Haluatko ratkaisuja ongelmiisi?

Perustettiin kaverin kanssa firma:

--------------------

Onko sinun elämässäsi ongelmia, pieniä tai suuria? Ei hätää, apu on lähellä! Konsulttitoimisto Kokko & Herrmann Private Consulting on kehittänyt mullistavan ratkaisumallin elämän karikkoihin.

Olet luultavasti kuullut 12 askeleen ohjelmista? Nehän ovat silkkaa hölynpölyä! Kuka voisi kuvitella, että suorittamalla 12 rutiininomaista toimenpidettä voisit ratkaista mitään ongelmia tosielämässä? Kokko & Herrmann Private Consulting ei tarjoa tällaista yksinkertaistettua humpuukiratkaisua, vaan haluaa esitellä sinulle

räätälöidyn 14 askeleen ohjelman kohti parempaa elämää.

Ota yhteyttä Kokko & Herrmann Private Consultingiin (Chief Private Consultant Angina Herrmann tai Senior Brand Manager Aliisa Kokko), niin laadimme sinulle yhdessä juuri sinun ongelmiisi purevan ohjelman!

• Jokaiselle ongelmalle laaditaan oma 14 askeleen ohjelma
• Ohjelmia laaditaan joka toinen keskiviikko
• Lisätaksasta osallistumme myös ohjelman varsinaiseen toteutukseen, ja taustaltamme löytyykin yllättäviä vaikuttajia sekä puhdasta joukkovoimaa.
• Sopimuksen molempia osapuolia sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus; referenssitapauksista voidaan neuvotella erikseen.
  

Kuinka varustautua työmatkaan

Näinä jäisinä, lumisina ja loskaisina päivinä voi vaihtoehtoisesti joko nauraa tai sääliä katsellessaan kanssakulkijoita. Toimistotöihinsä kipittelevät naiset tarrautuvat kauhusta vapisten peilikirkkaan jään ympäröimän bussipysäkin seinään; sukupuolesta riippumatta kaikki tuntuvat olevan pulassa koko risteyksen kattavan, pohkeeseen asti ulottuvan sohjo-vesilammikon laidalla.

Yksi vinkki: vaihtokengät. Jos toimistotalon käytävillä on saatava sipsuttaa niillä siroilla pikkukengillä, ne voi vallan mainiosti pakata mukaan ja laittaa matkalle jotain järkevämpää jalkaan. Ehkä niitä siroja sipsuttimia voisi jopa säilyttää siellä työpaikalla? Tehkää niin kuin minä: kumisaappaat ja irrotettavat nastat. Sellaista yhdistelmää ei vain voi päihittää millään.

Minulla on mielipide jos toinenkin niistä "talvikengistä", jotka on tehty tekomokkanahasta (=ei kestä kosteutta) ja joiden pohjat ovat kovaa profiilitonta muovia (=pitoa vain kuivalla asvaltilla). "Talvikenkien" korkeista koroistakin voisi olla jotain mieltä, mutta ne ovat anteeksiannettavissa: korkokenkä nyt on kuitenkin korkokenkä.

Jos kehotuksista huolimatta jätät noudattamatta näitä ohjeita, menetät oikeutesi marmattaa säätilasta. Toisaalta, jos noudatat ohjeitani, ei sinulla enää ole syytä marmattaa säätilasta. Paitsi, jos tihkusade pilaa kampauksen: siihen minullakaan ei ole ratkaisua.

Ympäristöpessimismiä

Jos haluan olla oikea punaviherfeministi, täytyy varmaan joskus myös ajatella vihreitä ajatuksia. Joskus taannoin taisinkin vihjaista ilmastonmuutoksen kyllä pyörivän minunkin mielessäni, mutta ei nyt kuitenkaan liioitella. Minun ilmastonäkemykseni eivät välttämättä pohjaudu viimeisimpään tutkimustietoon, vaan vankkaan uskoon ihmisen vajavaisuudesta.

HS Kuukausiliitteen hiilijalanjälki-juttua lukiessani sen tajusin: voi herranen aika tätä ilmastonmuutoshössötystä, ja nimenomaan tätä lässytystä vihreistä kulutusvalinnoista. Puhtaan subjektiivinen mielipiteeni on: jos maailman pelastuminen edellyttää sitä, ettei yksikään länsimainen Marko-Mielikki tarjouskampanjasta huolimatta enää koskaan lennä Thaimaaseen eikä Juha-Maija osta enää ainuttakaan muovipussia vaan kuljettaa kaikkialla mukanaan siististi viikattua kangaskassia, voimme valmistautua hyvästeihin.

Jos ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää sitä, että kaikki suomalaiset (?) laskevat huonelämpötilansa 21 asteeseen ja ryhtyvät käyttämään villasukkia, sanokaa hei hei. Jos vielä vedotaan ihmisten omatuntoon ja uskotaan vakaasti maapallon selviytyvän, kunhan kaikki muistavat heittää ne kananmunankuoret bioroskikseen sekajätteen sijaan, saa viimeinen aika äkkiä sammuttaa valot.

Niinhän se oli, että yhden ihmisen teoilla ei ole niin suurta merkitystä, mutta kunhan kaikki/tarpeeksi moni tekevät saman, on maailma parempi paikka elää. Newsflash: Marko-Mielikki ja Juha-Maija eivät aio tehdä niin, vaikka kuinka polkisit maata jaloillasi. Eivät kaikki/tarpeeksi moni tee mitään kaunista ja vihreää, jos heidän ei ole pakko ja jos se aiheuttaa heille epämukavuutta. Se voi olla aivan yliylityhmää, mutta niin se vain on.

Ihan oma pessimistinen näkemykseni on, että kuluttaja ei ole valistunut eikä hänen varaansa voi jättää mitään kovin tärkeää - ei ainakaan, mikäli sen tärkeän toteuttaminen edellyttäisi laiskuuden, mukavuudenhalun ja itsekkäiden motiivien torjumista. Jos maailma halutaan pelastaa, se pitää tehdä korkeammalla kansainvälisellä tasolla ja silkalla lainsäädännöllisellä pakottamisella. Minä en aio ryhtyä syömään pelkkää kasvisruokaa vain "kantaakseni oman korteni kekoon".

Sitten pari huomiota tähän julistukseeni:

1. Ymmärrän tietenkin, ettei ilmastonmuutos ole ainoa syy käyttäytyä vihreästi. Tuntuukin siltä, että ne tärkeämmät syyt ovat jotain aivan muuta: jätteitä kannattaa vähentää ja kierrättää, jotta Ämmässuon läheisyydessä voi edelleen asua. Itämereen ei kannata laskea moskaa, jos haluaa nauttia kesäisestä rantaelämästä. Energiankäyttöä kannattaa vähentää ja energiatehokkaita teknologioita kehittää jo ihan taloudellisista syistä ja poliittisesta riippumattomuudesta. Vihreät teot tuntuvatkin olevan järkeviä silloin, kun niiden avulla parannetaan elämänlaatua. Ikävimmät ilmastonmuutosfasistit sen sijaan tuntuvat haluavan vihreitä tekoja, jotka heikentävät elämänlaatua. Toki myönnän, ettei elämänlaatu ole sama kuin elintaso, mutta monesti ne ovat lähellä toisiaan.

2. Salaliittoteoriakin nostaa päätään: voisiko olla, että hypettämällä hiilijalanjäljistä ja muista ruohonjuuritason piiperryksistä pehmitetään ihmisten mielet niitä oikeita tekoja varten? Ehkä ihmiskunta ei kykene tekemään niitä maapallon pelastuksen edellyttämiä dramaattisia kansainvälisiä päätöksiä, ellei sitä ole ensin vuosikymmen(t)en ajan marinoitu ja indoktrinoitu kaiken läpi ulottuvaan, vaikkakin sinällään merkityksettömään, vihreään ajatteluun?

Salaliittoteoriaani en ehkä kuitenkaan usko, kun en keksi, kuka taho tällaisen suursuunnitelman takana olisi. Vai voisiko se olla alitajuista, suorastaan evolutiivista toimintaa? Välttämätön ryhmähurmos, joka kaikessa järjettömyydessäänkin johtaa lopulta Hyviin ja Oikeisiin asioihin?

3. Salaliittoteoriaa ja ryhmähurmosta sivunnee erään hippituttavani puolisalainen haave vihreän totalitaarisen uskonnon perustamisesta. Tämän tuttavani teorian mukaan kun ihmisiä ei tosiaan saada järkisyihin tai omatuntoon vedoten tekemään vihreitä tekoja, joten tarvitaan orjuuttava uskonto: kummasti ylhäältä tulevia ilmestyksiä totellaan kyseenalaistamatta.

No, itse suhtaudun kyllä tähänkin skeptisesti. Kotifastistin mukaan tällainen uskonto ei voisi ikinä lyödä itseään läpi, sillä kukaan ei haluaisi luopua nykyisestä, laiskuuden ja mukavuuden hyväksyvästä uskonnostaan. Sitäkään en kyllä osaa kommentoida.

Tehtävä alkaa huonosti

Tässä taannoin minulle annettiin tehtäväksi hoitaa ymmärtäminen ja suvaitseminen, ja otin sen ilolla vastaan - ajattelinhan pääseväni käyttämään ydinosaamistani. Sittemmin törmäsin jo ensimmäiseen varsinaiseen tehtävänantoon, ja epäonnistuin surkeasti: menin täysin lukkoon, enkä kyennyt löytämään tietä kohti suurempaa ymmärrystä.

Itse tehtäväkin oli vaikea: aihe on minulle täysin tuntematon, ja kaikki hajanaiset tietoni ovat puolueellisista lähteistä. Epä-turkulaisena en juurikaan tunne Annika Lapintien ajatusmaailmaa, saati sitten hänen äänestäjiensä; laiskuuttani en ole hänen blogiaankaan lukenut. Olen viime aikoina kasvattanut yleissivistystäni ennemminkin sieltä toiselta laidalta. Englannista aseharrastajien inhokkivaltiona en tiennyt mitään ennen tätä syksyä, enkä juuri mitään vieläkään. Lisäksi aiheesta kehkeytynyt lyhyt mutta intensiivinen "kuka keksii ilkeimmän heiton" -keskustelu pelotti tällaisen herkemmän neitokaisen heikolla hetkellään kauemmas, mutta työnjakomme nimissä se heille suotakoon.

Vaikka aihealue ei olisi osoittautunut näin haastavaksi, olen tajunnut ymmärtämisen ylipäänsä vaativan aika paljon. Joskus on ollut tapana sanoa, että tuhmia ihmisiä pitää ymmärtää, vaan ei välttämättä hyväksyä ja suvaita. No, sellaisiakin erikoistapauksia lienee, mutta minulle on huomattavasti tavallisempaa kyetä suvaitsemaan vailla todellista ymmärrystä.

Toisin sanoen minulle tulee mieleen useitakin asioita, joita en mitenkään pysty ymmärtämään, mutta jotka uskon silti voivani suvaita. Koska minulla on jokseenkin kategorinen pyrkimys suvaita kaikkia yksittäisten ihmisten omaa elämäänsä koskevia ja muille harmittomia valintoja, löytyy tältä saralta monia hyviä esimerkkejä.

Minä en esimerkiksi pysty ymmärtämään, millä tavalla ajattelee ihminen, joka

-ei halua parisuhdetta
-ei halua lapsia
-vastustaa avioliittoa käsitteenä
-etsii työstään vain rahaa eikä edes haaveile henkisestä tyydytyksestä
-harrastaa intohimoisesti postimerkkeilyä
-antaa vain yhden tähden Blade-elokuvalle (siis sille ensimmäiselle, ne loput ovatkin pelkkää huttua)
-nauttii viikkojen mittaisesta vaellusretkestä keskellä korpea

Joissain tapauksissa voin hahmotella sitä loogista päättelyketjua, jolla kyseiseen mielipiteeseen on päästy; todelliseen ymmärtämiseen siitä on kuitenkin vielä pitkä matka. Joten: voisiko sen ymmärtämisen ainakin toistaiseksi tiputtaa pois tehtävälistaltani?

Haircuttia, haircuttia!

Kävin kampaajalla, uskokaa tai älkää. Se on aika harvinaista.

Minun kampaamoreissuni ovat aina jotenkin väkisin väännettyjä, viimeisessä pakossa järjestettyjä. Kun ei enää kehtaa käydä töissä ilman paperipussia päässä. Jotenkin en vain ole onnistunut löytämään kampaajaa, jonka luona viihtyisi. Minulla ei ole koskaan ollut vakiokampaajaa, jonka kanssa vaihtaa juoruja, vaan joka kerta olen kärvistellyt sen pari tuntia kiusallisen hiljaisuuden ja väkinäisen smalltalkin välillä. Tätä ongelmaahan minä käsittelin jo pari vuotta sitten.

Mutta nyt oli toisin: oi miten puhelias ja iloinen lörpöttelijä! Ei haitannut yhtään, vaikken aina jaksanut keksiä mitään kevyttä takaisin: tunnelma ei muuttunut painostavaksi. Miten jotkut vain osaavat sen?

Varsinaisella kampauksella ei ole väliä, tuonne menen toistekin ihan vain hyväntahtoisia juttuja kuuntelemaan. Se tekee niin kovin, kovin hyvää tämän kylmän internettodellisuuden lomassa.

Ajattelu ulkoistettu hetkiseksi

Tämä on taas niitä päiviä, kun ajattelu tuntuu liian raskaalta. Onnekseni senkin voi ulkoistaa. Joten: tässä, ja tuossa.

Analyyttinen ajattelu ei tarpeen seuraavilla aloilla

Minulla on taipumusta tiedefasismiin, olenhan sentään opiskellut tieteenfilosofiaa ja graduanikin myöten pohtinut kriteerejä oikealle tieteelle. Teoreettisen tarkastelun ja humanistisen tiedekunnan filosofian lisäksi olen opiskellut hieman fysiikkaa ja matematiikkaa (matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa) sekä kansantaloustiedettä ja viestintää (valtiotieteellisessä tiedekunnassa). Minulla on tässä vuosien saatossa tullut erinäisiä subjektiivisia mielipiteitä siitä, kuinka analyyttistä tiedettä missäkin tehdään. Mutta ei nyt mennä siihen.

