kuten valtaosa ihmisistä. Byrokratiaa on jokseenkin aina liikaa, eikä se ole mikään suomalainen erityispiirre. Tämän myöntää myös byrokratiaan törmännyt itävaltalaismaahanmuuttaja päivän Hesarissa mielipidepalstalla (maksullinen digilehti). Kirjoittajaa kuitenkin harmittaa suomalainen byrokratia niin maan vietävästi.

Otin tekstin henkilökohtaisesti, sillä olen itsekin ollut juuri se suomalainen tyttöystävä, joka auttaa saksankielistä EU-kansalaista asettumaan Suomeen. Siitä on nyt kymmenisen vuotta.

Tulin unelmieni maahan ja petyin

Olen nyt asunut vuoden Suomessa. Opiskelin sitä ennen suomalais-ugrilaisia kieliä ja ruotsia kotimaassani Itävallassa. Tulin tänne suomalaisen tyttöystäväni takia ja koska halusin asua ja tehdä työtä maassa, jossa puhuttuja kieliä olin opiskellut vuosia yliopistossa.

Suomessa asuminen ja työskenteleminen oli suuri unelmani. Tiesin kyllä, että byrokratiaa ei ole vain kotimaassani, ja että maahanmuuttajalla on edessään paljon ongelmia viranomaisten kanssa. Mutta en olisi koskaan uskonut, että Suomessa on näin vaikeaa olla ulkomaalaisena. Ajattelin aina, että kielitaitoisena ja korkeasti koulutettuna löytäisin varmasti töitä.

En saanut verokorttia, koska minulla ei ollut vakituisia töitä. En saanut töitä, koska minulla ei ollut verokorttia. Minulla ei myöskään ollut sosiaaliturvatunnusta, koska ei ollut vakituisia töitä. Minulle suositeltiin, että ottaisin lähdeverokortin ja maksaisin melkein 40 prosenttia veroa – siis enemmän kuin kukaan suomalainen.

En voinut kuitenkaan juuri käyttää tätä verokorttiani, koska kukaan ei antanut minulle töitä. Etsin kuukausia aktiivisesti, mutta usein en saanut minkäänlaista vastausta.

Kukaan ei usko minun osaavan tarpeeksi suomea. Olen kuitenkin kirjoittanut suomen sanaston, joka ilmestyy kesällä maineikkaassa saksalaisessa oppikirjakustantamossa. Puhun suomen lisäksi myös sujuvaa ruotsia.

Muutama työnantaja kysyi minulta työhaastattelussa työlupaani, jota en edes tarvitse, koska olen EU-kansalainen. EU:ssa pitäisi olla vapaa liikkuvuus.

Monet työnantajat lupaavat suullisesti työpaikan ja sitten peruvatkin sen, vaikka suullinen sopimus on lain mukaan yhtä pätevä.

Olen tehnyt tämän vuoden aikana vain muutamia lyhyitä opettajan sijaisuuksia. Pidempiä en edes voisi saada, koska minulla ei ole suomalaista opettajan pätevyyttä. Mitään pidempiaikaista työpaikkaa en ole saanut.

Kelakorttia en voi saada, koska ei ole vakituista työpaikkaa. Itävaltalainen passini ei kelpaa mihinkään, sillä siinä ei lue sosiaaliturvatunnustani. Siksi tyttöystäväni pitää usein maksaa, jos ruokaostokset maksavat yli 50 euroa ja maksaisin pankkikortilla.

Kukaan ei halua uskoa, että itävaltalainen passini on tasa-arvoinen EU-dokumentti. Ajokorttiani pidetään väärennöksenä, koska se on vain paperinen.

Tutkimuksia väitöskirjaani (jota teen kotimaani yliopistoon) varten en olisi voinut tehdä ilman tyttöystävääni. En saa kirjastokorttia, enkä voi lainata lähdekirjallisuutta.

Ulkomaalaisena olen Suomessa aina toisen luokan ihminen. On ihan sama, miten hyvin puhun kieltä ja miten hyvin olen sopeutunut Suomeen. Ajattelin, kun tulin, että hakisin joskus Suomen kansalaisuutta, mutta iloni on täysin pilattu. Olen päättänyt muuttaa takaisin Itävaltaan. Tyttöystäväni haluaa tulla mukaan.

Olemme kurkkua myöten täynnä maata, jossa asuu vähemmän ulkomaalaisia kuin yhdessä Wienin esikaupungissa, ja joka ei halua maahanmuuttajia riippumatta heidän iästään, koulutuksestaan, kielitaidostaan tai kotimaastaan.

En kadu sitä, että opiskelin suomea. Voin puhua sitä tyttöystäväni kanssa. Mutta suomen kielen taidosta minulle on varmasti enemmän hyötyä kotimaassani, jossa voin opettaa sitä vieraana kielenä ja kirjoittaa suomen kielen oppimateriaalia. Mutta en halua asua maassa, johon en ole tervetullut.

Harald Molan
kääntäjä ja tietokirjailija
Espoo

Josko muutama kommentti.

1. Kirjoittaja on asunut Suomessa peräti vuoden, mutta vakituista työpaikkaa ei vieläkään ole. Arvatkaapas mitä: minun jännittävällä ulkomaalaismiehelläni ei kymmenen vuoden oleskelunkaan jälkeen ole vakituista työpaikkaa. Itse asiassa tunnen jopa useita syntyperäisiä suomalaisia, joilla ei ole vakituista työpaikkaa. Erityisen tyypillinen ongelma tämä on akateemisissa piireissä.

Kääntäjilläkään ei käsittääkseni ole työmarkkinoilla kissanpäiviä, eikä kääntäminen suomen ja saksan välillä ole kovinkaan harvinainen taito pääkaupunkiseudulla. Erityisesti suomen kielen taito ei Suomessa ole mikään suhteellinen etu työmarkkinoilla, vaikka toki tarpeellinen onkin.

Ja ettei saanut edes opettajan työtä, kun ei ollut pätevä. Vähäx törkeetä! Mä ainakin haluisin, mix mun pitäis olla pätevä ku mä kuitenki osaan, kato ny ku mä osaan! Joskin pätevätkin opettajatkin saavat tehdä pääkaupunkiseudulla vuosikausia sijaisuuksia ennen kuin omaa virkaa pukkaa, jos silloinkaan. Ja heistäkin aika moni on aloittanut juuri niillä lyhyemmillä sijaisuuksilla.

2. Verokorttia ei saa, kun ei ole töitä, ja töitä ei saa, kun ei ole verokorttia. En väitä ymmärtäväni, mistä tässä on kyse; en ole ikinä itse tai mieheni välityksellä törmännyt moiseen. Semminkin, kun seuraavassa kappaleessa kirjoittaja kertoo, että lähdeverokortin tavallista kovemmalla veroprosentilla kyllä saisi. Kirjoittaja ei ilmeisesti tiedä, että verokorttiin merkitty veroprosentti ei vaikuta lopulliseen verosummaan: liikaa perityt verot palautetaan ja liian vähän perityt karhutaan jälkikäteen. Ulkomaalainen ei siis maksa suomalaista enemmän veroja.

Mutta ainakaan omalta siipaltani ei koskaan rekrytointivaiheessa kysytty verokorttia. Ehkä maailma on muuttunut näiltä osin. Jos nyt vaikka tyytyisi siihen lähdeverokorttiin, hommaisi sen työpaikan (jos se tosiaan oli siitä verokortista kiinni) ja vaihtaisi sitten tavalliseen verokorttiin (jos se tosiaan oli siitä työpaikasta kiinni).