En kuitenkaan ole ainoa, jolla on näkemyksiä eri tieteenalojen vaatimista ja kehittämistä taidoista. Olen saanut mm. lukea (ks. kommenti 61), ettei eläinlääketieteen akateeminen loppututkinto edellytä analyyttistä ajattelua, toisin kuin sosiaalipolitiikan.

Ugh.

Neila, moniosaaja

Kotitaloutemme yhteenlasketut taidot ovat lisääntymässä huimaa vauhtia (jos oletetaan, ehkä aiheettomasti, etteivät taidot puolestaan vanhempien päässä ole vähenemässä). Tänään pienimmäisemme, 9-kuinen Neilamme, nousi ihan omin avuin istumaan. Ja ilman tukea mistään sängyn reunasta.

Jo tovin ajan Neila on myös imitoinut konttaamista, jättäen vain varsinaisen teknisen suorituksen toteuttamatta, mutta osoittanut silti poikkeuksellista potentiaalia korkean ja vakaan konttausasennon muodossa. Tyttö osaa myös ryömiä todella nopeasti, jos näkee suojaamattoman kohdan kirjahyllyssä. Jostain syystä juuri H.P. Lovecraftin novellikokoelma vetää neitiä puoleensa kuukaudesta toiseen. Aina joudun kuitenkin takavarikoimaan kirjan, sillä se ei mielestäni sovi alle vuoden ikäisille.

Potentiaalia osoittaa myös se, että tyttö on kovan marinan ja kiukuttelun siivittämänä puskenut kauan odotetun kolmannen hampaan ulos ikenestään: nyt yläleuassa kimaltelee vasen etuhammas.

Varastaisitko lapsellesi?

Yhdessä aiemmassa kommenttiketjussa Reijo kysyi, olisinko valmis vaikka varastamaan leivän toisen ihmisen suusta ruokkiakseni lapseni. Vastaus oli, että jos sillä pelastaisin lapseni hengen, niin tottahan toki.

Hyvin pian ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen tajusin, että olisin oikeasti valmis tekemään aivan mitä hyvänsä lastani suojellakseni. Jos vaihtoehtoina olisivat oman lapseni kuolema tai kaikkien muiden ihmisten kuolema ikuisella kadotuksella höystettynä, päättäisin pelastaa lapseni. Enkä harkitsisi hetkeäkään.

En minä sitä voi järjellä selittää; lienee hormonaalista. Jokin hyvin voimakas pakko kuitenkin tämän yhden tietyn ihmissuhteen kohdalla tuntuu peittävän kaiken moraalisen ajattelun alleen: en usko, että toimisin yhtä sokeasti muiden minulle tärkeiden ihmisten kohdalla. Tai ainakaan en ole yhtä varma asiasta. Katsotaan, jos sellainen valintatilanne tulisi vastaan.

Nyt pitää kuitenkin tarkentaa, ettei kaiken muun edelle ajava lapsen suojelun tarve tarkoita sitä, että hiekkalaatikolla varastaisin kaikkien muiden lasten lelut tai muutenkin torjuisin kaiken lapsiini kohdistuvan kritiikin. Lienee varsin tavallista olettaa, ettei lapsesta kasva optimaalisen onnellista ja tasapainoista ihmistä, ellei hän opi ottamaan muita ihmisiä huomioon. Käsitykseni lapsen oikeaoppisesta suojelemisesta ei sisällä lapsen kasvattamista despootiksi.

Älkää siis pelästykö, en ole lapseni perässä hiipivä aikapommi. Mutta jos vakavasti uhkaat lastani, ei kannata luottaa korkeaan moraaliini.

Lausuntoasi ei ole sivuutettu

Perustuslakivaliokunta antoi sitten siunauksensa Lex Nokialle. Yritetään olla menemättä itse asiaan, ja keskitytään lautakunnan haastattelemien asiantuntijoiden sekä lautakunnan puheenjohtajan Kimmo Sasin lausuntoihin.

Asiantuntijat marisevat Hesarissa, että heidän näkemyksensä on sivuutettu. Yksikään Hesarin haastattelema asiantuntija ei ainakaan Pravdan mukaan kannata lakiehdotusta sellaisenaan.

Kimmo Sasin mielestä näin ei ole (sori, linkki maksulliseen digilehteen). Lausuntoja ei siis ole sivuutettu, vaan ratkaisu sattuu muuten vain olemaan päinvastainen kuin asiantuntijalausunnot. Tämä toimii toki muissakin yhteyksissä:

-kun Mella ilmoittaa haluavansa syödä kakkua ja lukea kirjaa illalla nukkumaanmenon sijaan, emme sivuuta Mellan lausuntoa ohjatessamme hänet sänkyyn. Päätämme vain tehdä toisin.

-kun vuokranantajani vastustuksestani huolimatta korottaa vuokraani satasella, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

-kun pankki korottaa prime-korkoaan vastoin nurinaani, se ei sivuuta lausuntoani. Se vain päättää tehdä toisin.

-kun viheliäinen varas puhaltaa polkupyöräni vastoin toiveitani, hän ei sivuuta lausuntoani. Hän vain päättää tehdä toisin.

Eihän Kimmo Sasi toki pelkästään näin heikkoihin perusteluihin tukeudu. Kun häneltä kysyttiin, onko asiantuntijoiden lausunnot sivuutettu, vastasi hän näin:

"Ei ole. Useat asiantuntijat ovat rinnastaneet työnantajan viranomaiseen. Me olemme tulkinneet asian eri tavalla, koska työnantaja ei ole viranomainen vaan rinnakkainen kansalainen. "

Eli työnantajille voidaan antaa viranomaisia suuremmat valtuudet, koska työnantaja on rinnakkainen kansalainen. Ihan niin kuin sinä tai minä! Onneksi en ole lainoppinut, enkä joudu kommentoimaan asiaa sen tarkemmin.

Istit ruokapöydässä

Voikohan ihmisen ruokapöytäkäyttäytymistä päätellä jotain hänen ajatusmaailmastaan? Toivottavasti ei.

Mitä sanoisitte vaikkapa uhmaikäisestämme, joka pyrkii mahdollisimman huolellisesti asettamaan lusikkaansa vain yhtä ruokaa kerrallaan? Jos ruokana on makaronilaatikkoa, pitää joukosta poimia huolellisesti ne makaronit, sitten sipulit ja lopuksi jauhelihat. Samaan aikaan niitä ainesosia ei yksinkertaisesti saa laittaa suuhun.

Samalla tavalla käyttäydytään kastikkeen kanssa: perunat pidetään mahdollisimman kaukana kastikelammikosta ja syödään kuivina. Tosin aluksi kastike lusikoidaan lautaselta suoraan suuhun. Koska neidille kuitenkin maistuvat kaikki ruuat, en syyttäisi rasismista. Meidän tyttö on separatisti.

Entäs minä itse sitten? Minä puolestani yritän rakentaa jokaisesta lusikallisesta täydellisen kokonaisuuden: vähän kastiketta, vähän perunaa, vähän lihaa, kaikkea oikeassa suhteessa. Ja työpaikkaruokalassa, jossa tapana lienee kasata salaatti erilliselle pienelle lautaselle, minä mätän salaatin samalle lautaselle pääruuan kanssa. Haluan nimittäin ne salaatinriekaleetkin osaksi täydellistä lusikallista.

Usein näistä lusikallisista tuleekin sitten liian täysiä, ja syöminen muuttuu monimutkaiseksi akrobatiaksi. Saatan myös tipautella kastiketta rinnuksilleni. Mikä minä olen? Sairaalloinen monikulttuurisuusfani?

Kenestä pitää välittää?

Nyt kun suvaitseminen ja välittäminen on annettu hoidettavikseni, täytyy yrittää käynnistää tätäkin projektia. Suvaitsevaisuus on kuitenkin sen verran vaikea pala, etten saa siitä vielä otetta; keskittykäämme siis näin aluksi välittämiseen.

Mutta kenestä oikein pitäisi välittää? Pysytään ihan tehtävää helpottaaksemme vain ihmiskunnan rajoissa, muuten tulee ihan liikaa pohdittavaa. Eli sori, eläinaktivistit: vuoronne on joskus muulloin.

Minä olen huono löytämään kovin selkeitä rajoja, ja helpoimmalta tuntuisikin joko välittää pelkästään omasta navastaan tai sitten kaikista ihmisistä. Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät kuitenkaan tunnu olevan ainoat käytössä olevat, joten millä perusteella ihmiset päättävät, keistä välittää, huolehtia ja kantaa vastuuta?

Ihan biologisista ja psykologisista syistä suurin osa taitaa venyttää välittämisen koskemaan ainakin perhettään, suurin osa vielä ystäviäänkin. Olisiko henkilökohtainen kontakti jotenkin luonteva raja? Onko minkä tahansa laajemman välittämisen vaatiminen liian paljon pyydetty? Kuka voisi edes verrata perheestään huolehtimista kehitysmaista huolehtimiseen? Ainakin sellainen kuulostaisi kovin tekopyhältä. Minun silmissäni ihminen, joka väittää välittävänsä tuhansien kilometrien päässä kärsivistä tuntemattomista yhtä paljon kuin omasta perheestään, näyttää aivan yhtä häiriintyneeltä kuin pelkästään itsestään välittävä tuleva koulusurmaaja.

Sitten esimerkiksi paljon kohkattu Jussi Halla-aho on määritellyt Suomen valtion "osakkaidensa edunvalvontakoneistoksi, jolla ei ole oikeutta harrastaa osakkaidensa etujen vastaista politiikkaa". Tästä ei tietenkään suoraan seuraa sitä, etteikö suomalaisilla yksilöinä voisi olla myös maansa rajojen ulkopuolelle ulottuvia velvollisuuksia, mutta sellainenkin näkemys voisi olla ihan realistinen ja varmaan jossain käytössä. Onko siis mielekästä vetää yhteisvastuun rajaa valtion rajojen mukaisesti?

Näinä EU-aikoina se lienee kuitenkin käytännössä mahdotonta. Entä sitten EU:n rajojen mukaan? Siinä vasta teennäinen raja olisikin. Ehkä kulttuurien välinen raja voisi olla toimivampi?

Mitä kauemmas maantieteellisesti mennään, sitä vaikeampi jokaista minnameikäläistä on motivoida aidosti välittämään. Kuitenkin yhteiskunnastamme löytyy paljonkin ihmisiä, jotka välittävät edes jossain määrin myös niistä kaukaisimmista. Sitten on niitä, jotka eivät. Ilmeisesti välittäminen ei siis ole pelkästään evolutiivinen ilmiö, vaikka iso osa varmaan biologista onkin. Jollain tavalla ihmiset ovat kehittäneet moraalisia eroja välilleen. Mutta miten? Mihin te vedätte rajan ja miksi?

Lehti tuli

Postiluukusta tipahti viimeinkin Aikakaus-Lehti. Kyllä siinä kestikin, saamarin räpeltäjät.

Ensimmäinen välierä fasisteille

Pikaisen eksistentiaalikriisin jälkeen palaan taas asiaan, eli Totuuden etsintään. Tai itse asiassa Totuuden tarjontaan.

Nyt näyttäisi nimittäin siltä, että fasistit ovat saaneet jo näyttävän kaulan sosialisteihin, kun tarkkaillaan sieluni sijaintia. Alun perinhän minä hakeuduin epämääräiseen seuraan hankkiakseni suvaitsevaispopulistiselle hegemonialle hieman vastapainoa, mutta pöydät ovat sittemmin niin sanotusti kääntyneet ja fasismi ottanut ylivallan tässäkin blogissa.

Tänään pyysin radikaali-, ellei peräti aggressiivisvasemmistolaisena tunnettua työtoveriani jakamaan hieman sosialistista propagandaa mieleni täytteeksi. Tilaisuuden luulisi miellyttävän vaahtosuista agitaatiotakin harrastavaa ex-partasuuta, mutta mitä virtuaalikorvani kuulivatkaan: viimeinen toivoni äärivasemmistolaisesta painostuksesta valui tyhjiin epämääräisten "just nyt ei olisi aikaa" ja "joo, sitten jossain vaiheessa" -lausahdusten myötä. Arvatenkin tieto MBC:n suojelusta on jo levinnyt laajalle, ja vahvimmatkin näkevät parhaaksi vetäytyä varjoihin.

Täytyy siis todeta, että fasistit johtavat taistoa jos ei nyt aivan 6-0 niin kuitenkin 1-0.

Ja lisäksi on myönnettävä, että olen hieman pettynyt vasemmistotovereideni saamattomuuteen. Näköjään sota ei tosiaan yhtä naista kaipaa, mutta mitä tämä tekee joukkojen moraalille? Olenko minä vain yksittäistapaus, joka kannattaa amputoida mahdollisimman ripeästi ja huomiota herättämättä, vai alkaako rintama murentua?

Eksistentiaalikriisiä ja maailmantuskaa

Jottei blogista katoaisi henkilökohtainen sävy (ikään kuin siitä olisi vaaraa), pyhitän tämän merkinnän henkilökohtaiseen kriiseilyyn. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan ryhtynyt harkitsemaan bloggaamisen lopettamista. Mikä on sinänsä nurinkurista, kun koen päässeeni vasta vauhtiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Logiikkani on tämä: kun kerran muut hoitavat jo homman älykkäämmin, hauskemmin, huomionarvoisemmin tai ainakin täyttäen selvän funktion, on suorastaan moraalitonta syytää eetteriin näinkin turhanpäiväistä tuubaa. Ehkä nämä minun pikkubittini eivät aivan yksinään synnytä ilmastonmuutosta, mutta ajatushan se on tärkein.

Älkää riemuitko, en minä oikeasti lähde täältä kulumallakaan. Jokunen ystävä on joskus pitänyt tarkoituksellista taukoa bloggaamisesta, mutta minä en usko pystyväni edes siihen. Jokin ihmeellinen, sairaalloinen virta ajaa minut kerta toisensa jälkeen painamaan sitä "julkaise"-nappulaa, ja lopputulos on hyvin usein juuri tällainen.