3. Paperinen ajokortti ei kelpaa henkilötodistukseksi. No voihan harmi. EI SITTEN TULLUT MIELEEN ETTÄ JOS VAIKKA SEN MUUTAMAN KYMPIN SIJOITTAISI SIIHEN MUOVILÄPYSKÄÄN EIKÄ VAIN HAKKAISI PÄÄTÄÄN SEINÄÄN?! Että jos maata vaihtaa, niin voisi joitain pieniä myönnytyksiä tehdä ihan arjen sujuvuuden nimissä. Ei minunkaan jännittävä ulkomaalaismieheni edes yrittänyt kymmenen vuotta sitten Suomeen paperisella ajokortilla, vaan vaihtoi sen hyvissä ajoin paremmin tunnistettuun ja hyväksyttyyn EU-korttiin. Mitäköhän ne Itävallassa sanoisivat suomalaisesta paperiajokortista näin 2010-luvulla? Ja kuriositeettina: muovinenkaan ajokortti, ei edes kotosuomalaisen, ei ole virallinen henkilötodistus vaikka moni sen hyväksyykin.

4. Kaupassa ei saa maksaa yli 50 euron ostoksia, sillä kassaneidit eivät hyväksy ulkomaisia henkilötodistuksia vailla suomalaista sotun loppuosaa. Niin varmaan, kukaan ulkomaalainen turistihan ei ole koskaan ostanut Suomesta kortilla mitään yli 50 euron hintaista. Meidänkin mamuperheellämme on toki kokemusta hämmentyneistä kassaneideistä, jotka suomalaisella pankkikortilla maksettaessa kysäisevät suomalaisen sotun perään. Tähän mennessä jokaiselle on kuitenkin riittänyt ystävällinen toteamus, että valitettavasti ulkomaisissa henkkareissa ei sellaisia ole. Inttämään ei ole tarvinnut ryhtyä.

5. Työnantaja kysyi työlupaa, vaikka EU-kansalainen ei sellaista tarvitse. Se oli ilmiselvä henkilökohtainen loukkaus, eikä esimerkiksi osoitus työnantajan pykälien tietämättömyydestä. Siksipä työnantajalle ei suinkaan tule kertoa asioiden oikeaa tilaa ja jatkaa haastattelua vaan ampaista ovet paukkuen ulos huoneesta huutaen rasistisaatanaa.


Hei ihan oikeasti. Maasta toiseen muuttaminen on stressaava projekti, joka myös EU:n sisällä vaatii kaikenlaista paperinpyörittämistä. Välillä se paperinpyörittäminen sekä jonottaminen maahanmuuttoviraston tiskillä käy korpeamaan, mutta elämä on kummasti helpompaa, kun ne hommat on saanut tehtyä. Luulisi korkeasti koulutetun ihmisen tajuavan, ettei ulkomaille muuttaminen nyt vain ole mikään netti-ilmoituksella hoituva kotikunnan vaihto. Toivonkin totisesti mielipidekirjoituksen saavan seurantauutisen siinä vaiheessa, kun kirjoittajan suomalainen tyttöystävä on muuttanut niskojaan nakellen Itävaltaan.

Onnea on...

...ikioma polkupyörä.

Saatan tietenkin joutua vielä kakistelemaan nauruani siinä vaiheessa kun puolet alaisistani istuvat lukitussa junassa jossain Linnunlaulun kohdalla ja joudun tekemään heidänkin työnsä.

Suuri Harrastusäänestys päättynyt, katso kuva!

Jokunen pyytäjä löytyi, muttei kuitenkaan tarpeeksi monta. Demokratian kannattajana en voi tälläkään kertaa toimia vastoin kansan tahtoa: paheellinen harrastukseni jatkukoon, joskin exit-strategian puitteissa.

Avoimien vastausten joukostakin löytyi tukea harrastuksen jatkamiselle – todettiinpa jopa, etten ole vielä edes kunnolla aloittanut. "Puskista ampunut anomuumi" sai jonkin verran kritiikkiä, kun taas osa ei halunnut ottaa kantaa yksityisasiaan. Kiinnostava vinkki tulevaisuuden varalle oli myös se, että miekoista eivät luodit lopu kesken.

Hämmentävänä voidaan pitää sitäkin tulosta, etten ole ilmeisesti kenenkään mielestä julkisuushakuinen YJT-uhka. Tässä on selvä itsetutkiskelun paikka. Järeiden miesten yllättävän suuri osuus äänestäjistä puolestaan lämmittää tädin sydäntä.

Parasta juuri nyt

Kyllä niitä naisartistejakin alkaa näköjään hiljalleen mp3-soittimessa pyöriä.

Pitäisikö hoksata lopettaa?

Joku anonyymi tuossa äskettäin toi tietoisuuteeni asian, joka ei ole koskaan juolahtanut sinänsä vilkkaaseen ja juolahtelulle alttiiseen mieleeni: joku saattaisi haluta pyytää minua lopettamaan ampumaharrastukseni. Niinpä minun tulisi ennakoida ja lopettaa jo ennen moisen pyynnön esittämistä.

Nyt on myönnettävä, että olen ällikällä lyöty. Koska anonyymi ei mitenkään avannut ajatustaan, en voi päätellä, kuka minua hänen mielestään voisi pyytää lopettamaan ja miksi. Ilmeisin vaihtoehto on tietenkin kotifasisti, joka ei enää jaksa katsella rahanmenoa. Toisaalta muista harrastuksistani maalaaminen vie melko samanlaisia summia, ja leipomisharrastukseni taitaa tällä hetkellä olla kankkulan kaivoistani syvin. Kotifasisti ei ole myöskään ilmaissut tällaista toivetta käydessämme keskustelua harrastusteni rahapoliittisesta puolesta.

Mielikuvitusta venyttämällä saan kuitenkin keksittyä muitakin kandidaatteja, jotka voisivat moisia pyyntöjä esittää.

1. Pasifistit. Maailma pelastetaan yksi syntinen kerrallaan; yksikin aggressiivisen harrastuksen lopettanut on piste Hyville ja tappio Pahoille. Guns are bad, Mmmkay?

2. Vakavat aseharrastajat. Kaltaiseni myöhäisherännäiset tytönhupakot lokaavat suotta vakavan urheilun maineen; sunnuntaiharrastelijat karnevalisoivat olympiamenestykseen tähtäävien verenmakuisen urakan.

3. Salaiset oravat. Aseet ovat vaarallisia, ja siksi niin kiihottavia. Jos joku hölmö mennä kailottaa blogissaan ampumaharrastuksesta kovin proosallisesti, ihmiset alkavat pian ajatella, etteivät pyssyt olekaan niin vaarallisia ja kiihottavia. Se taas heikentää salaisten oravien elämänlaatua.

4. See no evil -poliitikot. Ampumaharrastus on ihan okei, kunhan se hoidetaan suljettujen ovien takana. Jos harrastuksesta puhutaan kovin kovaäänisesti, kaiken maailman hullut ja alaikäiset kuulevat sellaisen olemassaolosta ja ryhtyvät räiskimään sivullisia.

Asian ratkaisemiseksi pitää tietenkin järjestää neuvoa-antava kansanäänestys. Kerropa siis, rakas lukija, pitäisikö minun hoksata lopettaa ampumaharrastukseni?

(Kysely ei taaskaan teknisistä syistä luultavasti näy ainakaan kaikissa syötteenlukijoissa, joten klik klik vain tänne varsinaiselle sivulle.)

Lisää ankeutta keskellä viikkoa

Ankeudelle ei riitä yksi merkintä, sillä elämä jatkuu yhtenä kurjuutena vain. Vai mitä sanotte tästä kaikesta:

- Joku idari oli ruokalassa sotkenut tomaattiottimen yltä päältä salaattikastikkeeseen eikä vaivautunut siivoamaan jälkiään. Olipas kiva pyyhkiä kättään puhtaaksi rasvaisesta majoneesista (vielä siitä pahemman makuisesta) niillä piskuisilla serveteillä jonon kasvaessa takana.

- Arvatkaapa loiskuiko maito tarjottimelle tämän operaation ansiosta?

- Vaikka kirpeän punaherukkakiisselin ja makean kinuskivaahdon yhdistelmä olikin oivallinen jälkiruoka, oli vaahtokikkareita annosteltu vetoisan kiisselivadin päälle turhan kitsaasti. Minä toki ehdin napata oman osuuteni vaahdosta, mutta jälkeeni tulleille ei jäänytkään kuin rippeitä. Ja se on yksinkertaisesti Väärin.

Haluan käyttää vielä hieman lisää bittiavaruutta haukkuakseni sitä edellisessä merkinnässä mainittua pistoolia, kiukkukiintiö ei nimittäin tullut vielä täyteen sormien vihloessa yhä:

Tähtäin oli säädetty vinoon. Peukalo ei ylettänyt vapauttamaan lipasta. Etusormi ei ylettänyt painamaan liipaisinta. Voimat eivät riittäneet virittämään. Liikkuvat osat oli päällystetty partaterillä. Rekyyli ja pauke olivat kohtuuttoman suuria suhteessa kaliiberin vähäpätöisyyteen.

Voi kun olisi oma, juuri sellainen pienille naisensormille sopiva.

Ankeutta keskellä viikkoa

Lisätkää tuohon mielikuvaan vielä äskeinen LUMISADE (!!1!#*"!) sekä jokapäiväinen työmatkapyöräily, niin päädytte ilmiselvään lopputulokseen: viikko paha, viikonloppu hyvä.

Eilenkin kastuin pyörän selässä ja poljin aivan liian monta kymmentä kilometriä näin pyöräilykauden alkajaisiksi. Lisäksi sormet ovat täynnä vertavuotavia haavoja siitä typerän jäykästä ja kaikin puolin ihan vääränlaisesta pistoolista, jolla yritin illalla runnoa reikää pahviin.

Aion murjottaa lauantaihin asti.

Halutaan: Kädestä kiinni pitäjä

Palvelukseen halutaan johonkin pääkaupunkiseudun reserviläisjärjestöön kuuluva ampumaharrastaja, joka voi tarvittaessa pitää kiinni kädestä ja ohjata yli pahimpien karikoiden. Työntekijän tehtäviä ovat mm. opastetut kierrokset paikallisten järjestöjen käyttämillä ampumaradoilla (erityisesti ulkoradoilla, onhan kohta jo kesä), autokuljetukset radoille (vaihtoehtoisesti taluttaminen perille julkisen liikenteen pysäkeiltä tai polkupyöräretket) kivääriammunnan perusteiden opetus, simultaanitulkkaus (reservi-suomi-reservi), pään taputtaminen ja valkoiset valheet ("ihan hyvinhän se meni!").

Tehtävästä ei makseta palkkiota, mutta valittu pääsee näkemään aitiopaikalta ujostelevan konttorihiirulaisen kehittymisen ulkoilusta ja maanpuolustuksesta innostuneeksi kivääritaituriksi sekä satunnaisia itkupotkuraivareita, murjotusta ja levinneitä meikkejä. Erityisen tuloksekkaan kauden päätteeksi työnantaja saattaa tosin tarjota tuopillisen kotimaista kolmosolutta (ainakin itselleen).

Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen etunimi.sukunimi@gmail.com.

Ja ei, idea ei tullut täältä. Minä olen katsokaas tosissani.

Irrationaalisista peloista

Esikoinen ei ole jostain syystä osannut pelätä mitään täysin absurdia, ellei humisevan imurin pelkoa sellaiseksi lasketa. Eikä sitä tietenkään lasketa, koska on vain järkevää pelätä jotain äänekästä, joka nappaa tiukasti kiinni verhoista ja mahdollisesti syö myös pienten lasten sormia lähelle tullessaan.

Kuopus onkin sitten kunnostautunut jo paremmin irrationaalisten pelkojen saralla, sillä tytöllä on kaksi ylivoimaista kauhun kohdetta: ankat ja sammakot (tai kuopuksen kielellä kammakot). Ankat ovat pelottavia, koska ne ilmeisesti syövät pieniä tyttöjä. Kammakot taas ovat pelottavia, koska.

Mutta ei minun pitäisi nauraa, sillä olen tajunnut pelkääväni itsekin asioita. Enkä nyt tarkoita niitä mörköjä siellä mökillä (kukapa nyt ei pelkäisi mörköjä pimeiden ikkunoiden takana), vaan robotteja.

Monenlaisia asioita tuli lapsena elokuvissa pelättyä, mutta kyllä Robocop oli ihan ykkönen ahdistavuudessaan. Hiljattain tuli katsottua Sarah Connor Chroniclesia, ja muistin taas, miten uhkaavan kammottavia robotit voivatkaan olla. Enhän minä näin aikuisiällä enää kiljaise jos joku roboteista puhuu, mutta en minä niistä voi väittää pitävänikään.

Luulen, etten suostuisi hankkimaan edes siivousrobottia. En minä sitäkään karkuun juoksisi, mutta kyllä mieltä kalvaisi ajatus itsekseen rullaavasta esineestä, joka saattaa yllättäen tulla vastaan nurkan takaa. Kotona joutuisi olemaan jatkuvasti varuillaan, kun eihän sitä koskaan tiedä.

Omasta kuvasta

Peili ei ole mikään ihmeellinen taikakalu vaan melko käytännöllinen arkiesine. Kuopus toki ilahtuu edelleen joka kerta peilin nähdessään ja kokee pakottavaa tarvetta vilkuttaa itselleen sekä luetella kaikki peilistä näkyvät ihmiset. Esikoisen suhde taas on jo funktionaalinen, eli peilin ääreen täytyy kirmata aina kun johonkin päin kehoa on saattanut syntyä ylpeyttä herättävä mustelma tai jos hiuksissa on uusi pinni.

Omatkin peilikokemukseni ovat äärimmäisen rutinoituneita: peilin edessä tapahtuu aamumeikki sekä satunnainen does my bum look big in this. Jos peilin ääreen ei ole erityistä asiaa, kuljen ohi vilkaisematta sitä.

Mutta webbikamera! Lapset voisivat viettää koko illan heiluen ja irvistellen kameran ääressä, ja itsekin pitää aina ohi kävellessä vähintään kurkistaa kameraan. Höhöö, toi liikkuu päinvastaiseen suuntaan kuin minä. Hihi, kato nyt se nostaa väärää kättä.

Kai joku tuotakin tekee niin usein, ettei se ole enää jännää. Surullinen ajatus.

Mikset sä koskaan

Lapsukaisemme ovat keskimääräistä ikäistään pidempiä ja painavampia mötkäleitä, joilla on varsin hyvä ruokahalu. Karkkeja, limuja ja mehuja meillä ei juuri harrasteta, mutta äidin leivontaharrastuksen myötä rääpäleet saavat kuitenkin silloin tällöin jälkiruuaksi jotain makeaakin.

Näin pääsiäisen kunniaksi onkin tänään tullut syötyä runsas aamupala, mässytettyä lounasta ja leivottua vielä useampaakin kakkua. Muksut ovat ahtaneet sisäänsä ainakin puuroa, paahtoleipää, juustoa, makkaraa, hilloa, perunamuusia ja kananmunaa sekä nuolleet kaikki mahdolliset leivonnassa syntyneet kulhot. Parhaillaan liedellä porisee possupata, jota kohta päästään syömään.