Tällaiseksiko vanhempani minut kasvattivat? Tähänkö on koulutus minut tuonut? Aikuisen ihmisen tulisi jo pystyä tuottavampaan toimintaan. Eikö tähän ikään mennessä pitäisi olla jo puolue, uskonto ja harrastukset valittuina?

Nääh. Ajattelin kokeilla seuraavaksi laitesukellusta.

Anarkiasta totalitarismiin

Filosofian opinnoistani on selvästi liikaa aikaa, tai sitten luin täysin vääriä asioita (no niitähän minä, tieteenfilosofiaa yhteiskuntafilosofian sijaan): kaikenlaiset ajattelun ja ideologioiden perusteet ovat minulle edelleen vähän hämärän peitossa. Otetaan nyt sitten vaikka sellaiset äärimmäiset yhteiskuntamallit kuin anarkia ja totalitarismi: kukaan järkevä ihminen ei kai halua ajautua ääripäähän, mutta kultaisen keskitien sijainnista voidaankin sitten sotia sotimasta päästyä.

Asia tuli mieleen, kun luin Osmo Soininvaaran raflaavan ehdotuksen: otetaan kaikilta maahamme asumaan tulevilta geeninäyte, jonka avulla ulkomaalaisten tekemät puskaraiskaudet saadaan jatkossa aina selvitettyä. Tämän Soininvaara uskoo vähentävän rasismia ja irrationaalista pelkoa, kun viattomia ulkomaalaisia ei enää suotta syyllistettäisi ratkaisemattomista rikoksista.

Tukeakin ehdotus toki sai, mutta aika hyviä torjuntojakin. Valtaosa raiskauksista kun taitaa olla jotain aivan muuta kuin tuntemattomien tekemiä puskaraiskauksia, joten kovin suureen osaan rikoksista ei tällä tavalla löytyisi ratkaisua. Lisäksi minunkin on hieman vaikea uskoa yhteiskunnallisen tunnelman toimivan niin, että perustamalla tietyn kansanosan käsittävä biorekisteri vähennettäisiin tähän kansanosaan kohdistuvia ennakkoluuloja. Lisäksi ainakin minulle jäi epäselväksi, kuinka epätodennäköistä olisi mm. kondomien käyttö puskaraiskauksien yhteydessä tällaisen rekisterin perustamisen jälkeen.

Mutta nämä argumentit eivät olleet kuitenkaan itse asian kannalta olennaisia: valistunut ihminenhän tuomitsee moisen rekisterin riippumatta sen tuomista lyhytaikaisista ja -näköisistä hyödyistä. Ja tuomita ehdotus pitää siinäkin tapauksessa, että se ulotettaisiin koskemaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Sellainenhan olisi orwellilaista!

Jokainen valistunut ihminen on myös jo oppinut tuhahtamaan sillekin argumentille, ettei viattomilla ja lainkuuliaisilla kansalaisilla ole mitään pelättävää valvontayhteiskunnassakaan. Tuhahdin minäkin. Mutta olen ehtinyt jo indoktrinaationi varrella unohtaa, miksi näin on.

Tuossa Soininvaara-pätkässä sen sijaan ammutaan alas tyypillinen diktaattoriargumentti ("vaikka nykyajan hallintomme olisikin luotettavaa, joskus valtaan saattaisi päästä tietoja väärinkäyttävä diktaattori"): jos sellainen diktaattori joskus nousisi valtaan, kyllä hän perustaisi sitten itse sen rekisterin, jos sellaiselle näkisi tarvetta, ja monta muuta yhtä kivaa rekisteriä. Ja levittäisi ne valvontakamerat joka niemen notkoon ja asentaisi vaikka mikrosirut meihin kaikkiin ja... Onko näin?

Siis: ylenpalttista valvontaa tulee vastustaa yksilönvapauden ja yksityisyyden suojan nimissä. Mutta mikä on ylenpalttista? Kaikki valvontakeinot tulisi ottaa käyttöön vain, jos niistä on todistetusti enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta miten nämä mitataan? Kuinka suuri yksityisyyden suojan loukkaus vastaa yhtä pankkiryöstöä? Yhtä puskaraiskausta? Yhtä kännitappoa? Yhtä poliittista murhaa? Kuka sen päättää?

Eihän kasvavaa valvontaa sentään vastusteta pelkästään sillä perusteella, että jokunen kirjailija on keksinyt valvontaan perustuvan dystopian? Onhan vastustajilla myös ei-fiktiivisiä perusteita? Älkää nyt ymmärtäkö väärin, inhottaa se ajatus orwellilaisesta yhteiskunnasta minuakin, tunnepohjalta.

Onko edes nykyisistä valvontakameroista kenellekään mitään hyötyä? Tietääkö joku, onko asiasta tilastoja? Kuinka monta ja kuinka vakavia rikoksia vaikka viime vuonna on ratkaistu yksinomaan valvontakameroiden ansiosta? Puhelinkuuntelu ja sormenjälkirekisteri puolestaan taitavat nykyisellään kohdistua vain vakavasti epäiltyihin tai jo tunnettuihin rikollisiin, joten niistä ei liene tilastollisessa mielessä esimerkiksi hyvin toimivasta kattavasta valvonnasta.

Lopulta se varsinainen kysymykseni: jos anarkia ja totalitarismi ovat molemmat huonoja, miksi lähtökohdaksi on valittu anarkia, jolloin jokainen rajoitus tulee perustella? Miksei saman tien lähdettäisi liikkeelle totalitarismista, ja vähennettäisi valvontaa sitten aina perustelluissa tapauksissa?

Viisi vuotta takana, 50 edessä

Oheinen kuva on otettu tasan viisi vuotta sitten, tovia ennen vihkimistä backstagella. Kyllä, se on kuin onkin joulukuusi, ja kyllä, me istumme tavarahississä. Muualla oli niin paljon häslinkiä, että hissi vaikutti rauhallisimmalta paikalta hengähtää. Tuolloin olimme vielä nuoria ja kauniita, nyt enää kauniita. Osa meistähän on nykyään jo yli 30.

Tänään on siis 5-vuotishääpäivämme, jota juhlimme viettämällä lapsivapaata vuorokautta hotelli Kalastajatorpalla. Saa alkaa kadehtia.

Huomiseen.

Epäilyttävä uni

Näin viime yönä painostavaa unta, jos nyt en ihan painajaista sentään. Olin HSC:n ampumaradalla, vihdoin viimein, riemuissani ryhtymässä ampumaan. Mutta siitä ei tullut mitään: vapisevin käsin yritin tunkea patruunoita lippaaseen, mutta ne eivät vain millään suostuneet menemään oikein päin tai ainakaan pysymään sisällä. Lisäksi jossain vaiheessa huomasin, että patruunoiden sijaan olinkin yrittänyt täyttää lipasta ompeluneuloilla. Olivat turhan pitkiä.

Koko operaation ajan kaikki muut joutuivat tietenkin odottamaan minua, ja tunsin syyttävien katseiden painon niskassani. Lopulta sain kai lippaan jotenkin täytettyä ja peräti vähäisten ongelmien saattamana työnnettyä paikalleenkin. Voi sitä iloa, nyt pääsisi ampumaan! Mutta tietenkin unohdin kiskaista lukosta, joten muiden paukutellessa minä jäin nykimään liipasintani ihmeissäni ja turhaan.

Tässä vaiheessa heräsin suureksi helpotuksekseni ja sain uskotella itselleni, että aivan noin kädetön en ollut edes ensimmäisellä kerralla. Ja jos nyt jotain positiivista haluaa unesta löytää, niin en minä edes rikkonut sitä asetta, puhumattakaan siitä, että olisin vahingossa satuttanut jotakuta. Teinpähän vain itsestäni täyden idiootin.

No, mitäs tämä nyt sitten merkitsee?

Turha metamerkintä bloggaamisen vaikeudesta

On tämä ihme tasapainoilua tämä bloggaaminen. Etsimisen ja säätämisen jälkeen luulin löytäväni edes puolityydyttävän scriptin, jonka avulla saisin kivasti nostettua viimeisimmät kommentit tuohon sivupalkkiin. Mutta mikä ihme siinä on, että aina joskus ne kommentit näkyvät, toisinaan sitten taas ei? Ihme venkoilua.

Jos joku tietää toimivamman scriptin kommenttisyötteen esittämistä varten, antakaa vinkkejä. Ja ei, ne kivat ja helponhauskat Blogger Betan widgetit ei käy, minä kun käytän klassista mallia eli epätoivoisesti räpellän hötömölön ja Bloggerin oman sekakielen puuroutuneessa suossa vaikken edes osaa koodata.

Piti vain kertoa, kun, no, piti vain. Ettette ihmettele tuota itsekseen sekoilevaa sivupalkkia. Tää on nyt niin tätä.

Rikosilmoituksista ja hyvän maun rajoista

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi? Inhottava aihe, johon ei tekisi mieli koskea pitkällä tikullakaan - loikkaanpa siis sen kimppuun pää edellä. Noin niin kuin yhteenvetona voisi sanoa, että uutinen ahdistaa ja nolottaa.

Kyllähän minä olen nuo lausunnot mösjöö H-a:lta lukenut jo aiemmin, enkä voi pitää heittoa osoituksena hyvästä mausta ja sivistyneestä keskustelusta. Olenhan minäkin vihervasemmistolainen maailmanparantaja, että kiitti vain. Ahdistaa.

Mutta onko tämä nyt tosiaan ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jotain typerää ja ehkä loukkaavaakin poliittisviritteisesti jossain päin nettiä? Ja että kyse olisi rikokseen yllyttämisestä, älkää nyt viitsikö. (Oma kotifasistini vielä huomautti, että eihän oletetun yllytyksen kohderyhmä edes osaa lukea kyseistä tekstiä alkuperäiskielellä... hmm.) Ja tekstin julkaisusta tosiaan on jo aikaa se reilut pari vuotta: hassu sattuma, että juuri nyt rupesi rikosilmoituttamaan. Vai oliko tämä nyt sitä "viestin lähettämistä"? Nolottaa.

Politiikka on kyllä vaikeaa, ja käy päivä päivältä vaikeammaksi.

Aina ei oikein jaksaisi

Nyt on taas tullut aika, jolloin kaikki negatiivinen alkaa painaa hartioita jo liikaa; lähinnä nyt kaikki virtuaalinen kurjuus. Aina ei vain jaksaisi lukea ikäviä asioita ja ikäviä kommentteja, toisiaan haukkuvia, vaahtosuisia tai vähintäänkin happamia ihmisiä. Pahaa mieltä ja pahantahtoisuutta. Miten sitä aina tuntuukin riittävän? No, onneksi tämä minun leikkikenttäni on sentään säästynyt vihanpurkauksilta, olkoon se laiha lohtuni.

Aina ei jaksa olla näppärän ilkeä, sarkastisen välinpitämätön tai edes ironisen skeptinen. Pidettäisiinkö vaikkapa vain muutaman tunnin tauko? Olen varmasti entiselläni jo illalla.

Suuri tasa-arvokeskustelu

Tiesin, että tähänkin on joskus tultava. Saadakseni jonkin verran aikaa kasata ajatuksiani olen sitä vältellyt, mutta nyt en enää malta. Toisilla ihmisillä on kuitenkin paremmat valmiudet puhua näistäkin asioista, joten tyydyn vain peesaamaan asian vierestä.

Minun parisuhteessani epätasa-arvoinen työnjako menee näin (Erik voi korjata, jos ja kun unohdan kuitenkin jotain tärkeää):

Angina:
-imurointi, lattioiden pesu ja pölyjen pyyhkiminen
-vessojen puunaaminen
-vaatteiden korjaaminen ja silitys ehkä kerran vuodessa
-leipominen
-raha-asioiden ja viranomaisyhteyksien hoito
-tiskaaminen mökillä

Erik:
-tiskaaminen kotona
-keittiön siivoaminen
-autolla ajaminen ja kaikki muukin autoon liittyvä
-roskien vieminen
-reikien poraaminen ja muut remonttihommat
-polttopuiden hakkaaminen mökillä

Lisäksi molemmat teemme näitä, Erik näin kotona ollessaan huomattavasti minua enemmän:
-ruuanlaitto
-kaupassa käynti
-lasten ulkoiluttaminen
-vauvan syöttäminen
-vaipanvaihto
-pyykinpesu

Ja jos raha-asioista puhutaan, voin todeta rahojemme oleva iloisessa symbioosissa. Ei, ei symbioosissa, koska siihenhän tarvitaan kaksi osapuolta. Ei, meidän rahamme eivät missään vaiheessa ole kenenkään henkilökohtaista omaisuutta eivätkä kenenkään menot yksityisiä. Itse asiassa jo ensimmäisestä seurustelupäivästä lähtien kaikki on ollut vain "meidän", eikä mikään minun tai sinun. Silloin ei ole tarvinnut surra sitä, kuka kompensoi kenenkin menoja. Tämä lienee kohtalaisen perverssi tapa hoitaa asiat, mutta sitäkin toimivampi.

Me olemme epätasa-arvoisia ihan siitä syystä, että minä olen laiska, mukavuudenhaluinen ja täysin sietämätön pahantuulisena. Erik taas on huomattavasti tehokkaampi ja vaikeampi suistaa raiteiltaan. Työnjaossamme ei ole mitään eksplisiittistä tai tiedostettua matematiikkaa, mutta sitäkin enemmän implisiittistä ja automaattisesti aivosoluissamme tapahtuvaa kalkylointia: se, joka haluaa enemmän jotain, saa sen. Sanotaan nyt vaikka sitten sen vapaa-ajan. Jos joku haluaa koko ajan enemmän jotain, saa se joku koko ajan enemmän jotain.