Leivoinpa äsken sitten aamulla tekemäni kookospiirakan lisäksi myös juustokakun, johon lorotettiin ihan hyvä määrä konjamiinia mausteeksi. Niinpä kakku onkin lapsilta kielletty, eivätkä pirpanat poikkeuksellisesti päässeet lusikoimaan kulhoa tyhjäksi. Arvaatte ehkä, millä tavalla hyvinsyöneet lapseni moiseen kieltoon reagoivat:

"Äiti, mikset sä koskaan anna meille mitään ruokaa?!"

Miniloman kunniaksi

Täysin ilman mitään syytä ajattelin esitellä teillekin yhden niistä äärimmäisen harvoista naislaulajista, joista pidän kovasti. Onhan nyt sentään edessä pieni pääsiäisloma, minkä kunniaksi pitää tehdä kaikkea kivaa.

Miten marketit syrjäyttävät erikoiskaupat

On ilmeistä, miten suuret marketit syrjäyttävät erikoiskaupat, vaikka erikoiskaupoilla olisi tarjolla parempia tuotteita. Tässä yksi käytännöllinen esimerkki.

On kaunis kevät ja asvaltti pääosin sulaa, joten työssä käyvä nainen uskaltaa laittaa korkosaappaat jalkaan myös koti- ja kauppamatkalle. Nainen kiertelee töiden jälkeen ostoskeskuksessa useassa liikkeessä ja saa pyörälaukkua etsiessään mukavan rentoa ja spontaania palvelua urheiluliikkeestä. Nainen painaa tuotteen mieleensä palatakseen myöhemmin ostamaan sen, ellei muista kaupoista löydy vielä parempia vaihtoehtoja.

Nainen kiertelee kaikessa rauhassa muitakin erikoisliikkeitä, kahlaapa vielä läpi yhden monopolin ja kaksi megamarkettia kahden todella tuhman lapsen ja yhden hyvin äkäisen miehen kanssa. Toisen megamarketreissun kääntyessä loppua kohden nainen on ehtinyt katua kenkävalintaansa jo lukemattomia kertoja. Nainen näkee megamarketissa pyörälaukun.

Laukku on huokeampi kuin urheiluliikkeen kassi, mikä luonnollisesti heijastuu myös ominaisuuksien määrään. Megamarketista saa palvelua (anteeksi, mitä tämä maksaa, kun tässä ei ole hintalappua?) vasta tuokion jonotuksen (au au au!) jälkeen. Nainen muistelee miellyttävää spontaania palvelua erikoisliikkeessä, muttei usko runneltujen jalkojensa enää kantavan ostoskeskuksen toiseen päähän eikä tukkanuottasille äityneiden lasten ja miehen pärjäävän keskenään.

Nainen ostaa marketlaukun.

Ei tipu

Varmuuden vuoksi ilmoitan, että tässä blogissa ei aprillijuttuja tulla näkemään, ellei motkotusta typerästä aprilliperinteestä lasketa sellaiseksi. On olemassa muutamia asioita, joihin reagoin irrationaalisella inholla, ja aprillipäivä on yksi niistä.

Onnekseni ikä on tuonut mukanaan kyynisyyttä ja suoranaista vainoharhaisuutta, joten ainakaan en enää lankea piloihin. Se ei kuitenkaan estä inhoamasta niitä.

(Enkä aio kertoa kenellekään, että itse asiassa päädyin tänä vuonna kuivasti naurahtamaan yhdelle aprillipilalle, kunnes tajusin virheeni.)

Hei sekasikiö!

Hei sinä naapurustoni sekasikiö, joka näyt rakastavan pyörän kumien puhkomista! Vaikka olet epäilemättä itsekin kumin puhkeamisen tulos, opettele irti tavastasi. Jos joskus yllätän sinut yhdenkään pyörän, vaikka vain omasi, kimpusta, paikkaan sisäkumin sinun nahallasi.

Pusipusi.

Ärsyttäminen ja mitä siitä tulee muistaa

On totta, että on inhimillisesti katsoen mahdotonta tehdä mitään, mikä ei ärsyttäisi ainakin jotakuta. Mitä suurempi yleisö teolla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se tietenkin ärsyttää. Tästä syystä ärsyttämisen neuroottinen välttely on täysin turhaa.

Joskus sen sijaan ihminen saattaa ottaa suoranaiseksi tavoitteekseen ärsyttämisen. Tuolloin tarkoituksena on ehkä ärsyttää mahdollisimman laajaa ihmisjoukkoa, tai sitten kohdentaa ärsytys johonkin tiettyyn ihmisryhmään tai peräti tiettyyn ihmiseen. Tuolloin kannattaa muistaa kaksi perusasiaa.

1. Tahallaan ärsyttäminen ei saa vaikuttaa turhan ilmiselvästi tahallaan ärsyttämiseltä. Vaikka tieto siitä, että joku haluaa tieten tahtoen ärsyttää, saattaa olla hyvinkin ärsyttävä, kääntyy alleviivaava ja itsetarkoituksellinen ärsyttäminen helposti vain säälittäväksi sohimiseksi. Jos ärsyttäjä leimautuu keskenkasvuiseksi ja huomionhakuiseksi runkkariksi, saattaa ärsytysefekti jäädä kokonaan toteutumatta.

Jos pyritään lievään ja harmittomaan ärsytykseen, kannattaa ärsyttäjän ilmaista hienovaraista huvittuneisuutta havaitessaan ärsyyntymistä. Jos sen sijaan halutaan ajaa ärsytyksen kohde raivon partaalle, kannattaa ärsyyntyjän reaktioihin suhtautua täydellisen välinpitämättömästi. Myös tietämättömän ja viattoman esittäminen voi olla hyvä strategia, mutta silloin kannattaa varoa antamasta itsestään tyhmää kuvaa. Tyhmä ihminen nimittäin ärsyttää vain neuroottisia ihmisiä eikä heitäkään kovin intohimoisesti.

2. Ärsyttäjän on tunnettava rajansa ja tiedettävä, milloin on paras lopettaa. Luonnollisesti raja tulee ärsyttäjällä vastaan aina myöhemmin kuin ärsyyntyjällä, mikä on koko ärsyttämisen ideakin. Ärsyyntyjän rajan yli on mentävä, koska muuten koko operaatio on ollut vain hyödytöntä teeskentelyä. Ärsyyntyjän huumorintajusta ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista riippuu, kuinka iso näiden eri rajojen väli on. Mikäli ärsyttäjä ei tunne ärsyyntyjää kovin hyvin, kannattaa oman turvallisuuden ja mukavuuden vuoksi olettaa rajojen erotus melko suureksi ja lopettaa melko aikaisin.

Oikeaoppisen ja ei-itsetuhoisen ärsytyksen tavoitteena ei voi koskaan olla lopullinen välirikko (henkilökohtaisten ihmissuhteiden ollessa kyseessä) tai oikeuden tuomio (sen sijaan löyhin perustein laaditut syytteet voivat olla ihan kelpo tavoite huimapäisemmille). Päämäärä kannattaakin miettiä jo valmiiksi ennen ärsytysoperaatioon ryhtymistä ja lopettaa toimenpiteet heti tavoitteen täytyttyä. Ahneus on tässäkin asiassa vaarallista.

Kieltolistoista ja leimaamisesta

Löysin aamun lehdestäni varsin oivallisen tehtävän askartelunhaluisille ja lapsenmielisille. Kehotan lukijoita käyttämään mielikuvitustaan ja kokeilemaan, millaisia uudenlaisia versioita tästä kolumnista saisi vaikkapa korvaamalla muutamia avainsanoja toisilla avainsanoilla. Itsehän en ole mikään koiraihminen, mutta osaan silti eläytyä toimittajan tuskaan.

Kotonani asuu "tappaja"

Taistelukoira puri pienempää koiraa. Tällainen otsikko tietäisi koiranulkoilutuslenkeillä letkautuksia "tappajakoirasta".

Kotonani nimittäin asuu staffordshirenbullterrieri eli rotu, jota on aikoinaan käytetty myös koiratappeluissa. Sittemmin staffista on jalostettu seurakoira, jonka avoimen ja ystävällisen luonteeksi vuoksi on todettu sopivan erittäin hyvin esimerkiksi lapsiperheisiin.

Tanskassa on tänä keväänä kiistelty laista, jolla kiellettäisiin vaaralliseksi luokitellut rodut. Luonnostelmavaiheessa mukana oli myös staffi, joka sittemmin on jäänyt listalta pois.

Koirien häiriökäyttäytymisestä tulee ongelma viimeistään silloin, kun se haittaa asuinympäristössä muita ihmisiä ja eläimiä. Esimerkiksi lähelläni asuvaa omistajaa, jonka koira on toistuvasti hyökännyt toisten koirien kimppuun, on sakotettu jo kolmasti lemmikkinsä vuoksi.

Tanskan mallissa ongelmana on kuitenkin lähtökohta, jonka mukaan kieltämällä tietyt rodut vastaavat häiriöt poistuisivat.

Purematilastojen kärjessä Tanskassa ovat saksanpaimenkoira, rottweiler ja mäyräkoira, ei suinkaan staffi tai esimerkiksi kieltolistalle kaavailtu dogo argentino.

Itseäni on purrut käteen jackrusselinterrieri. Siitä huolimatta en olisi niputtamassa kaikkia jackrusselinterriereitä lähtökohtaisesti vihaiseksi roduksi.

Rodut ovat erilaisia ja niiden ominaisuudet pitäisi huomioida jo koiraa hankkiessa. Kaikille esimerkiksi staffi ei sovi. Se on aktiivinen rotu, joka tarvitsee liikuntaa ja tekemistä. Toisiin koiriin kaikki staffit eivät välttämättä suhtaudu yhtä suopeasti kuin ihmisiin.

Koiranomistajien ei tule tunkea päätään pensaaseen. Vastuu koiran käytöksestä on aina hihnan toisessa päässä.

Järjestyslaki esimerkiksi velvoittaa, että koira on pidettävä yleisillä paikoilla kytkettynä. Koulutusta taas tarvitsevat kaikenrotuiset koirat kokoon katsomatta.

Koirat ovat myös laumaeläimiä. Joskus niiden välille voi syntyä kiista esimerkiksi samasta lelusta, vaikka koirat olisivat muuten hyvin käyttäytyviä. Olennaista on, miten omistajat tilanteeseen puuttuvat ja kuinka koirat on koulutettu niin, että myös tottelevat omistajiaan vastaavissa tilanteissa.

Koiranhankintaa suunnittelevien neuvonnassa Kennelliiton, rotuyhdistysten ja koirankasvattajien rooli on tärkeä, jotta sopiva rotu löytyy. Kaikille koira ei myöskään ole se sopivin lemmikki.

Rotukieltojen sijaan jokaisen koiranomistajan tulisikin ennen lemmikin hankintaa käydä mieluummin pakollinen kurssi koirankoulutuksen perusteista.

Väkivaltaisesta uhkailusta

Tämänpäiväisessä Nyt-kolumnissaan mielipiteissään ihailtavan varma Anu Silfverberg kirjoittaa minuakin kummastuttavasta aiheesta eli törkyviesteistä ja uhkailusta. Voin hyvin uskoa, että kaikenlaista saastaa julkisuudessa maahanmuutosta puhuvat ihmiset saavat tosiaan vastaanottaa, enkä yhtään kadehdi heidän osaansa. Minä olen aivan liian mukavuudenhaluinen ryhtyäkseni poliitikoksi tai kärkkääksi toimittajaksi, enhän ole kiinnostunut kuulemaan henkilööni tai perheeseeni kohdistuvia uhkailuja.

En minä tiedä, mistä nämä hullut uhkailijat oikein tulevat. Valitettavasti en myöskään tiedä, mitä niille oikein pitäisi tehdä. Anu on nostanut esiin todellisen ongelman, vaikkei välttämättä aivan ensimmäisenä. Mikä ihme saa oletettavasti aikuiset ihmiset sekoamaan noin täysin, miksi aihe herättää noin voimakkaita tunteita?

Hyvänä journalismina minä en tuota kolumnia kuitenkaan pidä. Me journalistin säännöistä viis veisaavat bloggarit saatamme tuollaisia mielipidekirjoituksia raapustaakin, mutta työkseen valtakunnan suurimpaan päivälehteen kirjoittavalta toimittajalta odotan paljon enemmän. Kuten vaikka tasapuolisuutta.

Eikö Anu tiedä, että ongelma koskee muitakin kuin hänen laitaansa leikkikentästä? Vai eikö hän vain koe relevantiksi mainita sitä tässä yhteydessä? Luulisi, että yhteistä päiviteltävää löytyisi, ihan vain sananvapauden nimissä. Mutta ehkä tässä on sittenkin kyse jostain muusta kuin mielipiteidensä vuoksi herjatuksi ja uhatuksi joutumisesta, ja minä vain jotenkin ymmärsin väärin.

Anun mielestä poliitikkojen on ilmeisen tärkeä eksplisiittisesti ilmaista vastustavansa rasismia ja väkivaltaa – muuten on kyse hiljaisesta hyväksynnästä. Jos poliitikot eivät kuitenkaan eksplisiittisesti vastusta sikaniskaisten nuivien junttien ja heidän perheidensä uhkailua eikä Anukaan moista vaadi, se lienee sitten sallittua? Vai mitä tässä nyt ajettiin takaa?

Lapsuuden loppu

Esikoinen kehittyy sellaista vauhtia, että äitiään huimaa. Vähän surullisempi esimerkki lisääntyvästä kypsyydestä koettiin tänään, kun tyttö päätyi perimmäisten kysymysten äärelle. Neiti tarjosi paperihaavan saanutta sormeaan äidille puhallettavaksi, mutta joutui operaation jälkeen toteamaan vakava ilme kasvoillaan: "Ei se auta."

Myöhemmin tyttö sai mahansa kipeäksi syötyään liikaa marsipaanikakkua, ja isänsä toteuttama puhallushoito oli yhtä tulokseton. Pienoisen taivuttelun jälkeen lapsi suostui kuitenkin hyväksymään, että ehkä todella kova puhaltaminen saattaisi auttaa oikein pieneen pipiin.

Joulupukkikeskustelua en kuitenkaan suostu aloittamaan vielä vuosikausiin.

Tuoksuja Viitasaarelta

Katsoin eilen viitasaarelaista parfymööri Max Perttulaa käsittelevän Ykkösdokumentin Yle Areenasta (suosittelen, vielä sen näkee siellä muutaman päivän ajan). Televisiottomana en nähnyt sitä sunnuntaina ajallaan; sohvaperunana en saanut käytyä katsomassa sitä DocPoint-festareilla.

Max on ollut jo useiden vuosien ajan erityisen rakas hahmo työpaikallani, olemmehan seuranneet hänen uraansa jo Dominanaisen ajoista asti. Moniosaaja-Max on nostattanut huutonaurua niin vanhoissa kuin uusissakin työntekijöissä, ja herran sivut ovat saaneet aikojen saatossa varmasti paljon osumia Sanoman IP-osoitteista.

Mielikuva nahkalakki-Maxista muuttui kyllä dokumentin myötä aika tavalla. Joko mies on oikeasti jotain aivan muuta kuin olisin osannut kuvitella, tai sitten dokumentaristi on osannut koostaa taidokkaasti harkitun muotokuvan Viitasaaren ylpeydestä. Aiemmin olisin kuvaillut Maxia lähinnä miespuoliseksi Martina Aitolehdeksi tai ehkä peräti Tuksuksi, mutta kaverihan onkin oikeasti tavattoman sympaattinen! Toki mielikuvaan vaikuttaa se paksu viitasaarelaismurre, kuten myös dokumentissa nähty boratmainen koikkelehtiminen Pariisin nähtävyyksien ympärillä.