Jos kohta minä käyn enemmän baarissa, saa Erik isomman palan suklaakakkua. Toki näitä ei ole millään tavalla koplattu toisiinsa, koska sitten kummastakin menisi ilo. Lisäksi jos olemme molemmat poissa lasten luota, ryntää Mella palattuamme ensin isänsä syliin ja vasta sen jälkeen minun luokseni. Vihlaiseehan se vähän, mutta sellaista se vain on. Kaikkea ei voi saada, mutta täytyy yrittää saada mahdollisimman paljon juuri sitä mitä haluaa.

Erikillä on autolla-ajo ihan saksalaisissa geeneissään, minä taas näytän Erikiä paremmalta korkokengissä. Toisaalta essu päällä sämpylöitä leipoessani koen sanatonta yhteyttä sukuni nykyisiin ja menneisiin matriarkkoihin.

Pidän silti kiinni oikeudestani kutsua itseäni feministiksi. Miksi? Koska minä haluan, haluan vain. Se kuulostaa vinkeältä. No ei, kyllä minulla on edelleen joitain yhteiskunnallisia, ei-parisuhteellisia, feministisiä ambitioita, oli se sitten ihan epätrendikästä tai ei. Ne kyllä perustuvat toistaiseksi pelkkään mutuun (tyyliin musta tuntuu jännältä, että kuulemma keskimääräistä useammin naisilla esiintyvistä taidoista maksetaan huonompaa palkkaa kuin keskimääräistä useammin miehillä esiintyvistä taidoista - kun nyt kerran nämä keskimääräiset erot myönnetään), eikä minulla ole kovin valmista ohjelmaa tästä aiheesta.

Odotan kuitenkin ensimmäistä houkuttelevaa tilaisuutta lähteä barrikadille jonkin asian puolesta tai jotain vastaan, miksei sitten vaikka jonkin feministisenkin teeman ympäriltä. Tosin myös melkein mikä tahansa muu aihepiiri riittää, kunhan vain saan psyykattua itseni sen myötä apinan raivoon.

Kirkasotsaisuudesta ja käytännön kokemuksista

Yksi perustavanlaatuinen syy sille, miksi en voisi koskaan kuvitella ryhtyväni poliitikoksi, on seuraava: ihanteiden ja käytännön kokemusten yhteensovittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Jo täällä blogissa ajatusten verbaalinen setviminen tuntuu hankalalta, ja leukojen louskuttelu on kuitenkin vielä helppoa verrattuna Todellisten Poliittisten Päätösten tekemiseen.

Sillä faktahan on, että minulla on varsin heppoiset kokemukset Todellisesta Elämästä. Kun yhtään seuraa polveilevaa keskustelua vaikkapa työttömyydestä, maahanmuutosta ja erinäisestä näihin liittyvistä tukitoimista, tuntuu jakolinja välillä liiankin selvältä: toisessa päässä ovat ne kirjoituspöydän äärellä istuvat idealistit, toisessa päässä sitten ne yksittäisiin ikäviin kokemuksiin ajatuksensa pohjaavat ihmiset. Ne idealistit keksivät arvomaailmaansa pohjautuvia keinoja yhteiskunnallisten ongelmien poistamiseksi, ja ne tosimaailmassa näihin keinoihin törmäävät ihmiset toteavat ongelmien pahenevan tai parhaimmillaankin vain muuttavan muotoa.

Jotenkin kumpikaan lähestymistapa ei tunnu riittävältä. Lienee selvä, ettei henkilökohtaisiin kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, voi perustaa minkäänlaisia mittavampia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Toisaalta kirkasotsainen idealismi tuntuu ihan aidosti johtavan usein vain katastrofeihin. Älkää kysykö esimerkkejä, siltä nyt vain *tuntuu*.

Tämä on ihan kauhean lapsellista pohdintaa, mutta onpa edes omaani. Voiko idealismia ja käytännön kokemuksia mitenkään yhdistää politiikassa? Miten ihmeessä täysipäiväinen poliitikko voi olla perillä päätöstensä reaalisista seurauksista, kun hänen aikansa menee johonkin aivan muuhun? En silti haluaisi luopua kokonaan yleisistä ylevistä tavoitteista ja moraalisen arvopohjan mukaan toimimisesta. Pelkkien teknisten yksityiskohtien käsittely ei sytytä minussa mielenkiintoa politiikkaa kohtaan.

Onko joku todistetusti onnistunut tekemään arvoihinsa pohjautuvan, merkittävän poliittisen ratkaisun, josta on ollut kiistatta hyötyä myös todellisuudessa? Voisiko joku antaa esimerkkejä, etten vallan vaivu epätoivoon?

Criminal mastermind

Meidän 2,5-vuotias uhmaikäisemme, armas Mellamme, osoittaa jo aikamoisia huijarin lahjoja. Täydellisellä pokerinaamalla tehty fuskaus on erityisen hämmentävä sellaisen lapsen kohdalla, joka ei osaa vielä edes kunnolla puhua. Mella harrastaa mm. tällaisia rikollisen yksityiskohtaisesti suunniteltuja operaatioita:

- Tyttö väittää jälkiruuan toivossa, että ruokalautanen on tyhjä. Näin siis silloinkin, kun lautanen on kaikkea muuta kuin tyhjä. Tuolloin meistä vanhemmista useimmiten tuntuu, että neiti pitää meitä aika tyhminä: lautasen todellinen olotila kuitenkin selviää nopealla vilkaisulla. Tässä on siis vielä vähän hiottavaa.
Joskus Mella osaakin jalostaa tätä huijausta niin, että hän levittää ruuan lautasen reunoille ja saa näin kaivettua keskeltä esiin pienen läntin lautasen pohjaa. Tuota länttiä hän osoittaa ja väittää lautasen olevan tyhjä.

- Hyvää ruokaa, esim. mandariinia, syötäessä suu pitäisi saada tyhjäksi, ennen kuin ruokaa annetaan lisää. Aina neiti ei malttaisi odottaa, joten hän liiskaa kaiken ruuan kitalakeaan vasten. Muussattu mandariini on saatu näin kätkettyä maastoon ja uusi mandariinipala sisään vanhempien huolimattoman tarkastuksen vuoksi. Koko kauheus paljastuu siinä vaiheessa, kun pimu kakistelee liian isoksi äityneen mandariinimassan pöydälle.

- Iltaisin typykkää ei useimmiten kiinnosta jäädä sänkyyn nukkumaan, vaikka hänet on sinne nätisti peitelty ja iltaruno luettu. Noin minuutin sisällä iskee kauhea tarve juoda vielä vähän vettä, vaikka vielä kaksi minuuttia sitten neiti vakuutti saaneensa tarpeeksi.
Kun vettä ei sitten kiivaista vaatimuksista huolimatta anneta, vetäytyy Mella huoneeseensa harkitsemaan seuraavaa siirtoa. Parin minuutin päästä hän onkin yleensä ovella vaatimassa kosteusvoidetta jalkoihinsa. Jostain syystä juuri silloin on aivan ehdottoman välttämätöntä saada sitä voidetta; tilanne on eskaloitunut näiden parin minuutin aikana sietämättömäksi ja jalat murenevat, ellei voidetta anneta heti.
Sama kuvio ja ehdoton tarve toteutuu illan aikana mm. pottailun, uuden vedenjuontireissun sekä yksinkertaisesti sylissä istumisen muodossa. Osa näistä tarpeista toteutetaan vastoin vanhempien parempaa ymmärrystä, koska niitä ei yksinkertaisesti voi olla toteuttamatta joutumatta syytteeseen lapsen heitteillejätöstä. Tämän asian Mella on jo varhaisella iällä ymmärtänyt pirullisen selvästi. Kierrettä ei saada koskaan katkaistua.

- Mella on oppinut, ettei pikkusiskolta saa ottaa leluja pois, ei ainakaan ilman vaihtokauppoja. Uhmaikäisessä näkyy olevan sen verran bisnesnaisen vikaa, että tappiolle hän ei näytä näissä vaihtokaupoissa jäävän. Yleensä pikkusisko joutuu luopumaan jostain isosta, värikkäästä, välkkyvästä ja kilisevästä lelusta, kun hänen käteensä lykätään pikkuinen ja tahmainen duplopalikka. Onneksemme Neila on vielä vilpittömän onnellinen kaikista hänelle tarjotuista esineistä.

Odotamme kauhuissamme esikoisemme ajattelun kehittymistä ja juonien monimutkaistumista. Pelkään, että muutaman vuoden päästä jäämme jo auttamattomasti tappiolle Mellan vaivihkaisen psykologisen vedätyksen edessä.

Päiväkotipaikka!

Päiväkodista soitettiin juuri: molemmat typykkämme ovat päässeet ensisijaisesti toivomaamme päiväkotiin, siihen samaan, jossa Mella oli ennen Neilan syntymää. Valtava huojennus! Ehdin jo hieman ahdistua, kun Erikin töihinpaluupäivä lähestyy eikä kaupungilta kuulunut vielä mitään. Tai ei ainakaan mitään hyvää: viimeksi kun sinne olimme yhteydessä, olivat he kirjanneet hakemuksemme väärin.

Nyt pitää sitten ryhtyä asennoitumaan siihen, että tuo pienen männynkävyn kokoinen, ei edes kunnolla ryömivä piskuinen rääpäle on tammikuun alussa päiväkotilapsi. Mella nyt on jo ihan vanha tekijä. Sääli vain, etteivät tytöt päässeet samaan ryhmään, mutta eihän kaikkea voi saada.

Kohta ne menevät jo yläasteelle, sitten ne muuttavat kotoa. No, lapsenlapset olisivatkin tervetulleita, olisin todella hyvä mummo.

Suosittu harrastus

Kun yhdistää ilmeisen suositun sisäampumaradan, pikkuporvarilliset työajat sekä kalenteriinsa aivan liikaa harrastuksia tunkeneen, toistaiseksi nimettömäksi jäävän rikostoverin (ei, kyse ei ole luopiopikkusiskostani), luodaan seuraavanlainen tilanne: sain varattua itselleni ja rikostoverille ajan ampumaradalta vasta joulukuun alkuun. Yritä siinä nyt sitten harrastaa ja indoktrinoitua, vaikeaksi menee.

No, mutta sentään tämän vuoden puolella. Ja vieläpä joulukuun alussa. Ja voinhan minä vaikka piirrellä pyssyjen kuvia sitä odotellessa.

Noloja tunnustuksia sähköisen viestinnän maailmasta

Tuli tässä hiljattain kehotus liittyä keskusteluun IRCissä (tai, no, kehottajan narsistisuuden vuoksi luultavasti kyse oli lähinnä kutsusta seurata lennokasta keskustelua siivosti sivusta ja aploodeerata lopussa), minkä yhteydessä tajusin, että kyse on jälleen kerran itselleni tuntemattomasta maailmasta. Uskokaa tai älkää: minä en ole koskaan irkannut.

En kyllä edes tiedä, onko se kovinkin poikkeuksellista. Luulisin, koska kyllähän kaikki muut ovat Sitä Tehneet, ainakin kultaisella 1990-luvulla, eikö? Sinänsä minullakin, entisellä (no jos tarkkoja ollaan ja pureudutaan yliopiston opiskelijarekistereihin ja elinikäisiin opinto-oikeuksiin, nykyisellä) fysiikan opiskelijalla olisi ollut siihen hyvät mahdollisuudet, sen verran nörtähtävä ympäristö oli 1990-luvun lopun fysiikan laitos. Ja kävinhän minä säätämässä ne pari tietojenkäsittelytieteen kurssiakin. Lisäksi taisin olla viimeistä vuosikurssia, joka sai unix-käyttötunnukset ilman eri anomusta.

Ainoa ihminen, jonka tiedän varmasti olevan yhtä kokematon IRC-asioissa, on siippani. Mutta Erik sai ensimmäisen sähköpostiosoitteensakin vasta yliopistossa vuonna 1997, kun taas minun ensimmäinen teini-hotmail-osoitteeni oli muistaakseni jostain 1995-1996 tienoilta. Lisäksi Saksa nyt on Saksa, ja Suomi on Suomi, ja muita tautologioita.

Voi olla, että epävarmana pikkufyysikkona, vieläpä vähemmistösukupuolen edustajana, pyrin kovasti välttelemään kaikkea nörtähtävää. Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä kyllähän minä roikuin kaikissa mahdollisissa opiskelijajärjestöissä, mikä on kuitenkin varsin nörttiä? Jotenkin minä ja IRC vain kävelimme toistemme ohi hyvin läheltä, mutta kuitenkin toisiamme huomaamatta, ja olemme sittemmin etääntyneet lähes peruuttamattoman kauas toisistamme.

Eihän enää tässä iässä, kahden lapsen äitinä ja humanistisen koulutuksen saaneena, voi tuollaisia uusvanhoja asioita opetella. Sitä paitsi tässä välissä on tullut jo kokonainen sukupolvi, jolle IRC tarkoittaa vain IRC-Galleriaa. Onkohan minun IRC-etsikkoaikani jo auttamattomasti ohi?

Minulle IRC on vähän sama asia kuin mummolleni internet (olen joskus yrittänyt selittää mummolle internetin toimintaa, mutta ymmärtävistä nyökkäilyistä huolimatta en usko siinä syvällisesti onnistuneeni): se on jokin sellainen paikka, jossa ihmisillä on kauhean kivaa keskenään, ja jossa naureskellaan meille ulkopuolisille. Vähän niin kuin Facebook.

Isänpäivätervehdys

Hyvää isänpäivää vain kaikille isille! Erityisesti tietenkin tälle täällä olevalle sekä sille omalleni, joka kuitenkin on täällä taas kulmat kurtussa huolissaan lukemassa, mitä se tyttö on taas keksinyt.

Ohessa kuva pöydälläni odottavasta isänpäiväkakusta. Toiveiden mukaisesti marsipaanihunnun alta löytyy mm. suklaakreemiä, suklaamoussea sekä vähän sitruunatahnaa. Kömpelön lapsellisesta ulkomuodostaan huolimatta, tai ehkä sen ansiosta, kakku on luonnollisesti hyvää. Siispä kaikkien isien, isäksi haluavien ja kakuista pitävien kannattaa alkaa kadehtia än-yy-tee-nyt.