Tästä lähtien joutunen toivomaan Maxille pelkkää hyvää.

Tukevasti tällä kymmenellä

En ole enää 30-vuotias, joten osuvasti myös kolmenkympin kriisikin on alkanut uhkaavasti väistyä keski-ikäisen seesteisyyden tieltä. On aivan erilaista olla 31-vuotias: kuka tahansahan nyt on nykyään 30-vuotias, ei se ole enää tae mistään kypsyydestä. Sen sijaan 31-vuotiaana uusi kymmenluku on jo arkipäiväistynyt ja elämä jättänyt jälkensä.

Tämän ikäisenä ei enää riekuta toitottamassa omaa ikäänsä, vaan hoidetaan hommat asiallisesti ja huomiota herättämättä. Lapsukaiset ne egoaan pönkittävät, kaltaiseni kypsät aikuiset taas tietävät egonsa seisovan varsin tukevasti ilman apuakin.

Aurinkokin muuten paistaa, tietenkin.

Pakahduttavasta ylpeydestä

En osannut etukäteen arvata, miten liikuttavaa onkaan nähdä esikoisen ensimmäistä kertaa kirjoittavan oman nimensä ihan itse, ilman apua tai vinkkejä. Onhan tuo nyt oppinut vaikka mitä tähän mennessä, mutta sitten ensiaskelten tämä itketti kuitenkin eniten.

Minun pienokaiseni, minun leikki-ikäiseni. Kirjallinen nero.

Exit-strategia

Turnauskestävyys alkaa rakoilla, mitä olenkin osannut itseni tuntien jo pelätä. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että ampuminen kahden viikon välein ei välttämättä olekaan ihan helppo tavoite, tai ei ainakaan tavattoman intohimon täyttymys. Voi olla, että spontaanisti saattaisikin tulla räiskittyä, treenattua ja hiottua keskimäärin tuon verran vuodessa, mutta ylhäältä annettuna frekvenssinä se saa harrastuksen maistumaan hieman happamalta.

Päämäärä tekee kaikesta helpompaa. Jos minulla olisi selkeänä tavoitteena vain se ensimmäinen ikioma aselupa kahden vuoden säntillisen paukuttelun jälkeen, venyisin kyllä varmasti toivottuun suoritukseen. Mutta kun tiedossa on sama vaatimus vielä hankinnan jälkeenkin, jotta voisi todistaa aktiivisuutensa säilyttääkseen lupansa vielä määräajan jälkeenkin. Ja [aseta tähän suosikkiolentosi] vain tietää, kuinka pitkään arvon auktoriteetti aikookaan määräaikaisuuksia tulevaisuudessa ketjuttaa.

Minua ei vain huvita ylläpitää harrastusta, jota minun on sitouduttava hoitamaan vähintään kahdesti kuussa niin kauan kuin ylipäänsä haluan harrastaa. Maalaamista olen harrastanut tuolta 1990-luvun puolivälistä: ajoittain joka viikko, välillä taas on ollut useamman vuoden tauko. Olisi vallan kurjaa, jos olisin suvantovaiheissa joutunut luopumaan kokonaan mahdollisuudesta palata uudestaan harrastuksen pariin.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä rinnasta aselupia akryylimaalin hallussapitoon. Kyllä minä ymmärrän, että rajoituksia tarvitaan. En ole riittävän perillä asioista tietääkseni, kuinka tarpeellinen tämä kahdesti kuussa -sääntö on, joten en lähde sitäkään polkemaan.

Mutta henkilökohtaisesti tämä tietenkin korpeaa. Sillä ampuminen on edelleen kivaa, enkä minä haluaisi kokonaan sitä lopettaa. Niinpä olen päättänyt exit-strategiaksi (kiinnitäthän huomiota valitsemaani muotitermiin) epäsäännöllisen lainamutkakäytännön: harrastan mitä haluan niin paljon kuin haluan niin pitkälle kuin lainapyssyillä pääsen. Omaan mutkaan en nyt tähtää aktiivisesti, mutta pidän kyllä ampumapäiväkirjaa kaiken varalta. Jos jokin joskus muuttuu, palaan asiaan.

Suomalaisuudesta

Kaikki inhoavat pilkunviilaajia ja omahyväisiä kielipoliiseja.

Mainokset ovat täynnä rumaa kieltä.

Kun nämä yleisesti tunnetut tosiasiat on nyt saatu sanottua, mennään itse asiaan.

Valio, kun kerran olet nyt päättänyt ratsastaa sillä suomalaisuudella, olisiko liian paljon vaadittu, että käyttäisit sitten mainoksissasi ihan oikeaa suomen kieltä? Ei esimerkiksi sellaisia sutkauksia kuin "helppoja herkkuja Valio maustetulla rahkalla", täysin mielivaltaisen esimerkin mainitakseni?

Kiitos.

Pyörä!

Halpispyöräni meni rikki, ilmeisesti talvipyöräily oli matkojen lyhyydestä huolimatta sille liikaa. En kuitenkaan osannut olla onnettomuudesta pahoillani, sillä koska varaosaa katkenneelle akselille ei löytynyt, jouduin hymyssä suin hankkimaan uuden pyörän.

Tai, no, "jouduin" ja "uuden": kotifasisti kävi hakemassa Uusix-verstaalta käytetyn hyvin väljillä spekseillä, ja tänään pääsin ensimmäiselle koeajolle tuodessani sotkinta kotiin. Enkä kyllä löytänyt valituksen aihetta. Mitä väliä, vaikka satula oli liian matalalla ja alla pelkät kesärenkaat - oi sitä vauhdin hurmaa useamman viikon apostolinkyydin jälkeen!

Joojoo, hommaan siihen kyllä vielä kunnon nastarenkaat lopputalveksi, vaikka toiveissani siintääkin tietysti auringonpaisteesta lämmennyt sula asvaltti. Ehkä Vantaankoski saa vielä maaliskuun puolella jäädä pyörällä saavuttamatta, mutta ainakin päiväkotiin pitäisi taas päästä polkienkin.

Kevät. Kyllä se tulee. Ihan varmasti. Aivan pian, ennen kuin huomaatkaan. Eikä sitten yhtään mitään takatalvia, onhan tässä jo ollut ihan oikeakin talvi.

Pyöräpyöräpyöräpyöräpyöräpyörä... Pyörä!

Arvopohjan tarjoamisesta

Hesari kirjoittaa pääkirjoituksessaan pelosta, erityisesti turhasta sellaisesta. Varsinaiseen aiheeseen eli maahanmuuttoon ei nyt kiinnosta paneutua; aiheen ympäriltä kyllä löytyy epäilemättä idiotiaa, ennakkoluuloja ja ylilyöntejä aidan molemmilta puolilta.

Tuossa pääkirjoituksessa pistää kuitenkin silmään lehden loppukaneetti (kursiivit minun).

Maailman muuttuessa meidänkin on silti muutettava omia asenteitamme, tuli tänne yhtään ulkomaalaista tai ei. Poliitikkojen haaste on tarjota muutoksessa eläville ihmisille kestävä arvopohja.

Kappas, minä kun olin jotenkin ajatellut, että demokratiassa se arvopohja tulisi ennemminkin kansalta poliitikoille. Puhuisivat edes "politiikan haasteesta" "poliitikkojen haasteen" sijaan, niin asetelma ei olisi aivan yhtä läpinäkyvä.