Kakkua ei kuitenkaan ole tarjolla muille kuin erälle saksalaisviritteiselle mutta sittemmin helsinkiläistyneelle isälle. Tai kyllähän tuota maistaa saa, jos vain raahautuu Pikku Huopalahteen mahdollisimman pian - ei sitä pitkään riitä.

Turhuuden roviolla

Ilmeisesti äitiyslomailua ja resuisessa teepaidassa tukka pystyssä haahuilua on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana harrastettua aivan tarpeeksi, sillä nyt on iskenyt äkillinen himo ostaa valtavasti kaikkea naisellista turhuutta. Kaikenlainen rationaalinen ajattelu saa väistyä, kun silmieni edessä vilisevät kangastukset mitä mielikuvituksellisemmista esineistä, joilla Nainen voi osoittaa tuntevansa Paikkansa.

Suorastaan pakonomainen materiantarpeeni käsittää ainakin seuraavia asioita:

Kenkiä. Avokkaita ja nilkkureita, mutta ennen kaikkea pitkävartisia, laadukkaita nahkasaappaita. Ja tietenkin piikkikorolla! Vaikken sellaisella varmasti osaakaan kävellä: olen tähän asti ollut tolppakorkonainen.

Hameita. Tiukempia ja löysempiä, pidempiä ja lyhyempiä. Aivan kaikenlaisia, joita voi sitten saappaiden kanssa käyttää.

Paitoja. Avokaulaisia, tietenkin. Tosin ehkä jokunen säädyllisempi kauluspaita voisi mahtua joukkoon, että olisi jotain siistiä töihin.

Meikkejä. Kyllä, sen iänikuisen mustan sekä töihin soveltuvamman ruskean luomivärin lisäksi haluaisin valtavasti kaikkea uutta sateenkaaren kaikissa väreissä. Ajatelkaapa, miten paljon erilaisia huulipunia on olemassa!

Hajuvettä. Olen käyttänyt sitä samaa merkkiä jo niin monta vuotta, että kokisin itseni varmasti täysin uudeksi ihmiseksi erituoksuisena.

Lisäksi haluan ehdottomasti päästä kampaajalle. Ja milloinkahan minä olen edes viimeksi käyttänyt korsettia? Pari sellaistakin lojuu laatikossa, kutsuvasti nimeäni huudellen. Niiden käyttö ei edes maksaisi mitään ylimääräistä.

Vähän tätä kuviota sotkee se, että esim. sarjalippu ampumaradalle maksaa palttiarallaa saman verran kuin kelvolliset nahkasaappaat. Joudunko minä tosiaan valitsemaan näiden väliltä? Onko tämä nyt se hetki, kun todella määritän identiteettini?

Erik tosin arvelee, että loppujen lopuksi suljen silmäni ja korvani sekä huudan kovaan ääneen laalaalaata juostessani äkkiä ostamaan molemmat ennen kuin ajattelukykyni saa minut kiinni. Mutta enhän minä niin vastuuton ole, enhän?

Varoitus: kukkahatut saattavat vaarantaa mielenterveytesi

Jos olisin 15-vuotias ja seuraisin jo liki viikon vellonutta keskustelua sen ikäisille sopivasta taidekasvatuksesta, päättäisin luultavasti parhaani mukaan jättäytyä moisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin, teineillä tosiaan voi olla aika rankkojakin tapoja ilmaista itseään, kun annetaan käteen nalle, sakset ja maaleja.

Sitten kun se teini tekee jotain kukkahatun näkökulmasta rankkaa, niin juurikin oikea tapa reagoida asiaan on huutaa virtuaalinaama punaisena kaupungin johto apuun ja vaatia moisen toiminnan kieltämistä. Koska jos teini ei saa tehdä nallelle mitään pahaa, teini ei koskaan ajattele mitään pahaa. Teini ei myöskään ikinä törmää pahoihin uutisiin, ja jos törmää, nehän voidaan vaikka käsitellä silittämällä nallekarhua korvan takaa ja kuiskailemalla sulosti.

Sillä kuten Hesarin mielipidepalstaltakin olemme oppineet, pehmolelut ovat transitionaaliobjekteja, joihin on sitoutunut turvallisuutta tuottavia tunteita. Kun tällaiseen objektiin käsketään kajota, järkkyy 15-vuotiaan lapsen turvallisuudentunne ja hän vaurioituu loppuelämäkseen.

Lisäys 8.11.: Kukkahattu todellakin taitaa kiristää päätä vähän vaarallisesti. Vai onko tämä nyt sitten sitä tervettä kansalaistottelemattomuutta? Kiva, että joku ajattelee lapsiakin ja on valmis tekemään heidän eteensä lähes mitä hyvänsä.

Pienin askelin kohti täydellisyyttä

Tiedän, tiedän: se taannoin julkistamani taulu oli aika kehno esitys. Tänään ryhdyinkin vähän viilailemaan sitä, ja lopputulos on, jos nyt ei maailman hienointa taidetta, niin kuitenkin selvästi aiempaa parempi. Myöntäkää pois!

Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Ikäkriisi

Kolmenkympin kriisiä en ole hyvistä yrityksistäni huolimatta saanut käynnistettyä, vai olisiko tässä nyt kyse siitä? Yksinkertaistettuna minulla on seuraavanlainen ongelma:

En lähes kolmikymppisenä voi enää uskottavasti käyttää itsestäni määritelmää vihainen nuori nainen, mutta kärttyisään eukkoonkin on vielä matkaa. Mikä hitto minä sitten oikein olen?

Rotat jättävät uppoavan laivan?

Viimeaikainen... öh, sanotaan nyt vaikka itsetutkiskeluni, on selvästikin herättänyt närää tietyissä piireissä. Tämän voi todeta Blogilistalta: aiempi ruhtinaallinen 17:n tilaajan saldoni on viime viikkojen aikana kutistunut peräti kahdella yksilöllä.

Tähän on luonnollisesti olemassa useita uskottavia selityksiä: he ovat voineet kuolla pois, ja perikunta on siten lakkauttanut heidän Blogilistan tunnuksensa. Tai sitten he ovat saattaneet huolimattomalla ranneliikkeellä poistaa minut vahingossa seurantalistaltaan ja ihmettelevät epätoivoisena, miksei minusta enää kuulu mitään.

Yksi mahdollinen vaihtoehto on myös, että he ovat pahaisia, silmänsä todellisuudelta ummistavia hippejä, joiden maailmankuva ei enää kestänyt näitä toistuvia maanjäristyksiä: missä viipyvät ennen niin tutuksi tulleet kestovaippa- ja tosi-tv-arvostelut? Entä valokuvat viimeisimmistä leipomuksista? (Itse asiassa isänpäiväksi pitäisi kyllä leipoa kakku, ja jos se onnistuu, leveilen asialla blogissanikin.)

Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on kuitenkin se, että punavihreä hegemonia on jäljittänyt nämä uskolliset lukijani ja väkivalloin pakottaneet heidät luopumaan minusta. Jos siis seuraat tätä blogia Blogilistan kautta, varoitus: he saattavat olla sinunkin jäljilläsi.

Sillä ei pidä unohtaa, mihin hegemoniaan Blogilistakin on kuluvan vuoden aikana siirtynyt. Siellä ollaan tarkkoja omista, uskokaa minua.

Toivon punainen kajastus

Joko kaikki meni taas kertaheitolla monimutkaisemmaksi, tai sitten voidaan sanovan minulla olevan vielä toivoa!

Hah, mitäs tähän sanotte, fasistit?

Päivän uutiskatsaus

Tämä maailma on käymässä yhä vaikeammaksi ymmärtää. Voisiko joku selittää minulle tämän?

"Joukko Tanskan ja Ruotsin johtavia aids-asiantuntijoita katsoo, että hiv-positiivisilla on oltava oikeus suojaamattomaan seksiin. Tutkijat vaativat, että hi-viruksen levittämisestä ei enää langetettaisi rikostuomioita.
---
SMI:n aluejohta Jan Albert tähdensi, että jokaisen henkilökohtaisena vastuuna on ymmärtää suojaamattomaan seksiin sisältyvät tartuntariskit."

Niin, jokaisen, paitsi sen positiivisen? Niin, no, minähän olen jo osoittautunut käsittämättömän konservatiiviseksi ja suvaitsemattomaksi, joten tämä tuohtumukseni on vain linjakasta.

Kaunista päivää teillekin

Olin tilannut flunssan puolentoista viikon päähän, mutta se tuli uhkailemaan jo nyt. Puolentoista viikon päästä olisi tämänhetkinen ylityörupeama ohi, ja minulla on tapana reagoida vähän stressaavampiin työjaksoihin sairastumalla pikkulenssuun sitten heti tilanteen rauhoituttua.

Eilen nenä kuitenkin vuoti ja koko kroppaa kolotti sen verran, että olin jo kovaa vauhtia jäämässä kotiin täksi päiväksi. Vaan ei, ihmeparantuminen toi minut työpöydän äärelle tänäänkin. No, onhan sitä hommaa kyllä tehtävänä, mutta kun ehdin jo niin asennoitua sairastamiseen. Ajatelkaapa, mitä kaikkea voisinkin tällä hetkellä tehdä, ellen olisi töissä:

-nukkua
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena kattoon
-maata sängyssä ja tuijottaa onnellisena ikkunasta ulos
-lukea lehteä sängyssä tai sohvalla
-surffailla tyhjänpäiväisillä nettisivuilla
-blogata (...hetkinen...?)
-syödä epäterveellisesti
-katsella Pasila-sarjaa
-nukkua

Orastavan flunssan tuoma väsymys ei kuitenkaan riitä, vaan jotta tämä työpäivä olisi mahdollisimman... no, tällainen, meni yö miten meni. Niihin 6,5 nukkumiseen varattuun tuntiin mahtuu seuraavanlaisia tapahtumia jokseenkin kronologisessa järjestyksessä:

-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-Mella haluaa lasin vettä
-unta
-Mella on nähnyt pahaa unta ja haluaa syliin
-unta
-Noin klo 3 paikallinen liikennelaitos päättää hioa raitiovaunukiskoja juuri ikkunamme alla. En tiedä, kumpi on ihanampaa: se korvia viiltävä kirskunta vaiko se rasittuneen metallin löyhkä. No, työ on onneksi ohi jo aamuneljältä.
-unta
-Mella haluaa potalle
-unta
-kello soi klo 5.30.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että Erik toteutti kaikki nämä Mellan toiveet minun sijastani. Mutta toki minä heräsin jokaiseen tapahtumaan. Jos tuosta jotakin myönteistä haluaa löytää, niin hyvin monta unijaksoahan viime yöhön sisältyi. Joku voisi peräti väittää, että meni pelkäksi nukkumiseksi koko yö. Se voisi kuitenkin olla liioiteltua.

Pitikö se maanpuolustuskin sitten nostaa esiin

Ei jumalauta nyt riittää. Vastahan minä olen päässyt pohdiskelemaan ampumaharrastusta, maahanmuuttoa ja globaalia oikeudenmukaisuutta, kun pitäisi sitten jo ryhtyä muodostamaan mielipidettä maanpuolustuksesta. En minä ole edellisiinkään löytänyt ratkaisuja, paitsi että ampuminen on kivaa ja maahanmuuttopolitiikasta pitää voida puhua.

Fasistisena siedätyshoitonani käyttävä sivusto (muitakin alkaa löytyä, täytyykin täydentää linkkilistaa) on ollut eittämättä hyvä lähtökohta tällaisen punaviherfeministin maailmankuvan perinpohjaiselle ravistelulle, mutta eihän tässä tahdissa nyt pysy mukana kun pitäisi tuota tavallista arkeakin ehtiä pyörittämään. Mutta ratkaiskaapas nyt sitten tämäkin: millaista maanpuolustusta Suomi oikein tarvitsee?

Sillä lähtökohtaisestihan minä olen pasifisti, kukkien ja saippuakuplien kanssa. En minä halua, että kukaan hyökkää yhtään kenenkään kimppuun tai edes uhittelee. Kaikilla pitäisi olla kivaa keskenään, mmmkay?

Yritän myös olla olematta ihan täydellisen tyhmä, joten myönnän, ettei kukkaketo taida ihan vielä olla todellisuutta. Haluaisin silti, että sitä voitaisiin pitää edes tavoitteena. Voiko päämääräksi valita jotain, jonka toteutuminen näyttää erittäin epätodennäköiseltä? Koska tänään paistaa aurinko, haluan uskoa niin.

Mutta miten tämä kukkaketo sitten edes teoriassa saavutetaan? Miten taas käytännössä vältytään pahimmilta vahingoilta nykyisessä todellisuudessa? Aseistariisunta on punavihreän hegemonian mukaan huomattavasti tavallisempaa muualla lännessä, mutta meillä onkin se paljon kohkattu pitkä Venäjän-raja. Olemmeko vainoharhaisia tarratessamme sotahistoriaamme vai vaarallisen naiiveja sulkiessamme silmämme nykypäivänkin naapuriliikehdinnältä? Kummasta on vakavammat seuraukset?

Ja sitten tähän kaikkeen pitäisi vielä yhdistää mielipide siitä, onko miesten yleinen asevelvollisuus hyvä vai huono juttu. Sillä ei kai jostain rypälepommeista ja aseistariisunnasta yleensäkään voi puhua ilman yhteyttä armeijan kokoon ja valmiuteen. Mutta eihän, pliis, vielä yritetä puhua tasa-arvosta?

Ei saakeli teidän kanssanne. Päätä alkaa särkeä.

Pieni sentimentaalinen tunnelmapala

Aina välillä tästä perhe-elämästäkin kumpuaa suorastaan sentimentaalisia, rauhallisia hetkiä. Niin kuin vaikka tämä: parin tunnin ulkoilun jälkeen lapset on saatu sisälle, isi on laittamassa keittiössä lounasta ja äiti tapansa mukaan laiskottelee lukien lehteä.

Olohuoneessa soi taustalla omituinen huriseva musiikki, aurinko valaisee koko huoneen. Tytöt ovat repineet kahtia postilaatikosta tippuneen mainoslehtisen ja makaavat kumpikin selällään olohuoneen vastakkaisissa nurkissa keskittyen omaan paperinpalaseensa: Mella etsii siitä o-kirjaimia, Neila taas yrittää repiä siitä mahdollisimman pieniä palasia suuhun laitettavaksi. Kumpikin höpisee hiljaa itsekseen jotain omalla kielellään.

Eihän sitä montaa minuuttia kestä, mutta edes hetken ajan tässäkin huushollissa on seesteistä.

Lehmät lentävät ja taulut valmistuvat

No niin, nyt on sitten yksi harrastus tuottanut taas pienen tuloksen: sainpahan maalattua jotain, vaikkei kyllä mitään parhaimmistoa.

Eikä sitten mennä siihen taulun nimeen, se kun on yhtä kehno kuin koko kuvan lapsellinen teemakin. Mutta hei, ainakin olen saanut pensselin käteen ja malttanut tehdä yhden raapustuksen ihan loppuun asti.

Pakko vielä lisätä jotain: oli poikkeuksellisen hienoa päästä perusasioiden äärelle. Minulta on nimittäin päässyt musta maali loppumaan jo ajat sitten, ja on jotenkn suunnattoman kiehtovaa pyrkiä sekoittamaan mahdollisimman synkeää maalia punaisesta, vihreästä, sinisestä ja okrasta. Sellaisesta voi tulla vain jännittäviä yllätyksiä.

Vielä maahanmuutosta

Ajattelin jatkaa pariakin ajatusta, jotka olen jostain syystä rykäissyt tänne blogiin viime aikoina. Ensinnäkin on tullut perattua niitä omia arvolähtökohtia, ja toisekseen tuli sohaistua maahanmuuton teemaa. Mitenköhän ne saisi yhdistettyä?

Pitkään tuli Erikin kanssa jauhettua siitä, mikä onkaan perimmäinen syy punavihreään monikulttuurisuuden vaalimiseen. Onko monikulttuurisuus itseisarvo, ja miksi näin? Kokeilin koukkausta biodiversiteettianalogian suuntaan, mutta sieltä tuli vesiperä: biodiversiteetin nimissähän juurikin pyritään eroon vierasperäisistä eläinlajeista (ne kirotut kanit), jotta kotoisilla lajeilla on tilaa elää. Tästä ei taida herua kovin humanistista arvopohjaa, ei ainakaan kulttuurien sulautumista kannattavaa.

Sitten lopulta sain mielestäni kiteytettyä sen, mikä minun silmissäni on aina ollut vasemmistolaisuuden ydin, kategorinen imperatiivi: kaiken läpi tunkeva vahvemman velvollisuus auttaa heikompaansa. Se toimii kaikilla yksityisillä ja yhteiskunnallisilla tasoilla ja kaikenlaisissa muodoissa, ainakin noin niin kuin pyrkimyksenä. Toki liki kaikissa muissakin aatteissa on tällainen auttamisvelvollisuus, mutta monesti ennemminkin välineenä jonkin toisen päämäärän, esimerkiksi yhteiskuntarauhan, saavuttamiseksi. No, varmasti löytyy ihmisiä, jotka ajattelevat näistäkin jaotteluista toisin, mutta tämähän on minun hiekkalaatikkoni.

Maahanmuuttokysymystäkin voi tarkastella tästä näkökulmasta, jos ajattelee länsimaita vahvoina ja kehitysmaita heikkoina. Juuri siitä syystä perustelut maahanmuuton haitoista vastaanottavaan maahan eivät pure punikkiin: ideologian mukaan vaikkapa Suomi voi ottaa jopa vähän takkiin, jos muualla maailmassa asiat saadaan vastaavasti parannettua.

Tätä ajattelutapaa ei ehkä kauheasti hehkuteta, sillä se ei kuulosta poliittisesti helposti kaupattavalta. Luulisin sen kuitenkin olevan aika yleinen näkemys tietyissä piireissä, joista en osaa tässä itseäni erottaa. Tietenkin olisi mukavaa, jos maahanmuutosta olisi oikeasti iloa kaikille osapuolille; kuitenkin solidaarisuuteen vankasti uskovalle tämän ehdon täyttyminen ei ole välttämättömyys.

Jos näistä lähtökohdista ollaan vaikka vain leikin vuoksi yhtä mieltä, todellinen kysymys onkin: onko maahanmuutosta globaalisti enemmän hyviä vai huonoja seurauksia? Ovatko maahanmuuttajat onnellisempia täällä kuin kotimaassaan? Jos ovat, niin entä heidän kotimaahansa jääneet? Sanotaan, että kaikkein heikoimmat eivät kuitenkaan koskaan pääse lähtemään, joten jäljelle jäävät vain pahimmat sortajat ja pahiten sorretut ja maan tilanne on entistä huonompi - mitä oikeudenmukaisuutta sellainen maahanmuutto (maastamuutto) sitten muka on?

Erikin mielestä toimiva ratkaisu olisi se, mitä vasemmisto vaatii Irakin miehittäjältä: jättäkää se Afrikka rauhaan ja antakaa niiden rakentaa itse maansa kuntoon. Mitä jos länsimaiden rajat laitettaisiin kokonaan kiinni? Jos ei olisi edes toivoa poispääsystä, vaan pitäisi panostaa oman ympäristön parantamiseen? Sen verran voisi antaa apua, että poistaisi kaikki protektionistiset tullit ja antaisi kehitysmaiden edes käydä oikeudenmukaista kauppaa lännen kanssa. Tai jos ei tekisi sitäkään, odottaisi vain muutaman sukupolven ja kurkistaisi sitten, mitä Schrödingerin kissalaatikkoon kuuluu? Olisiko siitä enemmän haittaa vai hyötyä?

Harrastuneisuudesta

Nyt seuraisi klassinen ajanhallintakysymys: miten te ihmiset löydätte riittävästi aikaa kaikelle, mitä haluatte tehdä? Minun kohdallani se tuntuu kulminoituvan harrastuksiin: työhön ja kotona oleiluun kyllä riittää aikaa, mutta ei sitten kyllä yhtään mihinkään muuhun. Ja tässä tapauksessa niitä pakollisia jumppa-, kuntosali- ja uintihetkiä ei lasketa, kun ei kai minimiliikuntaa oikein voi pitää harrastuksena. Tai sitten syömisen ja nukkumisenkin pitäisi olla harrastus. Mikä on usein kyllä houkutteleva ajatus.

Nyt ei sitten mennä siihen, että miksi ihmeessä ihmisen pitää välttämättä päteä ja harrastaa. En minä haluakaan päteä ja harrastaa, minä vain haluaisin tehdä mukaviksi todettuja asioita. Ihmiset tekevät aivan liian vähän mukaviksi todettuja asioita.

Minulla on muutamia puuhia, joita pidän harrastuksenani, vaikken oikeasti ehdi tehdä niitä. Sitten on toisia, joita haluaisin kokeilla tai joista haluaisin ehkä jopa säännöllisen harrastuksen, mutten todellakaan oikeasti ehdi tehdä niitä.

Näitä väitän harrastuksikseni:

Maalaaminen. Nyt on heti tunnustettava, että itse asiassa maalasin eilen illalla. Mutta se olikin sitten ensimmäinen kerta Neilan syntymän jälkeen, ja sitä paitsi taulusta on tulossa ihan surkea. Taitoni tuntuukin vain rapistuvan vuosi vuodelta, kun se pitkään koheni silmissä joka ikisen taulun yhteydessä.

Lukeminen. Luulisi tämän olevan helppoa: sen kuin vain tartut kirjaan ja luet, vaikka vain pari minuuttia. Mutta en minä pysty lukemaan paria minuuttia, tarvitsen pari tuntia saadakseni siitä irti mitään iloa. Ja kenellä kahden alle 3-vuotiaan lapsen työssä käyvällä äidillä on pari tuntia, yhtään mihinkään? Niinpä. Kesälomalla kyllä onnistuin lukemaan ruhtinaalliset kaksi kirjaa.

Näistä haluaisin harrastuksen:

Ampuminen. Sen lisäksi, että se vie jonkin verran aikaa, se maksaa. Minulle on kuitenkin luvattu ampumaseuran jäsenmaksu joululahjaksi, ja pitäisi sitten jotenkin neuvotella jäsenhintainen sarjakortti 30-vuotislahjaksi. Vink vink, ystävät.

Laskettelu. Muksuna vietin useana talvena kaiken vapaa-aikani kotikylän paikallisessa laskettelurinteessä, erittäin kuvaavasti nimetyssä Kusiaismäessä. Mutta eihän täällä etelässä edes ole talvia! Ja viimeisimmät omistamani suksetkin ovat varhaismurkkukokoa. Kallis harrastus tämäkin.

Melominen. Olen tasan kerran vähän läpsytellyt inkkarikanootissa firman virkistyspäivänä, ja se oli hillittömän hauskaa. Siitä on kuitenkin jo pari vuotta, enkä vain ole saanut aikaiseksi ilmoittautua minnekään alkeiskurssille. Ja ollaan nyt rehellisiä: menisinkö minä muka koskaan sen alkeiskurssin jälkeen minnekään melomaan? Pitäisi varmaan hommata oma kanootti tuohon Pikku-Huopalahden rantaan kaikkien niiden semi-hienojen moottoriveneiden kylkeen.


Lopuksi vielä mainittakoon, että olen joissakin yhteyksissä väittänyt harrastuksekseni bloggaamista. No, sitä minä sentään teen.

Kuu on juustoa

Ihmisellä on olemassa apriorista tietoa Kuun koostumuksesta; tämä kävi ilmi eilen meillä kotona. 2,5-vuotias Mella-neitimme nimittäin osoitti pöydällä seisovaa Oltermanni-kimpaletta ja totesi sen olevan kuu.

Uhmaikäisemme on ollut koko puhumaan oppimisen vaiheensa pelkässä kotihoidossa, joten tätä juustohypoteesia ei siis ole voitu hänelle opettaa vaikkapa päiväkodissa. Kotonakaan me emme ole moista väsynyttä klisettä esitelleet. Tiedon siis täytyy olla synnynnäistä, geneettisestä muistista löytyvää.

Hyvin nopeasti toki olimme jyvällä ja vahvistimme neidin tiedon: kyllä, Kuu todellakin on juustoa. Oli ihana katsoa, kuinka ymmärryksen riemu levisi neidin kasvoille - tästä lähtien typykkä etsiskeleekin jatkuvasti taivaalta sitä juustonpalaa.

Kunnallisesta infrastruktuurista

Talviaikaan siirtyminen ja ylipäänsä syksyn eteneminen tuo mukanaan kaikenlaisia hauskoja yllätyksiä. Yksi niistä tapahtui tänään.

Erinäisistä aikataulusyistä tulen vähintään kerran viikossa töistä kotiin hieman myöhemmin ja hieman toiselta suunnalta, joten kävelen tuolloin bussipysäkilleni ihan miellyttävän puiston ja metsikön läpi. Tänään pimeä oli kuitenkin ehtinyt laskeutua ensimmäistä kertaa, ja reitti paljasti ikävät kasvonsa: sitä ei ole lainkaan valaistu.

Haastavaa on jo pelkästään puiden, vesilätäköiden ja jäätiköiden väistely tunnustelemalla, mutta sen lisäksi voitte arvata, miten jännittävää on kävellä illansuussa pilkkopimeässä martinlaaksolaisessa metsässä huutoetäisyyden ulkopuolella asutuksesta.

Käyn töissä Vantaalla, mutta asun Helsingissä, joten en näissä vaaleissa olisi voinutkaan vaikuttaa tähän kunnalliseen epäkohtaan. Niinpä kehotankin Helsinkiä pikapikaa lopettamaan pulinat ja kaappaamaan Vantaan osaksi pääkaupunkiseudun metropolia. Tämän jälkeen lupaan seuraavissa vaaleissa, olivat ne sitten kunnallis-, eduskunta-, europarlamentti- tai vaikka ylioppilaskunnan edustajistovaalit, antaa ääneni puolueesta riippumatta sille ehdokkaalle, joka tuo katuvalot minun työmatkani varrelle.

Tätä odotellessa minulla on kaksi vaihtoehtoa: Voin ryhtyä kulkemaan valaistua kiertotietä, jolloin luultavasti myöhästyn bussistani ja joudun odottamaan ankealla pysäkillä 20 minuuttia seuraavaa. Laiskan ihmisen ratkaisu taas olisi sinnitellä nykyisellä reitillä.

Aivan. Ajattelin ostaa otsalampun ja opetella juoksemaan saamarin lujaa.

Seuraava kuuma peruna

Silläkin uhalla, että sohaisen itseäni silmään ja puukotan itseäni jälleen kerran selkään, otan tämän esiin:

"Luvassa loputtomat nettipalstamillimetrit saivartelua siitä, mitä eroa on sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttajiin, ja sillä, että suhtautuu kriittisesti maahanmuuttopolitiikkaan.

Onko ihan varmaa, että nämä kaksi asiaa voi täysin erottaa toisistaan? "

kysyy Reetta Räty blogissaan.

Puhe on vaalien kuumasta perunasta eli Jussi Halla-ahosta, jonka tekstejä en juuri ole lukenut ja jonka tiedän siis vain maineen perusteella. Mutta haluaisin ihan vaikka vain filosofin koulutukseni pohjalta noteerata moisen kysymyksen. Niin, onko varmaa, että maahanmuuttajien ja maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen voi erottaa toisistaan?

Voisiko joku kertoa minulle, miksei se olisi mahdollista? Vai oliko tämä vihjaus siihen suuntaan, ettei asiasta kannattaisi enää edes yrittää keskustella? Minä kuitenkin haluaisin kovastikin nähdä keskustelua tästä aiheesta, jotta voisin siitäkin muodostaa mielipiteen. Ei sen keskustelun tarvitse tapahtua vaahto suussa, mutta olisi mukavaa, jos metatasolta (saako puhua, eikö saa puhua) päästäisiin kuitenkin joskus eteenpäin.