Pullaa

Jälkikasvu alkaa olla jo sen ikäistä, että ne kykenevät seisomaan pöydän ääressä ja työskentelemään useita minuutteja sotkematta tavattoman paljon muuta kuin itsensä, pöydän sekä lattian välittömässä läheisyydessään.

Tänään tytöt pääsivät hyödyntämään kärsivällisyyttään leipomalla pullaa. Kuopus keskittyi lähinnä kiskomaan taikinaa kaksin käsin suuhunsa, mutta pitkän suostuttelun jälkeen tyttö sai tehtyä yhden pullan.

Kyllä, juuri tuon kuvan pullan.

Junista ja marsipaanista

Olenko se vain minä vai tuoksuvatko uudet Flirt-junat todellakin marsipaanilta?

Yksi auto vähemmän

Hermoja raastaa soittaa autohuoltoon kerta toisensa jälkeen ja taistella tiensä läpi automaattisten valikkojen päätyäkseen vain kuuntelemaan oletettavasti tyhjässä hallissa kaikuvaa hälytysääntä. Tarkoitus olisi kuitenkin saada auto takaisin huollosta, kun aikaakin on jo ollut riittämiin.

Jännitysmomentti kasvaa siinä vaiheessa, kun joku lopulta vastaa puhelimeen ja rykäisee hölmistyneenä: "Oletko sä aivan varma, että sä jätit sen auton just meille, etkä tonne kilpailijalle?" No, kerrankos sitä huolto autoja hukkaa.

Lienee hyvää palvelua, että ne sentään soittavat hieman myöhemmin perään ja kertovat auton löytyneen. Eivät kuitenkaan osanneet kertoa, onko autoa ehditty vielä huoltaa. No, ei kai sitä nyt kaikkea voi tietää.

Mutta sitten on jo vähän omituista, ettei niistä seuraavanakaan päivänä kuulu mitään. Ja vähän ärsyttävää on, ettei huoltomies vastaa kännykkäänsä. Ja sitten, kun lopulta joku liikkeessä suvaitsee vastata, käy ilmi, ettei autolle ole mitään vielä tehty. Ai miksikö? No kun tiedossa olisi sellainen vähän hintavampi korjaus, joten siihen pitää kysyä auton omistajalta ensin lupa. Ihan ymmärrettävää. Mutta vikkelämpi olisi tietenkin kuvitellut, että no kysykääpäs sitten. Vaan mikäs kiire tässä, kyllähän se auto siellä pihalla mahtuu seisomaan. Ja hei, kyllähän ne kysyivät, sitten kun lopulta suostuivat vastaamaan puhelimeen ja asia sattui juuri sopivasti palautumaan mieleen.

Eivät toki osanneet sanoa, missä vaiheessa se kaara oikeasti olisi valmis. Puhelimeen ei ole sittemmin taaskaan vastattu, ei soittoihin eikä tekstiviesteihin. Pitää varmaan mennä käymään paikan päällä.

Hip hei Delta-Auto Konala, arvatkaapas, huollammeko autoamme enää jatkossa teidän ketjussanne?

Toivelista

Rakas HOK-Elanto, lähi-Alepastani ei löydy seuraavia suosikkituotteitani:

-UnieKaas Old Gouda -juusto
-Samsaran ruisvuokaleipä
-tuore timjami
-saksalainen bratwursti

Lisäksi kaupassa ei ole lainkaan liha- eikä kalatiskiä. Voisitteko korjata puutteet ensi tilassa, tai luovun bonuskortistani. Sitä valintaa ei kuluttajalta sentään ole vielä viety.

On se.

Onpas hyvä päivä. Suosikkikynähameeni korjattiin ompelimossa yllättävän edullisesti ja kotiin kävellessäni sain nautiskella auringonpaisteesta ja sulavista lumikasoista niin raittiissa ilmassa kuin Mannerheimintien varrella nyt vain on mahdollista. Näppäimistön naputtelu sujui tänään töissä jotenkin poikkeuksellisen letkeästi, lisäksi ryhdyin tänään laatimaan jo kesälomalistojakin. Kyllä se on siis jo selvää.

On se kevät, on.

Nyt ei ole mitään valitettavaa, tai siis ei ainakaan ihan pieneen hetkeen. Tai siis jos onkin, niin en ainakaan tunnusta. Juuri nyt.

Isänmaallista naistenpäivää

Anginan koelaboratoriossa oli tänään naistenpäivän kunniaksi ammuntaa. Näyttämöksi ei tällä kertaa valikoitunut tuttu ja turvallinen HSC, vaan kiskoin itseäni niskasta ja kävin Töölöntorin ampumaradalla armaan reserviläisjärjestöni vuorolla. Olikin sitten ensimmäinen kerta, kun hyödynsin jäsenyyttä muuhunkin kuin isänmaallisen lehdistön seurantaan ja leukojen louskutukseen.

Kukaan ei purrut eikä ampunut kohti, vaikka tulikin bongattua useampi sänkitukka, jokunen suomileijona ja veteraanipaitakin. Jonkin verran kummastuneita katseita uusi tulokas sai, mutta suurin kiinnostus meni ohi ensimmäisen kierroksen jälkeen kun se osuikin tauluun.

HSC:n jälkeen vaatii kieltämättä hieman totuttelua se, ettei kukaan pidä kädestä kiinni ja anna pyytämättä näppäriä tekniikkavinkkejä. Pitääkö tässä oppia pitämään itse huolta itsestään? Jonkin verran itsetuntoa taas kohotti se, että lainapyssyn tähtäin osoittautui huonosti säädetyksi: hieman liian oikealle syntynyt kasa ei johtunutkaan omasta vinoudestani tai poliittisesta siirtymästäni, sillä pistoolilla kasa tulikin kauniisti keskelle.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Minusta siis.

Kipoista ja sukupolvien jatkuvuudesta

Anginan koelaboratorio kävi tutustumassa Tupperware-kutsuihin, kuten aiemmin lupasin. Odotukset olivat ristiriitaisia: Tupperwarehan on legenda, joten kyllähän sellainen on edes kerran aikuisiällä koettava. Mikä nainen se on, joka ei ole tupperkutsuilla käynyt? Toisaalta tapahtuma voi olla hyvinkin tuskallinen, jos muu seurakunta on kovinkin vihkiytynyttä, omistautunutta, ja no, yksinkertaisesti omituista. Ja sitten piti ottaa huomioon vielä sekin mahdollisuus, että kipot olisivatkin oikeasti kiinnostavia.

Puitteet olivat kunnossa: dipattavia kasviksia, cocktailpiirakoita ja pullaa; jokunen jaloissa pyörivä lapsi; lisäksi talon ainoa mies pysyi luonnollisesti koko ajan visusti eri kerroksessa kuin kipot ja naiset.

Kuten aina tällaisissa ikonisissa tilanteissa, oloni oli epätodellinen. Kun tiedostaa olevansa osa naissukupolvien jatkuvuutta, on vaikea istua rennosti: seuraavat polvet tulevat määrittämään tupperwariutta osittain minun välittämieni kokemusten kautta. Näitä kippoja on mummonikin luultavasti katsellut, ja niitä tulevat lastenlapseni käsissään pyörittelemään.

No ihan saamarin kalliitahan ne tavarat olivat, mutta piti sieltä silti ostaa leivonta-alusta ja vatkauskulho. Eihän moista merkkitapausta voi jättää täysin hyödyntämättä.

Unesta

Maalasin tänään muistaakseni ensimmäistä kertaa jotain, mistä olen nähnyt unta. Oikeastaan omituista, ettei unia ole tullut maalattua, nehän olisivat äkkiä ajateltuna varsin oivallisia idealähteitä. Mutta ilmeisesti sitten eivät olekaan, kun ei ole aiemmin tullut mieleen.

Oli lähde mikä hyvänsä, lopputulokseen en ole sen tyytyväisempi kuin ennenkään. Ja miksi olisinkaan, kun ongelma on kärsivällisyyden puutteessa: Saisin kyllä sommittelun kohdalleen, jos vaivautuisin suunnittelemaan sen huolellisesti ennen pensseliin tarttumista. Vaatelaskokset taas olisivat luontevampia, jos joskus vaivautuisin harjoittelemaan kangasmyttyjen piirtämistä vaikka vain hiilellä. Ja kaikki pienet pieleen menneet yksityiskohdat saisi kyllä korjattua, jos vain jaksaisi nähdä sen verran vaivaa ennen signeerauksen tuhertamista ja pensselien pesemistä.

Mutta enhän minä jaksa. Minä en pidä suunnittelusta, harjoittelusta enkä yksityiskohtien viilailusta. Haluan tehdä vapaa-ajallani vain kivoja asioita.

Työn orjat sorron yössä

Tämän kevättalven lakot aiheuttavat harmaita hiuksia kaltaisissani ihmisissä, jotka haluaisivat kovasti tunnustaa väriä, edes jotakin väriä. Perinteisen vasemmiston pitäisi varmastikin seistä lakkoilijoiden takana pahaa riistäjää vastaan; oikeistossa taas pitäisi olla huolissaan maan kilpailukyvystä.

Olen kyennyt ymmärtämään yksinkertaistetun vastakkainasettelun työnantajat vastaan työntekijät, ja jossain määrin uskottavalta on tuntunut ajatus siitä, että työnantajat ovat tässä kaksikossa niitä vahvempia, jolloin työntekijöille on annettava kompensaatiota neuvottelutilanteisiin. Kuten nyt vaikka se lakkoase.

Tämä suoraviivainen jaottelu saattoi toimia vielä tuporatkaisujen aikana, mutta nyt liittokohtaisissa neuvotteluissa pakka tuntuu hajoavan käsiin. Työnantajia on kovin monenlaisia pienyrittäjästä suuriin konserneihin, ja työntekijöitäkin riittää järjestäytymättömistä osa-aikaisista näihin joukkovoimalla jyrääviin ahtaajiin ja kuljettajiin.

Tiedän tanssivani populismin aalloilla, mutta kyllähän minun on hyvin vaikea löytää sympatiaa 43 000 euroa (tai peräti 47 700 euroa) vuodessa tienaavien, kouluttamattomien ahtaajien lisävaatimuksille. Kun samalla vaikkapa lähihoitaja jää selvästi alle 30 000 euroon, ja jos nyt ei mentäisi edes niihin ylikoulutettuihin, alitarvittuihin ja alipalkattuihin akateemisiin duunareihin. Inhimillisessä mielessä ei toki ole mikään ihme, että ahtaajat haluavat parempaa irtisanomisturvaa: jos he tuolta alalta joutuvat pois, putoaa elintaso selvästi.

Arawnilla oli vähän samansuuntaista asiaa kuljetusalan lakosta, ja kommenttipuolella yhteenvetokin tuntuu oikealta: sekä työnantajat että työntekijät riistäisivät ilomielin toisensa katuojaan jos vain tilaisuus annettaisiin.

Miten sellaisessa maailmassa muka voisi olla jonkun muun kuin oman napansa puolella? Työnantajat puhuvat hurskaasti kilpailukyvystä ja koko yhteiskunnan kestävästä tulevaisuudesta, ammattiliitot taas väittävät puolustavansa oikeudenmukaisuutta ja pientä ihmistä. Höpsis. Palkkaa ei makseta ansioiden vaan taistelukestävyyden mukaan.

Typerää tässä on se, että kyllähän minä tämän kaiken tiedän. Miten enää voisi mihinkään pettyä, kun ei kerran odotakaan keneltäkään mitään muuta kuin veristä taistelua omien etujensa puolesta? Ehkä minä siis olenkin salaa, itseltäni huomaamatta toivonut, että joku jossain pyrkisi oikeasti parantamaan maailmaa ja etsimään kaikkia hyödyttäviä ratkaisuja. Mutta se hypoteettinen joku on kyllä litistetty jo ajat sitten. Ei sellainen vain pärjää.

On vanha jengi koossa taas

Kappas vain, sitä käynnistyvät vaalikampanjat itse kullakin. Miten mukavaa, että eduskuntavaalit alkavat nyt hiljalleen nousta agendalle, vähän tässä ehti jo väsähtääkin pelkästään keskustan puheenjohtajavaaleja odotellessa. Paavo Väyrysen haasteen jälkeen kun ei ole ollut oikein minkäänlaista säpinää käynnissä, tai ainakaan minä en ole enää jaksanut innostua.

Voi kun nyt saataisiin vielä kunnon vastaporina käyntiin vihervasemmistossa, niin kaikki olisi taas niin kuin silloin ennen. Pyssyt ja maahanmuuttajat – niitä ilman olisi elämä kovin tylsää.

Viimeaikaisia huomioita

Hevikopterilla olisi hauska lentää.

Myös aikuiset voivat käyttää lasten keksimiä päättelyketjuja ja selvitä hyvällä omallatunnolla pienistä kolttosista. Jos tuoreeseen voirasiaan on isketty veitsi pystyyn, on veitsellä pakko pyörittää neitseelliseen kimpaleeseen reikä. Mitäs jätti veitsen pystyyn eikä vähemmän houkuttelevasti rasian viereen.

Esikoisen kummisetä on harkinnan jälkeen saanut luvan tulla tytön toukokuisille syntymäpäiville. Syy tähän armeliaisuuteen on kuulemma kummisedän äskettäin ulkomailta tuoma kaunis tuliaisvaate.

Hyvien kirja- ja tv-sarjojen seuraaminen kostautuu sarjan päättyessä. Joskus tyhjyyden tunne on niin kalvava, että kokemuksesta pelkää jäävänsä tappiolle. Etenkin, jos tyhjyyden tunnetta alkaa pelätä jo sarjan puolivälissä.

Päänsärky tekee ihmisestä pahantuulisen ja kykenemättömän ajattelemaan monimutkaisia asioita. Päänsäryn päättyminen on suuri helpotus, mutta se lisää samalla painetta olla hyväntuulinen sekä ajatella monimutkaisia asioita.

Voihan ontelo sentään

Onko se nyt ihme ettei jaksa, jos on poskiontelot tulehtuneet. Miten voi niin pieni asia aiheuttaa niin paljon haittaa? Kun tuntuu että hampaat heiluvat, leukaluu ruostuu kiinni nivelestä, pää räjähtelee pieniksi palasiksi, silmät pulpahtavat ulos ja hartiat ovat pinkeät kuin viulun kielet. Eikä siitä sarvikuonostakaan mitään apua ole, saamari.

Millaisiakohan ovat oikeat vakavat taudit, kun nämä tavalliset ja vaarattomatkin ovat näin kykeneviä?

Ei jaksa

Ei jaksa maalata.

Ei jaksa ampua.

Ei jaksa urheilla.

Ei jaksa leipoa.

Ei jaksa tavata ystäviä.

Ei jaksa blogata.

Ei jaksa feisbukata.

Ei jaksa leikkiä lasten kanssa.

Ei jaksa laittaa ruokaa.

Ei jaksa lukea kirjoja.

Ei jaksa lukea lehtiä.

Ei jaksa maksaa laskuja.

Ei jaksa nukkua.

Ei jaksaisi tehdä töitä. (Pakko.)

Jaksaisi lähinnä lojua sohvalla, katsoa hyviä tv-sarjoja (mistäs sellaisia saisi) ja mussuttaa suklaata.

Tänäänhän piti olla kevät.

Ei jaksa olla kevät.