Anginan ihmeelliset seikkailut käsiaseiden kiehtovassa maailmassa

Tänään olin sitten elämäni ensimmäistä kertaa ampumaradalla, ja kyllä sitä jännitettiinkin. Tai en minä aiemmin osannut reissua pelätä, mutta tänä aamuna alkoi kovasti vapisuttaa kun lähtö läheni. Minä jännitän aina vatsallani, ja niinpä masupoloni vihloikin koko aamun ja kipu oli pahimmillaan bussissa matkalla Kamppiin. Aloin jo pelätä, etten pystyisikään kaikelta siltä vihlonnalta ampumaan; kiemurtelisin vain kippurassa jossain nurkassa, naama valkoisena.

No, perusteellisen opastuksen aikana se jännitys sitten katosi, kunnes oli aika astua radalle ja tarttua siihen aseeseen. Voi miten hirveästi käteni tärisivätkään! Lippaan työntäminen paikalleen oli tavattoman vaikeaa, ja entäs sitten se tähtääminen - aivan mahdotonta. Ensimmäisellä kerralla päästä huippasi ja silmät olivat niin sumeina, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä niistä silmieni edessä vimmatusti pyörivistä maalitauluista oli omani.

Lopulta sain katseeni kohdennettua niin, että luulin edes tunnistavani oman tauluni. Käsien ja koko vartalon paniikinomainen tärinä ei kuitenkaan lakannut, ja mahaa mokomaa alkoi taas kipristää. Ammuskelin sitten ne viisi ensimmäistä laukausta edes jonnekin, jotta tilanne pääsisi etenemään eikä kaikkien muiden tarvitsisi odottaa minua niin pitkään. Lopputulos: täysin vahingossa kolme viidestä osui tauluun, ja niistä peräti kaksi siihen mustaan mokkulaan.

Seuraavat kierrokset olivatkin sitten jo helpompia, tosin mustalle alueelle tuli aika harvoin osumia. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään, sillä itse ampuminen ja liipaisemisen painaminen oli niin hauskaa. Jokainen kuti osui kuitenkin ensimmäisen kierroksen jälkeen tauluun, mikä oli minulle enemmän kuin riittävää.

Jos tässä nyt pitäisi jotenkin yksinkertaisesti sanoa, millainen kokemus oli, voisin sanoa vaikka näin: SAI-RAAN SIIS-TI-Ä!

Toisin sanoen menen todellakin uudestaan, saatanpa myös liittyä HSC:n jäseneksi.

Mikä siinä nyt sitten oli niin siistiä? En minä oikeastaan tiedä. Ase tuntui yllättävän hyvältä kädessä, ja sen .22 LR -aloittelijavempeleen pieni potku oli mukavaa feedbackiä. En voisikaan kuvitella, että laukaiseminen ilman minkäänlaista potkua voisi olla läheskään yhtä miellyttävää.

Ja täytyy sanoa, että tuon kokemuksen jälkeen ajatus ihmistä kohti ampumisesta tuntuu vielä aiempaakin hirvittävämmältä. Jotain elokuvia katsoessa ja ehkä pelejäkin pelatessa asiaan turtuu, mutta se oikea, fyysinen, painava ase teki kaikesta niin paljon konkreettisempaa. Kyllä siinä oli ihan vain se maalitaulun musta pallukka mielessä, eikä mikään verenhimo, hyi sentään.

Ampumareissun jälkeen kävelin kaupungilla ja myhäilin mielessäni jokaiselle vastaantulijalle: ettepä tiedäkään, mitä minä olen juuri päässyt tekemään. Ruudinsavu maistuu vieläkin suussani, ja sormet syyhyävät mahdollisimman pian takaisin liipasimelle.

Olen uudelleensyntynyt.

Salajuoni?

Minun uutta uljasta elämääni pyritään selvästikin tukahduttamaan. Avoimen vilpittömästi olen kertonut avartavani tajuntaani nyt lauantaina, ja ilmeisesti punavihreä salaliitto on päättänyt tehdä kaikkensa estääkseen lammastaan harhautumasta. Vai mitä sanotte näistä epäilyttävistä merkeistä?

Blogini kommentoinnin estäminen. Salaliitto on näköjään valmis sulkemaan kaikkien Bloggerin blogien kommentointimahdollisuuden vain varmistaakseen, etten saa ikäviä vaikutteita sitä kautta. Pieleen meni: poimin jo rattaisiini heittämänne kapulat ja korjasin ongelman.

Tukihenkilön väistäminen. Seurakseni jo lupautunut pikkusisko perui mystisesti aikeensa - kyse täytyy olla painostuksesta. Tämän ajateltiin selvästikin lannistavan minua, mutta ehei! Sitä paitsi sain suostuteltua pikkusiskon kuitenkin mukaan hengailemaan.

Äkillisesti ilmaantunut IRL-elämä. Kilttinä perheenäitinä en juuri käy ulkona, mutta nyt minulle on tullut jo kaksi baarikutsua täksi illaksi. Ja huomenna pitäisi kuitenkin olla skarppina klo 12! Tämä, jos mikä, on epäilyttävää.

Ette te minua huijaa!

Kuinka huonosti voi päivä enää mennä?

Ei nyt mennä siihen, että tämä päivä ei ole kuulunut suosikkeihini. Mutta mitä hittoa?! Bloggerin blogit näyttävät hajoilleen, sillä ainakaan tänne ja joihinkin muihin kokeilemiini blogeihin ei ole voinut ollenkaan kirjoittaa kommentteja.

Ja minä kun luulin, ettei kukaan enää tykkää minusta. Nyt voin kuvitella, että tykkääkin.

Korjatkaa maailma, pliis. Aloittakaa täältä minun alueeltani. Änyyteenyt?

*muoks*: Blogger Buzz tilanteestani: Commenting made easier - in-fucking-deed. No comments, no cry.

Vuokralle tarjotaan

Tarjotaan vuokralle yksi uhmaikäinen lapsi. Kilttiin perheeseen.

Vuokra-aika: Joka yö, palautus aina aamuisin.

Tarkempi kuvaus: Ei nuku, ei ainakaan pitkiä pätkiä. Kitisee, huutaa ja kiukuttelee. Ramppaa vuorotellen potalla ja vuorotellen vesihanalla, arvatenkin voidakseen rampata lisää potalla. Yrittää herättää sikeäunisen pikkusiskonsa paukuttelemalla huoneen ovea. Yleistä tuhmailua. Päiväsaikaan huomattavasti siedettävämpi, jopa rakastettava.

Hinta: sovittavissa.

Hyvä bisnesidea

Tämän aamun Kauppalehti kertoo, että FIM Pankkiiriliikkeen toimiva johto teki aika hyvän kaupan. Islantilainen Glitnirhän osti FIMin viime vuonna sellaiseen 340 miljoonan euron hintaan, ja nyt poppoo osti puljun takaisin itselleen huhutusti 100 miljoonalla eurolla. Ei ihan paha tili.

Sitä minä tässä, että kiinnostaisiko ketään ostaa esimerkiksi keskisuomalaista kesämökkiä sellaiseen yläkanttiin arvioituun markkinahintaan? Kaunista suomalaista luontoa. Voisin sitten ostaa sen takaisin ensi kesällä mökkikauden käynnistyessä uudelleen neuvoteltuun hintaan.

Ja voisiko joku kääntää tämän myynti-ilmoituksen islanniksi?

Uuden identiteetin lähtökohdat

Olen jo kauan sitten menettänyt oikeuteni kritisoida muita henkilökohtaisten asioiden sensaatiohakuisesta repostelemisesta, joten jatketaan nyt sitten tällä linjalla. Päämääränäni on rakentaa itselleni koherentti ideologia, jonka pohjalta tehdä jatkossa arvovalintoja. Tämä ei vain ole aivan helppo tehtävä, sillä maailma tuntuu lohduttoman monimutkaiselta. Koska tilanne on jo näin vakava, teen itsestäni vapaaehtoisesti naurunalaisen täällä blogissani(kin).

Käynnistän projektini listaamalla asiat, joihin uskon (ja pitäydytään sitten ihan näissä reaalimaailman uskomuksissa ja jätetään henkimaailman puoli pois, ettei homma ihan leviä käsiin). Perään laitan sitten muutamia ongelmallisia kysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Kysymysten lista ei kuitenkaan ole millään lailla tyhjentävä.

Kertokaapas, millaisen ideologian näistä lähtökohdista saisi aikaan?

Näihin minä uskon

Tiede. Niin luonnontiede kuin humanistinenkin: ihmistieteissä ei luonnollisesti päästä yhtä suureen tarkkuuteen ja "varmuuteen" kuin luonnontieteissä, mutta se ei tarkoita, että pitäisi lakata yrittämästä. Lisäksi parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki tieteen nimissä tehty olisi Totuutta.

Sukupuolten välinen tasa-arvo. Uskon, ettei tasa-arvo ole Suomessakaan täysin toteutunut. Mutta mikä osa siitä sitten johtuu todellisista biologisista eroista (muistakaa, uskon luonnontieteisiin), onkin jo vaikeampi kysymys. En kuitenkaan arvosta löperöä argumenttia, jonka mukaan akkojen ei pitäisi Suomessa valittaa, kun olot ovat niin paljon kehnommin jossain muissa maissa. Et sinä jätä hienon merenrantahuvilasi vuotavaa kattoa korjaamatta vain siksi, että jossain päin Afrikkaa joku vielä asuu savimajassa. Saatat toki jättää sen korjaamatta silkkaa laiskuuttasi, mutta älä sotke afrikkalaisia siihen.

Yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus. Ihmisillä pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä elämästään onnellista. Tämä ei tarkoita täydellistä vapautta kontrollista, vaan mielestäni erilaisista lähtökohdista tuleville täytyy tavalla tai toisella antaa handicappiä. Missä tilanteessa, millaista ja kuinka paljon, onkin sitten jo vaikeampi kysymys.

Ilmastonmuutos. Se on tulossa, mutten tiedä, voimmeko asialle enää mitään. Valoisimpina hetkinäni haluaisin kuitenkin yrittää, mutten usko yksittäisten ihmisten itsekuriin tässä asiassa vaan pidän sellaisen vaatijoita naiiveina. Synkempinä hetkinäni sitten ajattelenkin, että menköön vain koko moska.


Näistä en tiedä

Toimenpiteet unelmien saavuttamiseksi. Joillakin poliittisilla ryhmittymillä on vaaleanpunaisia näkemyksiä kauniimmasta maailmasta, toisilla taas yhtä idealistisia kuvia toisenlaisesta kauniimmasta maailmasta. Mistä ihmeestä näin monimutkaisessa systeemissä voi tietää, mikä toimenpide tuottaa halutun johtopäätöksen? Muistattehan, the road to hell ja niin edelleen. Kaunis päämäärä ei riitä, jos keinot aiheuttavat vain lisää kurjuutta.

Jatkuvan kasvun malli. Tuntuu pöhköltä, että koko ajan pitäisi vain kasvaa ja kehittyä ja tehostua. Mikä vika nykyisessä tilassamme on? Toisaalta viisaat väittävät, että muuten tässä maailmassa ei selviä (hengissä? hihi), ja mikä minä olen kyseenalaistamaan viisaita.

Maahanmuuttokysymykset. En ole järin isänmaallinen (ainakaan sanan perinteisessä talvisotamaisessa merkityksessä) enkä juuri välitä valtioiden välisistä rajoista. Kulttuurien välillä on kuitenkin eroja, eikä kaikkien tarvitse kaikkialla hyväksyä kaikkien omimpia kulttuuripiirteitä.

Tähän osioon oikeastaan liittyy ylempänä kohta yleinen tasa-arvo ja solidaarisuus: se ulottuu valtiollisten rajojen ulkopuolelle. Kuitenkin olemme ulkomailta oppineet, että kulttuurien kohtaamisesta saattaa käytännössä aiheutua vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Maassa maan tavalla kuulostaa tarpeeksi simppeliltä ohjenuoralta, muttei voi silti toimia kohdallani kategorisesti: en minä hyväksy vaikkapa toimittajien murhia tai kirjailijoiden fatwoja Niissä Muissa Maissakaan. Kaiken suvaitsevaisuuden alla sydämessäni asuukin pieni kulttuuri- ja moraali-imperialisti, vaikken osaakaan sitä edes itselleni perustella.

(Käsi)asekielto. On totta, etten oikein ymmärrä, mikä niissä aseissa nyt on niin kiehtovaa. Mutta en minä myöskään ymmärrä, mitä kiinnostavaa on koiranäyttelyissä tai postimerkkien keräilyssä. Toisaalta aseilla tosiaan voi vahingoittaa ihmisiä, mutta niin voi leipäveitsilläkin. Ja jos aseiden ja väkivallan temaattinen yhteys olisi jotenkin sairas, kuinka terveitä sitten ovat väkivaltaelokuvat ja -pelit?

Let's face it: kulttuurimme on täynnä viihteellistä väkivaltaa, eli jonkinlaista syvällistä katarsista me siitä selvästi saamme. Aika harvassa on se ihminen, joka ei pidä yhdestäkään väkivaltaa sisältävästä elokuvasta.

Avainkysymys lieneekin: olisiko aseiden kieltämisellä todellisia myönteisiä vaikutuksia, ja jos, niin olisiko niitä tarpeeksi peittoamaan teon kielteiset seuraukset? Kuka sen tietää? En ainakaan minä. Kuitenkin tässä yhteydessä tavallisesti käytetty argumentti siitä, miten ongelmat pitäisi yrittää ratkaista ennemminkin kilahtaneiden päässä ja jo nuoruudessa/lapsuudessa, on mielestäni tavallaan oikea mutta toisaalta epärelevantti: nämähän eivät ole toisiaan poissulkevia keinoja.

Peruminen on nyt entistä vaikeampaa

No niin, nyt peruminen alkaa olla entistä vaikeampaa: varasin itselleni ja pikkusiskolle tutustumiskäynnin HSC:n ampumaradalle ensi lauantaille.

Sopivan ampumaseuran valinta olikin mielenkiintoista. Kun en alan harrastajia seudulta tunne, olen täysin internetin antamien tietojen varassa. Googlaamalla löytyi lähinnä kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, juuri tämä Helsinki Shooting Club ja West Shooters. Kummaltakin löytyy perustiedot netistä, hinnastokin on esillä. West Shooters näytti olevan huomattavasti halvempi: tutustumiskäynti vain 20 euroa, kun taas HSC veloittaa (ilmeisesti samasta asiasta?) 40 euroa.

Mutta sitten pääsimme viestinnän ytimeen, eli mielikuvien ja vaikutelmien luomiseen. HSC:n sivut ovat hyvin runsaat ainakin West Shootersiin verrattuna, ja ensikertalaisia varten on oikein oma opastussivunsa. Kun kyseessä on minunlaiseni täydellinen ummikko, on tällä suuri merkitys. Vaikka molemmista saattaisi hyvinkin saada asiantuntevaa ja ystävällistä opastusta, antaa HSC perinpohjaisilla, rautalangasta väännetyillä sivuillaan sellaisen vaikutelman, että ensikertalaisetkin ovat erittäin tervetulleita, suorastaan hyvää bisnestä.

Vaikka ennakkoluuloton pyrinkin olemaan, niin tuleehan sitä mietittyä, että onkohan näillä ampumaradoilla vain rasvaisia juttuja heitteleviä äijiä tai tulevia pekkaeericcejä. Katsotaankohan siellä nenänvartta pitkin ja nauretaan kippurassa, kun pari tytönhupakkoa näkee elämänsä ensimmäistä kertaa aseen? (Okei, ei pidä mennä takuuseen pikkusiskosta, hän on kuitenkin asunut suurimman osan elämästään varuskunta-alueella.) Toisen yrityksen verkkosivujen perusteella ei tiedä yhtään mitä odottaa, kun taas toinen näyttää kohdanneen amatöörejä ennenkin. Tästä turvallisuuden tunteesta, siis silkasta mielikuvasta, olen valmis maksamaan kaksinkertaisen hinnan.

Tietenkin kyseessä voi olla myös valittu viestintästrategia: ehkä kokeneemmat ampujat vierastavat liian rautalangasta väännettyä mielikuvaa. Pelkäävät, että radalla pyörii jaloissa pelkkiä tumpeloita. Menevät sitten paikkaan, jossa on vain asiansa osaavia harrastajia. Tiedä häntä.

No, mutta menossa ollaan. Olenhan minä keilannutkin kerran, vastentahtoisesti, joten miksen sitten ampuisikin. Ehkä pitäisi sitä keilaamistakin kokeilla joskus toistamiseen.

Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Mellan sanavarasto kasvaa huimaa tahtia, ja useimmiten tyttö yllättää meidät jollain uudella sanalla. Esimerkiksi eilen istuimme ruokapöydässä illallisella, me perheen naiset maitoa lipittäen ja Erik miehekkäästi olutta juoden. Mella osoitti isänsä vatsaa ja totesi: "Bierbauch".

Uho ja sen toteutus

Osana identiteettikriisiäni olen ihan vain lapsellisuuttani päättänyt ryhtyä kapinoimaan kapinoimisen vuoksi ja etsimään uusia totuuksia. Kun Ilkka ilmoitti ryhtyvänsä kasvissyöjäksi ekologisista syistä, päätin minä ihan vain kiusallani syödä entistä enemmän lihaa. Tätä ei kuitenkaan ole tainnut tapahtua, vaan lihansyöntini on pysynyt aika normaalilla tasolla. No, mutta ajatushan se on tärkein.

Viime aikoina on naamakirjassa ja muuallakin sadellut kutsuja ja yhteisöllistä painostusta liittyä erinäisiin käsiaseiden kieltoa vaativiin ryhmiin. En ole todellisuudessa saanut muodostettua aiheesta minkäänlaista pysyvää mielipidettä, toisin kuin ilmeisesti jokseenkin jokainen ympärilläni oleva ihminen, mutta ajattelin lähestyä asiaa konkreettisesti: olen päättänyt tutustua johonkin pääkaupunkiseudun ampumarataan ja kokeilla edes kerran näillä kirotuilla käsiaseilla ampumista. Tiedänpähän sitten edes vähän, mistä puhutaan.

Julistan tämän nyt sitten täälläkin, jotten voisi enää perua lupaustani kasvojani menettämättä. Raporttia luultavasti tulee siinä vaiheessa, kun olen tutustunut riittävästi alan tarjontaan sekä saanut varattua itselleni ja siskolleni ajan. Niin, mitäs siihen sanotte, olen tosiaan saanut suostuteltua viattoman pikkusiskoni mukaan tälle korruptoivalle retkelle. Onhan se aina mukavampaa, kun tumpeloita ja amatöörejä on kaksin kappalein.

Tulevaisuus on metallissa

Mikäli black tai death metal -bändistäsi puuttuu laulaja, tässä olisi yksi luonnonlahjakkuus. Hallussa on niin ääni kuin maneeritkin.

Identiteettikriisi

Minulla on identiteettikriisi: pitkään olen pitänyt itseäni punertavanvihertävänä feministinä, joka pitää kuitenkin silmiään avoinna myös muille vaihtoehdoille. Mutta miten minusta on sitten tullut samalla Paha Kani -fani? Ehkä minä olenkin piilofasisti, piilorasisti ja alistuva pikkuvaimo. Tai hei - nihilisti? Se voisi selittää kaiken.

Mistä enää löydän samaistumiskohteita? Ja kaikkein tärkeintä: ketä tässä enää uskaltaa äänestää? Kun huutokaupassakaan ei saa myydä ääntään.

Miksei maailma ole enää yhtä yksinkertainen kuin joskus pienenä?

Hygienia on ensisijaista

Turussa on kielletty kestovaipat päiväkodissa hygieniasyistä. Esimerkillistä toimintaa. Ainakin Helsingissä on jo ajat sitten ymmärretty kieltää mm. kotona leivottujen kakkujen ja muiden paakkelsien tuominen päiväkoteihin, nimenomaan korkeiden hygieniavaatimusten vuoksi. Vain kaupasta ostettuja murkinoita saa tuoda tarjolle, ja niitäkin vain avaamattomassa pakkauksessa. Tämän viimeisimmän ideariihen lopputuotoksen soisi leviävän myös tänne pääkaupunkiseudulle.

Aivan aukottomia nämä hygieniasäännöt eivät kuitenkaan valitettavasti vielä ole, sillä yksi iso epäkohta löytyy jokaisesta Suomen kunnasta: lapset. Lapsia epähygieenisempiä objekteja saa etsiä pitkään. Niillä vuotaa nenästä räkää terveenäkin, ja tietenkin se kauhistuttava kakka (joka kestovaipoissakin on siis se ehdoton nounou) tulee sieltä lapsen peräpäästä. Siis voitteko kuvitella!

Ja kun niihin lapsiin ei voi luottaa edes siinä vaiheessa, kun ne oppivat eroon vaipoista. Todistettavasti monikin mukamas kuivaksi oppinut lapsi on lirauttanut housuunsa tai peräti päästänyt äkillisen ripulin. Totta kai näissä tilanteissa päiväkoti ja vastuulliset vanhemmat välittömästi polttavat kaikki eritteisiin koskettaneet tekstiilit, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua ja pöpö vapautua maailmaan.

Odotan pikaisia toimenpiteitä lasten kieltämiseksi. Tällä tavalla voisimme kohdata hygieenisen loppumme mahdollisimman pian.

Mistä tietää olevansa täti

Otsikolla en tarkoita sellaista tätiä, jonka sisaruksella olisi lapsia: sukulaistätiyteen minulla taitaa vielä vierähtää tovi. Mutta tunnen kyllä kovasti jo oloni tädiksi siinä toisessa merkityksessä.

Tässä määritelmäni: tiedät olevasi täti, jos hyvin käyttäytyvät lapset ja nuoret saavat sinut liikuttuneeksi.

Tuli tuossa yhdessä merkinnässä mollattua alakerran naapuria, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei naapurustosta sinänsä ole mitään pahaa sanottavaa. Edellisessä talossamme Sörnäisissä kukaan ei moikannut rappukäytävässä ketään, mutta täällä kyllä tervehditään ystävällisesti. Myös se alakerran setä on usein kohtelias.

Etenkin täällä tuntuu olevan paljon hyvin kasvatettuja lapsia ja teinejä. Joskus ujommat tyttöporukat eivät oma-aloitteisesti moikkaa, mutta vastaavat kyllä aina takaisin, kun aikuinen tervehtii. Ja tänään yksikin arviolta 12-14-vuotias poika oikein odotti hissin ovella nähdessään minut avain kourassa ulko-ovella, vain, jotta minä ehtisin hänen kanssaan samaan hissiin.

Luulen, että seuraava vaihe on sitten mummoutuminen. Se saattaa sisältää lasten ja nuorten päiden silittelyä, pahimmassa tapauksessa jopa poskien nipistelyä. En välttämättä ole siitä enää kaukana.

Hammas x 2

Tätä kannatti odottaakin: Neila on onnistunut puskemaan alaleuastaan kerralla peräti kaksi kaunista hammasta. Eikä niistä ole ollut edes mitään harmia, neiti on nukkunut ja käyttäytynyt aivan normaalisti.

Ei ole meillä enää hampaatonta touhua kenelläkään.

En ole vahingoniloinen, mutta...

Tämänpäiväisen Talouselämän välissä on iso ja näyttävä Kaupthing Edge -mainos. Sloganiksi on valittu osuvasti:

"Kuvittele. Pitkäkestoinen suhde, jossa säilytät täydellisesti vapautesi." (linkit minun).

Keinussa on kivaa

Nyt kun päästiin vauhtiin, niin tässä olisi lisää videomateriaalia tältä päivältä: Neila keinuu ja Mella antaa vauhtia.

Neila ja kurkku

Tänään Neila sai ensimmäistä kertaa sormiruokaa, kurkkua. Tässä lopputulos.

Kehitystiivistelmä

Käyn töissä parhaillaan kehityskeskusteluja alaisteni kanssa, ja kehityssuunnitelman lisäksi keskusteluissa käydään tietenkin läpi edellisen kauden aikana tapahtunutta. Työntekijöidemme asiat eivät kuulu tänne minun blogiini, mutta tiivistänpä tässä nyt viime aikaisimpia kehityssuuntauksia omasta jälkikasvustani.

- Jo alkukeväästä lähtien Mella on ollut päiväkuiva, eli vaippoja on käytetty vain nukkuessa. Kesällä jätettiin vaippa pois päiväunilta, ja nyt neiti on nukkunut tasan viikon ajan yönsäkin vaipatta. Vahinkoja on sattunut, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että esikoisemme on nyt luopunut kokonaan vaipoista. Hyvä niin, koska Neila on puolestaan paksuuntunut jo niin, että käyttää jo suurimpia kestovaippojamme eli samoja kuin Mella. Nyt niitä riittää Neilalle enemmän.

- Neila on parin viikon ajan viihtynyt lattialla huomattavasti paremmin, eli jonkinlainen kääntökohta liikuntataidoissa on havaittavissa. Aiemmin tyttö ei ollut tyytyväinen oikein missään: sylissä istuminen oli ihan vauvojen puuhaa mutta lattialla ei taas päässyt eteenpäin, vaikka halu oli kova. Nykyään neiti osaa kuitenkin jo päämäärätietoisesti kieriä ja työntyä taaksepäin haluamaansa suuntaan, joten lattialla saattaa vierähtää pitkäkin tovi ilman napinaa.

- Ainuttakaan hammasta ei Neilalla vielä näy, eli molemmat tytöt näyttävät olevan myöhäisiä pureskelijoita. Minulle se kyllä sopii, minähän imetän edelleen ja Neilalla riittää kyllä purutehoa pelkissä ikenissäkin. Mellankaan viimeiset takahampaat eivät näy olevan puhkeamassa lähiaikoina, tiedä sitten, milloin niitä edes sopisi odottaa.

- Mellan kielitaito, sekä suomeksi että saksaksi, paranee koko ajan. Myös lausuminen on yhtäkkiä selkeytynyt: neitimme osaa jo sanoa esimerkiksi "Mella" eikä "Memma", "pallo" eikä "koinnu", "kello" eikä "kenno". Siis osaa, muttei halua. Kun on johonkin sanaan tottunut, mitä sitä nyt vaihtamaan uuteen ja oikeampaan. Näistä sanoista onkin tullut pieni sisäpiirin vitsi, joka naurattaa Mellaa joka kerta. Lisäksi tyttö osaa jo kääntää asioita suomen ja saksan välillä: puhua samassa keskustelussa sujuvasti suomea äidin kanssa ja kertoa sitten isille saksaksi. Tai toisin päin.

- Mellan muisti on myös hämmentävän hyvä: tyttö muistaa ihmisiä pitkänkin ajan takaa. Mella alkaa myös ymmärtää, että huomenna on huomenna ja kohta taas on paljon aiemmin. Kärsivällisyyttäkin on sen verran, että kohta tapahtuvia asioita jaksaa vähän aikaa odottaakin. Huomenna sentään on usein aivan liian kaukana, paitsi jos kyse on ikävistä asioista.


Yleisempänä kehitykseen liittyvänä kommenttina voin sanoa, että kaikkiaan lasten kasvun seuraaminen on todella vaikuttava kokemus. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lapsen kehitys on todellinen ihme. Ei se kai ulkopuolisesta tunnu niin ihmeelliseltä, että taapero osaa vaikkapa ottaa itse kengät pois ja viedä ne oma-aloitteisesti oikealle paikalle kenkähyllyyn. Vanhemman näkökulmasta tällaisten asioiden tapahtuminen on kuitenkin aivan käsittämätöntä: tuoreessa muistissa on se kuolaava sylivauva, joka tihrusti nappisilmillään äidin kasvoja eikä osannut oikeastaan mitään.

On oikeasti suorastaan metafyysisen mystistä, miten niin alkeellisesta ihmisoliosta voi silmiemme edessä kasvaa ajatteleva ja toimiva yksilö. Ei sellaista oikeasti vain voi kunnolla ymmärtää, voi vain ihastella.